Harmaan karhun elämäntarina - 2

Toisinaan hän oli sen maan toisessa päässä, jonka omakseen tunsi,
toisinaan toisessa, ja kun hän tarvitsi usein hinkkuupuuta ja siten
tuli piirinsä rajat käyneeksi rajapaaluilla, joissa oli hänen oma
puumerkkinsä.
Eräänä päivänä hän loppukesänä näki maallaan vieraan, kiiltävän mustan
karhun, ja hän vihastui tunkeilijaan kovasti. Mustan karhun tullessa
lähemmäksi Vahb pani merkille sen parkkiruskean naaman, valkoisen
rintatäplän ja korvan, josta oli pala purtu, ja kaiken päälliseksi
tuuli toi haiskahduksen. Ei saattanut enää olla epäilystä; se oli juuri
sama haju: tämä oli se sama musta pelkuri, joka oli häntä takaa ajanut
Pineyn varrella ennen vanhaan. Mutta kuinka se oli kutistunut! Ennenhän
se näytti jättiläiseltä; nyt Vahb tunsi, että hän voisi ruhjoa sen
toisella kämmenellään. Kosto on suloinen, Vahb tunsi, vaikk'ei juuri
tainnut sitä sanoa, ja hän töytäisi ruskeakuonon kimppuun. Mutta musta
kapusi kuin orava pieneen puuhun. Vahb koetti kiivetä perässä, niinkuin
tuo toinen oli kerran hänen perässään kiivennyt, mutta miten ollakaan,
hän ei voinutkaan. Hän ei enää tuntunut tietävän, miten piti kiinni
ottaa, ja vähän ajan kuluttua hän heitti sikseen koko yrityksen ja
lähti pois, vaikka musta karhu ilkun röhkinällään sai hänen toisenkin
kerran takaisin pyörtämään. Kun harmaa myöhemmin samana päivänä taas
kulki ohi, niin ruskeakuono oli mennyt menojaan.
Kesän loppuaan tehdessä ylemmät laidunmaat alkoivat olla syötyinä, ja
Vahb lähti eräänä yönä kokeeksi alas Ala-Meteetseen laaksoon
vakoilemaan. Tuulessa oli miellyttävää hajua ja sen johtoa kulkien Vahb
tuli mullikkahärän raadolle. Hyvän matkan päässä siitä oli muutamia
piskuisia kojootteja, oikein kääpiöitä niitten rinnalla, jotka hän
muisti. Aivan raadon vieressä oli muudan, joka hullunkurisesti hyppeli
kuutamossa. Joku kumma näytti estävän sitä pois pääsemästä. Vahbin
vanha viha puhkesi valloilleen. Hän hyökkäsi paikalle. Kojootti yhdessä
vilauksessa puraisi häntä monta kertaa, ennenkuin Vahb yhdellä suuren
kämmenensä lyönnillä mäsäsi sen pehmoiseksi karvarääsyksi; sitten murti
kaikki kylkiluut kerran tai pari leuoillaan puraisten. Ohhoh, mutta
hyvältähän ne tuntuivat lämpimät veriset mehut hampaissa suihkumassa!
Kojootti oli tarttunut rautoihin. Vahb vihasi raudan hajua, hän sen
vuoksi meni raadon toiselle puolelle, jossa se ei ollut yhtä väkevää,
mutta ei ennättänyt paljoakaan syödä, ennenkuin kapsis, jalka tarttui
sudenrautoihin, joita hän ei ollut huomannutkaan.
Mutta hän muisti, että oli kerran ennenkin tarttunut ja irti päässyt
rautoja puristamalla. Hän laski toisen takajalan toiselle, toisen
toiselle jouselle ja painoi, kunnes raudat aukenivat ja kämmen pääsi
irti. Raadon ympärillä oli sitä hajua, jonka hän tiesi olevan
ihmisestä, hän sen vuoksi heitti sen ja lähti kulkemaan myötävirtaan.
Mutta yhä useammin ja useammin alkoi tuntua samoja katalia
haiskahduksia, hän sen vuoksi kääntyi takaisin ja palasi rauhaisille
ketririnteilleen.


II OSA
HÄNEN VOIMANSA PÄIVÄT

I.
Vahb oli kolmannen kesän nähdessään ison karhun kokoinen, vaikka hän
vielä olikin kaukana myöhemmästä koostaan ja voimastaan. Väri oli nyt
sangen vaalea, ja siitä syystä Spahwat, shoshoni-intiaani, joka
useamman kuin yhden kerran häntä ajoi, nimitti hänet valkokarhuksi eli
Vahbiksi.
