Johdanto Suomen kirjallishistoriaan - 3

osittain vieläki, mutta ei sitä kuitenkaan saateta verrata 7 unikekoon.
Suomen historia alkaa tuntemattomasta vuosiluvusta muinasaikana. Niin
Suomen kirjallishistoriakin.
[1] Ks. Jouhkahaisen 2:sta vihkoa, 1845, s. 189--191 ja ss.
[2] Ks. Georg Wilh. Friedr. Hegelin luennoita historian viisaustieteessä
(Vorles. über d. Philos. d. Gesch. Vollständ. Ausg. 9 B.). Berlin 1837,
s. 39 ja ss.; eli N. Ignellin käännöstä samojen luentojen 2 painoksesta
(1840). Tukholmi 1850, s. 71 ja ss.
Näin paljo tieteistä yleisesti. Mitä erittäin kirjallishistorialliseen
tieteesen tulee, niin senkin ensimäisiä hentoja juuria voidaan johtaa
Kreikkalaisista ja Romalaisista. Näiden kirjoittajani teoksissa löytyy,
niinkuin tunnettu on, otteita ja arvosteluja vanhempain kynäilijäin
tuotteista, niinkuin esm. Kallimakon, Kikeron, Plutarkon j. n. e.
kirjoituksissa. Mutta vasta kirjapainon keksittyä, jonka kautta
kirjallisuuden tuotteita oli helppo saada ilmiin, aljettiin niitä
likemmin tarkastaa, siinä aivotuksessa, että järjestää niitä, ja ehkä
myös että antaa niistä tietoja yleisölle. Ensin tapahtui tämä aivan
ulkonaisesti; kirjoista tehtiin vaan kuivia luetteloita, niin että
semmoista tieteellistä tointa saattaa verrata nykyisiin
kalunkirjoituksiin. Nekin olivat tarpeelliset, kunne huomattiin
kirjallisuuden tuotteista voivan syntyä erityinen, suuriarvoinen
tiedehaara. Näistä luetteloista saivat oppineet osoitusta ja kiihoitusta
kansain kirjallisuuden tutkintoon useissa Europan maissa. Semminkin otti
tämän asian suuresti ja syvästi Verulamin paroni Englannissa, tieteiden
historiassa kiitetty Frans Baco, joka ehkä kaikista aikalaisistansa
selkeimmästi havaitsi ja ymmärsi kirjallisuuden korkian merkityksen
kansain ja ihmiskunnan elämässä. Tämä syvämielinen mies, jonka nero
vaikutti puhdistavasti melkein kaikkein tieteiden kasvantoon, vertasi
maailmanhistoriaa yksisilmäseen muinasjättiläiseen Sisilian saarella,
nimeltä Polyfemos, niin kauvan kuin sen lehdillä ei puhuta
kirjallisuudestakin[1]. Uudempi aika on selkeimmästi ja selkeimmästi
ymmärtänyt Bacon vertauksen ja ottanut oppia hänen neuvostansa. Ei nyt
enää tavata uudempia yleisiä historioita, joissa ei kerrottaisi kansain
kirjallisistaki seikoista. Näillä niinkutsutuilla maailmanhistorioilla
on kuitenki se hankala vaillinaisuus, ettei niihin mahdu muuta kun
enemmin eli vähemmin päällinpuoleisia silmäyksiä suurempienkaan
valtakansain, saati sitte pienempien torpparikansain rauhallisista
toimista ja omaisuuksista. Sentähden on ollut tarpeellinen toimittaa
erityisiä historioita kustaki kansasta. Mutta näilläki niinkutsutuilla
kansallishistorioilla on se vika, jos sitä viaksi saattaa sanoa, että
niissäkään ei käy muuta kun sivuuttamalla koskea kansan kirjallisia,
keinollisia, kaupallisia j. n. e. asioita. Sentähden ovat tiedemiehet
ottaneet nämät kaikki erityiseen tutkintoon, josta on kasvanut uusia
historiallisia tiedehaaroja, niinkuin esm. kirjallishistoria, ja
niinmuodoin on syntynyt runsaita lisiä historialliselle tieteelle
yleisesti. Jopa kirjallishistoriaki jakaikse yleiseen ja erityiseen,
joista edellinen antaa tietoja kaikkein kansain, jälkimäinen kunkin
erikansan kirjallisuudesta; ja jopa kirjallisuuden eriosillaki, niinkuin
esm. tieteillä, runollisuudella j. n. e., on oma historiansa. Minulla on
aikomus voimiani myöten toimittaa historian kaikista Suomen
kirjallisuuden osista.
[1] Ks. Frans Bacon teosta tieteiden arvosta ja kasvannosta (De
dignitate et augmentis scientiarum. Juxta exemplar Londini impressum.
