Harmaan karhun elämäntarina - 3

selälleen ja piehtaroi ja väänteli itseään voimallisesti, kunnes
paahtava päiväliekkonen oli hänet kokonaan kuivannut. Hän päätteli
voivansa tämän kaiken jälkeen sangen paksusti. Ei hän itselleen sanonut
näin, "minua vaivaa se ilkeä tauti, jota sanotaan luuvaloksi, ja
rikkikylvyt ovat sen parantamiseksi oikea hoito". Vaan hän päätteli
näin, "minulla on kamalat tuskat; tuntuu paremmalta, kun olen tässä
löyhkävässä lätäkössä." Sen jälkeen hän siis palasi takaisin, aina kun
kivut alkoivat tuntua, ja joka kerta hän sai parannuksen.


III OSA
RIUTUMINEN

I.
Vuoret vierivät. Vahb ei enää kasvanut isommaksi -- ei ollut
tarvettakaan, -- mutta hän muuttui valkoisemmaksi, äreämmäksi ja
vaarallisemmaksi. Hänen lääninsä oli nyt suunnattoman laaja. Joka
kevät, talvimyrskyjen kaadettua ilmotustaulut, hän kiersi ja uudisti
ne. Se tapahtui luonnostaan, sillä ravinnon niukkuus ennen kaikkea
pakotti häntä kulkemaan kautta alueensa. Siihen aikaan vuotta oli
paljon savilätäköitä, ja nahkan syyhyessä talviturkin aljettua
karvaansa luoda tuntui viileä märkä savi sangen hyvältä, ja hyvän
kyhninnän suloinen syyhy oli erinomaisimpia nautinnoita, mitä hän
tiesi. Mikä siis syy lieneekin ollut, tulos oli aina sama; merkit
uudistettiin joka kevät.
Lopulta Palette Ranshin väki karjoineen saapui Ala-Pineyllekin ja
miehet tutustuivat sen "vanhaan rumaan vaariin". Lehmäin merkitsijät
hänet nähdessään sanoivat, "ettei heiltä ollut karhuja hukassa ja että
oli parasta väistyä tämän tieltä ja antaa sen hoitaa omat asiansa."
Ne eivät häntä usein nähneet, vaikka hänen polkujaan ja merkkitaulujaan
oli kaikkialla. Mutta tämän karjaleirin omistajan, synnynnäisen
metsämiehen Eversti Pickett hänelle kertoi jonkun verran vanhan karhun
elämänvaiheita ja harrasta mielenkiintoa Vahb herätti, itse hän sai
selville enemmän, kuin eversti milloinkaan tiesi.
Hän sai selville, että Vahbin lääni etelää kohti ulottui aina
Ylä-Wigginsin haaraan saakka, pohjoista kohti Haisevalle vedelle
ja Meteetseestä Shoshoneihin. Hän huomasi Vahbin tietävän
karhunpyydyksistä enemmän kuin useimmat pyytäjät; että hän joko kulki
niiden sivu, taikka repäisi auki täkytarhan toisen pään ja veti täyn
pois rautain lähelle menemättä, ja että Vahb toisinaan joko sattumalta
tai tahallaan laukaisi ansan yhdellä niistä paaluista, joista täkytarha
oli rakennettu. Tämä karjakartanon omistaja niinikään sai selville,
että Vahb katosi hänen mailtaan joka vuosi kesäkuumaksi yhtä
olemattomiin kuin joka talvikin makuuajakseen.

II.
On jo kulunut paljon vuosia siitä, kun viisas hallitus erotti
Yellowstonen latvavedet ainaiseksi luonnon pyhätöksi. Tämän suuren
ihmemaan rajoissa oli toteutettava runoilijakuninkaan ihanne, eikä
kenenkään pitänyt siellä tehdä pahaa eikä pelottaa. Ei linnuille eikä
maaeläimille saa tehdä väkivaltaa, kirvestä ei saa kuljettaa näihin
aarniometsiin ja joet saakoot ainiaan juosta tehtailta ja kaivoksilta
rauhassa. Kaikkien tulee siellä todistaa, että semmoista oli Länsi
ennen valkoisen miehen saapumista.
Luonnon varassa elävät eläimet sangen pian keksivät tämän kaiken. Ne
pian oppivat tietämään tämän aitaamattoman puiston rajat, ja ne
esiintyvät, kuten jokainen tietää, aivan toisen luontoisina sen
pyhitetyllä alueella. Ne eivät enää karta ihmisen kasvoja, ne eivät
häntä pelkää eivätkä käy hänen kimppuunsa, ja toisiaankin kohtaan ne
ovat suvaitsevaisempia tässä suojan maassa.