Spahwat oli hyvä metsästäjä, ja heti kun hän näki Ylä-Meteetseen
varrella hinkkuupuun, niin hän tiesi olevansa ison harmaan karhun
alueella. Hän kulki ristiin rastiin koko laakson ja vietti siten monta
päivää, ennenkuin sai ampua; Vahb siitä sai olkalihoihin pistävän
haavan. Hän mörisi kauheasti, mutta se näytti ottavan hänestä pois
tappelunhalun; hän kapusi laakson yläosaan ja sitten matalampien mäkien
poikki, kunnes saapui rauhalliseen tyyssijaan, johon rupesi makuulle.
Vahbin parannustaito oli aivan vaistomaista. Hän nuoli haavan ja kaiken
ympärystän ja koetti olla hiljaa alallaan. Nuoleminen poisti lian ja
hieromisen kautta lievensi tulehdusta, ja se liimasi karvat haavan
päälle jonkinlaiseksi siteeksi, joka suojeli ilmalta, lialta ja
mikrobeilta. Ei parempaa hoitoa olisi voinut olla.
Mutta intiaani oli hänen jäljillään. Ei kauaa kulunut, ennenkuin haju
varotti Vahbia, että vihollinen oli tulossa, hän sen vuoksi hiljaa
kiipesi korkeammalle vuoreen toiseen lepopaikkaan. Mutta jälleen hän
vainusi intiaanin lähestyvän ja lähti matkaan. Monta kertaa tämä
tapahtui, ja vihdoin tuli toinen luoti ja uusi kimoileva haava.
Vahb oli nyt raivoissaan. Ei oikeastaan ollut mitään muuta, joka
häntä todella pelotti, kuin tuo katala ihmisen, raudan ja pyssyn
haju, jonka hän muisti aina siitä päivästä saakka, kun moamonsa
menetti; mutta nyt hänestä lähti kaiken tämän pelko. Tuskalla hän
taas ryömi korkeammalle vuoreen, kulki miehen korkuisen kallioportaan
juurta, nousi sen päälle ja kävi reunan taa maata. Perässä tuli
intiaani, puukko vyöllä, rihla kädessä; ääneti, sukkelaan seuraten
jälkiä; tutkien kiihkeällä ilolla jokaista veristä jalanjälkeä,
joka ajetulle karhulle oli tuottanut semmoisen tuskan. Sortuneen
louhikon rinnettä hän nousi suoraan kohti sitä paikkaa, missä Vahb
portaan päällä odotti, kivuistaan vimmastuneena. Eteenpäin vain
hiipi kovasisuinen metsämies; silmät yhä tutkivat veritahroja taikka
vaelsivat ylhäisissä metsissä, mutta ei kertaakaan hän kurkottanut
katsomaan kallioportaan päälle. Ja nähdessään tämän ilmetyn kuoleman
hellittämättä jäljillään ja haistaessaan sen vihatun hajun, Vahb
raskaan uhrin hinnalla kohotti ruhoansa ruhjotun värisevän kämmenensä
tuelle ja jäi siihen, kunnes oikea hetki tuli, ja sitten hän terveen
kämmenensä verrattomaan synnynnäiseen voimaan lisäsi epätoivoisen
vihan koko painon ja iski hirveän ruhjovan iskun. Intiaani lyyhistyi
kertaakaan kiljahtamatta ja sitten kierähti näkyvistä. Vahb nousi ja
etsi jälleen rauhallisen kolkan, jossa saisi hoitaa haavojansa. Näin
hän oppi, että pitää tapella rauhansa edestä; sillä sen koommin ei
sitä intiaania näkynyt, ja nyt hän sai rauhassa levätä ja parantua.

II.
Vuodet vierivät kuten ennenkin, paitsi että Vahbin uni talvi talvelta
keveni, ja kevät keväältä hän lähti aikaisemmin pesästään ja oli vielä
entistäänkin suurempi, ja yhä vähemmän oli vihollisia, jotka uskalsivat
häntä vastustaa. Kuudennella ikävuodellaan hän oli sangen iso,
voimallinen, juroluontoinen karhu, jolla ei elämässään ollut ystävää,
ei lempeä jälkeen sen kovan onnen päivän Ala-Pineyn rannalla.
Ei koskaan puhuttu, että Vahbilla olisi ollut mielitiettyä. Eikä kukaan
luullut hänellä koskaan olleenkaan. Vuosi vuodelta karhujen lemmenajat
tulivat ja menivät jättäen hänet omaan onneensa, kuten hän oli
nuoruudessaankin ollut. Karhun ei ole hyvä olla yksin; se on sille
pahaksi joka suhteessa. Hänen tavallinen ärtyisyytensä kehittyi sitä
myöten kuin voimatkin, ja jokainen, joka olisi nyt sattunut hänet
tapaamaan, olisi sanonut häntä vaaralliseksi harmaaksi karhuksi.