Parisiis, Typis Petri Mettayer, Typographi Regij. 1626) 2:n kirjan 4
lukua, s. 97 ja ss.


3:ksi Kirjallisuuden ymmärrys.

Mitä Suomen kirjallishistorialla on kertomista ja esittämistä,
selitetään toisessa kohdassa. Tässä otetaan likempään tutkintoon, mitä
kirjallisuudella yleisesti ymmärretään. Mutta kun kaikkein kansain
kirjallisuudella ei saata pää-asiallisesti olla muu kun sama ymmärrys ja
sama tarkoitus, niin tälle kysymykselle voidaan hakea vastausta muidenki
maiden kynäilijöiltä. Esimerkin vuoksi lainaan tämän suhteen joitakuita
määrityksiä Ruotsin ja Saksan kirjallishistorioitsijoilta.
P. Wieselgren, jonka ainerikas ja Suomenki kirjallisuutta koskeva
historia on maassamme tunnettu, johtaa mainitulle kysymykselle
vastauksen seuraavaisesti: "Kirjoitus on sanoille, mikä soitin äänelle.
Niinkuin ei soiton uusi voima ole hävittänyt luonnollista ääntä, niinpä
ei kirjoituskaan ole anastanut valtaa runolta ja puheelta. Päin vastoin
on se rakentanut niille istuimen, joka tekee silmänräpäyksen
mielituotteet vuosisatain omaisuudeksi. Valitut kirjoitukset ovat
synnyttäneet kirjallisuuden"[1].
[1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunista kirjallisuutta (Sveriges sköna
Litteratur) 1:n osa, 2:n painos. Tukholmi. s. 3.
Tämän mukaan saattaisi kirjallisuutta sanoa valituiksi kirjoituksiksi,
joiden joukkoon ei siis voitaisi lukea muita kuin kansain hyviä
kirjallisia tekoja. Niin on kieltämättä tehtäväkin. Samoin kuin
puutarhan hoitaja kitkee ja leikkaa kaikki huonot kasvut ja hedelmät
lakastumaan, niin tiedemiehenki täytyy historiasta sulkea kaikki
mitättömät ja kunnottomat kirjoitukset; hän heittää ne unohduksen
haudalle katoomaan, ja korjaa muiston temppeliin ainoasti semmoiset
kirjoitukset, jotka sen ansaitsevat.
Jos taas kysytään, missä huonoin ja hyväin kirjoitusten raja on, ja kuka
sen määrää, niin siihen on vastaus aivan selvä. Taitavuus sen määrää, ja
hyvät kirjoitukset ovat semmoiset, jotka tavalla eli toisella ovat
vaikuttaneet kansan tahi kansain sivistyksen menoa ja edistystä
tieteellisessä, taiteellisessa, vallallisessa ja uskonnollisessa
katsannossa. Tähän on myös suljettu kansain vapauden riento ja hakemus,
sillä sivistys korkeimmassa merkityksessänsä ei ole muu kun vapaus
kaikesta pahasta. Semmoisilla kirjoituksilla, jotka eivät ole ainoasti
huvittaneet aikalaisiansa, Vaan myös vaikuttaneet hyvää tuleville
miespolville, on lakastumatoin historiallinen arvo. Suurien nerojen,
näiden kansain ja ihmiskunnan sankarien teot ovat historiassa etunenässä
katsottavat. Niiden sivistyttävä ja vapauttava voima ei lopu
milloinkaan. He ovat Jumalan lähetysmiehet kansain seassa, ja niinkuin
he itsetki, niin ovat heidän tekonsaki kuolemattomat.
Kaikki eivät kuitenkaan, niinkuin Wieselgren, ota puheeksi miten ja
mistä kirjallisuus syntyy, eivätkä myöskään niin tarkoin rajoittele,
hyviäkö vaiko huonompiaki kirjoituksia siihen kuuluu. Semmoiset
määritykset, joiden mukaan valitut kirjoitukset tekevät kirjallisuuden,
ovatkin itsestään vähänsanovat ja enemmin ulkopuoleisia; niistä ei tulla
tietoon, mikä kirjallisuuden ymmärrys oikiastansa ja mikä sen merkitys
elämässä on. Sama on laita, jos kirjallisuutta sanotaan "kansain
kirjalliseksi taideteoksi", joksi sitä saksalainen
kirjallishistorioitsija Vilmar lausuu[1]. Hänen maamiehensä T. Mundt
annaikse sitä vastaan selvittämään tätä kysymystä oikein
viisaustieteelliseltä kannalta ja saaki sille semmoisen oppineen
vastauksen, jossa on yhtä paljo saksalaista tummuutta kun myös
saksalaista syvämielisyyttä. Hän lausuu melkeittäin näin:
"Kirjallisuudesta saamme tuta kansain hengellisen olennon, kaiken heidän
mielensä pidon maailmasta ja ihmiselämästä", joka on jotensaki totta ja
selvänlaista. Vaan kun siihen lisää, että kirjallisuus myös on "kansain
kaiken tiedon ja toimen kohteellinen muoto"[2], niin siinä on jo liikaa.