Rauha ja runsaus ovat maallisen hyvyyden kukka; löydettyään ne täältä
luonnonvaraiset eläimet joukolla keräytyvät ympärysmaasta tähän
puistoon, eikä niitä missään muualla näe niin kosolta.
Karhuja on runsaasti varsinkin Lähdehotellin seuduilla. Metsässä on
neljännesmailin päässä tasainen avopaikka, johon hotellin
taloudenhoitaja joka päivä toimittaa karhuille kaikki ruuanjätteet, ja
se mies, jonka tehtävänä tämä on, on karhupitojen edeskäypä. Joka päivä
nämä pidot pidetään, ja joka vuosi tulee yhä enemmän karhuja
pitovieraiksi -- Nykyään on tavallista, että siellä samalla haavaa
näkee kaksikintoista karhua herkuttelemassa. Niitä on joka lajia --
mustia, ruskeita, kanelinkarvaisia, harmaita, hopearipsiä, könköselkiä,
isoja ja pieniä, perheitä ja yksin kulkijoita, ympärillä olevan laajan
maan kaikista osista. Kaikki näyttävät olevan selvillä siitä, ettei
väkivalta minkäänlainen ole puistossa luvallista, ja julmimmatkin
niistä ovat siellä ottaneet uudet tavat. Vaikka tämän valitun tyyssijan
alueella vaeltelee kymmenittäin karhuja ja vaikka ne toisinaan
keskenään tappelevat, niin ei ainoakaan ole vielä ihmiselle pahaa
tehnyt.
Vuosi vuodelta ne ovat tulleet ja menneet. Ohi kulkevat matkailijat
näkevät ne. Hotellin väki tuntee hyvin monta niistä. He tietävät niiden
ilmestyvän joka kesä sillä lyhyellä ajalla, minkä hotelli on avoinna,
ja taas katoavan, eikä kukaan tiedä, mistä ne ovat tulleet, minne
menevät.
Eräänä päivänä Palette Ranshin omistaja kulki puiston läpi.
Oleskellessaan Lähdehotellissa hän kävi karhujen pitosalissa parhaana
ruoka-aikana. Siellä oli monta mustaa karhua mässäämässä, mutta kaikki
ne väistyivät valtavan hopearipsen harmaan karhun tieltä, joka
auringonlaskun aikaan ilmestyi paikalle.
"Tuo", sanoi se mies, joka oli oppaana, "on puiston suurin harmaa
karhu; mutta se on rauhallista lajia, Herra tiesi, miten muutoin
kävisikään".
"Tuoko!" sanoi karjakartanon omistaja hämmästyneenä harmaan karhun
astua löntystäessä lähemmäksi ja haahmoutuessa heinäkuormana pitosalin
honkapylväikössä. "Tuoko! Ellei tuo ole Meteetseen Vahb, niin en ole
ikänäni karhua nähnyt! Kyllä kai, ei ole sen pahempaa harmaata hirsiä
vieritellyt Big Hornin rinteillä."
"Se ei ole mahdollista", sanoi toinen, "sillä se on täällä joka kesä
heinäkuussa ja elokuussa, enkä minä luule sen asuvan niin kaukana".
"Eihän vain, juuri se vahvistaa asian", sanoi karjakartanon omistaja;
"heinäkuu ja elokuu ovat juuri se aika, jolloin sitä ei näy meidän
maillamme; ja näettehän itsekin, että se on takajalaltaan vähän rampa
ja on menettänyt vasemmasta etukämmenestään kynnen. Nyt minä tiedän,
missä se kesät kuhnustelee; mutta en minä luullut sitä vanhaa junkkaria
niin viisaaksi, että se ymmärtää olla siivolla vieraissa käydessään".
Tämä suuri harmaa karhu tuli hotellissa sangen hyvin tunnetuksi
seuraavina kesäkausina. Vain yhden kerran se käyttäytyi todella
huonosti ja sekin tapahtui samana kesänä, jona se ensi kerran ilmestyi,
ennenkuin se vielä oli puiston tapoihin perehtynyt.
Se astua tallusti eräänä päivänä hotelliin ja kiipesi pääovesta sisään.
Salissa se kohotti pystyyn koko kahdeksan jalan vartalonsa vieraitten
kauhistuneina paetessa; sitten se käveli hotellin konttorihuoneeseen.
Konttoristi sanoi: "All right; jos te tarvitsette tätä huonetta enemmän
kuin minä, niin saatte kai sen", hyppäsi tiskin yli ja sulkeutui
sähkölennätyshuoneeseen lennättääkseen puiston ylitarkastajalle: "Vanha
harmaa paraillaan konttorissa, aikoo ruveta hotellia pitämään; saammeko
ampua?"