Hän oli elänyt Meteetseen laaksossa aina siitä pitäen, kun ensin sinne
muutti, ja monet pienet ansaseikkailut ja kohtaukset vuoriston
metsäläiskilpailijain kanssa olivat hänen luonteensa kehittäneet. Mutta
näiden viimemainittujen joukossa ei enää ollut ainoatakaan, jota hän
nyt olisi pelännyt, ja hän oli kylliksi viisastunut ensinmainittuja
välttääkseen, sillä ihmisen ja raudan läpitunkeva haju oli pettämätön
varotus, etenkin erään tapauksen jälkeen, joka sattui hänen kuudentena
ikävuotenaan.
Hänen aina luotettava nenänsä kertoi, että alaalla hirsimetsässä oli
hirven raato.
Hän kulki vastatuuleen ja sieltä toden totta löytyikin suuri
herkullinen haaska, kaikkein paras paikka jo auki revittynä. Tosin
kyllä siellä tuntui sitä kamalaa ihmis- ja rautahaisuakin, mutta se oli
niin heikkoa ja herkut olivat niin houkuttelevat, että hän, ympäri
kierrettyään ja raatoa tutkittuaan kahdeksan jalan korkeudesta, joka
oli hänen mittansa kahdella jalalla seisten, varovasti lähestyi ja
paikalla tarttui vasemmasta kämmenestään suunnattomiin karhunrautoihin.
Hän tuskasta karjui ja raivoisena pieksi ympärilleen. Mutta nämä eivät
olleetkaan majavanraudat; ne olivat suuret neljänkymmenen naulan
karhunraudat, ja hän oli nyt varmassa tallessa.
Vahb aivan kuohui raivosta ja vimmatusti puri rautoja hampaillaan.
Sitten hän muisti entiset kokemuksensa. Hän asetti raudat takajalkainsa
väliin, toisen takakämmenen toiselle, toisen toiselle sangalle, ja
painoi niitä alas koko voimallaan. Mutta se ei riittänyt. Hän raastoi
mukaansa raudat pölkkyineen ja kalistellen astui vuorta kohti. Kerran
toisensa perästä hän koetti saada jalkansa irti, mutta turhaan, kunnes
tuli erääseen paikkaan, jossa oli polun poikki suuri puu, runko
muutaman jalan maasta kohollaan. Sattumako lienee ollut, vaiko sukkela
päähänpisto, hän seisahtui sen alle ja teki uuden yrityksen. Takakäpälä
kummallakin sangalla ja mahtavat hartiat puuta vastaan ponnistaen hän
jättiläis-voimalla rutisti kojetta: jykevät teräsjouset antoivat
perään, sangat aukenivat ja hän repäisi ulos jalkansa. Vahb oli jälleen
vapaa, vaikka jäikin isovarvas, jonka raudat ensi iskulla olivat
melkein poikki puraisseet.
Jälleen oli Vahbilla kipeä haava hoidettavana, ja kun hän oli
vasenkätinen karhu -- se on, kun hän tahtoi kääntää paaden kyljelleen,
niin hän kannatti itseään oikealla kämmenellä ja vasemmalla väänsi --
niin seurasi tästä vammasta, että hänen täytyi joksikin ajaksi luopua
kaikista niistä herkkumuruista, joita on kaatuneitten puitten ja kivien
alla. Haava lopulta parani, mutta hän ei milloinkaan unhottanut tätä
kokemusta, ja siitä pitäen ihmisen ja raudan kitkerä haju, ilmankin
pyssyn hajua, aina sai hänet raivoihinsa.
Hän oli monesta kokemuksesta oppinut, että oli parempi lähteä
käpälämäkeen, milloin metsämiehestä vain hajua tunsi, taikka kuuli
hänen matkan päässä tulevan, mutta tapella henkensä edestä, jos hän oli
lähellä. Ja pian lehmipaimenet saivat kokea, että Ylä-Meteetsee oli
semmoisen karhun maata, joka oli paras jättää rauhaan.

III.
Eräänä päivänä Vahb pitkän poissaolon jälkeen saapui lääninsä alempiin
osiin ja hämmästyksekseen näki senkaltaisen puisen pesän, joita ihmiset
itselleen rakentelevat. Kiertäessään tuulen alle hän tunsi sen haisun,
joka nykyään aina sai hänet raivostumaan, ja seuraavassa tuokiossa hän
kuuli kovan paukauksen ja tunsi pistävän iskun vasemmassa
takajalassaan, siinä samassa, joka oli vanhastaan kankea. Hän pyörsi
ympäri ja paraiksi näki miehen juoksevan äsken rakennettua mökkiä
kohti. Jos laukaus olisi sattunut olkaan, niin Vahb olisi ollut
saatuna, mutta siihen se ei sentään sattunut.
