Yksinkertainen kukkavihkonen - 1

  
  YKSINKERTAINEN KUKKAVIHKONEN
  Kirj.
  L. Dilling
  Suomennos.
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström,
  1891.
  
  
  SISÄLLYS:
  Yksinkertainen kukkavihkonen.
  Satamassa.
  Läpi hiedikon.
  Jäätelöannos.
  
  
  Yksinkertainen kukkavihkonen.
  Sirkuskuvaelma.
  
  Astumme kulissien taa taiteilijain sisäänkäytävästä.
  Vastaamme tuoksahtaa sahajauhojen, kaasun ja tuoreitten lautain haju.
  Mutta sehän on varsin tavallista sirkuksissa. Takanamme kuuluu hevosten
  poljentaa, edessämme rumpujen ja torvien räikeää sirkusmusiikkia.
  Suuren esiripun raosta näemme salissa olevain katsojain päät
  amfiteaatterimaisissa riveissä. Nuori nainen ratsastaa vanteitten läpi,
  pari klovnia tekee tavallisia tuhmuuksiaan ja nalvimmat yleisöstä
  aploteeraavat kuten tavallisesti.
  Kapeassa, sirkusta kiertävässä käytävässä näemme koristeita ilmoituksia
  varten, kokoonkäärityn akrobaattimaton ja kaksi barrieeria.
  Muuan viluinen ratsuniekka trikoo-pukuaan peittävässä talvitakissa
  nojauu seinää vasten ja puhelee kahden huonoa ranskaa sopertavan
  upseerin kanssa, muutamia tallirenkejä juoksentelee edes takaisin.
  Aivan lähellä ovea, pienessä nurkkasessa seisoo sirkusperhe. Isä on
  suuri, lihava ja kellahtavan vaalakka mies puettuna mustaan frakkiin ja
  kellahtaviin hansikkoihin. Rinnassaan kimaltelee hänellä keinotekoinen
  timantti. Hän on jo liian kankea ratsastamaan, vaikka mustan
  peruukkinsa ja värjättyjen viiksiensä tähden näyttääkin jotenkin
  nuorelta. Äiti on vähän kuivahko, hänellä on ruskahtavat kasvot,
  mustantuuhea tukka ja terävät vaaleat silmät. Päällään hänellä on
  kevyt, irtotilkuilla ja reunuksilla somistettu villaleninki ja
  vaalennut samettikappa, jonka kaulusturkiksiin koit ovat merkkejään
  piirrelleet! Hänen päässään on kiperäreunainen olkihattu pahasti
  hankauneine töyhtöineen. Eipä luulisi, että hänkin joskus nuorempana on
  ollut primadonna ja kiitänyt hevosten selässä torvimusiikin ja
  viuhuavain ratsuruoskain kilvan kajahdellessa, klovnien tehdessä
  kuperkeikkojaan ja yleisön huutaessa hyvä-huutojaan. Nyt hän
  tavallisesti istuu tuolla alhaalla oven luona pääsylippuja
  vastaanottamassa, kädet kaljuksi kuluneesen käsipuuhkaan pistettyinä.
  Tänä iltana hän kumminkin on vapaa, sillä juuri tänäänhän pitäisi hänen
  tyttärensä Paola ensi kerran esiintyä.
  Se oli tärkeä tapaus, melkein perheen elinkysymys, sillä kun
  taiteilijat itse vanhettuvat, täytyy heidän turvautua lapsiinsa. Isä
  muuttuu silloin kontrahteja tekeväksi impressaarioksi, äiti valmistaa
  ruokaa, pesee pukuja ja ompelee niihin liistakkeita ja keinotekoisia
  kultarimsuja.
  Carambino-vanhukset olivat jo vanhoja, Paola oli heidän ainoa toivonsa.
  Poika, Riccardo, oli kyllä aimo keikailija, joka viskeli vallan somasti
  lautasia ja messinkikuulia, mutta yksin hänen avullaan ei voitu
  lihavasti elää. Paola sitävastoin voi tehdä heidät onnellisiksi. Jos
  hän vain olisi kylliksi viisas pysyäkseen siveänä eikä viskautuisi
  ensimmäiseen avattuun syliin, voisi hän hyvinkin joutua naimisiin
  jonkun kreivin eli paroonin, kenties vielä prinssinkin tai jonkun
  rikkaan pankkiirin kanssa. Olihan semmoista ennenkin kuultu.
  Ja hän oli kaunis tuo pikku Paola seisoessaan siinä hieman arkana ja
  viluisena, mutta nuoruuden reippautta uhkuvana mustine säihkyvine
  silmineen ja suurine mustine kutrineen, joihin oli pistetty muutamia
  ruusuja.
