Ivanhoe - 40

hänen vartalonsa sulavuutta. Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta
vailla vähintäkään pelon tai mielittelyn vivahdusta. Rowena oli aina
taipuisa kohtelemaan muita ihmisiä heille tulevalla arvonannolla ja
ottamaan huomioon heidän tunteensa. Hän nousi siis ja tahtoi taluttaa
ihanan vieraansa istuimelle. Mutta tämä katsoi Elgithaan ja uudisti
pyyntönsä saada puhua Rowenan kanssa kahden kesken. Tuskin oli Elgitha
poistunut vastahakoisin askelin, kun ihana vieras Ivanhoen rouvan
kummastukseksi laskeutui polvilleen, painoi Rowenan kädet otsaansa
vasten, kumarsi päänsä maahan asti ja hänen vastustelemisestaan
huolimatta suuteli Rowenan koruompeleista hameenhelmaa.
»Mitä tämä tarkoittaa, neiti?» virkkoi hämmästynyt rouva. »Miksi
osoitatte minulle näin outoa kunnioitusta?»
»Sentähden, että teille, Ivanhoen rouva», vastasi Rebekka nousten ja
palaten tavalliseen vakavan arvokkaaseen käytökseensä, »minun on lupa
kenenkään moittimatta osoittaa sitä kiitollisuutta, jota tunnen Wilfred
Ivanhoeta kohtaan. Minä olen -- älkää panko rohkeuttani pahaksi, kun
kunnioitin teitä kansani tavalla -- minä olen sama onneton
juutalaistyttö, jota puolustaakseen puolisonne antautui niin suureen
hengenvaaraan Templestowen taistelukentällä.»
»Neitiseni», virkkoi Rowena, »Wilfred Ivanhoe maksoi sinä päivänä vain
vähäisen osan kiitollisuudenvelastansa siitä väsymättömästä
avuliaisuudesta, jota olette hänelle osoittanut, kun hän oli
haavoittuneena ja onneton. Sanokaa, voisimmeko hän tai minä vielä
jollakin tavalla auttaa teitä?»
»Ei mitenkään», sanoi Rebekka vakavasti, »paitsi että pyytäisin teitä
sanomaan hänelle puolestani kiitolliset terveiseni.»
»Te aiotte siis lähteä Englannista?» kysyi Rowena, joka yhä vieläkin oli
kummastuksissaan tämän merkillisen vieraan tulosta.
»Minä lähden, rouva, ennenkuin kuu jälleen muuttaa muotoansa. Eräs isäni
veljistä on Granadan kuninkaan Mohammed Boabdilin suuressa suosiossa.
Sinne me menemme; siellä tiedämme saavamme elää täydessä rauhassa ja
turvassa, kun vain maksamme veron, jota muhamettilaiset vaativat meidän
kansaltamme.»
»Mutta ettekö eläisi yhtä hyvässä turvassa Englannissakin?» kysyi
Rowena. »Minun mieheni on kuninkaan hyvässä suosiossa, -- kuningas
itsekin on oikeutta rakastava ja jalomielinen.»
»Rouvani», vastasi Rebekka, »sitä en epäilekään. Mutta Englannin
asukkaat ovat kiukkuista kansaa, aina riidassa naapuriensa kanssa tai
keskenään ja valmiit työntämään miekan toinen toisensa sydämeen.
Tällainen maa ei ole turvallinen asuntopaikka minun kansani lapsille.
Efraim on arka kyyhkynen -- Isaskar rasitettu työorja, jonka selkä on
kovan kuorman alla painunut käyräksi. Maassa, joka on täynnä meteliä ja
verenvuodatusta, jota vihamieliset naapurit ympäröivät ja jota
keskinäiset eripuraisuudet raatelevat, ei Israel voi saada levätä
matkansa vaivoista.»
»Mutta sinun, tyttö», sanoi Rowena, »sinun ei suinkaan tarvitse pelätä
mitään. Sen, joka istui Ivanhoen sairasvuoteen vieressä hoitajana»,
jatkoi hän kiihtyvällä innolla, »ei tarvitse mitään pelätä Englannissa,
sillä saksilaiset ja normannit tulevat kilpailemaan siitä, kummat
voisivat osoittaa hänelle suurempaa kunnioitusta.»