Kansain mielipidot ja ajatukset nähdään kyllä täydellisimmästi ja
selkeimmästi heidän kirjallisuudestansa; mutta heidän hengellinen
toimensa on, paitse kirjallisuutta, etsinyt ja löytänyt muitaki muotoja,
joista heidän mielipitoja ja aivotuksia voidaan tutkia. Näistä
otettakoot esimerkin vuoksi taiteen tuotteet puheesen.
[1] Ks. A. F. C. Vilmarin johdantoa hänen tekemäänsä Saksaa
kansalliskirjallisuuden historiaan (Gesch. d. deutsch.
nationalliteratur), 6:s lisäily painos. Marpori 1886.
[2] Ks. Teodor Mundtin yleistä kirjallishistoriaa (Allgem. Lit. Gesch.)
1:n nide, 2:n painos. Berlin 1848 s. 1. -- Kohteellinen = objektiv.
Tässä kohta valaiseva kertomus tanskalaisesta kuvasepästä
Thorvaldsenista. Kun muutamat uskon kilvoittelijat olivat epäilleet
tällä mainiolla taidemiehellä olevan totista kristillistä uskoa, ja
sentähden häntä hätyyttivät, oli hän siihen lyhyesti vastannut: menkäät
katsomaan tekemiäni enkeleitä. Ne siis saivat selittää ja puolustaa
Thorvaldsenin uskoa. -- Tästä on ymmärrettävä, että niinkuin
taidoitsijain mielen tila ja laatu kuvaikse heidän taideteoksissansa,
samalla tavalla voidaan kansainki hengellistä tointa ja mieltä tutkia ei
yksinänsä kirjallisuuden, vaan myös esm. taiteen ainoasti silmillä
nähtävistä tuotteista; niinmyös kansallisen elämän muodostamisesta, jos
kirjallisuutta ja taiteellisuutta ei löytyisikään. Mundtin määritys on
siis liian lavia, kun hän sulkee kirjallisuuden rajain sisälle kansain
kaikki toimet ja tekee sen niiden muodoksi. Historia kertoo tosin ne
kaikki, mutta niistä saadaan siitä tieto jo toisessa kädessä. Liikaa ei
hän sitä vastaan lausu, sanoessa kirjallisuutta "ihmishengen
käsikirjoitukseksi", samoin kuin Tuomas Kampanella kutsuu maailmaa
"Jumalan käsikirjoitukseksi"[1]. Tämmöiset verrannolliset määritykset
ovat kuitenki myöskin ulkopuoleisia, ja valaisevat sangen vähän asian
sisällistä ymmärrystä.
[1] Nämät sanat löytyvät Mundtin mainitussa historiassa, osoitetulla
sivulla. -- Kampanella oli viisaustieteellinen kirjoittaja Italiasta.
Monista vainoistansa, ahdistuksistansa ja kärsimyksistänsä löysi hän
vihdoin levon haudan hiljaisuudessa Pariisissa 1639.