Valtavat käsivarret, jotka paiskoivat hirsiä kuin luudanvarsia,
kämmenet, jotka yhdellä kopauksella ruhjoivat seudun suurimmankin
sonnin, kynnet, jotka vuoren kyljestä repivät mahtavia paasia -- mitä
ne huolivat murhaavasta rihlastakaan!
Kun kumppani illalla palasi kotiin, niin hän löysi sen miehen mökin
punertavalta lattialta. Ulkoa tulevat veriset jället ja sanomalehdestä
leikatun novellin taa vapisevalla kädellä kyhätty kirjotus kertoivat
tapauksen.
_Tämän teki Vahb. Minä näin sen lähteellä ja haavotin sitä. Minä koetin
päästä katolle, mutta se sai kiinni. Hyvä Jumala kuinka minä kärsin!
Jakk._
Sehän oli oikeus ja kohtuus. Ihminen oli tunkeutunut karhun maahan, oli
koettanut tappaa karhun, ja olikin oman henkensä menettänyt. Mutta
Jakin toveri vannoi tappavansa sen karhun.
Hän lähti jäljille ja seurasi niitä kanjonille ja kulki siellä
ristiin rastiin ja metsästeli päivän toisensa jälkeen. Hän asetti
täkyjä ja viritti rautoja ja kuuli vihdoin eräänä päivänä _rojauksen,
kalin-kolin, pupamm_, kun valtava paasi poukkui rinnettä pitkin
jonnekin metsään säikyttäen pari hirvieläintä, jotka liehuivat pois
kuin takkiaisuntuva. Miller aluksi luuli sitä vuorenrepeämäksi;
mutta pian hän älysi, että se oli Vahb, joka oli vierittänyt kiven
saadakseen sen alta vain pari kolme muurahaista.
Tuuli ei ollut tietoa vienyt, ja Miller, pensaitten lomitse tähyten,
näki ison karhun syövän, vasenta takajalkaansa säälitellen ja itsekseen
äreästi möristen, kun sitä uuden kerran vihlaisi. Miller etsi tukea ja
ajatteli, "nyt tulee kuolema, ellei mene aivan päin mäntyä." Hän
vihelsi terävään, karhu jähmettyi liikkumattomaksi, ja sen seistessä
korvat hörössä mies osuutti päähän ja laukaisi.
Mutta juuri sillä hetkellä liikahti iso pörhöinen pää, vimmastuttava
naarmu vain tuli, savu ilmaisi miehen paikan ja harmaa töytäisi
vihaisesti, kolmen jalan kiireellä tavottamaan vihollistaan.
Miller pudotti pyssynsä ja kiikutti itsensä keveästi puuhun, ainoaan,
mitä oli suurta sillä paikalla. Vahb suotta raivosi runkoa vastaan. Se
repi kaarnan hampaillaan ja kynsillään; mutta Miller oli turvassa,
saamattomissa. Kokonaista neljä tuntia harmaa vahti, sitten heitti ja
verkalleen poistui pensaihin, kunnes katosi näkyvistä. Miller piti sitä
puusta silmällä ja vielä sen jälkeen odotti lähes tunnin ollakseen
varma siitä, että karhu oli mennyt. Sitten hän laskeutui maahan, otti
pyssynsä ja lähti mökilleen. Mutta Vahb oli viekas; hän oli vain ollut
poistuvinaan ja sitten hiljaa hiipinyt takaisin väjymään. Heti kun mies
oli poistunut puun luota siksi kauas, ettei voinut sen luo palata, niin
Vahb hyökkäsi hänen jälkeensä. Haavoistaan huolimatta karhu liikkui
nopeammin. Neljännesmailin päässä -- no niin, Vahb teki miehelle juuri
saman, mitä tämä oli vannonut hänelle tekevänsä.
Kauan aikaa perästä päin ystävät löysivät pyssyn ja asiaksi asti
muutakin.
Meteetseen uudismökki sai lahota. Sitä ei käytetty koskaan sen jälkeen,
sillä ei ketään haluttanut lähteä maahan, jossa oli vähän houkutuksia
ilmeisen pahan onnen ja kirouksen vastapainoksi ja jossa niin hirveä
harmaakarhu oli alati sotapolulla.

IV.
Löydettiin sitten hyvää kultaa Ylä-Meteetseen varrelta. Kullankaivajia
tuli ja kaksittain kulki vuorenkukkulain keskellä maata tonkien ja
pienet purot pilaten -- harmaapartoja vanhoja miehiä enimmäkseen, jotka
olivat eläneet elämänsä vuoristossa ja itse hitaasti muuttuivat
harmaiksi karhuiksi. Kaikkialla he kaivoivat ja kuopivat, eivät hyviä
ravitsevia juuria, vaan tuota hohtavaa keltaista hiekkaa, joka ei
kelvannut syödä; eläen harmaakarhun elämää, pyytämättä muuta kuin saada
rauhassa kaivaa.
