Harmaan karhun elämäntarina - 2

  Toisinaan hän oli sen maan toisessa päässä, jonka omakseen tunsi,
  toisinaan toisessa, ja kun hän tarvitsi usein hinkkuupuuta ja siten
  tuli piirinsä rajat käyneeksi rajapaaluilla, joissa oli hänen oma
  puumerkkinsä.
  Eräänä päivänä hän loppukesänä näki maallaan vieraan, kiiltävän mustan
  karhun, ja hän vihastui tunkeilijaan kovasti. Mustan karhun tullessa
  lähemmäksi Vahb pani merkille sen parkkiruskean naaman, valkoisen
  rintatäplän ja korvan, josta oli pala purtu, ja kaiken päälliseksi
  tuuli toi haiskahduksen. Ei saattanut enää olla epäilystä; se oli juuri
  sama haju: tämä oli se sama musta pelkuri, joka oli häntä takaa ajanut
  Pineyn varrella ennen vanhaan. Mutta kuinka se oli kutistunut! Ennenhän
  se näytti jättiläiseltä; nyt Vahb tunsi, että hän voisi ruhjoa sen
  toisella kämmenellään. Kosto on suloinen, Vahb tunsi, vaikk'ei juuri
  tainnut sitä sanoa, ja hän töytäisi ruskeakuonon kimppuun. Mutta musta
  kapusi kuin orava pieneen puuhun. Vahb koetti kiivetä perässä, niinkuin
  tuo toinen oli kerran hänen perässään kiivennyt, mutta miten ollakaan,
  hän ei voinutkaan. Hän ei enää tuntunut tietävän, miten piti kiinni
  ottaa, ja vähän ajan kuluttua hän heitti sikseen koko yrityksen ja
  lähti pois, vaikka musta karhu ilkun röhkinällään sai hänen toisenkin
  kerran takaisin pyörtämään. Kun harmaa myöhemmin samana päivänä taas
  kulki ohi, niin ruskeakuono oli mennyt menojaan.
  Kesän loppuaan tehdessä ylemmät laidunmaat alkoivat olla syötyinä, ja
  Vahb lähti eräänä yönä kokeeksi alas Ala-Meteetseen laaksoon
  vakoilemaan. Tuulessa oli miellyttävää hajua ja sen johtoa kulkien Vahb
  tuli mullikkahärän raadolle. Hyvän matkan päässä siitä oli muutamia
  piskuisia kojootteja, oikein kääpiöitä niitten rinnalla, jotka hän
  muisti. Aivan raadon vieressä oli muudan, joka hullunkurisesti hyppeli
  kuutamossa. Joku kumma näytti estävän sitä pois pääsemästä. Vahbin
  vanha viha puhkesi valloilleen. Hän hyökkäsi paikalle. Kojootti yhdessä
  vilauksessa puraisi häntä monta kertaa, ennenkuin Vahb yhdellä suuren
  kämmenensä lyönnillä mäsäsi sen pehmoiseksi karvarääsyksi; sitten murti
  kaikki kylkiluut kerran tai pari leuoillaan puraisten. Ohhoh, mutta
  hyvältähän ne tuntuivat lämpimät veriset mehut hampaissa suihkumassa!
  Kojootti oli tarttunut rautoihin. Vahb vihasi raudan hajua, hän sen
  vuoksi meni raadon toiselle puolelle, jossa se ei ollut yhtä väkevää,
  mutta ei ennättänyt paljoakaan syödä, ennenkuin kapsis, jalka tarttui
  sudenrautoihin, joita hän ei ollut huomannutkaan.
  Mutta hän muisti, että oli kerran ennenkin tarttunut ja irti päässyt
  rautoja puristamalla. Hän laski toisen takajalan toiselle, toisen
  toiselle jouselle ja painoi, kunnes raudat aukenivat ja kämmen pääsi
  irti. Raadon ympärillä oli sitä hajua, jonka hän tiesi olevan
  ihmisestä, hän sen vuoksi heitti sen ja lähti kulkemaan myötävirtaan.
  Mutta yhä useammin ja useammin alkoi tuntua samoja katalia
  haiskahduksia, hän sen vuoksi kääntyi takaisin ja palasi rauhaisille
  ketririnteilleen.
  
  
  II OSA
  HÄNEN VOIMANSA PÄIVÄT
  
  I.
  Vahb oli kolmannen kesän nähdessään ison karhun kokoinen, vaikka hän
  vielä olikin kaukana myöhemmästä koostaan ja voimastaan. Väri oli nyt
  sangen vaalea, ja siitä syystä Spahwat, shoshoni-intiaani, joka
  useamman kuin yhden kerran häntä ajoi, nimitti hänet valkokarhuksi eli
  Vahbiksi.