  Vartaloa emme voineet nähdä, sitä kun verhosi vanha, valkea kappa,
  jonka äiti huolekkaasti oli vetänyt paljastettujen olkapäitten
  suojaksi.
  Yksi numero oli näytetty. Mieltymyksen osotukset kaikuivat vielä
  salissa. Taiteilijatar huudettiin esiin ja sitte hän tuli hengästyneenä
  ulos.
  Nyt tuli Paolan vuoro.
  Lumivalkea hevonen ruusuilla koristetussa valkeassa silkkihaljakassa
  talutettiin esiin.
  Äiti Carambino veti varovasti kapan tyttösen harteilta ja siinä
  seisoi Paola ruusunpunaisessa harsopuvussaan kuin pikku tenhotar
  pilvenhattaralla uhkuen nuoruutta ja kauneutta. Vyötäisiä verhosi
  hopeajuovilla viirusteltu ruusunpunainen atlas ja hänen kaulassaan ja
  käsivarsissaan säteili teaatteribriljantteja.
  Äiti Carambino järesteli huolekkaasti hänen lyhyttä harso-hamettaan,
  kiinnitti ruusuvihkon toiselle olkapäälle ja oikoili hiukan hänen
  otsakiharoitaan. Sitte suuteli hän tyttöään kirkkaan kyynelparin
  kuluneelle käsipuuhkalle vierähtäissä.
  Paola tulla sipsutti liiduttua lautaa myöten käytävään, teki toisella
  jalallaan pienen potkelehtavan liikkeen sekä suuteli isäänsä ojentaen
  hänelle kätensä.
  Ylpeästi kohotti ukko Carambino päätään, omituinen, kiinteä
  taiteilija-hymy väikkelehti hänen huulillaan kun hän riensi
  sisäänkäytävässä. Musiikki soitti kumahtelevaa tanssinsävelettä,
  esirippu vedettiin syrjään ja juhlatamineissaan seisovain ratsastajain
  muodostamain rivien keskitse astui Paola isänsä käsivarressa liidellen
  sisään ja tervehti hymyillen yleisöä.
  Hän seisoi hetkisen huumauneena. Ylhäältä virtaileva kaasuvalo oli
  ikäänkuin soentanut hänet ja tuo korkea, kaikkialla ympäröivä yleisö
  oli häntä hiukan häirinnyt. Mutta sitä kesti vain hetkisen: yhdellä
  viehättävällä hypyllä oli hän hevosen selässä, järesti pian
  ruusunpunaisen harso-hameensa ja istuutui leikkien hopeavartisella
  ratsastusruoskallaan. Hän katseli yleisöä ja hepo kiiti täyttä vauhtia
  aidakkeen sivua.
  Pieni poika sinisessä, kultaisilla nappiriveillä koristetussa livressä
  kulki ympäri penkkirivejä ja tarjoili pieniä kukkavihkoja.
  Ne olivat yksinkertaisia vihkoja kellanvaaleista ijäisyyskukista,
  värjätyistä sammalista ja monenkarvaisista korsista, mutta ne näyttivät
  miellyttäviltä kaasuvalossa.
  Kun Paola ratsasti ohitse, näki hän ensimmäisellä rivillä istuvan
  nuoren miehen semmoinen vihkonen kädessä.
  Miten hyvin hän tunsi miehen jälleen; se oli sama, joka aamupäivällä
  oli nähty hänen koeharjotuksessaan.
  Silloin hän oli käynyt tallissakin, seisonut taiteilijain
  sisäänkäytävässä, vetänyt esirippua syrjään ja nähtyään Paolan
  katsellut häntä julkealla, lemmekkäällä silmäyksellä. Paola oli
  punastunut jokapäiväistä harjotelmapukuaan, sinistä pumpulimekkoa ja
  likaisia kenkiään sekä -- äkisti ratsastanut sirkuksesta ulos.
  Tirehtööri oli sanonut sitä kreiviksi ja kreivi hän varmaan olikin:
  niin oli miellyttävän ja kauniin näköinen.
  Kallisarvoinen turkki verhosi hänen solakkaa vartaloaan, kasvot olivat
  hienot, mutta hieman kalpeat ja pienet, vaaleat, hyvin hoidetut viikset
  varjosti hänen kauniita huuliaan. Suuta ympäröi hervakkaat piirteet.
  Nyt seisoi hän siellä alahalla sama julkea, lemmekäs katse silmissä kun
  hän piteli kukkavihkoaan. -- Se oli varmaankin hänelle?
  Hänen sydämmensä sykki ihastuksesta. Tuo herra oli kaunis ja ylhäinen
  ja tämä oli hänen ensimmäinen kukkavihkonsa.
  Isä Carambino meni hevosen luo kohotetuin päin, tuo kiinteä
  taiteilijahytny huulillaan ja läiskäytti ruoskallaan. Hevonen alkoi
  laukata.