Wilhelm Zimmermann puhuu kaikille säädyille tehdyssä
kirjallishistoriassansa seuraavasti: "Laveammassa ja totisessa
merkityksessänsä ymmärretään kunki kansan kirjallisuudella kaikki, mitä
sen henki on pukenut ajatukseen ja kieleen, kaikki mitä se on
matkaansaattanut runotaiteellista ja historiallista,
viisaustutkinnollista ja sulopuheellista; olkoon sen vaikutus
suusanallinen eli kirjoitukseen kätkettynä"[1]. Arvelunalaisena kysyy
tämä kynäilijä kuitenki, josko ei suullista sulopuhetta ja kansain
keskuudessa eläviä runoja, lauluja, satuja j. n. e. saisi myöski lukea
kirjallisuuteen kuuluviksi. Tähän on vastaus helppo. Niin kauvan kuin ne
kirjoitukseen korjaamatta kiertelevät elämän väljällä metsällä, eivät ne
kirjallisuuteen kuulu, josta kuitenkaan elköön päätettäkö kirjapainon
musteella olevan voiman korottaa mitäkään kirjalliseen arvoon; tällä
musteella kirjataan nykyaikana paljo, joka ei ansaitse kirjallisuuden
nimeä, niinkuin taas toiselta puolen moni kaunis kirjallistuote ei
kaikissa maissa saa sen pysyväistä kiiltoväriä päällensä. -- Mutta
uudempi aika on Zimmermannin arveluun tekotoimellisesti vastannut. Missä
ei sulopuheita heti niiden synnyttyä korjata vuosisatojen omaisuudeksi,
ja missä ei kansain muinasrunoja, lauluja, sananlaskuja j. n. e. ole
kerätty häviämästä? Kuka ei myös tunne sulopuheliaisuuden korkiaa arvoa
ja ankaraa voimaa? Sana on yleisesti väkevämpi väkevimpiä sotajoukkoja,
ja sulopuhe on maailmassa monesti kukistanut orjuuden juonet, ja avannut
kansoille sileän tien vapauden majoihin. Eivätkö sen tuotteet siis
kuuluisi kirjallisuuteen! -- Mitä kansain runoihin ja lauluihin tämän
suhteen tulee, niin Muistotar on taannut niiden kirjallishistoriallisen
arvon. Sen kauvas loistava kynttilä ei turhaan pala aikain ja kansain
keskellä. Mitä se on vuosisatojen ja tuhansienki kuluessa pitänyt
elossa, ansaitsee lehtensä historiassa yhtä hyvin kun nykyisemmätki
kirjallisuuden tuotteet. Suomen kirjallishistoriassa esm. ottaa kansan
vanhat runot, laulut, sananlaskut, arvoitukset ja sadut sangen
arvollisen sian.
[1] Ks. W. Zimmermannin johdantoa Saksan suorakielisen ja runollisen
kansalliskirjallisuuden historiaan (Gesch. d. pros. und poet. deutsch.
nationallitteratur), 2:n painos. Stuttgart 1856.
Vaikia ei olisi lisätä mainittuja esimerkkiä muidenki kirjoittajain
lauseilla. Mutta niistäki jo nähdään, miten eritiedoitsijat antavat
erimäärityksiä kirjallisuuden ymmärryksestä. Se todistaa kirjallisuuden
olevan jotaki niin yleistä ja liikkuvaa ainetta, että jokainen voi
käsittää sen eritavallansa.
Katsoessa kirjallisuuden nykyistä suurruutta ja laajuutta kaikissa
sivistyneissä maissa, voidaan sitä ehkä paraite määrittää kaiken elämän
ja olon kuvastajaksi ja kertojaksi. Sen piiri on niin kasvanut, että
kysyä saattaa: mitä löytyy, josta kirjallisuus ei kertoisi, mitä, josta
se ei antaisi tietoa? Sen yhät laajentuva verkko piirittää taivaan ja
maan, ja melkein kaikki, mitä niissä on näkyväistä ja näkymätöintä.
Tämän todistukseksi otettakoon muutamia osia kirjallisuuden alalta: mikä
on esm. uskon tiede ja kirjallisuus muu kun ijankaikkisuuden side
Jumalan ja ihmisten välillä; mikä runotaide muu kun sanoihin puettu
kauneus; mikä historia muu kun kunki kansan ja ihmiskunnan elämän
juoksun ja edistyksen kertoja; mikä niinkutsuttu romanikirjallisuus
muuta kun kuvauksia ihmiselämästä; mikä sanomakirjallisuus muu kun
päivän tapausten historia kussaki maassa, jonka lisäksi sen pitäisi myös
olla valvovan omatunnon kussaki kansassa.
Mutta kirjallisuus ei ole ainoasti elämän ja olon kuvastaja; se on myös
sivistyksen kannattaja ja valistuksen kasvattaja. Se on muinaisuuden,
nykyisyyden ja tulevuuden yhdistäjä; katkiamattomilla kultalangoillansa
sitoo se menneet, nykyiset ja tulevat suvut ja ajat kussaki kansassa ja
koko ihmiskunnassa yhteen. Jos kirjallisuutta ei löytyisi, peittäisi
pimeys kaiken elämän ja olon.
Kirjallisuus on myös vapain ja voimallisin hallitsija maan päällä. Se ei
tunne rajoitettuja säätyjä, ei köyhyyttä, ei rikkautta, ei ylhäisyyttä,
ei alhaisuutta. Sen aarteet ovat kaikille avoinna. Sen istuimen eteen
kokoutuu ihmisiä kaukaa ja läheltä. Minkätähden? Kukin eri
mielenlaatuansa ja tarvistansa myöten, mikä oppinsa, mikä tietonsa, mikä
huvituksensa tähden. Mutta eipä ainoastaan näiden tähden.
Kirjallisuudesta saadaan myös suurimmassa määrässä sitä lepoa ja rauhaa,
sitä toivoa ja riemua, sitä virvoitusta ja vakuutusta, sitä rakkautta ja
sovintoa, joiden haennassa turhaan pyöritään ulkonaisen elämän puuhassa
ja pauhussa. Sentähden kutsuvat esm. viisaustietäjät kirjallista
tointansa paraimmaksi huvitukseksensa ja levoksensa.