  Spahwat oli hyvä metsästäjä, ja heti kun hän näki Ylä-Meteetseen
  varrella hinkkuupuun, niin hän tiesi olevansa ison harmaan karhun
  alueella. Hän kulki ristiin rastiin koko laakson ja vietti siten monta
  päivää, ennenkuin sai ampua; Vahb siitä sai olkalihoihin pistävän
  haavan. Hän mörisi kauheasti, mutta se näytti ottavan hänestä pois
  tappelunhalun; hän kapusi laakson yläosaan ja sitten matalampien mäkien
  poikki, kunnes saapui rauhalliseen tyyssijaan, johon rupesi makuulle.
  Vahbin parannustaito oli aivan vaistomaista. Hän nuoli haavan ja kaiken
  ympärystän ja koetti olla hiljaa alallaan. Nuoleminen poisti lian ja
  hieromisen kautta lievensi tulehdusta, ja se liimasi karvat haavan
  päälle jonkinlaiseksi siteeksi, joka suojeli ilmalta, lialta ja
  mikrobeilta. Ei parempaa hoitoa olisi voinut olla.
  Mutta intiaani oli hänen jäljillään. Ei kauaa kulunut, ennenkuin haju
  varotti Vahbia, että vihollinen oli tulossa, hän sen vuoksi hiljaa
  kiipesi korkeammalle vuoreen toiseen lepopaikkaan. Mutta jälleen hän
  vainusi intiaanin lähestyvän ja lähti matkaan. Monta kertaa tämä
  tapahtui, ja vihdoin tuli toinen luoti ja uusi kimoileva haava.
  Vahb oli nyt raivoissaan. Ei oikeastaan ollut mitään muuta, joka
  häntä todella pelotti, kuin tuo katala ihmisen, raudan ja pyssyn
  haju, jonka hän muisti aina siitä päivästä saakka, kun moamonsa
  menetti; mutta nyt hänestä lähti kaiken tämän pelko. Tuskalla hän
  taas ryömi korkeammalle vuoreen, kulki miehen korkuisen kallioportaan
  juurta, nousi sen päälle ja kävi reunan taa maata. Perässä tuli
  intiaani, puukko vyöllä, rihla kädessä; ääneti, sukkelaan seuraten
  jälkiä; tutkien kiihkeällä ilolla jokaista veristä jalanjälkeä,
  joka ajetulle karhulle oli tuottanut semmoisen tuskan. Sortuneen
  louhikon rinnettä hän nousi suoraan kohti sitä paikkaa, missä Vahb
  portaan päällä odotti, kivuistaan vimmastuneena. Eteenpäin vain
  hiipi kovasisuinen metsämies; silmät yhä tutkivat veritahroja taikka
  vaelsivat ylhäisissä metsissä, mutta ei kertaakaan hän kurkottanut
  katsomaan kallioportaan päälle. Ja nähdessään tämän ilmetyn kuoleman
  hellittämättä jäljillään ja haistaessaan sen vihatun hajun, Vahb
  raskaan uhrin hinnalla kohotti ruhoansa ruhjotun värisevän kämmenensä
  tuelle ja jäi siihen, kunnes oikea hetki tuli, ja sitten hän terveen
  kämmenensä verrattomaan synnynnäiseen voimaan lisäsi epätoivoisen
  vihan koko painon ja iski hirveän ruhjovan iskun. Intiaani lyyhistyi
  kertaakaan kiljahtamatta ja sitten kierähti näkyvistä. Vahb nousi ja
  etsi jälleen rauhallisen kolkan, jossa saisi hoitaa haavojansa. Näin
  hän oppi, että pitää tapella rauhansa edestä; sillä sen koommin ei
  sitä intiaania näkynyt, ja nyt hän sai rauhassa levätä ja parantua.
  
  II.
  Vuodet vierivät kuten ennenkin, paitsi että Vahbin uni talvi talvelta
  keveni, ja kevät keväältä hän lähti aikaisemmin pesästään ja oli vielä
  entistäänkin suurempi, ja yhä vähemmän oli vihollisia, jotka uskalsivat
  häntä vastustaa. Kuudennella ikävuodellaan hän oli sangen iso,
  voimallinen, juroluontoinen karhu, jolla ei elämässään ollut ystävää,
  ei lempeä jälkeen sen kovan onnen päivän Ala-Pineyn rannalla.
  Ei koskaan puhuttu, että Vahbilla olisi ollut mielitiettyä. Eikä kukaan
  luullut hänellä koskaan olleenkaan. Vuosi vuodelta karhujen lemmenajat
  tulivat ja menivät jättäen hänet omaan onneensa, kuten hän oli
  nuoruudessaankin ollut. Karhun ei ole hyvä olla yksin; se on sille
  pahaksi joka suhteessa. Hänen tavallinen ärtyisyytensä kehittyi sitä
  myöten kuin voimatkin, ja jokainen, joka olisi nyt sattunut hänet
  tapaamaan, olisi sanonut häntä vaaralliseksi harmaaksi karhuksi.