  Paola nousi ja seisoi viehättävässä asennossa valkealla
  silkkihaljakalla tehden pari rohkeata temppua myrskyäväin
  suosionosotusten kaikuessa.
  Kun hän ratsasti tuon nuoren miehen ohitse kumartui tämä ja varma käsi
  suikautti kukkavihkon suoraan hänen rinnoilleen.
  Hän tarttui siihen hymyillen, mutta kadottikin samalla tasapainon,
  putosi alas ja satutti päänsä barrieerin laitaan. Tunnotonna makasi hän
  siinä puristaen suonenvetoisesti vihkosta pienessä kädessään.
  Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Yleisö päästi kauhean huudon ja
  isä Carambino törmäsi melkein mieletönnä tyttärensä luo kantaen hänet
  pois kahden ratsastajan auttamana.
  Soitto oli vaijennut, läpi salin kuului myrskyn tapainen jupina.
  Tuo nuori mies nousi ja lähti, hänen vaaleat kasvonsa olivat nyt
  tavallistaan kalpeammat.
  Ulkopuolella, akrobaattien matolla makasi Paola suletuin silmin ja
  vihkonen suonenvetoisesti rintaa vasten painallettuna. Isän keltaisilla
  kasvoilla näkyi kuolon leima, äiti makasi nyyhkyttäen hänen jalkainsa
  juuressa. Ympärillä seisoivat taideratsastajat ja heidän keskellään
  vanha klovni, mister Bottle.
  Hän oli kanniskellut pikku Paolaa käsivarsillaan, sillä hän oli
  tuntenut Paolan äidin jo siihen aikaan, jolloin tuo nykyään lakastunut,
  maalien hivelehtämä kauneus teki signor Carambinon onnelliseksi.
  -- Tuo onneton kukkavihkonenhan se koko asian aikaan sai, mumisi
  klovni.
  -- Ja se oli hänen ensimmäinen, nyyhkytti äiti.
  -- Yksinkertainen vihkonen vain, sanoi muuan naisista
  ylenkatseellisesti.
  Äiti Carambino nosti kyyneleiset silmänsä ylös:
  -- Mutta se on ijäisyyskukista, ja ne eivät kuihdu koskaan. Minun
  ensimmäinen vihkoni oli ruusuista ja se kuihtui, ja sitten oli se liian
  -- kallis.
  Tirehtööri tuli sisään. Lääkäriä noudetaan parhaallaan. Yleisöä pitää
  rauhottaa.
  Hän meni ja ilmotti että mademoiselle Paolalla ei ole mitään vaaraa.
  Klovni Bottlen piti esiintyä, mutta nytpä yleisö ei nauranutkaan hänen
  narritempuilleen eikä hänellä itselläänkään ollut juuri hauskaa.
  Kyynelet uursivat syviä vakoja poskimaaliin hänen kasvoillaan ja hän
  varsin tahallaan pudottelihe nenälleen sahajauhopermannolle salatakseen
  siten yleisöltä kyyneliään.
  Edelleen makasi Paola tunnotonna. Yhden ainoan kerran avasi hän
  silmänsä puristaen kukkavihkoa hymyillen rintaansa ja sulki ne jälleen
  eikä koskaan enää avannut.
  Lääkäri tuli, mutta hän ei voinut enää mitään tehdä.
  Tirehtööri oli oikeassa. Paola oli pelastettu kaikista taiteilijaelämän
  vaaroista.
  Hän oli päässyt täältä elämänsä onnellisimpana hetkenä: puhdasna ja
  viatonna keskellä myrskyäviä suosionosotuksia.
  Hän näytti vain uinailevan maatessaan siinä akrobaattimatolla
  ruusunpunaisessa harso-puvussaan, vieno hymy huulilla ja vihkonen
  rintaa vasten puristettuna.
  Se ei ollut mikään upeista ruusuista tehty primadonnavihko, joka niin
  helposti kuihtuu ja usein maksaa taiteilijattarelle -- hänen kunniansa.
  Se oli vain yksinkertainen vihkonen ijäisyyskukista, mutta sepä ei
  koskaan kuihdukkaan, vaan voi vielä hautaakin somistaa.
  
  
  Satamassa.
  
  Pimeä, tavallistaan pimeämpi oli Kööpenhaminan valtimo, Itäkatu, ei
  sentähden että kööpenhaminalaisten maankuulu kaasuvalaistus olisi ollut
  entistään huonommassa kunnossa, sillä sen huonommaksi kuin se jo oli se
  tuskin voisi tullakaan. Vaan nyt oli joulupäivä, tai oikeammin
  jouluilta ja siksipä ei puotien ikkunoita oltu valaistu.