Kirjallisuuden temppelin ovella seisoo kirjoitettuna: *sivistys* ja
*valistus*. Näitä täytyy jokaisen seurata ihmisenä pysyäksensä. Ken sitä
ei tee, saa silmillensä paksut pimeyden suomukset, jotka tekevät
omistajansa enemmin luontokappaleen kuin ihmisen kaltaiseksi. Joka taas
sivistyksen ja valistuksen edistymistä ja leviämistä vastustaa, hänen
nimensä merkitään ylenkatseella historiassa, joka tuomitsee kaikkein
teot.
Kirjallisuus tarvitsee viihtymisellensä ja vaurastumisellensa ulkonaisia
avittajia ja liittolaisia. Semmoisia sillä myös löytyy kaikissa
valtakunnissa, ja kuta sivistyneempi joku kansa on, sitä rikkaammat ja
paremmat nämät avittajat ja liittolaiset ovat. Pää-asiallisesti ovat ne
seuraavat: tiedelaitokset, joissa kirjallisuuden tieteellistä kuntoa ja
edistystä hoidetaan; oppilaitokset, joissa sille kasvatetaan ystäviä ja
viljelijöitä; kirjapainot, joissa sen tuotteita kartutetaan niin
monikertaseen satoon kuin tahdotaan; kirjastot, joissa niitä säilytetään
yleisön tarvista varten lainaksi; ja kirjakaupat, joissa ne ovat
kaikille tarjona ostoksi. Näiden kaikkein tilasta voidaan päättää
kirjallisuuden ja sivistyksen laitaa kussaki maassa. Ne ovat ne viisarit
ajan kellossa, jotka osoittavat, kuinka pitkälle kuki kansa on
ennättänyt valistuksensa juoksussa. -- Erityistä muistuntoa ei tarvitse
näiden avittajain ja liittolaisten löytyminen Suomessakin. Toinen seikka
on, jos niiden kunto on semmoinen, että ne täyttävät sisimäisen
tarkoituksensa yleisen sivistyksen vaurastumiseksi, jonka näyttäminen ei
kuulu tähän johdantoon.
Itsestänsäkin ymmärretään se, ettei kaikkia edelläsanotuita lauseita käy
sovittaminen kaikkein kansain ja maiden kirjallisuuteen, semmoisena kun
se todellisessa olossansa on erivaltakunnissa. Eroitus on kansain ja
maiden välillä ulkonaisesti, eroitus sisällisestikin. Kirjallisuus on
aina seisonut ja on vastaki seisova lähimmäisessä yhdistyksessä
uskonnollisen ja vallallisen elämän kanssa kussaki maassa. Muinaisina
aikoina oli tämä yhdistys sangen orjallinen ja on vieläki kaikissa
vapauden osattomissa kansoissa. Kun nyt kirkon ja vallan säännöt ja lait
ovat ne yleiset rajat, joiden sisällä ja suojassa kansain hengen avut ja
luonnon lahjat saavat elatuksensa ja kasvantonsa, niin on helppo
käsittää, kuinka painavasta laadusta niiden suhde on kirjallisuuteen. Se
myödytetään heti, että kuta vapaammat ne ovat, sitä rikkaampia ja
moninaisempia hedelmiä kantaa kirjallisuus. Tämän todistaa kokemus joka
paikassa ja kaikkina aikoina. Puhtaalta tieteelliseltä kannalta on tämä
aivan selvä ja vastaansanomatoin. Vapaan hengen äärettömästä syvyydestä
sikiää ja nousee aina ihania ja voimallisia hedelmiä. Laske sentähden
kirjallisuuden valtasuonet vapaasti juoksemaan omassa laillisessa
väylässänsä, pian olet näkevä, miten kirkas ja virkistävä sen puhdas,
sekoittamatoin vesi on. Sen vaikutus on verrattava raittiisen
aamusateesen suven suloisina päivinä. Sen voima elähyttää, valaisee ja
vahvistaa kansan ja hallituksen töitä, toimia ja aivotuksia. Päin
vastoin ovat asiat siellä, jossa vapautta tämän suhteen ei ole. Siellä
on kirjallisuus kituvainen ja eteenpäin rientävyys vaivaloinen ja
vitkallinen.