  Hän oli elänyt Meteetseen laaksossa aina siitä pitäen, kun ensin sinne
  muutti, ja monet pienet ansaseikkailut ja kohtaukset vuoriston
  metsäläiskilpailijain kanssa olivat hänen luonteensa kehittäneet. Mutta
  näiden viimemainittujen joukossa ei enää ollut ainoatakaan, jota hän
  nyt olisi pelännyt, ja hän oli kylliksi viisastunut ensinmainittuja
  välttääkseen, sillä ihmisen ja raudan läpitunkeva haju oli pettämätön
  varotus, etenkin erään tapauksen jälkeen, joka sattui hänen kuudentena
  ikävuotenaan.
  Hänen aina luotettava nenänsä kertoi, että alaalla hirsimetsässä oli
  hirven raato.
  Hän kulki vastatuuleen ja sieltä toden totta löytyikin suuri
  herkullinen haaska, kaikkein paras paikka jo auki revittynä. Tosin
  kyllä siellä tuntui sitä kamalaa ihmis- ja rautahaisuakin, mutta se oli
  niin heikkoa ja herkut olivat niin houkuttelevat, että hän, ympäri
  kierrettyään ja raatoa tutkittuaan kahdeksan jalan korkeudesta, joka
  oli hänen mittansa kahdella jalalla seisten, varovasti lähestyi ja
  paikalla tarttui vasemmasta kämmenestään suunnattomiin karhunrautoihin.
  Hän tuskasta karjui ja raivoisena pieksi ympärilleen. Mutta nämä eivät
  olleetkaan majavanraudat; ne olivat suuret neljänkymmenen naulan
  karhunraudat, ja hän oli nyt varmassa tallessa.
  Vahb aivan kuohui raivosta ja vimmatusti puri rautoja hampaillaan.
  Sitten hän muisti entiset kokemuksensa. Hän asetti raudat takajalkainsa
  väliin, toisen takakämmenen toiselle, toisen toiselle sangalle, ja
  painoi niitä alas koko voimallaan. Mutta se ei riittänyt. Hän raastoi
  mukaansa raudat pölkkyineen ja kalistellen astui vuorta kohti. Kerran
  toisensa perästä hän koetti saada jalkansa irti, mutta turhaan, kunnes
  tuli erääseen paikkaan, jossa oli polun poikki suuri puu, runko
  muutaman jalan maasta kohollaan. Sattumako lienee ollut, vaiko sukkela
  päähänpisto, hän seisahtui sen alle ja teki uuden yrityksen. Takakäpälä
  kummallakin sangalla ja mahtavat hartiat puuta vastaan ponnistaen hän
  jättiläis-voimalla rutisti kojetta: jykevät teräsjouset antoivat
  perään, sangat aukenivat ja hän repäisi ulos jalkansa. Vahb oli jälleen
  vapaa, vaikka jäikin isovarvas, jonka raudat ensi iskulla olivat
  melkein poikki puraisseet.
  Jälleen oli Vahbilla kipeä haava hoidettavana, ja kun hän oli
  vasenkätinen karhu -- se on, kun hän tahtoi kääntää paaden kyljelleen,
  niin hän kannatti itseään oikealla kämmenellä ja vasemmalla väänsi --
  niin seurasi tästä vammasta, että hänen täytyi joksikin ajaksi luopua
  kaikista niistä herkkumuruista, joita on kaatuneitten puitten ja kivien
  alla. Haava lopulta parani, mutta hän ei milloinkaan unhottanut tätä
  kokemusta, ja siitä pitäen ihmisen ja raudan kitkerä haju, ilmankin
  pyssyn hajua, aina sai hänet raivoihinsa.
  Hän oli monesta kokemuksesta oppinut, että oli parempi lähteä
  käpälämäkeen, milloin metsämiehestä vain hajua tunsi, taikka kuuli
  hänen matkan päässä tulevan, mutta tapella henkensä edestä, jos hän oli
  lähellä. Ja pian lehmipaimenet saivat kokea, että Ylä-Meteetsee oli
  semmoisen karhun maata, joka oli paras jättää rauhaan.
  
  III.
  Eräänä päivänä Vahb pitkän poissaolon jälkeen saapui lääninsä alempiin
  osiin ja hämmästyksekseen näki senkaltaisen puisen pesän, joita ihmiset
  itselleen rakentelevat. Kiertäessään tuulen alle hän tunsi sen haisun,
  joka nykyään aina sai hänet raivostumaan, ja seuraavassa tuokiossa hän
  kuuli kovan paukauksen ja tunsi pistävän iskun vasemmassa
  takajalassaan, siinä samassa, joka oli vanhastaan kankea. Hän pyörsi
  ympäri ja paraiksi näki miehen juoksevan äsken rakennettua mökkiä
  kohti. Jos laukaus olisi sattunut olkaan, niin Vahb olisi ollut
  saatuna, mutta siihen se ei sentään sattunut.