Vastaukseksi tuli: "Ampuminen kielletty puistossa; käyttäkää ruiskua."
Se tehtiinkin ja se oli karhulle niin täydellinen yllätys, että sekin
loikkasi tiskin yli ja kapaisi takatietä käpälämäkeen kalisevin kynsin
ja raskaasti lönskyvin askelin. Se meni kyökin kautta ja mennessään
koppasi lehmän puoliskosta paremman puolen eväikseen.
Tämä oli ainoa kerta, jolloin Vahbin tiedettiin olleen pahanteossa,
vaikka toinen karhu kerran houkutteli hänet rauhan rikkomaan. Se toinen
oli kookas musta karhu, naaras, joka oli ilkitöistään tunnettu. Tällä
naaraalla oli kurja kivulloinen penikka, josta se oli kovin ylpeä --
niin ylpeä, että se unohti omat tapansa ja haki rettelöitä sen vuoksi.
Ja samoin kuin kaikki hemmotellut lapset, tämäkin oli syypää paljoon
vihamielisyyteen. Emo oli niin iso ja vihainen, että se teki mitä
tahtoi kaikille muille mustille karhuille, mutta kun se yritti ajaa
pois vanhan Vahbinkin, niin se sai tämän kämmenestä läimäyksen moisen,
että kieri maassa kuin jalkapallo. Vahb lähti perään ja olisi muijan
tappanut, tämä kun oli rikkonut puiston rauhan, mutta se pääsi
pakenemaan puuhun, jonka latvasta sen surkea pieni penikka hädissään
parkui täyttä kurkkua. Siihen se juttu päättyi; sen koommin ei musta
karhu mennyt Vahbin tielle, ja tämä sai rauhallisen ja mallikelpoisen
karhun maineen. Useimmat ihmiset luulivat hänen tulleen joltain
etäiseltä vuorelta, jolla ei ollut pyssyjä eikä ansoja tylyä mieltä ja
kostonhimoa kehittämään.

III.
Sehän on kaikille tunnettu asia, että Bitter-root vuorien harmaa karhu
on paha karhu. Bitter-root jono on vuoriston rotkoisin osa. Kaikkialla
repivät maata syvät rotkot ja taaja takkuinen aluspensaisto peittää
rinteitä.
Se on hevoselle mahdotonta maata, pyssymiehelle vaikeata, ja siellä on
vaikka kuinka paljon hyvää karhun laidunta. Sen vuoksi siellä on paljon
karhuja ja paljon ansamiehiä.
Könköselät, jolla nimellä Bitter-rootin harmaat karhut tunnetaan, ovat
vilkasta ja hurjaluontoista rotua. Vanha könköselkä tietää ansoista
enemmän kuin puolenkymmentä tavallista ansamiestä; se tietää enemmän
kasveista ja juurista kuin luokka kasvintutkijoita. Se osaa prikulleen
sanoa koska ja juuri mistä kutakin lajia toukkaa tai matoa on
etsittävä, ja yhdestä haiskahduksesta se tietää, pyytääkö mailin päässä
jälkiä seuraava metsästäjä pyssyillä, myrkyllä, koirilla, raudoilla,
vaiko kaikilla näillä neuvoilla. Ja sillä on yksi yleinen ojennusnuora,
joka on metsämiehelle ainaisten yllätysten syy: "Mitä päättänetkin
tehdä, se tee nopeaan ja perusteellisesti." Kun siis ansamies ja
könköselkä kohtaavat toisensa, niin karhu joko paikalla päättää juosta
tiehensä niin kovaa kuin pääsee, taikka hyökätä miehen kimppuun ja
tapella, kunnes voitto on ratkaistu.
"Pahain maitten" karhut eivät tehneet niin: niiden tapana oli pitää
kiinni kunniastaan ja möristä kuin ukkosilma, ja näin metsämiehellä oli
aikaa sinkauttaa murhaava vasamansa; ja vasama on koska tahansa ukkosta
pahempi. Mies voi tottua karjauksiin, jotka maata järistäen ja sääriä
vavistaen kiipeävät siihen pikkuiseen kammioon, jossa hänen rohkeutensa
asuu; mutta karhu ei voi tottua 45-90 rihlan pehmeänokkaiseen luotiin,
ja siinä syy, miksi "Pahain maitten" kaikki harmaat tapettiin
sukupuuttoon.
Metsämiehet ovat siitä oppineet, että ei koskaan voi arvata, mitä
könköselkä tekee; sen he vain tietävät, että minkä se tekee, sen se
tekee äkkiä.
Nämä Bitter-rootin harmaat karhut kaiken kaikkiaan ovat sangen hyvin
ratkaisseet elämän arvotuksen valkoisesta miehestä huolimatta, ja sen
vuoksi ne omissa jylhissä vuoristoissaan yhä lisääntyvät.