He näyttivät ymmärtävän harmaan Vahbin. Kun ensi kerran tavattiin, niin
Vahb nousi takajaloilleen ja ilkeät viheriät tulet alkoivat vilkkua
hänen pienissä silmissään. Vanhempi miehistä sanoi toverilleen.
"Anna sen olla, niin se ei tee mitään."
"Voi kuin on kamalan suuri!" vastasi toinen hermostuneesti.
Vahb oli hyökkäämäisillään, mutta mikä lienee pidättänyt -- se oli
jotain, joka ei kuulunut hänen aistimiinsa, joka tuntui vain niiden
alallaan ollessa; se oli jotain, joka miehessä ja karhussa on hänen
viisauttaan viisaampaa ja joka viittaa tietä hämärän ja mutkailevan
tien jokaisessa epätietoisessa haarassa.
Vahb ei tietenkään ymmärtänyt, mitä miehet sanoivat, mutta hän tunsi,
että tässä oli jotain erilaista. Ihmisen ja raudan oli haju, mutta
se ei ollut samaa raivostuttavaa laatua, ja tästä puuttui se pistävä
haju, joka aina vaan johti hänen mieleensä penikka-ajan synkät päivät.
Miehet eivät liikkuneet, jonka vuoksi Vahb vain mörähti maanalaisen
mörähdyksen, laskeutui taas neljälle jalalle ja meni menojaan.
Myöhään samana vuonna Vahb taas sattui kohtaamaan sen ruskeakuonon
mustan karhun. Kuinka se karhu aina vaan pieneni! Vahb olisi nyt voinut
yhdellä läimäyksellä nakata sen Graybullin toiselle rannalle.
Mutta musta karhu ei jäänyt sitä voimankoetusta odottamaan. Se kiikutti
lihavan typykän ruumiinsa puuhun niin sukkelaan, että ähkä pääsi. Vahb
ulottui nyt maasta yhdeksän jalkaa korkealle ja yhdellä raapauksella
hän valtavilla kynsillään repäisi pois kaarnan aina hohtavaa valkoista
puuta myöden ja melkein maahan saakka; ja musta karhu kauhusta värisi
ja uikutti, kun niitten kamalien kynsien raavinta kiiti puuta pitkin ja
siitä sen selkärankaan hirvittävän sanomansa keralla.
Mitä tämän mustan karhun näkeminen Vahbissa herätti? Ylä-Pineynkö kauan
unhotettuja muistoja; ruokaisen metsämaanko mietteitä?
Musta oli kavunnut niin korkealle kuin pääsi ja Vahb jätti sen
sinne värisemään, ja ilman sen selvempää tarkotusta hän itse samosi
Ylä-Meteetseen äyräitä alas Graybullille, Rimrock vuoren lievettä
kiertäen; ja yhä edelleen vain, kunnes hän monta tuntia myöhemmin
huomasi olevansa Ala-Pineyn hirsimurroksessa ja muinoisten marjain ja
muurahaisten keskellä.
Hän oli aivan unohtanut, kuinka mainio maa tämä Piney oli: yllin kyllin
ruokaa, ei kullankaivajia missään jokia turmelemassa, ei metsämiehiä,
mitä silmällä pitää, ei sääskiä eikä kärpäsiä, vaan runsaasti aukeita
päivärinteitä ja suojaisia metsiä, takana korkeita jyrkkiä kallioita
kylmempiä tuulia pois kääntämässä.
Eikä siellä ollut vakinaista harmaata karhuakaan asukkaana, ei edes
maata kiertävistä merkkiä, ja ne mustat karhut taas, jotka maan
omistivat, eivät tulleet lukuun.
Vahb oli vallan hyvillään. Hän kieritteli mahtavaa ruhoaan vanhassa
puhvelin piehtaroimakuopassa ja kohoten kahdelle jalalle puuta vastaan
siinä paikassa, missä Piney kanjoni eroo Graybull kanjonista, pani
siihen merkkinsä runsaat kahdeksan jalkaa maasta.
Seuraavina päivinä hän kuljeskeli yhä kauemmaksi ja kauemmaksi
Shoshonien rosoisten kukkulain keskelle ja sitä myöden kuin kulki, sitä
myöden maata anasti. Monen mustan karhun merkkipuita hän löysi, ja jos
ne olivat pieniä kuivaneita puita, niin hän yhdellä valtavan kämmenensä
läimäyksellä mursi ne rytisten maahan. Jos ne olivat tuoreita, niin hän
pani omat merkkinsä entisten merkkien päälle ja paremmaksi vakuudeksi
vielä repi kuoren varpaittensakin suurilla kynsikuokilla.