  Kello ei ollut vielä kun kahdeksan tienoissa, mutta hyvin oli väkeä
  niukalti kaduilla. Joitakuita hienoja perheitä kulki kutsuihin, daamit
  teaatteripäähineineen ja muutamat keikailevat puotilaiset tahtoivat
  näyttäytyä oikein muotileijoonilta trotoaareja pitkin suikelehtiessaan.
  Muuan nuori mies tuli laahustavin askelin katua ylös.
  Hänen hienomuotoiset, vaalakat kasvonsa ilmasivat väsymystä ja
  kauniitten, mustien silmäin alla näkyi suuret, pussimaiset kohoumat,
  jotka viittasivat yövalvontaan. Hänellä oli punertavat viikset ja
  musta, kiharainen täysparta, joka hulmusi pitkälle hänen
  majavannahkaiselle turkinkaulukselleen. Aina kun hän otti paperossia
  suustaan, pistäysi noista uhmista turkeista valkoinen käsi, jossa
  säteilevä tiamanttisormus kimalsi.
  Hän käveli suoraan eteenpäin väsyneesti ja haluttomasti.
  Äkkiä kuului kumiseva: "Seis!"
  Kummastellen nosti hän silmänsä.
  Hänen edessään seisoi korkeavartinen, voimakas mies kirkkaine ruskeine
  silmineen ja mustanruskeine täyspartoineen. Hänen ahavoittuneet, uljaat
  kasvonsa näyttivät, että hän oli merimies, ja varmimmaksi vakuudeksi
  kantoi hän päässään kolmella kultanauhalla ja mustalla pohjalla
  lepäävällä valkealla ristillä koristettua merimieshattua, joka näytti
  hänen olevan kapteenina jollakin "Yhdistetyn merikulkuyhtiön" laivalla.
  -- Etkö tunne minua enää, vanhapoika?
  -- Vilpittömästi sanoen -- en.
  -- No se ei ole niinkään ihmeteltävää! Olemmehan kumpanenkin saaneet
  koko kasan partaa poskiimme sittekun koulupenkillä istuimme. Minä olen
  Kristian Freybert, muistatko nyt?
  -- Luonnollisesti! Sinähän olit hurjin huimapää luokallamme.
  -- Ja sinä semmoinen kalpeanaamainen hieno herra. Aivan kuin nytkin. No
  niin -- minä en myös olisi sinua tuntenut, jollen eilen olisi
  satunnaisesti kuullut nimeäsi mainittavan. Sinä ajoit alas Leveääkatua
  pienissä vaunuissa, joitten edessä oli kaksi islantilaista hevosta ja
  nauhustettu palvelija istui takana. Minä juuri silloin matkustin
  raitiovaunuissa. -- Hiton soma herra tuo, sanoin naapurilleni. -- Hän
  on rikas norjalainen, on asunut täällä alhaalla vuoden ajan, vastasi
  tämä. -- Herra Belskov nimeltään. -- Henrik Belskov, huudahtin, --
  minun entinen koulutoverini. Isä auttakoon, onko hän se, jota minä sen
  seitsemänkin kertaa nuppineulalla pistelin. Jaa -- sinä hyvin tiedät
  Henrik, mihin paikkoihin minä sinua mieluummin pistelin.
  -- Kyllä, sinä olit minulle koko kiusanhenki. Ja muistatko miten ylpeä
  olit astuessasi näyttämölle ja näytellessäsi Sören Kaninstockea
  "Cabrisiosassa" ja kuuluessasi kööriin "Bronshästenissä".
  -- Siellähän juuri minä opin tuon kiinalaisen rukouksen, jota aina
  lausuilimme kuvaantotunneilla, jolloin opettaja oli kahdella luokalla
  samana tuntina. Muistatko kuinka minä nousin pystyyn, kohotin
  peukaloni, painoin pääni alas kiinalaiseen tapaan ja lauloin edellä
  teidän toisten säestäessä:
   Piat-Chang,
   Piat-Chang,
   Väkeväksi
   Sä meidät teet.
   Sä henki suur'
   meit auttaos!
   Ja varjellos!
  -- Kyllä muistan, ja sitte saimme koko luokka jälki-istumista.
  -- Ja sitte minä täytin kaakeliuunin kastanjeilla, jotka paukahtelivat
  kuin olisi ollut kuninkaan syntymäpäivä.
  -- Silloin minä luulin, että sinusta sukeuisi näyttelijä niinkuin
  vanhempasikin olivat. He esiintyivät Kristiaanin eli Tanskan
  teaatterissa, niinkun sitä siihen aikaan sanottiin.
  -- Kaikkia, minä menin merelle. Se oli parempi. Ja nyt minä olen meidän
  suurimman höyrylaivamme päällikkönä -- ja täällä voit nähdä ylpeän
  nimeni perillisen. Esiin poika, ja muistappa tehdä hunööriä isäsi
  vanhalle ystävälle!