Tietysti ei millekään alueelle mahdu kuin oma määränsä karhuja ja liiat
tungetaan pois; ja niinpä erään nuoren heikonlaisen paljasnaamaisen
könköselän kävi vaikeaksi pysyä sillä maalla, jota se harrasti, ja sen
oli pakosta lähteminen maailmalle onneaan etsimään.
Se ei ollut mikään iso karhu, muutoin sitä ei olisikaan pois tungettu;
mutta se oli ollut hyvässä opissa, niin että se pystyi sangen hyvin
muualla toimeen tulemaan. Kuinka se vaelsi alas Salmon River vuorille,
eikä niistä pitänyt; kuinka se kuljeskeli, kunnes joutui Snake
lakeitten okalanka-aitain joukkoon, eikä tietysti voinut sinne jäädä;
kuinka sula sattuma käänsi sen idän suunnalta, jossa puisto olisi ollut
ja tyyssijan tarjonnut; kuinka se päätti kulkea Snake River vuoristoon
ja siellä tapasi enemmän metsästäjiä kuin marjoja, kuinka se kulki
niiden poikki Teton vuorille ja inholla näki allaan Jackson's Hole'n
siirtokunnan, se ei kuulu Vahbin elämäkertaan. Mutta kun tämä
paljasnaama könköselkä kulki Gros Ventre jonon poikki ja Wind Riverin
veden jakajan yli Graybullin latvoille, niin se joutuu juttuumme, aivan
samoin kuin se joutui Meteetseen harmaan karhun maille ja hänen
elämäkertaansa.
Könköselkä ei ollut tavannut ainoatakaan ihmisen merkkiä siitä pitäen,
kuin Jackson's Hole jäi selän taa, ja täällä se oli runsauden maassa.
Se herkutteli kaikkia vuodenajan herkkuja ja ilomielin katseli helppoa
pensaatonta maata, kunnes sattui vastaan Vahbin merkkipuu.
"Syrjäisiltä pääsy kielletty!" tämä sanoi niin selvään kuin taisi.
Könköselkä nousi pystyyn sitä vastaan.
"Tuli ja leimaus! onpas jymy karhu!" Kuonon merkki oli päätä ja kaulaa
korkeammalla Paljasnaaman korkeinta ulottumista. No niin, tavallinen
yksinkertainen karhu tietysti olisi hiljaa hiipinyt pois tämän
keksinnön jälkeen; mutta Paljasnaama tunsi, että vuoret olivat
velvolliset häntä elättämään, eikä toimeentuloa parempaa kuin tämä, jos
vain osasi väistää tuota isoa junkkaria. Se nuuski paikat, piti tarkoin
silmällä, oliko oikea omistaja tulossa, ja söi yhä edelleenkin, missä
vain jonkun herkun tapasi.
Askeleen tai parin päässä tästä pelottavasta puusta oli vanha petäjän
kanto. Bitter-root vuorilla semmoisten kantojen alla usein on
hiirenpesiä, ja Paljasnaama väänsi sen kyljelleen katsoakseen. Ei
siellä ollut mitään. Juurakko vierähti merkkipuuta vastaan. Paljasnaama
ei vielä ollut oikein selvillä, mitä tehdä; mutta sen kekseliääseen
päähän juolahti uusi tuuma. Se käänsi päätään puoleen, käänsi toiseen.
Se katsoa killisteli juurakkoa ja sitten merkkiä pienillä porsaan
silmillään. Sitten se päättävästi nousi juurakolle seisomaan, selkä
puuta vastaan, ja pisti sinne merkkinsä, ainakin pään verran Vahbin
merkkiä korkeammalle. Se kyhni selkäänsä kauan ja kovasti ja kävi
sitten ryvettämässä kurassa päätään ja olkiaan, palasi taas takaisin ja
teki merkin niin isoksi ja väkeväksi, ja niin korkeaksi, ja painostaen
sitä semmoisilla kaarnan raappeilla, ettei sitä ollut mahdollista lukea
muuta kuin yhdellä tavalla -- se oli kauhean suuren tunkeilijan
tappeluvaatimus nykyiselle omistajalle, jonka kanssa hän oli valmis
tappelemaan ratkaisuun saakka, jopa etsimällä etsi tilaisuutta
tapellakseen tämän hyvän maan omistamisesta.
Lieneekö se ollut sattuma, vai lieneekö tarkotuksella tapahtunut,
juurakko ainakin vierähti toiselle puolelle könköselän siltä pois
hypätessä. Paljasnaama asteli kanjonia alaspäin vahtien mitä
valppaimmin, oliko vihollista tulossa.