  Valtavat käsivarret, jotka paiskoivat hirsiä kuin luudanvarsia,
  kämmenet, jotka yhdellä kopauksella ruhjoivat seudun suurimmankin
  sonnin, kynnet, jotka vuoren kyljestä repivät mahtavia paasia -- mitä
  ne huolivat murhaavasta rihlastakaan!
  Kun kumppani illalla palasi kotiin, niin hän löysi sen miehen mökin
  punertavalta lattialta. Ulkoa tulevat veriset jället ja sanomalehdestä
  leikatun novellin taa vapisevalla kädellä kyhätty kirjotus kertoivat
  tapauksen.
  _Tämän teki Vahb. Minä näin sen lähteellä ja haavotin sitä. Minä koetin
  päästä katolle, mutta se sai kiinni. Hyvä Jumala kuinka minä kärsin!
  Jakk._
  Sehän oli oikeus ja kohtuus. Ihminen oli tunkeutunut karhun maahan, oli
  koettanut tappaa karhun, ja olikin oman henkensä menettänyt. Mutta
  Jakin toveri vannoi tappavansa sen karhun.
  Hän lähti jäljille ja seurasi niitä kanjonille ja kulki siellä
  ristiin rastiin ja metsästeli päivän toisensa jälkeen. Hän asetti
  täkyjä ja viritti rautoja ja kuuli vihdoin eräänä päivänä _rojauksen,
  kalin-kolin, pupamm_, kun valtava paasi poukkui rinnettä pitkin
  jonnekin metsään säikyttäen pari hirvieläintä, jotka liehuivat pois
  kuin takkiaisuntuva. Miller aluksi luuli sitä vuorenrepeämäksi;
  mutta pian hän älysi, että se oli Vahb, joka oli vierittänyt kiven
  saadakseen sen alta vain pari kolme muurahaista.
  Tuuli ei ollut tietoa vienyt, ja Miller, pensaitten lomitse tähyten,
  näki ison karhun syövän, vasenta takajalkaansa säälitellen ja itsekseen
  äreästi möristen, kun sitä uuden kerran vihlaisi. Miller etsi tukea ja
  ajatteli, "nyt tulee kuolema, ellei mene aivan päin mäntyä." Hän
  vihelsi terävään, karhu jähmettyi liikkumattomaksi, ja sen seistessä
  korvat hörössä mies osuutti päähän ja laukaisi.
  Mutta juuri sillä hetkellä liikahti iso pörhöinen pää, vimmastuttava
  naarmu vain tuli, savu ilmaisi miehen paikan ja harmaa töytäisi
  vihaisesti, kolmen jalan kiireellä tavottamaan vihollistaan.
  Miller pudotti pyssynsä ja kiikutti itsensä keveästi puuhun, ainoaan,
  mitä oli suurta sillä paikalla. Vahb suotta raivosi runkoa vastaan. Se
  repi kaarnan hampaillaan ja kynsillään; mutta Miller oli turvassa,
  saamattomissa. Kokonaista neljä tuntia harmaa vahti, sitten heitti ja
  verkalleen poistui pensaihin, kunnes katosi näkyvistä. Miller piti sitä
  puusta silmällä ja vielä sen jälkeen odotti lähes tunnin ollakseen
  varma siitä, että karhu oli mennyt. Sitten hän laskeutui maahan, otti
  pyssynsä ja lähti mökilleen. Mutta Vahb oli viekas; hän oli vain ollut
  poistuvinaan ja sitten hiljaa hiipinyt takaisin väjymään. Heti kun mies
  oli poistunut puun luota siksi kauas, ettei voinut sen luo palata, niin
  Vahb hyökkäsi hänen jälkeensä. Haavoistaan huolimatta karhu liikkui
  nopeammin. Neljännesmailin päässä -- no niin, Vahb teki miehelle juuri
  saman, mitä tämä oli vannonut hänelle tekevänsä.
  Kauan aikaa perästä päin ystävät löysivät pyssyn ja asiaksi asti
  muutakin.
  Meteetseen uudismökki sai lahota. Sitä ei käytetty koskaan sen jälkeen,
  sillä ei ketään haluttanut lähteä maahan, jossa oli vähän houkutuksia
  ilmeisen pahan onnen ja kirouksen vastapainoksi ja jossa niin hirveä
  harmaakarhu oli alati sotapolulla.
  
  IV.
  Löydettiin sitten hyvää kultaa Ylä-Meteetseen varrelta. Kullankaivajia
  tuli ja kaksittain kulki vuorenkukkulain keskellä maata tonkien ja
  pienet purot pilaten -- harmaapartoja vanhoja miehiä enimmäkseen, jotka
  olivat eläneet elämänsä vuoristossa ja itse hitaasti muuttuivat
  harmaiksi karhuiksi. Kaikkialla he kaivoivat ja kuopivat, eivät hyviä
  ravitsevia juuria, vaan tuota hohtavaa keltaista hiekkaa, joka ei
  kelvannut syödä; eläen harmaakarhun elämää, pyytämättä muuta kuin saada
  rauhassa kaivaa.