Ylä-Piney oli niin kauan ollut mustien karhujen aluetta, että oravat
olivat lakanneet tallettamasta varastojaan onttoihin puihin, ne
käyttivät nyt laakojen paasien alustiloja, josta mustat karhut eivät
voineet niitä saada; Vahbille tämä sen vuoksi oli runsauden maa:
mäntymetsässä joka neljäs tai viides paasi oli oravan tai maaoravan,
tsipmunkin, vilja-aitan katto, ja jos pikku omistaja sattui siellä
olemaan, kun hän käänsi paaden kyljelleen, niin tuntoaan vaivaamatta
Vahb litisti sen kämmenellään ja pisti poskeensa omain varastojensa
herkulliseksi palan painimeksi.
Ja minne Vahb meni, sinne se teki merkkipaalunsakin:
_Syrjäisiltä pääsy kielletty!_
Se oli puihin kirjotettu niin korkealle, kuin hän ulottui, ja jokainen,
joka siihen tuli, ymmärsi hajun ja karvain olevan suuren harmaan
Vahbin.
Jos emo olisi kyllin kauan elänyt häntä opettaakseen, niin Vahb olisi
tiennyt, että semmoinen maa, joka keväällä on hyvä, voi kesällä olla
huono. Vahb vasta vuosien kokemuksen kautta sai selville, että on
parasta kerrassaan muuttaa maata vuodenaikain mukaan. Aikaisin keväällä
Cattle ja Elk vuoristot talven tappamine raatoineen tarjoavat runsaat
juhla-ateriat. Alkukesästä paras laidun on lämpimillä mäenrinteillä,
joilla kasvaa kamassiaa ja intiaaninaurista. Loppukesästä ovat
jokilaakson marjapensaat hedelmiä täynnään ja syksyllä oli
ketrimetsissä hyvä tilaisuus lihottautua talveksi. Siten hän joka vuosi
levitti aluettaan. Hän ei tyytynyt siihen, että karkotti mustat karhut
Pineyn ja Meteetseen varsilta, vaan vieläpä kulki vedenjakajankin
poikki ja tappoi sen vanhan junkkarin, joka kerran oli karkottanut
hänet Kauppapuoti-laaksosta. Ja hän myös piti, mitä oli vallannut,
kerrankin hajotti kokonaisen siirtolais-leirin, joka Keski-Meteetseen
varsilta haki karjatalon paikkaa; hän säikytti hevoset karkuun ja
käänsi mullin mallin koko leirin. Ja siten kaikki eläimet, ihminen
niitten mukana, tulivat tietämään, että koko matka Frank's Peakista
Shoshonen vuorenpolvekkeihin saakka oli semmoisen kuninkaan maata, joka
hyvin kykeni sitä puolustamaankin, ja että tämän kuninkaan nimi oli
Meteetseen Vahb.
Jokainen Jumalan luoma, jonka voimat ovat niin suuret, ettei sen
tarvitse pelätä julkihyökkäystä, helposti unohtaa, mitä on oppinut.
Mutta Vahb ei koskaan unohtanut niitä varhaisia kokemuksia, joita
hänellä oli raudoista ollut. Hän piti ohjeenaan, ettei koskaan
lähestyisi tuota ihmisen ja raudan hajua, ja siinä syy, miks' ei hän
koskaan enää tarttunut.
Niin hän eli yksinäistä elämäänsä ja samoili vuorilla, nakellen paasia
ympärilleen kuin kiven mukuloita ja valtavia puurunkoja kuin kalikoita
jokapäiväistä ruokaansa etsiessään. Ja vuorilla ja laaksoissa joka
eläin oppi pian tuntemaan Vahbin ja häntä pelkäämään, tuota aikanaan
takaa ajettua vainottua penikkaa. Ja useampi kuin yksi musta karhu sai
hengellään maksaa tuon toisen ammoiset pahat teot. Ja moni häjy ilves
sen edellä paeten nousi puuhun, ja jos puu oli kuivanut, niin Vahb
raastoi sen maahan, ja puu ja ilves ruhjoutuivat mäsäksi.
Sankakaulainen orikin, villihevoslauman johtaja, näki kerrankin
viisaimmaksi antaa tietä. Suuret harmaat metsäsudet ja vuoripantterit
niinikään heittivät äsken kaatamansa otuksen ja synkän pelon valtaamina
hiipivät syrjään Vahbin ilmestyessä. Ja jos hänen astua löntystäessään
marunaa kasvavan jokilakean poikki ja pelottaessaan antiloopit kuin
lintukarjan edellään pakenemaan, sattui tielle ilmestymään jäntterä
sonnimullikka, joka oli viisaaksi liian nuori ja pelkuriksi liian iso,
niin Vahb mäsäsi sen kallon jättiläiskäpälänsä yhdellä läimäyksellä ja
teki sille saman, mitä silloin jo monta aikaa takaperin lehmä oli
aikonut hänelle tehdä.
