Virginia : Vapaista metsistä tarina - 1

  
  VIRGINIA
  Vapaista metsistä tarina
  
  Kirj.
  STEWART EDWARD WHITE
  
  Suomentanut
  I. K. Inha
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1917.
  
  
  
   Loitompana pähkinäpuuta ja vaahteraa, loitompana
   valkomäntyä ja punapetäjää, tuonnempana tammea,
   ketriä ja pyökkiä, etäämpänä valko- ja keltakoivuakin
   on se maa ja veripunaiset sen hangella varjot.
  
  
  I luku.
  
  Seisoi neito päin pohjoista rientävän joen äyräällä. Taempana kyyhötti
  kymmenkunta siloa, kalkilla valkaistua rakennusta. Eteisillä ilmoilla
  Pohjolan kolkko erämaa päättömine matkoineen, jos kuinka päiviä
  kulkea, jos kuinka penikulmia pötkiä, erämiehet, intiaanit ja metsän
  eläimet ainoina taipaleillaan. Pieneen kyläkuntaan kiinni aivan hiipi
  balsamikuusi ja näre, koivu ja haapa, ja näiden takana väijyivät aavat
  nevat, selittämättömät kiviroukkiot, metsä. Ei moneen vuoteen ollut se
  neito mitään muuta nähnyt. Kerran kesässä etsi Englannista purjelaiva
  hyistä väyläänsä Hudson salmen kautta, halki Hudson lahden, laskeakseen
  mahtavaan Moose jokeen ankkuriin. Kerran kesässä laski kuuden sylen
  kanootti kahdentoista melan työntelemänä Abitibin vuolaat vedet.
  Kerran vuodessa hoputti pieni joukko punavöisiä matkamiehiä uupuneita
  koiravaljakoitaan jään poikki tuntemattomien erämaataipaleitten takaa
  tullen. Siinä kaikki.
  Vuodenajat vaihtuivat hänen silmäinsä edessä, tylyinä kaikki, yksi
  sulasta lyhyytensä huolesta alakuloisena. Lyhyen, rehevän kesän
  kuluessa intiaanit tulivat nahkojaan myymään, talviasemain hoitajat
  lepäämään ja Englannista laiva sen keralla ne tarveaineet ja korut,
  jotka hän jo vuotta aikaisemmin oli tilannut. Tuota pikaa oli taas
  kaikki poissa, häipynyt erämaahan, palannut suureen tuntemattomaan
  maailmaan. Satoi lumi; jäätyivät joki ja lahti. Kummia Peräpohjan
  miehiä hiipi ääneti kaupanhoitajan ovelle hylkeennahkoja ja lihaa
  tuoden. Katkera rautainen pakkanen iski kyntensä Peräpohjaan,
  autiuden tyyssijoihin. Kuin haamut ajelehtivat siitä ohi peuralaumat
  revontulien kaarroksessa; hirvi ylväänä ja uhmaillen asteli rannalla
  mahtavin askelin; sudet ulvoivat näkymättömissä, taikka juoksentelivat
  joen rannoilla kuin koirat järjestyneissä laumoissa. Yöt ja päivät
  paukkuivat, jylisivät jäät. Yöt ja päivät liedet puhkuivat uhmaansa
  pakkaselle, jota eivät kyenneet lannistamaan, autiuden kansan
  kumartaessa niskaansa talven hirmuvallan alla.
  Sitten kevään suuri rynnäkkö jääpatoumuksineen ja hirmuineen, Moose
  pauhaavana riehuen, tulvapurot nousemassa, kyynäräkaupalla paisumassa,
  kunnes aivan saavuttivat hänen isänsä kynnyksen, öisin kummat haltijat
  liikkeellä ulvomassa, parkumassa, paukkumassa ja voivottelemassa jään
  ja veden äänin. Intiaanilainen imettäjä oli niistä kaikista kertonut —
  hyvästä Manuaboshosta ja pahasta Nenauboshosta — kertonut supattavalla
  ojibwa-murteellaan, jonka kaiku oli kuin metsän lauhimpien äänien.
  Ja vihdoin veden äkkinäinen aleneminen; maan uljas, kiihkeä
  pukeutuminen uusiin lehtiin, mehukkaihin ruohoihin, tuoksuruusujen ja
  vuokkojen hekkumaan. Tuulen henki lauhtuneena, tuhannet laululinnut
  maasta ilmaan pyrähtämässä, villihanhi joikumassa voitonriemuaan. Ja
  taivaalta paistamassa Pohjolan helteinen kesäaurinko.
  Silloin palasivat erämaista »brigadit» turkiksineen, nuo talviasemain
  karkaistut kauppiaat, ja hehkuttivat mielikuvituksen laulujensa