  He näyttivät ymmärtävän harmaan Vahbin. Kun ensi kerran tavattiin, niin
  Vahb nousi takajaloilleen ja ilkeät viheriät tulet alkoivat vilkkua
  hänen pienissä silmissään. Vanhempi miehistä sanoi toverilleen.
  "Anna sen olla, niin se ei tee mitään."
  "Voi kuin on kamalan suuri!" vastasi toinen hermostuneesti.
  Vahb oli hyökkäämäisillään, mutta mikä lienee pidättänyt -- se oli
  jotain, joka ei kuulunut hänen aistimiinsa, joka tuntui vain niiden
  alallaan ollessa; se oli jotain, joka miehessä ja karhussa on hänen
  viisauttaan viisaampaa ja joka viittaa tietä hämärän ja mutkailevan
  tien jokaisessa epätietoisessa haarassa.
  Vahb ei tietenkään ymmärtänyt, mitä miehet sanoivat, mutta hän tunsi,
  että tässä oli jotain erilaista. Ihmisen ja raudan oli haju, mutta
  se ei ollut samaa raivostuttavaa laatua, ja tästä puuttui se pistävä
  haju, joka aina vaan johti hänen mieleensä penikka-ajan synkät päivät.
  Miehet eivät liikkuneet, jonka vuoksi Vahb vain mörähti maanalaisen
  mörähdyksen, laskeutui taas neljälle jalalle ja meni menojaan.
  Myöhään samana vuonna Vahb taas sattui kohtaamaan sen ruskeakuonon
  mustan karhun. Kuinka se karhu aina vaan pieneni! Vahb olisi nyt voinut
  yhdellä läimäyksellä nakata sen Graybullin toiselle rannalle.
  Mutta musta karhu ei jäänyt sitä voimankoetusta odottamaan. Se kiikutti
  lihavan typykän ruumiinsa puuhun niin sukkelaan, että ähkä pääsi. Vahb
  ulottui nyt maasta yhdeksän jalkaa korkealle ja yhdellä raapauksella
  hän valtavilla kynsillään repäisi pois kaarnan aina hohtavaa valkoista
  puuta myöden ja melkein maahan saakka; ja musta karhu kauhusta värisi
  ja uikutti, kun niitten kamalien kynsien raavinta kiiti puuta pitkin ja
  siitä sen selkärankaan hirvittävän sanomansa keralla.
  Mitä tämän mustan karhun näkeminen Vahbissa herätti? Ylä-Pineynkö kauan
  unhotettuja muistoja; ruokaisen metsämaanko mietteitä?
  Musta oli kavunnut niin korkealle kuin pääsi ja Vahb jätti sen
  sinne värisemään, ja ilman sen selvempää tarkotusta hän itse samosi
  Ylä-Meteetseen äyräitä alas Graybullille, Rimrock vuoren lievettä
  kiertäen; ja yhä edelleen vain, kunnes hän monta tuntia myöhemmin
  huomasi olevansa Ala-Pineyn hirsimurroksessa ja muinoisten marjain ja
  muurahaisten keskellä.
  Hän oli aivan unohtanut, kuinka mainio maa tämä Piney oli: yllin kyllin
  ruokaa, ei kullankaivajia missään jokia turmelemassa, ei metsämiehiä,
  mitä silmällä pitää, ei sääskiä eikä kärpäsiä, vaan runsaasti aukeita
  päivärinteitä ja suojaisia metsiä, takana korkeita jyrkkiä kallioita
  kylmempiä tuulia pois kääntämässä.
  Eikä siellä ollut vakinaista harmaata karhuakaan asukkaana, ei edes
  maata kiertävistä merkkiä, ja ne mustat karhut taas, jotka maan
  omistivat, eivät tulleet lukuun.
  Vahb oli vallan hyvillään. Hän kieritteli mahtavaa ruhoaan vanhassa
  puhvelin piehtaroimakuopassa ja kohoten kahdelle jalalle puuta vastaan
  siinä paikassa, missä Piney kanjoni eroo Graybull kanjonista, pani
  siihen merkkinsä runsaat kahdeksan jalkaa maasta.
  Seuraavina päivinä hän kuljeskeli yhä kauemmaksi ja kauemmaksi
  Shoshonien rosoisten kukkulain keskelle ja sitä myöden kuin kulki, sitä
  myöden maata anasti. Monen mustan karhun merkkipuita hän löysi, ja jos
  ne olivat pieniä kuivaneita puita, niin hän yhdellä valtavan kämmenensä
  läimäyksellä mursi ne rytisten maahan. Jos ne olivat tuoreita, niin hän
  pani omat merkkinsä entisten merkkien päälle ja paremmaksi vakuudeksi
  vielä repi kuoren varpaittensakin suurilla kynsikuokilla.