  Vähäinen, mustasilmäinen pikkumatruusi merimiespuvussa astui isänsä
  viereen ja tervehti sotilaan tapaan.
  -- Sinä olet siis nainut?
  -- Niinkun näet. Minulla on vaimo ja lapsia -- kolme nulikkaa ilman
  tätä. Entä sinä.
  -- Minä olen nuorimies.
  -- Mitä sinä täällä alhaalla teet?
  -- Minä huvitteleiksen. Ja se tuntuu olevankin kauhean vaikeata
  tehtävää.
  Kasvot, jotka näistä nuoruuden muistelmista olivat saaneet hiukan
  eloisuutta, vaipuivat jälleen äskeiseen hervottomuuteensa.
  -- Sinä olet jotenkin riutunut, huomaan minä. Mutta jos se sinua --
  huvittaa, niin kernaasti sen suon minäkin puolestani. Mutta emmehän
  voine seisoa täällä kadulla kovin kauvan. Menkäämme _à Portaan_ ja
  tyhjentäkäämme lasi yhdessä.
  -- Minulla ei ole ollenkaan halua juoda mitään. Minä tulen juuri
  suurilta päivällisiltä ja hiivin sieltäkin ennen aikojani. Minä olen
  kerrassaan kyllästynyt kaikkeen. Viimekuluneina neljänätoista päivänä
  olen ollut päivällisillä jok'ainoa päivä. Minä tarvitsen hieman
  raitista ilmaa. Minua ihan ilettää jo tuo samppanja.
  -- Silloin tarvitset sinä vähän soodavettä. Tule nyt! -- Mitä sinä
  nulikka sanot, hä? _Sinullako_ olisi vastaankännistelemistä kun me
  ravintolaan menemme.
  -- Ei isä, siitä tulee kauhean hauskaa.
  -- Tuleeko siitä hauskaa, sinä hulttio. Uskot kenties, että lähdemme
  juopottelemaan. Voit olla iloinen, jos saat lasin maitoa ja leivoksen!
  -- Leivoksen syön hyvinkin, mutta maito -- se ei mene alas, sitä saan
  kyllin kotona!
  -- Oo sinä vekkuli, silloin voit hyvinkin saada lasin punaviiniä, sanoi
  hän, otti poikaa korvasta ja ystäväänsä käsivarresta kiini ja suuntasi
  matkan Kuninkaan uudelle torille päin.
  Pian olivat he à Portan vierasvaraisissa huoneissa. Siellä oli suuria
  posliinivaaseja ja troopillinen ilma.
  Vanha Gianelli seisoi tiskin vieressä ystävällisenä ja rakastettavana,
  hänen sivullaan seisoi "Paul kamariherra", kaunis Paul, naisten
  lemmikki, jonka sysimustat silmät välkähtelivät kaasuliekkien valossa
  sisääntulevia tervehtiessään hienolla, kohteliaalla hymyllä.
  Huoneus oli jotenkin tyhjä, palvelijoilla ei ollut juuri mitään
  tekemistä. Kaikki sveitsiläiset, niin oikeat kuin keinotekoisetkin,
  seisoivat ryhmässä pöydänneen luona hiljalleen puhellen. Ensimmäisessä
  naisten huoneessa istui tupakin savua pelkäävä herra ja kirjoitti sekä
  muuan emansipeerattu nainen käherrettyine hiuksineen ja iorgnetteineen
  syöden voileipäänsä ja väliin baijerin olutta maistellen.
  Herrain puolella istui pari vanhempaa gentlemannia edessään
  "caminadensa" ja kuvalehtensä, kaksi luutnanttia saivat juuri myöhäisen
  absinttinsa ja keskimmäisessä huoneessa joivat samppanjaa muutamat
  äänekkäät nuoret paroonit ja tukkukauppiaitten pojat, jotka olivat
  tulleet paremmilta päivällisiltä frakissa ja valkeassa kaulaliinassa.
  Belskov ei edes viitsinyt puistaa turkkia päältään. He istuivat pöydän
  luo ja tilasivat soodavettä.
  Sitä tuotiinkin pian. Täällä oli hyvin lämmin ja Belskov oli jotenkin
  väsynyt.
  Kapteeni tahtoi sitte, että heidän pitäisi saada hiukan konjakkia ja
  vettä. Sitä saivatkin ja sytyttivät sen jälkeen sikarit. Keskustelu
  sujui vilkkaasti ja nuo vanhat tuttavat olivat hyvin huvitetut
  muistellessaan nuoruutensa aikoja, jonka kirjavat pikkukuvat nyt
  ikäänkun kokoutuivat suuremmaksi tauluryhmäksi.
  Pikku Kristian istui ja herkuttelihe punaviinineen ja leivoksineen
  kuunnellen nuoruuden-ystäväin keskustelua, joka tuli yhä iloisemmaksi.