Ei kauaa viipynytkään, ennenkuin Vahb sattui tunkeilijan jäljille, ja
paikalla sen koko puiston-ulkopuolisen luonnon raivo kiehahti.
Monet mailit se seurasi jälkiä useamman kuin yhden kerran. Mutta pieni
karhu oli yhtä nopea jaloiltaan kuin älyltään sukkela, eikä
näyttänytkään itseään. Se vietävä poikkesi vain joka merkkipaalulle, ja
jos suinkin oli keinoa juonitella, niin että sai oman merkkinsä
korkeammalle pistetyksi, niin se teki sen suurella uholla ja jätti
suuret näkyisät tuntomerkit. Mutta ellei ollut tilaisuutta muuta kuin
rehelliseen tiedonantoon, niin se ei ensinkään lähestynytkään semmoista
puuta, vaan etsi läheltä toisen puun, jonka vieressä oli joko pölkky
tai kivi, jolta kurkottaa.
Siten Vahb piankin huomasi tunkeilijan merkkien olevan hänen omiaan
paljoa korkeammalla -- se oli ilmeisesti hirveä karhu, jota ei edes hän
voinut varmaan tietää voittavansa. Mutta Vahb ei ollut mikään pelkuri.
Hän oli valmis tappelemaan, kunnes asia tuli ratkaistuksi, oli se
mimmoinen tahansa; ja hän kulki maitaan puhki ja poikki tunkeilijaa
etsien. Päivän toisensa jälkeen Vahb häntä haki ja varusteli itseään
tappeluun. Joka päivä hän löysi tunkeilijan jället, ja yhä useammin ja
useammin hän löysi nuo korkeat merkit paljoa yläpuolelta omia
merkkejään. Usein tuuli kantoi hajua; mutta ei koskaan hän saanut sitä
nähdäkseen, sillä ukon silmiä oli alkanut viime vuosina sangen pahasti
hämärtää; vähänkin etäämmät esineet hämmentyivät pöperöksi. Tuo
yhtämittainen uhka tietysti lopulta synnytti Vahbin mielessä
levottomuutta, eipä hän enää ollut nuori, ja hänen hampaansa ja
kyntensä olivat kuluneet ja tylsistyneet. Vanhoissa haavoissa tuntui
kipuja vielä entistäkin enemmän, ja vaikka hän hetken totuudessa olisi
voinut yltyä tappelemaan vaikka kuinka monta ja vaikka kuinka suuria
harmaita karhuja vastaan, niin kuitenkin ainainen pelko, tieto siitä,
että täytyi olla valmiina tappelemaan tuota nuorta hirviötä vastaan
vaikka millä hetkellä, rasitti hänen mieltään ja alkoi jäytää hänen
terveyttään.

IV.
Könköselän elämä oli yhtämittaista valppautta, ainaista valmiutta
juoksemaan, koukkuja tekemään ja keinoja keksimään kohtauksen
välttämiseksi, joka ei voinut sille tietää muuta kuin äkkikuolemaa.
Monta kertaa se jostain lymypaikasta katseli isoa karhua ja vapisi
sitä, ilmaisisiko hänet ehkä tuuli. Monta kertaa sen pelasti sula
häpeämättömyys ja monta kertaa se oli jossain rotkon kolkassa melkein
umpimutkaan joutumaisillaan. Kerran se pelastui vain siten, että
kiipesi ylös pitkää kalliossa olevaa rakoa pitkin, johon ei Vahbin
valtava vartalo olisi mahtunut. Mutta siitä huolimatta se mielettömässä
itsepäisyydessään yhä vain jatkoi puitten merkitsemistä läänissä yhä
laajemmalta ja laajemmalta.
Viimein se haistoi rikkisaunan ja kulki sinne. Se ei käsittänyt sitä
vähääkään. Siihen se ei vaikuttanut niin mitään, mutta olihan ympärillä
kaikkialla omistajan jälkiä. Pahanteon vimmassa könköselkä raapi
lähteeseen kuraa ja sitten kyhnintäpuun nähdessään nousi
kallionpykälälle ja sai siten merkkinsä kokonaista viisi jalkaa Vahbin
merkin yläpuolelle. Sitten se hermostuneena hyppäsi alas ja juoksenteli
ympäri liaten kylpyaltaan ja tarkkaan tähyten, kuullessaan ääntä
alaalta metsästä. Paikalla se oli varuillaan. Ääni tuli lähemmäksi,
sitten tuuli kantoi varman todistuksen, ja kauhistuneena könköselkä
kääntyi ja pakeni metsään.