Harvoin maaemo unohtaa omilleen varata kahdet maljat, toisen katkeran,
toisen metisen. Juokoot niistä vähän tai paljon, mutta tasan on juotava
molempia. Helppo on vuorelta alas laskea, mutta sama matka on sen
päälle taas kiivettävä. Nuoren iän kolhivat koetukset olivat
rakentaneet Vahbin mahtavan rungon. Häneltä oli kielletty kaikki
harmaankarhun tavalliset elämänilot, mutta _voimaa_ annettu enemmän
kuin kahdenkertainen osa.
Siten hän eli vuoden toisensa jälkeen, puolison tai kumppanin
lauhduttamatta, synkkänä mitään pelkäämättä, valmiina tappelemaan,
mutta muuta pyytämättä, kuin saada olla rauhassa -- aivan rauhassa.
Hänellä oli synkässä elämässään yksi ainoa kiihkeä ilo -- verrattoman
voiman pysyvä riemutunne -- tuo pieni, mutta koskaan pettämätön ilon
sykähdys, kun vihollinen kaatui ruhjottuna ja hervottomana, taikka
halkeilevat paadet iskivät tulta ja poukkuivat hänen niitä vastaan
kääntäessään ihmeellisen voimansa täyden mitan.

V.
Kaikella on omituinen hajunsa, jos vain on nenää haistaa. Vahb oli
opiskellut hajuja koko elämänsä ja vuoristossa tunsi useimpien
merkityksen. Jokainen haju oli kuin ääni, joka hänelle puhui; ja se oli
vielä paljon parempikin kuin ääni, sillä tietäähän vaikka kuka, että
hyvä nenä on etevämpi kuin silmät ja korvat yhteensä. Ja jokainen
näistä lukemattomista äänistä yhtä mittaa huuti, "täällä ja tämmöinen
minä olen".
Katajanmarjoilla, kiulukoilla, mansikoilla, kullakin oli lempeä vieno
pikkuäänensä, joka kutsui, "täällä me -- marjat, marjat".
Suurilla ketrimetsillä oli vahva kauas kantava ääni, "täällä me,
ketrimännyt", mutta tullessaan aivan niiden keskelle Vahb kuuli
ketrikäpyjen vienon houkutuksen, "täällä me, ketrikävyt".
Ja toukokuussa kamassiapientaret tuulen tullessa oikealta taholta
lauloivat kuin lauluseura: "kamassiapientaria, kamassiapientaria."
Ja niiden sekaan tullessaan hän erotti kunkin äänen erikseen. Kullakin
juurella oli oma pieni sanansa kuiskattavana hänen nokkaansa: "Tässä
minä, iso kamassia, mehevä ja kypsä", tai kimakka pikkuääni: "Tässä
minä, nahkea pikku mukula, kehno, kelvoton."
Ja syksyllä leveät mehevät ruskosienet isoon ääneen kutsuivat, "minä
olen lihava terveellinen tatti", ja myrkyllinen kärpässieni luikkasi,
"minä olen kärpässieni. Jätä minut rauhaan, taikka kellistyt
kipuvuoteelle". Ja lauloivathan laulunsa kanjonin partaan keijumaiset
kellokukatkin, yhtä hienon kuin niiden rihmavarsi oli ja yhtä vienon
kuin niiden sulokin; mutta hajujen vartija oli oppinut jättämään ne
omaan arvoonsa, sillä ne ja miljoona muita samankaltaisia olivat
Vahbille yhdentekevät.
Ja näin jokainen elävä olento, joka liikkui, ja joka kukka, joka kasvi,
ja joka kallio ja kivi ja maanpäällinen muoto kertoi tarinansa ja
kuiskasi vähät viestinsä hänen nokkaansa. Päivällä ja yöllä, sumussa ja
selkeällä iso kostea kuono kertoi hänelle enimmät siitä, mitä
hän tahtoi tietää, taikka sivuutti joutavina semmoiset, jotka eivät
mitään merkinneet, ja yhä enemmän ja enemmän hän kävi siitä
riippuvaiseksi. Vaikka hänen silmänsä ja korvansa yhdessä ilmottivat
niin ja niin, niin ei hän sittenkään uskonut, ennenkuin nenäkin sanoi,
että "niin, aivan oikein".
Mutta näitä ihminen ei käsitä, sillä nenänsä esikoisoikeuden hän on
myynyt saadakseen asua kaupungeissa.