  Belskovinkin kalpeille poskille kumpusi hiukan punasta ja silmänsä
  saivat taasen entisen loisteensa. Hän nousi:
  -- Ei, nyt täällä on liiaksi kuuma. Parasta kun viskaan turkin
  päältäni!
  -- Annahan olla, niin lähdemme, sanoi kapteeni.
  -- Nytkö jo? Juuri paraiksihan vasta olemme päässeet puhelun alkuun.
  -- Niin, isä, täällä on niin hauska istua.
  -- Pidäppä suutasi, pentu! Sinusta kenties olisi hauskaa saada pieni
  ryyppy ja paperossi? Vai miten? No niin, mars vain! Me menemme nyt
  minun kotiini, sanoi hän kääntyen Belskoviin. -- Vaimoni siellä
  odottelee iltasineen. Sinäkin voisit syödä kanssamme.
  -- Mitä sinä nyt aijotkaan. Esitellä minut vaimollesi kello yhdeksän
  iltasella.
  -- Oo, sinun ei tarvitse pelätä tulevasi mihinkään kreivin salonkiin,
  sinä tulet vain yksinkertaiseen porvarihuoneesen. Seuraa nyt vain! Minä
  asun tässä aivan lähellä Rantakadun varrella. Kenties sinua huvittaa
  nähdä millaiselta tämmöinen merikarhu kuin minä näyttää satamassa
  maatessaan.
  He lähtivät. Kulkivat suuren portin kautta kartanolle, sitte sen poikki
  ja viimein jyrkkiä, pimeitä rappuja ylös.
  Kapteeni soitti, aivan koko huoneus vapisi. Muuan vähemmin
  siistiasuinen palvelustyttö tuli ovea avaamaan. Belskovia tartuttiin
  olkapäihin ja johdettiin käytävää myöten valaistuun huoneesen.
  Se oli pieni salonki yksinkertaisine vaan hyvästi hoidettuine
  huonekaluineen. Seinällä ei riippunut mitään purjehtivan laivan kuvaa
  kullatuissa puitteissa, niinkun merikapteenien kodeissa on tavallista,
  vaan erään tunnetun tanskalaisen näyttelijän valokuva. Se oli
  luultavastikin perintö Freybertin vanhemmilta. Eräässä nurkassa seisoi
  nukketeaatteri ja sen vieressä riippui kitarri.
  Pöytä oli katettu: varsin vankka tanskalainen iltanen makkaraa, sylttiä
  ja muita kodikkaita ruokia.
  Pöydän luona istui kaunis, vaalea nainen ja mustasilmäinen, noin
  neljännellä vuodellaan käyvä poika. Äiti asetteli juuri hanhipaistin
  viilekkeitä leivälle ja poika seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella
  tätä viehättävää leikkelykoetta. Sohvalla makasi muuan pieni olento ja
  kehdossa, kaukana nurkassa uinaili kaikkein nuorin.
  Kun he astuivat sisään, nousi nuori rouva ja käveli heille vastaan.
  -- Täällä näet minun vaimoni. Hän ei ole mikään suuri, mutta erittäin
  hyvä, ja tässä on minun koulutoverini Henrik Belskov, rikas
  norjalainen, joka on tullut tänne Kööpenhaminaan huvitellakseen itseään
  ikävyydellä tai ikävöidäkseen huvittelemalla. Katsoppa häntä, eikö ole
  uljas?
  Tuo valkea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi turkinhihasta ja puristi
  nuoren rouvan kättä. Rouva tervehti ystävällisesti ja suoranaisesti
  eikä näyttänyt ollenkaan ujostelevansa tai kummailevansa tätä myöhästä
  käyntiä.
  -- Minä pyydän anteeksi, että tunkeudun teille tämmöisenä aikana
  päivässä.
  -- Se on hyvin tavallista, että minun mieheni näin iltasin tuo yhden
  tai toisen tuttavansa tänne, ja jos tahdotte pitää hyvänänne mitä
  meillä on tarjota, olette sydämmellisesti tervetullut.
  Samalla tuli viereisestä huoneesta nuori hehkeä tyttö. Hän oli
  rouvan näköinen joskin kauniimpi, hänellä oli aivan samanlaiset
  mustanloistavat silmät kuin äidillä ja pienokaisilla. Hän oli puettu
  mustaan äidilliseen villaleninkiin ja hieman veikistelevästi oli hän
  asettanut valkean, punonnaiskoristeilla somistetun esiliinan eteensä.
  Hän säpsähti hiukan, mutta astui sitte lähemmä vieno punastus poskilla.
  -- Kälyni, neiti Rikke Brauner -- kandidaatti Belskov.