  salaperäisellä, autiolla viehätyksellä. Lyhyen kesäkauden, joka
  loppui lyhyeen kuin kaakon siiven välähdys rannan varjossa, asema oli
  vilkkaana ihmisvilinästä. Intiaanit pystyttivät wigwaminsa virran
  mutkan alle leveille niityille; puoliveret kuljeskelivat joukosta
  joukkoon väläytellen kirkkaita hampaitaan ja viekkaita mustia silmiään
  kenelle kulloinkin asia vaati; kauppiaat loivat jäykkiä silmäyksiä
  pienen mustan piippunysänsä takaa ja päästelivät lyhyitä lauseita
  paksuista mustista parroistaan. Kaikkialla oli iloista hälinää — viulun
  vingutusta, naurua, laulua; kaikkialla iloisia värejä — matkustavain
  erämiesten punavöitä, puoliverien helmikirjaisia mokkasineja ja
  säärystimiä, »brigadin» viittoja, Kri- ja Ojibwaintiaanien vaihtelevia
  pukuja. Niinkuin orjantappurain kukat suon reunoilta tämä vuoden lyhyt
  kukoistusaika katosi. Jälleen yöt pitenivät, jälleen hiipi pakkanen
  ainaisen lumen mailta ja taas ulvoivat sudet karuilta autiomailta.
  Neito seisoi nyt nilkkojaan myöden vihannassa ruohossa, päivä valeli
  häntä paisteellaan ja ulapalta kantoi humiseva tuuli virralle suolaisen
  henkäyksen kiihotusta. Hänen pukunsa oli harmaata villakangasta, hän
  oli avopäin. Hienot hiukset liehuivat ohimoilla kellervinä kuin kypsä
  vehnä ja varjostivat pohjattoman tummia silmiä. Tuuli oli tuonut hänen
  vaalealle ja kainosti ruskahtavalle iholleen vähän samaa väriä kuin oli
  huulilla. Huulien helakka puna ei huomaamatta haalistunut muun ihon
  väriin, kuten yleiseen, vaan oli yhtä kirkasta reunoihin saakka; silmät
  olivat suuret ja katseettomat. Toinen käsi lepäsi kirjaillun pronssisen
  kenttätykin perällä.
  Mc Donald, kaupanjohtaja, kulki asemarakennuksesta varastohuoneeseen,
  jossa hän joka päivä teki intiaanien kanssa vaihtokauppaa; aseman
  toinen skotlantilainen, neidon isä Galen Albret, koko tämän seudun
  ylipäällikkö, kulki edestakaisin aseman verannalla valkoista partaansa
  sivellen; hirsiaidan luona nuori Akilles Picard vihelteli suurelle
  kuoville vastauksia; kirkolta asteli niityn poikki pieni Crane,
  anglikanisen kirkon lähetyssaarnaaja, ja tirkisteli lyhytnäköisillä
  vaaleilia sinisilmillään. Joen uomasta kuului kalkutusta Sarnierin
  intiaaneineen tilkitessä pitkän ranta-kauppaveneen saumoja. Impi
  ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän haaveksi, oli vaipunut
  muisteluihin.
  Hänen solakan vartalonsa viivoissa, sen asennossa tuossa vanhan
  tykin vieressä vanhan joen rannalla oli jalon veren suloutta,
  sääty-ylväyttä. Olihan isä koko tämän seudun yksinvaltias, jota sen
  kaikki ihmisolennot pelkäsivät, rakastivat, tottelivat. Matkaan
  lähtiessään hän kulki ylpeästi kuin keskiaikainen lääniherra; ja kun
  hän oli kotona, niin hänen luonaan käytiin Albanysta, Kenogamista,
  Missinaibiesta, Mattagamista, Abitibistä — kaikilta Pohjolan joilta
  saakka ohjeita saamassa. Kaikki väistivät hänen kulkiessaan, hänen
  pienintä sanaansakin toteltiin. Kodissa noudatettiin ylimyksellisiä
  seurustelumuotoja, ja kodin valtiatar oli tämä tytär. Huomaamattaan
  tytär oli tottunut armollisena käskemään. Hän tiesi hymynsä, sanansa,
  tiesi omankin arvonsa. Mutta olikin hänen valtakuntansa suurempi kuin
  moni Euroopan maa. Tyynenä, puhtaana, ylevänä hän liikkui alamaistensa
  keskellä.
  Ja tämän valtakunnan valtijattarena hän esiintyi, kun talossa
  oli vieraita, istui isoisena upean hopeisen pöytäkaluston
  takana, komppanian kuuluimman löytöretkeilijän, Sir George