  Ylä-Piney oli niin kauan ollut mustien karhujen aluetta, että oravat
  olivat lakanneet tallettamasta varastojaan onttoihin puihin, ne
  käyttivät nyt laakojen paasien alustiloja, josta mustat karhut eivät
  voineet niitä saada; Vahbille tämä sen vuoksi oli runsauden maa:
  mäntymetsässä joka neljäs tai viides paasi oli oravan tai maaoravan,
  tsipmunkin, vilja-aitan katto, ja jos pikku omistaja sattui siellä
  olemaan, kun hän käänsi paaden kyljelleen, niin tuntoaan vaivaamatta
  Vahb litisti sen kämmenellään ja pisti poskeensa omain varastojensa
  herkulliseksi palan painimeksi.
  Ja minne Vahb meni, sinne se teki merkkipaalunsakin:
   _Syrjäisiltä pääsy kielletty!_
  Se oli puihin kirjotettu niin korkealle, kuin hän ulottui, ja jokainen,
  joka siihen tuli, ymmärsi hajun ja karvain olevan suuren harmaan
  Vahbin.
  Jos emo olisi kyllin kauan elänyt häntä opettaakseen, niin Vahb olisi
  tiennyt, että semmoinen maa, joka keväällä on hyvä, voi kesällä olla
  huono. Vahb vasta vuosien kokemuksen kautta sai selville, että on
  parasta kerrassaan muuttaa maata vuodenaikain mukaan. Aikaisin keväällä
  Cattle ja Elk vuoristot talven tappamine raatoineen tarjoavat runsaat
  juhla-ateriat. Alkukesästä paras laidun on lämpimillä mäenrinteillä,
  joilla kasvaa kamassiaa ja intiaaninaurista. Loppukesästä ovat
  jokilaakson marjapensaat hedelmiä täynnään ja syksyllä oli
  ketrimetsissä hyvä tilaisuus lihottautua talveksi. Siten hän joka vuosi
  levitti aluettaan. Hän ei tyytynyt siihen, että karkotti mustat karhut
  Pineyn ja Meteetseen varsilta, vaan vieläpä kulki vedenjakajankin
  poikki ja tappoi sen vanhan junkkarin, joka kerran oli karkottanut
  hänet Kauppapuoti-laaksosta. Ja hän myös piti, mitä oli vallannut,
  kerrankin hajotti kokonaisen siirtolais-leirin, joka Keski-Meteetseen
  varsilta haki karjatalon paikkaa; hän säikytti hevoset karkuun ja
  käänsi mullin mallin koko leirin. Ja siten kaikki eläimet, ihminen
  niitten mukana, tulivat tietämään, että koko matka Frank's Peakista
  Shoshonen vuorenpolvekkeihin saakka oli semmoisen kuninkaan maata, joka
  hyvin kykeni sitä puolustamaankin, ja että tämän kuninkaan nimi oli
  Meteetseen Vahb.
  Jokainen Jumalan luoma, jonka voimat ovat niin suuret, ettei sen
  tarvitse pelätä julkihyökkäystä, helposti unohtaa, mitä on oppinut.
  Mutta Vahb ei koskaan unohtanut niitä varhaisia kokemuksia, joita
  hänellä oli raudoista ollut. Hän piti ohjeenaan, ettei koskaan
  lähestyisi tuota ihmisen ja raudan hajua, ja siinä syy, miks' ei hän
  koskaan enää tarttunut.
  Niin hän eli yksinäistä elämäänsä ja samoili vuorilla, nakellen paasia
  ympärilleen kuin kiven mukuloita ja valtavia puurunkoja kuin kalikoita
  jokapäiväistä ruokaansa etsiessään. Ja vuorilla ja laaksoissa joka
  eläin oppi pian tuntemaan Vahbin ja häntä pelkäämään, tuota aikanaan
  takaa ajettua vainottua penikkaa. Ja useampi kuin yksi musta karhu sai
  hengellään maksaa tuon toisen ammoiset pahat teot. Ja moni häjy ilves
  sen edellä paeten nousi puuhun, ja jos puu oli kuivanut, niin Vahb
  raastoi sen maahan, ja puu ja ilves ruhjoutuivat mäsäksi.
  Sankakaulainen orikin, villihevoslauman johtaja, näki kerrankin
  viisaimmaksi antaa tietä. Suuret harmaat metsäsudet ja vuoripantterit
  niinikään heittivät äsken kaatamansa otuksen ja synkän pelon valtaamina
  hiipivät syrjään Vahbin ilmestyessä. Ja jos hänen astua löntystäessään
  marunaa kasvavan jokilakean poikki ja pelottaessaan antiloopit kuin
  lintukarjan edellään pakenemaan, sattui tielle ilmestymään jäntterä
  sonnimullikka, joka oli viisaaksi liian nuori ja pelkuriksi liian iso,
  niin Vahb mäsäsi sen kallon jättiläiskäpälänsä yhdellä läimäyksellä ja
  teki sille saman, mitä silloin jo monta aikaa takaperin lehmä oli
  aikonut hänelle tehdä.