Mutta kirjallisuus ei pysy milläkään neuvolla ainiaan missäkään maassa
kituvassa tilassa. Sana on itsestään elävä ja vapaa, josta syystä sitä
ei voida sulkea vankeuteen. Sanasta syntyy kirjoitus, ja vaikia on
sitäki kahleisin saada. Kirjoituksista muodostuu kirjallisuus, ja
nouseva sivistys sekä kasvava kansallisuuden tunto poistavat
kirjallisuuden tieltä ulkonaiset esteet. Kirjallisuus voimistuu kaikissa
maissa, joissa elon neste ja ripeys kansan suonissa ei ole kuivettunut.
Niinmuodoin ei sillä ole muita pysyviä rajoja kuin hengen omat, ja ne
ovat vapaat niinkuin henki itsekin.
Elköön kukaan väärin ymmärtäkö, mitä edellä on sanottu. Vapaus on
ensinkin ei vallattomuus. Se on säännöllinen ja laillinen järjestys,
jonka se antaa itsellensä. Siksi toiseksi: vaikka vapaa kirjallisuus on
sivistyksen ja valistuksen tukevin kannattaja ja voimallisin edistäjä,
ei se kuitenkaan estä kansojakaan kuolemasta. Maailmanhistorian suuri
kirja on kaikille avoinna, ja sen opettavaisista lehdistä näkee
jokainen, että kun kansat ovat täyttäneet kutsumuksensa, soi heidänki
hautauskellonsa maapiirin avaralla kalmistolla. Mutta mitä kansat ovat
matkaansaattaneet ja toimittaneet, ei huku ihmiskunnalta: "heidän
olentonsa paraimmat hedelmät -- kaikki mitä totta, kaunista ja hyvää
ovat ajatelleet, tehneet ja aikoneet, jää heidän jälkeensä itäviksi
siemeniksi täydellisempäin kasvuin nousulle"[1]. Nämät siemenet ovat
siitä ajasta, jona kirjoituksen taito keksittiin, olleet ja ovat
vastaki, niin kauvan kuin sama taito kunnossa pysyy, paraimmassa
säilyssä kirjallisuuden hedelmällisissä taimilavoissa. Sieltä ne
nousevat oraalle, kasvavat, kukoistavat ja kantavat uusia hedelmiä
ajasta aikaan, suvusta sukuun, kansasta kansaan. Paraimman ja kalliimman
perinnön, jonka siis suvut ja kansat voivat jälkeisillensä antaa, on
heidän kirjallisuutensa.
[1] Ks. N. Ignellin Ihmisellisen edistyksen historiaa (Menskliga
utvecklingens historia). Tukholmi 1857, 2:n osa s 356.
Jos kysytään, sopivatko edellä olevat lauseet käyttää Suomen
kirjallisuuteen, niin siihen on vastaus osittain myöntävä, osittain
kieltävä. Miten kumpaisessaki suhteessa, jää tässä likemmältä
selittämättä. Suomen kansan koko olo ja elämä on ollut ja on vieläki
niin erilainen ja monimutkainen useista muista kansoista, että
kirjallisuudellekin on siitä ollut suuria haittoja ja pahoja vastuksia.
Mutta jos kysytään, onko Suomen kirjallisuudella yleisesti sama ymmärrys
ja tarkoitus kun muidenki kansain, niin siihen käy suoraan vastaaminen:
on pää-asiallisesti. Siitä vielä tässä jaksossa muutama sana.
Suomen kirjallisuuden kasvut eivät ole laveimmassakaan merkityksessänsä
suurilukuiset; ne eivät sisällisen arvonsakaan puolesta kannata
kaikenpuoleista vertausta monen toisen kansan kirjallistuotteiden
rinnalla. Mutta joskoki kirjallisuutemme taivahalta neron tähtiä
välähtää harvinaisina pohjantulina silloin tällöin ja sieltä täältä,
niin harvinaisia ne ovat muuallaki: "ainoasti vissi määrä neroa on
kaiken ihmissuvun tarpeeksi pantu takavarikkoon, josta sitä lähetetään
vähäisiä anteita maailman laveutta kiertämään sinne tänne johunkuhun
pikkuseen nurkkaan -- niin hienoissa säteissä ja niin hirmuisen pitkillä
matkoilla toisistansa, että ihmeteltävä on, kuinka ne riittyvät niin
monien suurien ja kansarikasten valtakuntain tarpeeksi"[1]. Tästä
takavarikosta on Suomiki saanut tarpeellisen osansa, kun vaan Suomen
kansa aina osaisi ja ymmärtäisi sille antaa sen lemmen ja kunnian, jonka
se ansaitsee.
[1] Ks. nerosta Pohjassa Turun ruotsinkielisissä sanomissa, 1798
vuosikerrassa, 33 n:ssa.
Mutta sanottakoon Suomen kirjallisuutta köyhäksi ja vähä-arvoiseksi.