  Simpsonin, muotokuvan alla, jakeli vankkoja erämaan ruokia sirolla
  kädellä, kuunteli keskustelua itse vaieten ja lopulta suurella
  yhteiskumarruksella jätti seuran soitellakseen vienon surumielisiä,
  muualla ammoin unhotettuja lauluja vanhalla pianolla, jonka »Lady
  Head» monta vuotta sitten oli Englannista tuonut, vieraitten sillä
  välin ilostumistaan ilostuessa juodessaan täyteläistä portviiniä ja
  poltellessaan kypsiä Manila-sikareja, joita komppania ilmaiseksi antoi
  virkamiehilleen. Kahvia juotaessa seuralla taas oli ilo ihailla, kuinka
  viehättävän luontevasti hän esiintyi vallasnaisena, vanhan maailman
  tapaan. Semmoisia vieraita ei kuitenkaan ollut monta, eivätkä he
  käyneet usein. Yksi oli Mc Tavish, jonka asema, Rupert's House, oli
  kolmen päivämatkan päässä koillisen puolessa; toinen Fort Albanyn Rand,
  jonka luo oli viikon matka luodetta kohti; ja vielä Fort Georgen Mault,
  joka oli kymmenen päivämatkaa vielä näitäkin kauempana. Kaikki he
  olivat harmaantuneet komppanian palveluksessa. Heidän mukanaan tulivat
  apulaiset, enimmäkseen englantilaisten ja skotlantilaisten perheitten
  nuorempia poikia, joilla oli suunnaton kunnioitus komppaniaa ja vielä
  suunnattomampi ylipäällikkönsä tytärtä kohtaan. Kerran parissa kolmessa
  vuodessa saapuivat Winnipegistä tarkastajat kuuden sylen kanooteissaan,
  upeissa turkeissaan, punaiset liput pitkällä vettä viistäen. Silloin
  pääasemalla juhlittiin ja tanssittiin, tehtiin iloisia huviretkiä,
  pohdittiin yhteisesti tai yksityisesti tärkeitä asioita, vakavia
  arvokkaita neuvoja, varotuksia, käskyjä. Sitten he taas menivät
  menojaan. Ypöyksinäisyys hiipi jälleen totutuille tiloilleen.
  Neito haaveili. Hän koetti muistella. Etäisiä, puoleksi unhotettuja
  kuvia, urheita kohteliaita miehiä, siroja kauniita naisia, mitä kaikkea
  lienee piillyt hänen mielikuviensa pilvissä. Hän oli kuulevinaan
  heidän äänensä kuin kosken pauhun alta, kuin etäiset tiuvut, jotka
  heikosti helisevät tuulen takaa, kuinka he surkuttelivat häntä,
  huudahtelivat hänen tähtensä; he väikkyivät hänen mielessään hämärinä,
  vaihtuvina kuin sumuhunnut tai varjokuvat kuutamoisessa auteressa,
  kumartuen hänen puoleensa kirkkain loistavin silmin, täynnään
  myötätuntoa pientä tyttöstä kohtaan, jonka piti lähteä niin kauas
  pois tuntemattomaan maahan; hänellä oli heistä tunne kuin tuulen
  henkäyksestä yön hiljaisuudessa, hyväilyistä, syleilyistä, korkeista
  jäähyväisnosteluista. Yhden hän käsitti tunteellaan selvään — uljaan
  nuorukaisen, joka oli nostanut hänet kaikkien nähtäväksi. Yhden hän
  näki selvään — kastesilmäisen, suloisen naisen, joka oli hänelle
  kuiskannut rakkaita, katkonaisia sanoja. Yhden hän kuuli selvään
  — lempeän äänen, joka sanoi: »Jumalan rakkaus olkoon kanssasi,
  sydänkäpyseni, sillä pitkä on matka edessäsi ja monta päivää kuluu,
  ennenkuin jälleen olet Quebecissä.» Ja neidon kasvot äkkiä vettyivät
  ja kirkastuivat, sillä tämä pohjola oli sangen ikävä maa. Hän levitti
  kätensä väsähtäneesti.
  Sitten hän laski käsivartensa alas, hänen silmänsä suurenivat, hän
  taivutti päätään eteenpäin, kuuntelevaan asentoon.
  »Akilles!» hän huudahti, »Akilles! Tulkaa tänne!»
  Nuorukainen lähestyi kunnioittavasti.
  »Mademoiselle?» hän kysyi.
  »Ettekö kuule?» neitonen sanoi.
  Heikosti, vähän väliä hukkuen, kuului etelästä päin miesten ääniä.
  »Grace à Dieu!» huudahti Akilles. »A-iiva nii. See on la brigade!»
  Ja nyt hän juoksi huudellen asemalle.
  