  Harvoin maaemo unohtaa omilleen varata kahdet maljat, toisen katkeran,
  toisen metisen. Juokoot niistä vähän tai paljon, mutta tasan on juotava
  molempia. Helppo on vuorelta alas laskea, mutta sama matka on sen
  päälle taas kiivettävä. Nuoren iän kolhivat koetukset olivat
  rakentaneet Vahbin mahtavan rungon. Häneltä oli kielletty kaikki
  harmaankarhun tavalliset elämänilot, mutta _voimaa_ annettu enemmän
  kuin kahdenkertainen osa.
  Siten hän eli vuoden toisensa jälkeen, puolison tai kumppanin
  lauhduttamatta, synkkänä mitään pelkäämättä, valmiina tappelemaan,
  mutta muuta pyytämättä, kuin saada olla rauhassa -- aivan rauhassa.
  Hänellä oli synkässä elämässään yksi ainoa kiihkeä ilo -- verrattoman
  voiman pysyvä riemutunne -- tuo pieni, mutta koskaan pettämätön ilon
  sykähdys, kun vihollinen kaatui ruhjottuna ja hervottomana, taikka
  halkeilevat paadet iskivät tulta ja poukkuivat hänen niitä vastaan
  kääntäessään ihmeellisen voimansa täyden mitan.
  
  V.
  Kaikella on omituinen hajunsa, jos vain on nenää haistaa. Vahb oli
  opiskellut hajuja koko elämänsä ja vuoristossa tunsi useimpien
  merkityksen. Jokainen haju oli kuin ääni, joka hänelle puhui; ja se oli
  vielä paljon parempikin kuin ääni, sillä tietäähän vaikka kuka, että
  hyvä nenä on etevämpi kuin silmät ja korvat yhteensä. Ja jokainen
  näistä lukemattomista äänistä yhtä mittaa huuti, "täällä ja tämmöinen
  minä olen".
  Katajanmarjoilla, kiulukoilla, mansikoilla, kullakin oli lempeä vieno
  pikkuäänensä, joka kutsui, "täällä me -- marjat, marjat".
  Suurilla ketrimetsillä oli vahva kauas kantava ääni, "täällä me,
  ketrimännyt", mutta tullessaan aivan niiden keskelle Vahb kuuli
  ketrikäpyjen vienon houkutuksen, "täällä me, ketrikävyt".
  Ja toukokuussa kamassiapientaret tuulen tullessa oikealta taholta
  lauloivat kuin lauluseura: "kamassiapientaria, kamassiapientaria."
  Ja niiden sekaan tullessaan hän erotti kunkin äänen erikseen. Kullakin
  juurella oli oma pieni sanansa kuiskattavana hänen nokkaansa: "Tässä
  minä, iso kamassia, mehevä ja kypsä", tai kimakka pikkuääni: "Tässä
  minä, nahkea pikku mukula, kehno, kelvoton."
  Ja syksyllä leveät mehevät ruskosienet isoon ääneen kutsuivat, "minä
  olen lihava terveellinen tatti", ja myrkyllinen kärpässieni luikkasi,
  "minä olen kärpässieni. Jätä minut rauhaan, taikka kellistyt
  kipuvuoteelle". Ja lauloivathan laulunsa kanjonin partaan keijumaiset
  kellokukatkin, yhtä hienon kuin niiden rihmavarsi oli ja yhtä vienon
  kuin niiden sulokin; mutta hajujen vartija oli oppinut jättämään ne
  omaan arvoonsa, sillä ne ja miljoona muita samankaltaisia olivat
  Vahbille yhdentekevät.
  Ja näin jokainen elävä olento, joka liikkui, ja joka kukka, joka kasvi,
  ja joka kallio ja kivi ja maanpäällinen muoto kertoi tarinansa ja
  kuiskasi vähät viestinsä hänen nokkaansa. Päivällä ja yöllä, sumussa ja
  selkeällä iso kostea kuono kertoi hänelle enimmät siitä, mitä
  hän tahtoi tietää, taikka sivuutti joutavina semmoiset, jotka eivät
  mitään merkinneet, ja yhä enemmän ja enemmän hän kävi siitä
  riippuvaiseksi. Vaikka hänen silmänsä ja korvansa yhdessä ilmottivat
  niin ja niin, niin ei hän sittenkään uskonut, ennenkuin nenäkin sanoi,
  että "niin, aivan oikein".
  Mutta näitä ihminen ei käsitä, sillä nenänsä esikoisoikeuden hän on
  myynyt saadakseen asua kaupungeissa.