»Teidän puheenne kuuluu kauniilta», virkkoi Rebekka, »ja teidän
tarkoituksenne on vielä kauniimpi. Mutta niin ei voi olla -- meidän
välillämme on syvä juopa. Meidän kasvatuksemme, samoinkuin meidän
uskontommekin, estävät tämän juovan umpeenkäymistä. Hyvästi -- mutta,
ennenkuin lähden, sallikaa minulle vielä yksi pyyntö. Morsiushuntu
peittää kasvojanne; olkaa siis hyvä ja kohottakaa sitä, jotta saisin
nähdä teidän kasvonne, joista maine niin paljon puhuu.»
»Minun kasvojani ei maksa vaivaa katsella», sanoi Rowena. »Mutta
siirränpä kuitenkin pois huntuni sillä ehdolla, että vieraanikin tekee
samoin.»
Hän siirsi syrjään huntunsa, ja osaksi oman ihanuutensa tunnosta, osaksi
häveliäisyydestä hän punastui, niin että poski, otsa, niska ja rinta
peittyivät purppuraväriin. Rebekkakin punastui, mutta vain hetkeksi.
Ylevämpien tunteitten karkoittamana puna pakeni hiljalleen hänen
kasvoiltaan, samoinkuin purppurainen pilvi muuttaa väriänsä, kun aurinko
laskeutuu ilman rajan taakse.
»Rouva», sanoi hän, »nämä kasvot, joita minun suvaitsette katsella,
pysyvät kauan muistossani selvänä kuvana. Niissä ilmenee lempeyttä ja
hyvyyttä, ja jos jokin maallisen ylpeyden ja turhamielisyyden vivahdus
sekaantuukin tähän suloiseen ulkomuotoon, niin kuinka voisimme moittia
maaemon synnyttämää olentoa siitä, että hänessä näkyy syntyperänsä
jälkeä? Kauan, kauan olen muistossani säilyttävä teidän kasvonne ja
ylistävä Jumalaa siitä, että hän on jalolle pelastajalleni suonut
puolisoksi...»
Hän keskeytti puheensa; hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Hän
pyyhki ne kiireesti pois ja vastasi Rowenan huolestuneisiin
tiedusteluihin: »Minä voin hyvin, rouva -- aivan hyvin. Mutta sydämeni
paisuu muistellessani Torquilstonen linnaa ja Templestowen
taistelutannerta. Jääkää hyvästi! -- Mutta vielä on täyttämättä eräs
tehtävä, kaikista mitättömin. Ottakaa lahjaksi tämä rasia, -- älkää
oudoksuko sen sisällystä.»
Rowena aukaisi pienen hopealla silatun rasian ja näki siinä timanttiset
kaulavitjat ja korvarenkaat, joiden arvo ilmeisesti oli summaton.
»Ei suinkaan», hän vastasi ojentaen rasian takaisin. »En uskalla ottaa
vastaan näin kallista lahjaa.»
»Ottakaa se kuitenkin, rouva», vastasi Rebekka. »Teillä on valta, korkea
arvo, voima; meillä on rikkautta, joka on sekä voimamme että myös
heikkoutemme syynä. Nämä korut, vaikka niiden hinta olisi kymmenenkin
vertaa kalliimpi, eivät saisi aikaan puoltakaan siitä kuin teidän pienin
pyyntönne. Teille tämä lahja ei siis ole suuriarvoinen, ja minulle sen
luovuttaminen on vielä vähemmän arvoinen. Älkää antako minulle syytä
uskoa, että tekin pidätte meitä yhtä halvassa arvossa kuin kansalaisenne
yleensä. Luuletteko, että minä pidän näitä loistavia kivenpalasia
kalliimpana kuin vapauttani? Tai että niiden arvo minun isäni silmissä
on saman vertainen kuin hänen lapsensa kunnia? Ottakaa ne, hyvä rouva,
-- minulle ne ovat aivan tarpeettomat. Minä en aio enää koskaan
koristautua jalokivillä.»