Se oli Vahb. Hänen terveytensä oli alkanut viime aikoina kangertaa;
vanhat kivut olivat palanneet ja paitsi takareittä alkaneet kolottaa
oikeata olkapäätäkin, jossa vielä istui kaksi pyssynluotia. Hän tunsi
itsensä kovin sairaaksi ja kivuista rammaksi. Onnahdellen, nytkytellen,
hän nousi tutulle penkerelle ja siellä haistoi vihollisen; sitten hän
näki mudassa jället -- hänen silmänsä sanoivat, että ne olivat pienen
karhun jället, mutta hänen silmänsä olivat jo himmeät ja hänen nenänsä,
pettämätön nenänsä sanoi, "nämä ovat sen kamalan ison tunkeilijan
jället". Sitten hän huomasi puun, jossa oli hänen oma merkkinsä, ja
siinä erehtymättä oli vieraan merkki hänen omaansa paljon korkeammalla.
Hänen silmänsä ja nenänsä olivat tästä yksimieliset; vieläpä ne hänelle
sanoivat, että vihollinen oli aivan lähellä, saattoi ilmestyä millä
hetkellä tahansa.
Vahb tunsi itsensä sairaaksi ja kivuista heikoksi. Hän ei ollut
vähääkään sillä päällä, että olisi halunnut vimmattua tappelua. Tappelu
näin epäsuotuisissa oloissa olisi ollut hulluutta. Hoidon tällä kertaa
laiminlyöden hän palasi takaisin ja rinteellä kääntyi pois siitä
suunnasta, johon vieras oli kulkenut -- ja se oli hamasta
penikka-ajasta ensi kerta, kun hän väisti tappelua.
Tämä oli käännekohta Vahbin elämässä. Jos hän olisi vieraan perään
lähtenyt, niin hän olisi tavannut surkean pienen raukan viidenkymmenen
askeleen päässä pelon tuskissa tutisemassa, kaatuneen puun taa
kyykistyneenä, seinällisessä lehdossa kuin luonnon satimessa, ja hän
olisi sen varmasti musertanut. Jos hän edes olisi kylpynsä kylpenyt
niin hänen voimansa ja rohkeutensa olisivat palanneet, ja vaikkeivät
olisikaan, niin ainakin hän olisi ajoissa kohdannut vihollisensa ja
hänen loppuelämänsä olisi ollut toisenlainen. Mutta hän oli kääntynyt
takaisin. Tämä oli hänen elämänsä tienhaara, mutta mistä hän olisi sen
tiennyt?
Ontuen hän meni matkoihinsa, Shoshonien alempien polvekkeitten liepeitä
kierrellen, ja pian taas tapasi tuon kamalan hajun, jonka hän oli jo
vuosikausia tuntenut, mutta jota hän ei ollut koskaan lähtenyt
peräämään eikä päässyt käsittämään. Se oli nyt aivan hänen tiensä
suunnassa, ja hän saapui sitä kohti kulkiessaan pieneen paljaaseen
rotkoon, jonka pohja oli täynnään luurankoja ja tummia esineitä, ja
Vahb ohi kulkiessaan tunsi monen eri eläimen hajun ja sen laadusta
tiesi, että ne makasivat kuolleina tässä puuttomassa, ruohottomassa
rotkossa. Sillä yläpäässä oli kalliossa halkeama, josta virtasi
tappavaa kaasua; näkymättömänä mutta raskaana se täytti tämän pienen
kurun kuin ylitse vuotavan myrkkymaljan, ja alapäästä sitä alati
virtasi pois. Mutta Vahb vain tunsi, että siitä virtaava ilma hänen ohi
kulkiessaan alkoi unettaa ja pyörryttää ja ikäänkuin luotaan torjua,
hän sen vuoksi nopeaan lähti pois ja tunsi iloa uuden kerran
hengittäessään havulle tuoksuvaa tuulta.
Kun Vahb oli ensimäisen kerran päättänyt väistää, niin oli se
seuraavalla kerralla vielä paljon helpompaa; ja seurauksena oli
kahdenkertainen onnettomuus. Sillä jätettyään rikkilähteen suuren
muukalaisen haltuun Vahb tunsi, ettei häntä enää haluttanut sinne
lähteä. Joskus vihollisen jäljille sattuessaan hän taas tunsi
puuskauksen entistä rohkeuttaan. Hän päästi saman ukkosena jyrisevän
mörähdyksen kuin ennen vanhaan ja lähti vaivalla löntystämään jälkiä
pitkin lopettaakseen riidan siihen paikkaan. Mutta hän ei milloinkaan
saanut kiinni tuota salaperäistä jättiläistä, ja luunkolotus, joka yhä
paheni, kun hän oli saunastaan karkotettu, päivä päivältä vähensi sekä
juoksemisen että tappelemisen kykyä.