  Vaalea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi taasen esiin turkeista ja
  puristi pientä, pehmeää ja lämpöstä naisenkättä.
  -- No, Petteri, tuleppa tervehtimään vierasta herraa!
  Puhuteltu pienokainen asetti hanhenpaistivoileipänsä syrjään ja teki
  kankean kumarruksen.
  -- Mutta nyt meidän pitää heittää päällysvaatteet pois.
  Belskov viskasi turkin päältään ja seisoi somassa seurustelupuvussa.
  Hänen komea, kiherä täyspartansa hulmueli hienona huntuna valkoisella
  rinnallaan ja kun hän pisti kätensä syvästi kaarevaleikkeisen liivinsä
  alle ja veti koristeisen palttinaliinan esiin, niin vieno violiinien
  tuoksu hajuaistia kutkutti.
  Rikke eteni pöydästä ja loi vieraasen salavihkaisia silmäyksiä. Näytti
  kun ei hän koskaan olisi nähnyt kauniimpaa ja hienompaa herraa.
  -- Kuule Mile, sanoi Rikke rouvalle, -- nyt meidän pitänee toimittaa
  pienokaiset toiseen huoneesen.
  Hän otti yhden pienokaisen käsivarrelleen ja toisella kädellään
  vieritteli lasten vaunut ulos. Sitte hän tuli takasin, liiteli kevyesti
  ympäri huonetta poimien leikkikalut laattialta ja asettaen pari
  neulottua liinaa sekä sohvatyynyn paikoilleen ja muutamilla ripeillä
  liikkeillä oli tuo pehmeä, lämmin pikku käsi tenhonut huoneen mitä
  komeimpaan järjestykseen.
  Belskov seisoi ja katseli ympärilleen ihmetellen. Tämä pieni huone,
  puolittain ruokasali, puolittain salonki, pienine piimäsuineen ja
  hajallisine Ieikkikaluineen tuon vaalean, teeskentelemättömän, lempeän
  ja arvokkaan perheenäidin vaalinnan alaisena oli hänestä vallan outoa.
  Hän tuli juuri upeasta ruokasalista, jossa palvelijat varpaillaan
  hiipivät ja liina kädessä kantavat ruoka-astioita, jossa naisilla on
  hansikkaansa ja viuhkansa talrikin vieressä pöydällä. Kuinka
  toisenlainen elinjärjestys täällä olikaan. Täällä puuttui hopeakoruja,
  uhkeaa valaistusta, kukkia ja hedelmiä.
  Kapteeni tarttui häntä käsivarteen ja johti pöydän luo. Hänen täytyi
  tosiaankin syödä kumpasiakin ruokia, niin sylttiä kun makkaraakin. Äiti
  itse oli ne kaikki valmistanut ja herkkuisiapa ne olivatkin. Sitte tuli
  Rikke ja toi suuren kupillisen keinotekoisia, höyryäviä kilpikonnia.
  -- Kilpikonniako vielä kaiken tämän mehuisan ruuan lisäksi!
  -- Tuskinpa sinä pakahtunet, jos otat vielä näitäkin hiukan, sanoi
  kapteeni. Juuri sinun tähtesihän näitä tuodaankin. Kun saat pikku
  naukun, niin hyvinkin menee alas.
  -- Ja sitte me saamme pikkupalat omenaleivosta -- Rikken tehtaasta.
  -- Mutta silloin en minä tarvitsekkaan ensi neljänätoista päivänä
  ruokaa ollenkaan.
  Kun Rikke hymyillen tarjosi leivosta hänelle, ei hän luonnollisesti
  voinut vastaan sanoa, vaan otti aika kappaleen. Ja oivalliseltapa se
  maistuikin.
  Muuten tuo tyttö oli vallan merkillinen. Kuin liitelevä keijukainen
  liikkui hän, teki kaikki niin hyvin ja kerkisi kuitenkin olemaan
  kaikkialla.
  Kun lapset huusivat kamarissa, oli hän heti niitä vajentelemassa, kun
  Petteri tahri itseään voileivällä, niin hän siinä heti pyyhkeineen
  sormia kuivailemassa ja saman tien hän hoiti pöytäpalvelijan tointa
  sekä hommaili teen valmistamista.
  Kun pojat olivat syöneet menivät he kohteliaasti ympäri ja kiittivät.
  -- Ja nyt omaan huoneesenne järjestyksessä.
  -- Joko he makuulle menevät?
  -- Ei, he alkavat voimistella. Nyt sinä tulet näkemään sitäkin.
  Samassa tuokiossa tulivat he takaisin voimistelukengät jalassa.
  --- Me olemme valmiit, isä!
  Pojat menivät edellä ja kapteeni ystävineen jälessä pieneen
  lastenkammariin, jossa kaksi pienintä jo makasivat vienossa uinailussa.