  
  II luku.
  
  Miehiä, naisia, koiria, lapsia hyökkäsi esiin tiesi mistä ja sikin
  sokin juostiin kilvalla molempien tykkien luo. Asemarakennuksesta
  ilmestyi Galen Albret ja alkoi jaella käskyjään. Kaksi miestä
  lähti vetämään pitkän lipputangon nenään komppanian veripunaista
  lippua. Miesten kesken syntyi kiihkeä vakava väittely siitä, millä
  latvajoista brigadi oli metsästänyt — Abitibillä, Mattagamilla vaiko
  Missinaibiella. Puoliveri-naiset varjostivat silmiään. Tohtorin
  vaimo, rouva Cockburn, joka oli siirtokunnan ainoa toinen valkoinen
  vaimonpuoli, tuli ja seisahtui Virginia Albretin viereen. Wishkobun,
  etelänpuolesta tuotu ojibwa-vaimo, Virginian uskollinen palvelija,
  asettui mustasukkaisena hänen toiselle puolelleen.
  »Sama asia joka vuosi. Aina meistä on hauskaa nähdä, kun ne tulevat»,
  sanoi rouva Cockburn hiljaa yksitoikkoisella, alistuvalla äänellään.
  »Niin», vastasi Virginia, hieman malttamattomasti liikahtaen, sillä
  hän kiihkeästi odotti näiden erämaan miesten ryhdikästä esiin tuloa ja
  tahtoi nauttia siitä häiritsemättä.
  »Mi-di-mo-jaj Ka-uin-ni-shi-shin», sanoi Wishkobun levollisesti.
  »Ai», vastasi Virginia lyhyeen naurahtaen ja taputti vaimon ruskeaa
  kättä.
  Nousi huuto. Mutkan takaa puski kanootti esiin. Ja siinä samassa
  jokaikinen mela ponnahti pystyyn tervehdykseksi, sitten kaikki yhtä
  haavaa pauhahtivat veteen ja erämiehet tarpoivat vettä kaikella
  voimallaan. Kanootti aivan hyppi hyrskypilvessä. Sitten pyörti
  toinen esiin niemen takaa ja toinen kaksoisrivi meloja välähti
  auringonpaisteessa, ja toinen venekunta riehahti samaan kiivaan
  ponnistuksen kiistelyyn, kulkeakseen veikaten pitkän matkan viimeisen
  neljännesmailin. Työntäytyi näkyviin kolmas, neljäs ja viides. Tyyni
  joki vilisi elämää ja välkkyi väriä. Kanootit kiitivät eteenpäin kuin
  kilpahevoset ratsumiehen alta. Katsojat erottivat nyt hyvin venemiehet.
  Näkyi selvään, että he olivat somistaneet itseään tilaisuuden
  kunniaksi. Pään ympäri oli kiedottu kirkkaanvärisiä nauhoja, kaulaan
  heleitä huiveja. Melat oli koristettu iloisesti liehuvilla villaisilla
  rihmoilla. Vähän väliä näkyi, että keulamiehillä ja perämiehillä
  oli päällään uudet pyhähousut, kun he oikein istuimeltaan kohosivat
  antaakseen vielä enemmän pontta ponnistuksille.
  Ensin laulettiin kanoottilauluja, mutta kun tuohivenhot nopeassa
  vauhdissaan olivat matkansa päähän pääsemässä, niin puhjettiin hurjiin
  ilokiljauksiin ja huutoihin.
  Siinä samassa he jo olivat aivan ääressä. Perämies nousi ylös
  laskeakseen koko painonsa melalle. Kanootti kääntyi äkisti rantaa
  kohti. Siinä olevat eivät siltä lakanneet ponnistamasta, kuopivat vain
  vettä kilvalla, kunnes oli vain monias syli ilmeiseen haaksirikkoon.
  »Sosoh! Sosoh!» huudettiin, pistettiin melat suoraan veteen
  voimallisesti taapäin työntäen. Vankka puu taipui ja ratisi. Kanootti
  pysähtyi kuin naulattu ja erämiehet hyppäsivät rannalle upotakseen
  vastaanrientävään ihmislaumaan.
  Rodut olivat melkein tasan jaetut ja itsekukin käyttäytyi luontonsa
  mukaan — intiaani tervehtien omaisiaan rauhallisesti ja astuen pois
  wigwaminsa suojaan; herkempi valkoinen sulkien syliinsä vaimonsa tai
  morsiamensa tai lapsensa. Parvi intiaaninaisia ja puolikasvuisia lapsia
  ryhtyi paikalla kanooteista kuormaa purkamaan.