Joskus Vahb vainusi vihollisensa lähestymisen sattuessaan olemaan
tappelemiseen sopimattomassa paikassa, ja vaikk'ei hän juuri
juossutkaan, niin noudatti hän sentään haluaan päästä jalkaa
pettämättömälle maalle, jossa saattoi voimiaan käyttää. Mutta tämän
paremman maan etsiminen ei koskaan johtanut häntä lähemmäksi
vihollista, sillä tiettyhän se, että etu aina on odottavan puolella.
Toisina päivinä Vahb tunsi itsensä niin sairaaksi, että olisi ollut
mieletöntä panna tappelun kautta kaikki alttiiksi, ja milloin hän taas
jaksoi hyvin tai ainakin vähän paremmin, silloin ei vierasta näkynyt,
ei kuulunut.
Vahb pian huomasi, että vieraan jäljet useimmiten olivat Kauppapuodin
puoleisella, Pineyn länsirinteellä, kaikkein parhailla ruokamailla.
Näitä hän karttoi, milloin ei mielestään ollut tappelukunnossa,
niinkuin luonnollista olikin, ja kun hänellä nykyään aina oli milloin
enemmän, milloin vähemmän kipuja, niin merkitsi se, että paras osa
lääniä sai jäädä vieraalle.
Kului viikkoja. Vahb oli aikonut palata saunaansa, mutta siitä ei
koskaan tullut mitään. Hänen vaivansa kävivät yhä pahemmiksi; paitsi
takakoipea oli nyt oikea olkapääkin rampautunut.
Tappelun odotuksen pitkä jännitys synnytti varovaisuutta, joka oli
muuttumassa peloksi, ja tämä yhdessä voimain riutumisen kanssa alkoi
murtaa hänen rohkeuttaan, niinkuin sen aina täytyykin tehdä, jos
rohkeus perustuu lihasvoimiin. Hänen jokapäiväisenä huolenaan ei nyt
ollut tunkeilijan tapaaminen tappelua varten, vaan väistäminen, kunnes
vähän paranisi.
Siitä ensimäisestä pienestä paosta tuli tällä tavalla ainainen pako.
Vahbin täytyi kulkea Pineyn laaksoa yhä alemmaksi ja alemmaksi
kohtausta välttääkseen. Päivä päivältä väheni ruoka ja viikkojen
vieriessä hän yhä vähemmän kykeni vastustajaa musertamaan.
Lopulta hän eli ja lymyili Ala-Pineyn rannoilla -- niillä samoilla
paikoilla, mihin kerran emo oli hänet vienyt pikkuveikkojen keralla. Se
elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin saman kaltaista kuin sen kammon
päivän jälkeen vietetty. Ehkäpä oli syykin sama. Jos hänellä olisi
ollut oma perhe, niin olisi kaikki voinut olla toisin. Nilkuttaessaan
eräänä aamuna tietään ja etsiessään karuista haapalehdoista vähän
juuria taikka madon syömiä pyynmarjoja, jotka eivät kelvanneet edes
oraville eivätkä metsän kanalinnuille, hän kuuli lännen rinteellä kiven
vierivän metsiin ja vähän myöhemmin tuuli kantoi sitä pelättyä hajua.
Hän kahlasi jääkylmän Pineyn poikki -- ennen aikaan hän olisi hypännyt
-- ja vilusta vedestä nousi kautta jokaisen karvaisen jäsenen vihlovia
tuskia, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan elämän juuriin saakka. Hän
lähti taas pakoon -- minne, kunne? Ei näyttänyt enää olevan kuin yksi
tie -- uudelle karjakartanolle vievä.
Mutta sieltä kuului hälinää jo paljon ennen, kuin häntä vielä voitiin
huomatakaan. Hänen nenänsä, luotettavin ystävänsä, sanoi, "pyörrä
takaisin, pyörrä ja pyri vuorille", ja hän kääntyi takaisin, vaikkapa
sillä uhalla, että siellä kohtaisi pelätyn vihollisen. Vaivalloisesti
hän onnuskeli pitkin Pineyn pohjoisrantaa, pysytellen notkoissa ja
puitten suojassa. Hän koetti kiivetä kallionrinnettä, jota hän ennen
oli täyttä laukkaa juossut. Puolivälissä jalka petti ja hän vieri alas
juurelle saakka. Pitkä kierros oli nyt ainoa tie, sillä pois piti
päästä -- pois, pois. Mutta minne? Ei näyttänyt olevan muuta neuvoa
kuin jättää pelätylle vieraalle kaikki maat.