  Sänkykammariin johtavassa oviaukossa riippui muutamia
  voimistelutelineitä.
  Isä komensi ja pojat tekivät temppujaan.
  -- Se vaikuttanee hyvää syönnin jälkeen. Nyt voitte ruveta marssimaan.
  He menivät saliin, jossa naiset olivat jo pöydän järjestäneet ja
  asettaneet totilasit esiin.
  Kapteeni otti kitarrin seinältä, pikku Petteri sai kiväärin ja Kristian
  lipun ja nyt he alkoivat marssia tahdissa ja vakavina ympäri pöytää
  isän laulaessa kitarrin säestämänä "Gina tuo ihastuttava impi" ja "Anna
  kanan mennä".
  -- Sinun pitäisi laulaa myös muutamia isänmaallisia lauluja, sanoi
  rouva, -- eikä ainoastaan semmoisia katuveisuja.
  -- Se on kansanlaulu, äiti, ja kansanlaulut juuri pidetään hienoimpina
  meidän kansallisena aikanamme. Mutta ehkä tässä onkin jo riittämään
  asti täksi illaksi, pojat. Oikeaan, vasempaan ja -- mars!
  Belskov otti heidät polvelleen. Pikku Petteri veteli hänen kiherää
  täyspartaansa. Belskov ajatteli, miten monta pikku kättä olikaan sitä
  jo vedellyt, vaikkei ne olleetkaan aivan yhtä viattomia kuin pikku
  Petterin. Rikke neiti istui toimessaan käsityön ääressä. Miten
  lämpöinen ja pehmeä hänen kätensä olisikaan partaa sujuttelemaan.
  -- Kuuleppa, isä, sanoi Kristian, -- kun me olemme tehneet temppumme,
  pitäisi sinunkin näytellä meille joku komedia.
  -- Te olitte juuri eilen illalla teaatterissa. Luuletko sinä minun joka
  ilta esiintyvän.
  -- Näytteletkö sinä vielä teaatterissa, kysyi Belskov?
  -- Ainoastaan kulissien takaa. Minä olen tuommoinen johtava henkilö --
  teaatterijohtaja ja kaiken tämän lisäksi vielä kirjailija,
  balettimestari, näyttämöohjaaja ja konetaiteilija. Minun näyttelijäni
  ovat erittäin mukautuvia ihmisiä, paljon parempia kuin tavalliset:
  heillä on puiset jalat ja senvuoksi ei heitä halutakkaan lähteä muihin
  teaattereihin vaikken minä heidän palkkaansa korotakaan.
  -- Entä teaatterirakennus?
  -- Se on täällä nurkassa. Minä omistan sen yksinäni ja senvuoksi ei
  minulla olekkaan mitään kinastuksia osakkaitten kanssa.
  Hän veti syrjään verhon, joka oli peittänyt pientä nukketeaatteria,
  veti esiripun ylös ja näytti kauniita paperilaitoksia.
  -- Tässä saan Teille esittää muutamia henkilöitä. Täällä on primadonna.
  Se on jo jotenkin kulunut taiteen palveluksessa joten minun on täytynyt
  liisteröidä paperitukeita hänen selkäänsä, hän nähkääs on siinä
  suhteessa aivan yhtä käytännöllinen kun oikeatkin primadonnat. Täällä
  on meidän komiikkeri. Se on yleensä pulska poika, eikä ole itserakas
  eikä ylpeä, niinkuin herrat komiikkerit tavallisesti ovat. Täällä
  näette meidän "luonnottaremme" (ingenue'mme), ja huomatkaapa, että se
  on kiiltopaperista. Minä olen muodostellut sen laatikon kannesta. Hän
  näyttelee mitä rollia tahansa ja se juuri onkin harvinaista nykyaikana,
  jolloin nuoret naiset alkavat näytellä "luonnottarien" osia vasta hyvän
  matkaa neljättäkymmentä käydessään ja kadotettuaan kaiken pirteen
  nuoruuden tuoksunsa.
  -- Hyi, miten sinä olet ilkeä, sanoi Rikke.
  -- Oho, en tahdo kuitenkaan kieltää, ettei löytyisi arvokkaita
  poikkeuksiakin niinkuin esim. sinä, pikku kälyseni. Mutta ne ovatkin
  semmoisia alkuperäisiä luonnon jalokiviä, etteivät ne tee mitään
  sitoumuksia, sillä jonakin kauniina päivänä voi tulla tuommoinen
  teikkari kuin esim. Belskov ja saada heidät suostumaan rouvan rollia
  näyttelemään.
  Rikke kallistausi alemma käsityönsä ylitse.
  -- Näytä nyt meille joku kappale, isä! pyytelivät pojat.
  -- Jospa nyt sitte näyttäisin jonkun ikivanhan kappaleen. Se onkin