Olkoon puhdas kansallinen osa siitä suuremmaksi osaksi käännöksiä ja
mukailemia. Sen tuotteissa yleisesti, semmoisina kun ne ovat suomalaisen
hengen viljelyksestä syntyneet ja nykyiseen aikaan säilyneet, löytyy
jokaiselle kotimaan ystävälle ja sen omituisen sivistyksen harrastajalle
paljo hyvää kätkettynä. Niiden kautta puhuvat esivanhempamme nykyisille
ja tuleville suvuille Suomessa. Niistä nähdään heidän työnsä ja
toimensa, heidän vaivansa ja kärsimyksensä, heidän tietonsa ja taitonsa,
heidän hankkeensa ja aivotuksensa, heidän uskonsa ja toivonsa. Niiden
kautta on sivistys saanut omituisen siansa Pohjassa. Niistä käy
vastaamme oma kotimaallinen henki, joskoki ne kaikki eivät puhu oman
kansamme kieltä. Niiden joukossa löytyy semmoisiaki kauniita ja kalliita
tekoja, joiden omistamisen kuka kansa tahansa katsoisi kunniaksensa.
Ruotsalaiset ovat myös tahtoneet omistaa niistä paraimmat osat heidän
kielellänsä. Suomen kirjallishistorioitsijan velvollisuus on anastaa ne
Suomen kansalle takasin. -- Sanalla sanottu: Suomen kirjallisuuden
tuotteet ovat ne siemenet, joista uusi itu on muodostuva ja uusi kasvu
nouseva. Niillä ei ole maailmanhistoriallista merkitystä, vaan niillä on
sitä korkiampi arvo Suomen kansan sivistyksessä ja sen edistyksessä. Ne
ansaitsevat sentähden historiansa yhtä hyvästi kun rikkaimpien ja
voimallisempien kansain kirjalliset teokset.


4:ksi Suomen Kirjallishistorian esityöt.

Edellisestä on selvä kirjallisuudessa elävän lakastumattoman
kasvinvoiman, niin kansallisessa kuin ihmiskunnallisessa katsannossa.
Mutta kirjallisuuden vaikutus on sattumoinen, sen tuotteet ovat elämässä
epävakaisuuden pyörivällä kannalla, ne voivat jäädä suuremmassa eli
vähemmässä määrässä unohduksiin, ellei historia tule elähyttävällä
valollansa herättämään niitä muistoon. Tämä myös tapahtuu välemmin eli
myöhemmin kussaki maassa ja kansassa, sillä historian valvova silmä ei
heitä mitäkään ansiollista ja arvollista katsomatta ja ilmisaattamatta.
Tutkinto laskaikse nykyaikana kuolleiden tuhatvuotisiin kammioihinki
tietoa hakemaan, niinkuin Wäinämöinen teki Wipusen vatsaan, kun puuttui
veneen teennössä kolme sanaa[1]. Muiston temppelin rakennus jäisiki
vaillinaiseksi, jos ei historiallinen tiede keräisi siihen lisiä
jokaisen kansan elämästä.
[1] Ks. Kalevalan uudesta painosta 17 ja vanhasta painosta 18 runoa.
Tätä tärkeää velvollisuutta ei ole Suomessakaan peräti laiminlyöty. Aika
ajoittain on kirjallisuutemmeki tuotteita otettu tutkintoon ja saatettu
ilmiin, ehkä suurin osa niistä vielä odottaa likempää tarkastusta ja
täydellisempää esitystä. Tarpeellisia esitöitä löytyy kuitenki, joiden
johdolla ei ole vaikia käydä käsin yleisempään työhön Suomen
kirjallisuuden kirjavalla kedolla. Jotkut niistä ovat tavallansa sangen
valaisevat, muutamat taas niin painavasta arvosta, että niiden kaipaus
miltei estäisi tahi vähintäki myöhistäisi pitkään aikaan varsinaisen
historian yrityksen kotimaamme kirjallisuudesta. Näin ollessa on näistä
esitöistä, jotka voidaan jakaa kahteen erilajiin: *apuihin* ja
*luetteloihin*, suurimmalla kiitoksella puhuttava. Näitä paitse, saadaan
Suomen kirjallisuuden tuotteista *osoituksia* ja *tietoja* monista
muistaki kirjoista, niinkuin esm. Suomen muistettavain miesten
elämäkerroista, tieteellisten ja muiden seurain vuosikertomuksista,
sanomalehdistä j. n. e., joiden arvo kirjallishistoriallisessa suhteessa
ei myöskään ole unohdettava.