Ja tuntien, sen verran kuin karhu voi tuntea, että hän vihdoinkin oli
kukistettu, voitettu, valtaistuimelta syösty, että hänet oli omista
maistaan karkottanut toinen niin voimakas karhu, ettei sen kanssa ollut
tappeluun rupeamista, hän kääntyi läntistä haaraa nousemaan, ja arpa
oli heitetty. Väki ja nopeus olivat hylänneet hänen muinoin voimalliset
jäsenensä; kolme vertaa enemmän aikaa kuin ennen kysyi nyt jokaiselle
tutulle harjanteelle kiipeäminen, ja kulkiessaan hän vähän väliä katsoi
jälkeensä, ajettiinko takaa. Korkealla pienen latvahaaran lähteitten
takana kokosivat Shoshonet kalpeina ja luotaan torjuvina; siellä ei
ollut vihollisia ja puisto kaikkineen oli niiden takana -- pois, pois
piti päästä. Mutta hänen kiivetessään tutisevin raajoin ja lyhyin
epävarmoin askelin länsituuli toi löyhkän kuoleman rotkosta, tuosta
kamalasta pienestä kurusta, jossa kaikki oli kuollutta, ilma itsekin
kuolettavaa. Se oli aina tavannut inhottaa häntä ja karkottaa luotaan,
mutta nyt Vahb tunsi, että se oli sanoma hänelle; se veti häntä
puoleensa. Se oli hänen pakoreitillään ja verkalleen hän laahusteli
sitä paikkaa kohti. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes seisoi
kalliokynnyksellä. Korppikotka, joka oli laskeutunut alas syömään
erästä uhreista, oli paraillaan horroksiin vaipumassa koskemattomalle
raadolle. Vahb kohotti tuuleen ison harmaakarvaisen kuononsa ja pitkän
valkoisen partansa. Se haju, jota hän oli ennen vihannut, oli nyt
puoleensa vetävä. Ilma tuntui omituisen purevalta. Hänen ruumiinsa
kaipasi sitä nyt. Sillä se näytti vaimentavan hänen tuskiaan ja se
lupasi unta, samoin kuin oli tehnyt sinä päivänä, jona hän ensi kerran
näki tämän paikan.
Syvällä hänen allaan oikealla ja vasemmalla ja kaikkialla, niin
pitkältä kuin silmä kantoi, oli se suuri valtakunta, joka kerran oli
ollut hänen; jossa hän oli niin monta vuotta elänyt voimansa
mahtiaikana; jossa ei kukaan ollut uskaltanut tulla häntä silmästä
silmään katsomaan. Ei koko maan piirissä voinut olla kauniimpaa
näköalaa. Mutta Vahb ei ajatellut sen kauneutta; hän vain tiesi, että
siinä maassa oli hyvä elää; että se oli ollut hänen, mutta että se nyt
oli mennyttä, sillä mennyt oli hänen voimansa ja hän itse pakolaisena
etsimässä paikkaa, kussa saisi levätä ja olla rauhassa.
Poikki Shoshonien kulki tosin puiston tie, mutta sinne oli pitkä, ylen
pitkä matka, ja epätietoinen oli pitkän epätietoisen matkan pää. Ja
miksi niin kauas? Täällä tässä pienessä rotkossa oli kaikki, mitä hän
etsi; täällä oli rauhaa ja tuskatonta unta. Hän tiesi sen; sillä hänen
nenänsä, hänen aina erehtymätön nenänsä sanoi, "_tänne! tänne nyt_!"
Hän seisahtui hetkeksi portille ja hänen seistessään tuulen tuomat
höyryt alkoivat salaisen työnsä. Viisi oli hänen elämänsä uskollista
vartijaa, ja paras ja luotettavin niistä kimmautti selkosten selälleen
sen portin, jota se oli niin kauan vartioinut. Hetkisen Vahb vielä
seisoi ja epäili. Hänen elinaikainen oppaansa oli nyt vaiennut,
vahtipaikkansa jättänyt. Toisen vaiston hän tunsi itseään opastavan.
Erän enkeli se seisoi siellä, pienessä laaksossa, ja nyökkäsi. Vahb ei
ymmärtänyt. Hänellä ei ollut silmää näkemään kyyneltä, joka oli enkelin
silmässä, eikä säälin hymyä, joka varmaan oli hänen huulillaan. Hän ei
edes nähnyt enkeliä. Mutta hän tunsi hänen nyökkäävän ja nyökkäävän.
Vanha rohkeus kuohahti harmaan karhun karkeassa rinnassa. Hän kääntyi
tieltä siihen pieneen rotkoon. Kalman höyryt tunkeutuivat hänen
mahtavaan rintaansa, täyttivät sen ja kiehahtivat hänen valtaisissa
sankarijäsenissään, kun hän rauhallisesti kävi levolle kiviselle
ruohottomalle permannolle ja hiljalleen nukkui, niinkuin sinä ammoisena
päivänä emonsa syleilyyn Graybullin rannalle.