»Sinä olet siis onneton!» sanoi Rowena, jonka mieltä liikutti äänensävy,
jolla Rebekka lausui viimeiset sanansa. »Oi, pysy meidän luonamme
--hurskaiden miesten opetus saa sinut luopumaan harhauskostasi, ja minä
tahdon olla sinulle sisarena.»
»Ei, rouva», vastasi Rebekka, jonka lempeä ääni ja ihana muoto yhä
ilmaisivat samaa hiljaista surullisuutta, »niin ei voi tapahtua. En voi
vaihtaa isieni uskoa, niinkuin vaihdetaan vaatetta, joka siinä maassa,
missä tahdotaan asua, katsotaan sopimattomaksi. Ja onneton en ole. Hän,
jonka palvelukseen tästä lähtien pyhitän kaiken elämäni, on oleva
Lohduttajani, jos vain noudatan Hänen tahtoansa.»
»Onko teilläkin siis luostareita ja aiotko mennä semmoiseen?» kysyi
Rowena.
»Ei, rouva», vastasi juutalaistyttö. »Mutta meidänkin kansassamme on
hamasta Aabrahamin ajoista ollut naisia, jotka ovat pyhittäneet kaikki
ajatuksensa taivaalle ja kaikki tekonsa laupeudentöihin hoitaen
sairaita, raviten nälkäisiä ja auttaen onnettomia. Näiden joukkoon
Rebekkakin tahtoo kuulua. Sanokaa tämä myös puolisollenne, jos hän
kenties tiedustelisi pelastamansa tytön kohtaloa.»
Rebekan ääni vapisi ja heltyi vastoin hänen tahtoaan ilmaisten ehkä
enemmän, kuin mitä hän olisi suonut. Hän otti nyt kiireesti jäähyväiset
Rowenalta.
»Hyvästi», hän virkkoi. »Vuodattakoon Hän, joka on niin kristityt kuin
juutalaisetkin luonut, teidän ylitsenne parhaat siunauksensa! Laiva,
joka vie meidät täältä, on ehkä jo valmiiksi lastattu, ennenkuin
kerkiämme satamaan.»
Hän poistui hiljaa kamarista ja Rowena jäi kummastuneena seisomaan,
ikäänkuin aave olisi käynyt hänen luonaan. Ihana rouva kertoi omituisen
kohtauksen puolisolleen, jonka mieleen se teki syvän vaikutuksen. Hän
eli kauan ja onnellisesti Rowenan kanssa, sillä jo varhaisvuosina
kypsyneet rakkaudensiteet lujittivat heidän liittoansa ja heidän
rakkautensa vain kiihtyi, kun he muistelivat esteitä, jotka olivat
viivyttäneet heidän yhdistymistään. Mutta liian uteliaita olisimme
kysyessämme, että eiköhän Rebekan ihanuuden ja jalomielisyyden muisto
liikkunut Ivanhoen mielessä useammin, kuin mitä Alfredin kaunis
jälkeläinen olisi suvainnut.
Rikhardin palveluksessa Ivanhoe teki nimensä vielä kuuluisammaksi ja sai
osakseen paljon uusia suosionosoituksia. Hän olisi epäilemättä kohonnut
valtakunnan korkeimpiin arvoihin, jollei liian aikainen kuolema olisi
kohdannut leijonamielistä sankaria, hänen kuningastaan, Chaluzin linnan
edustalla Limogens'in lähellä. Tämän ylevämielisen vaikka äkkipikaisen
ja romanttisen hallitsijan mukana sammuivat myös kaikki hänen
kunnianhimonsa tai jalon sydämensä hautomat suuret aikeet. Häneen
sopivat vähin muutoksin ne säkeet, jotka runoilija Johnson kirjoitti
Ruotsin Kaarle XII:sta:
Kulkunsa loppui maalle vierahalle,
pienoisen, halvan linnan edustalle;
ja nimensä, tuo kaikkein peloitus,
on nyt vain jonkin tarun koristus.