Kirjallishistoriallinen toimi ei ole Suomessa vanha. Täydellisyyden
vuoksi seuraa tässä kuitenkin yleinen silmäilö mainitussa
tarkoituksessa, alkaen Suomen kansan hämärästä muinaisuudesta ja
päättyen nykyaikaan. -- Ne kirjoitukset, jotka *suorastaan* ovat
kirjallishistoriallisia, eli joista saadaan *laviampia tietoja* Suomen
kirjallishistorialle, merkitään erityisesti omalla nimellänsä sivujen
alapuolella.
* * * * *
1. Suomen kansan muinas-ajasta ei ole minkäänlaista silloin kirjoitettua
muistomerkkiä odottaminen. Esivanhempamme eivät tunteneet
kirjoitustaitoa, ehkä heillä näkyy siihen olleen joku vaillinainen alku.
Tämä voidaan päättää siitä, että kielessämme löytyy perijuureltansa
suomalaisia sanoja, joilla nykyaikana merkitään kirjallisia asioita ja
toimituksia, niinkuin esm. *kirja*, *kirjoittaa* j. n. e. Tämmöiset
sanat, niinkuin myös esm. *saarna* ja *runo*, ovat antaneet suomenkielen
tuntijoille arveluja, mistä ne ovat kotoperäisin; niitä on koetettu
johtaa sekä omasta, että muistakin kielistä, niinkuin esm. hepreasta,
kreikasta, islannista ja venäjästäki[1]. Syitä löytyy pitää niitä Suomen
kansan omina.
[1] Ks. esm. P. Juustenin Ajantietoa (= Chronicon) (Porthan), s. 67, 68;
niinmyös Porthanin historiaa Yliopiston kirjastosta, s. 3;
väitöskirjoitusta: Historiola concium sacrarum fennicarum (Tulindberg),
s. 2. 1781. -- Joh. Ihren glossariumissa puhutaan sanasta *runa*, josta
saadaan valoa suomalaiselleki sanalle *runo*.
Mutta vaikka Suomen kansa ei tuntenut entis-aikanansa kirjoitustaitoa,
on se kuitenki muiston kautta säilyttänyt runossa ja sadussa paraimmat
mielipitonsa ja merkillisimmät asiansa muinaisuudesta. Isänmaanrakkaus
on pelastanut ne unohduksesta, ja sillä tavoin on Suomen kansallaki
muinaskirjallisuus.
* * * * *
2. Vasta kristillisyyden seurassa siirtyi kirjoituksen hyödyllinen taito
Suomeen, ja on siitä ajasta ei ainoastaan pysynyt, vaan myös levinnyt ja
vaurastunut rajaimme sisällä. Tunnettu on sen tulleen tänne keskiajalla.
Niinkuin muissakin Europan maissa, harjoitettiin Suomessaki sinä
aikakautena oppia ja kirjoitusta luostareissa. Turku, Naantaali ja
etenki Rauma ovat tämän suhteen muistettavat. Maamme ensimäiset
kirjamiehet olivat munkit ja papit. Heidän kirjallinen toimensa ja
ansionsa ei kuitenkaan ole suuren suuri, eikä siitä paljo tiedetä.
Ruumisten pääkallotkin ovat luostareimme paikoilta kadonneet. Niistä ei
ole vahinkoa, kunhan vaan edes se, mitä niiden sisästä elämässä lähti,
olisi säilynyt. Mutta tulipalot ja vihollisten kauhiat menetykset ovat
tämän suhteen tehneet suuria hävityksiä Suomessa melkein joka
vuosisatana. Ei myöskään se muuten jaloja kiitetty Ruotsin ja Suomen
kuningas 1:n Kustaa säälivällä kädellä kohdellut paavin ajan
kirjallisiakaan muistoja valtakunnassansa. Tallella on kuitenki tästä
ajasta yhtä ja toista, niinkuin esm. Suomessa käytetty latinainen
messukirja (pain. 1448), Palmsköldin palanen (= fragment) j. m. Erittäin
mainittakoon tässä sen aikanen mustakirja, joka tietysti on ensimäinen
kirjallinen keräys Suomessa historiallisesta arvosta. Papit kun
halusivat voimassa pitää maallisia etujansa ja oikeuksiansa, panivat
tähän kirjaan kätköön ja muistoon kaikellaisia Suomen kirkkoa ja valtaa
koskevia paavillisia, pispallisia ja hallinnollisia kuulutuksia,
julistuksia ja muita kirjeitä (v:sta 1229 veteen 1513). Tämän
niinkutsutun Turun tuomiokirkon mustankirjan tarkoitus oli siis
päinvastainen samannimisiä kirjoja nykyaikana.
* * * * *
3. Uskonpuhdistuksen hedelmällisin vaikutus Suomessa oli ensivuosisatana
kieltämättä kirjallinen. Pispa Martti Skytte on tämän suhteen hankkinut
itsellensä kunnioitetun nimen ja muiston. Hänessä sanotaan kyteneen