Satoja hajuja oli Vahbille mieluisia, tuhansia joutavanpäiväisiä,
sangen monta oli vastenmielistä ja jotkut saivat hänet vallan
raivostumaan.
Hän oli usein huomannut, että jos kävi länsituuli hänen ollessaan
Pineyn kanjonin yläpäässä, niin tuntui omituista uutta hajua. Toisina
päivinä hän ei välittänyt siitä, toisina se häntä iljetti; mutta hän ei
koskaan lähtenyt sitä peräämään. Toisina päivinä kantoi pohjatuuli
ylävedenjakajalta mitä kamalinta hajua, toisenlaista kuin kaikki muut,
hajua, josta hän vain tahtoi päästä pois.
Vahbin alkoi nuoruus jo olla kaukana takana, ja takajalassa, joka oli
niin usein vammoja saanut, alkoi tuntua kipuja. Kylmän yön taikka
pitkällisten kosteitten säitten jälkeen hän tuskin saattoi käyttää sitä
jalkaa ja eräänä päivänä hänen tuntiessaan tämmöistä särkyä länsituuli
kantoi syvälle kanjoniin hänen nokkaansa kumman sanoman. Vahb ei
kyennyt selvään lukemaan tätä sanomaa, mutta se näytti sanovan, "tule",
ja hänen sisässään tuntui sanovan "mene".
Ravinnon haju houkuttelee puoleensa nälkäistä luontokappaletta ja
kylläistä tympäisee. Me emme tiedä miksi, ja kaikki mitä siitä voi
selville saada on himon synty ruumiin tarpeesta. Niinpä Vahbia nyt
houkutteli puoleensa se, joka oli kauan ollut hänelle vastenmielistä,
ja hän astua löntysteli polkuaan pitkin vuoreen, itsekseen möristen ja
vihaisesti läimäyttäen oksia, jotka sattuivat hänen naamaansa
pyyhkäisemään.
Se kumma haju kävi hyvin väkeväksi; se johti häntä paikkaan, jossa hän
ei ollut milloinkaan ennen käynyt -- pitkin valkoista hiekkarinnettä
saman väriselle pengermälle, jolla pahan näköistä vettä juosta liritti
ja muutamasta kuopasta nousi jonkinlaista usvaa. Vahb kohotti
epäluuloisen näköisenä kuonoaan -- semmoista ihmeellistä hajua! Hän
kiipesi pengermän päälle.
Käärme kiemurteli hänen edessään tien poikki. Vahb mäsäsi sen iskulla,
joka sai läheiset puut huojumaan ja kiikkerän paaden alas vierähtämään,
ja hän päästi möräyksen, joka järähti laaksossa kuin etäinen ukkonen.
Sitten hän tuli sille usvakuopalle. Se oli täynnään vettä, joka
liikuskeli hiljalleen ja höyrysi. Vahb pisti siihen kämmenensä ja se
oli aivan lämmintä ja nahkaan se tuntui miellyttävältä. Hän pisti
veteen molemmat jalkansa ja vähin erin sujui sinne yhä syvemmälle, niin
että allikko joka puolelta vuoti reunainsa yli, ja lopulta hän pitkin
pituuttaan makasi lämpöisessä, melkein kuumassa rikkilähteessä, rypi
vihertävässä vedessä, tuulen kuljetellessa ilmassa höyryä sinne tänne.
Kalliovuorissa on paljon näitä rikkilähteitä, mutta tämä sattui
olemaan ainoa, mitä oli Vahbin läänissä. Enemmän kuin tunnin hän siinä
makasi; sitten tuntien kyllin saaneensa veti rannalle mahtavan ruhonsa
ja huomasi tuntuvan merkillisen hyvältä ja nuortealta. Vasemman
takajalan kankeus oli aivan kadonnut.
Hän ravisti veden pörhöisestä turkistaan. Leveä kallionpykälä, johon
päivä täydeltä terältään paistoi, kehotti häntä pitkäkseen rupeamaan ja
itseänsä kuivaamaan. Mutta ensin hän kohosi pystyyn lähintä puuta
vastaan ja jätti siihen merkin, jonka piti olla jokaiselle selvän. Oli
siihen tosin merkkinsä jättänyt moni muukin eläin, joka oli
rikkisaunassa vaivojansa parannellut; mutta mitä niistä? Siitä pitäen
oli tähän puuhun kuralla, karvoilla ja hajulla kirjotettu niin selvin
sanoin, että jokainen vuoriston eläin taisi sen lukea:
_Tämä on minun saunani. Karttakaa sitä!_
(Puumerkki) Vahb.
Vahb makasi vatsallaan, kunnes selkä oli kuiva, sitten kääntyi leveälle