  Satoja hajuja oli Vahbille mieluisia, tuhansia joutavanpäiväisiä,
  sangen monta oli vastenmielistä ja jotkut saivat hänet vallan
  raivostumaan.
  Hän oli usein huomannut, että jos kävi länsituuli hänen ollessaan
  Pineyn kanjonin yläpäässä, niin tuntui omituista uutta hajua. Toisina
  päivinä hän ei välittänyt siitä, toisina se häntä iljetti; mutta hän ei
  koskaan lähtenyt sitä peräämään. Toisina päivinä kantoi pohjatuuli
  ylävedenjakajalta mitä kamalinta hajua, toisenlaista kuin kaikki muut,
  hajua, josta hän vain tahtoi päästä pois.
  Vahbin alkoi nuoruus jo olla kaukana takana, ja takajalassa, joka oli
  niin usein vammoja saanut, alkoi tuntua kipuja. Kylmän yön taikka
  pitkällisten kosteitten säitten jälkeen hän tuskin saattoi käyttää sitä
  jalkaa ja eräänä päivänä hänen tuntiessaan tämmöistä särkyä länsituuli
  kantoi syvälle kanjoniin hänen nokkaansa kumman sanoman. Vahb ei
  kyennyt selvään lukemaan tätä sanomaa, mutta se näytti sanovan, "tule",
  ja hänen sisässään tuntui sanovan "mene".
  Ravinnon haju houkuttelee puoleensa nälkäistä luontokappaletta ja
  kylläistä tympäisee. Me emme tiedä miksi, ja kaikki mitä siitä voi
  selville saada on himon synty ruumiin tarpeesta. Niinpä Vahbia nyt
  houkutteli puoleensa se, joka oli kauan ollut hänelle vastenmielistä,
  ja hän astua löntysteli polkuaan pitkin vuoreen, itsekseen möristen ja
  vihaisesti läimäyttäen oksia, jotka sattuivat hänen naamaansa
  pyyhkäisemään.
  Se kumma haju kävi hyvin väkeväksi; se johti häntä paikkaan, jossa hän
  ei ollut milloinkaan ennen käynyt -- pitkin valkoista hiekkarinnettä
  saman väriselle pengermälle, jolla pahan näköistä vettä juosta liritti
  ja muutamasta kuopasta nousi jonkinlaista usvaa. Vahb kohotti
  epäluuloisen näköisenä kuonoaan -- semmoista ihmeellistä hajua! Hän
  kiipesi pengermän päälle.
  Käärme kiemurteli hänen edessään tien poikki. Vahb mäsäsi sen iskulla,
  joka sai läheiset puut huojumaan ja kiikkerän paaden alas vierähtämään,
  ja hän päästi möräyksen, joka järähti laaksossa kuin etäinen ukkonen.
  Sitten hän tuli sille usvakuopalle. Se oli täynnään vettä, joka
  liikuskeli hiljalleen ja höyrysi. Vahb pisti siihen kämmenensä ja se
  oli aivan lämmintä ja nahkaan se tuntui miellyttävältä. Hän pisti
  veteen molemmat jalkansa ja vähin erin sujui sinne yhä syvemmälle, niin
  että allikko joka puolelta vuoti reunainsa yli, ja lopulta hän pitkin
  pituuttaan makasi lämpöisessä, melkein kuumassa rikkilähteessä, rypi
  vihertävässä vedessä, tuulen kuljetellessa ilmassa höyryä sinne tänne.
  Kalliovuorissa on paljon näitä rikkilähteitä, mutta tämä sattui
  olemaan ainoa, mitä oli Vahbin läänissä. Enemmän kuin tunnin hän siinä
  makasi; sitten tuntien kyllin saaneensa veti rannalle mahtavan ruhonsa
  ja huomasi tuntuvan merkillisen hyvältä ja nuortealta. Vasemman
  takajalan kankeus oli aivan kadonnut.
  Hän ravisti veden pörhöisestä turkistaan. Leveä kallionpykälä, johon
  päivä täydeltä terältään paistoi, kehotti häntä pitkäkseen rupeamaan ja
  itseänsä kuivaamaan. Mutta ensin hän kohosi pystyyn lähintä puuta
  vastaan ja jätti siihen merkin, jonka piti olla jokaiselle selvän. Oli
  siihen tosin merkkinsä jättänyt moni muukin eläin, joka oli
  rikkisaunassa vaivojansa parannellut; mutta mitä niistä? Siitä pitäen
  oli tähän puuhun kuralla, karvoilla ja hajulla kirjotettu niin selvin
  sanoin, että jokainen vuoriston eläin taisi sen lukea:
   _Tämä on minun saunani. Karttakaa sitä!_
   (Puumerkki) Vahb.
  Vahb makasi vatsallaan, kunnes selkä oli kuiva, sitten kääntyi leveälle