  Virginian katse tarkasti joka veneen miehistön. Hän tietysti tunsi
  joka miehen, vähäpätöisintä intiaania myöten, sillä niin pienessä
  yhteiskunnassa jokainen hyvin tietää vähäpätöisimmänkin kansalaisen
  ja hänen asiansa. Jo aikoja sitten hän oli brigadista selvillä. Se
  oli suurelta Missinaibielta, jonka lähteiltä lieneekö sataakaan
  jalkaa etelää kohti Superior järveen virtaavain jokien latvoille. Se
  kokoo vetensä jylhästä, rosoisesta maasta, jonka metsät kiipeilevät
  kivikkovaaroja, joet penkovat syvien rotkojen pohjia, jossa oli
  vuosikausia oleillut tavattoman runsaasti suuria harmaita susia. Hän
  tiesi ulkoa kaikki talviasemat, vaikkei ollut niitä koskaan nähnyt.
  Virginia saattoi mielessään kuvitella moisen paikan erillisyyden
  ja sen toverittoman miehen sanomattoman yksinäisyyden, joka oli
  tuomittu siellä elämään pohjolan pimeät talvet näkemättä muita kuin
  harvakselleen intiaaneja, jotka tulivat nahkoja myymään. Helppo oli
  mielessään kuvitella sitä hurjaa iloa, kun semmoinen mies lyhyeksi
  kesäkaudeksi palasi kanssaihmistensä seuraan.
  Kun immen katse sattui viimeiseen kanoottiin, välähti siinä
  äkkihämmästys. Venho yhä kellui vedessä keula vain rantaa koskettaen.
  Miehet olivat menneet maalle, mutta keskellä venettä istui
  nahkakimppujen ja varustemyttyjen keskellä outo mies. Kanootti oli
  Kattilan taivalluksen.
  Virginia huomasi vieraan nuoreksi mieheksi, jolla oli sangen
  puhdaspiirteiset kasvot, vartalo voimallinen, sopusuhtainen,
  erämiehen pukuun verhottu, laihat ja suonikkaat, ruskettuneet kädet.
  Kanootin rantaan koskettaessa hän ei yrittänytkään rientää maalle
  muitten mukana, vaan istui nyt unhotettuna ja kenenkään muun kuin
  neitosen huomaamatta, ryhti jäykkänä ja välinpitämättömänä melkein
  kuin intiaanin. Mutta kun hän sitten hetkisen luuli olevansa aivan
  huomaamatta, niin hänen ilmeensä jyrkkään muuttui. Hän puristi kätensä
  nyrkkiin sarvaannahkan verhoomain polviensa välissä, silmät vilkuivat
  sinne tänne levottomina ja joku epämääräinen varjo, jolle Virginian
  mielestä epätoivo oli kömpelö nimitys, mutta jolle hän ei voinut
  parempaakaan keksiä, vaipui hänen kasvoilleen ja pimitti ne. Kahdesti
  vieras vilkaisi pois etelää kohti. Kahdesti hän tutki katseellaan
  rantakaistaleella hälisevän joukon.
  Syventyneenä miehen vartioimattomain mielenilmeitten sanatonta
  vaihtelua seuraamaan Virginia innostuneena kumartui eteenpäin. Hän
  tunsi jotain epämääräistä vaikutusta, ikäänkuin hän olisi kerran ennen
  kokenut jotain samanlaista, tullut tekemisiin jonkun ihmisen taikka
  asian kanssa, joka oli herättänyt hänessä juuri saman tunteen kuin nyt
  tämä mies. Mutta hän ei voinut itselleen selvittää missä. Yhä uudelleen
  ja uudelleen hän vaivasi muistoaan, kunnes oli aivan muistamaisillaan,
  mutta aina se taas luiskahti takaisin, juuri kun oli kiinni
  tulemaisillaan. Sitten pieni liike, joku päännyökkäys, hermostunut,
  nopea käsien tai jalkain vaihtaminen, itsetiedoton olkapäiden asento
  väläytti tapauksen hänen mieleensä — valkoisen lumen, hiljaisen metsän,
  pienen neliskulmaisen tarha-ansan, ahman, joka epätoivoisena, mutta
  kylmäverisenä vikkelästi pisteli tylppää kuonoaan sinne ja tänne,
  suotta toivoen aukon löytävänsä, josta voisi pakoon pujahtaa. Mies
  tavalla tai toisella muistutti hänelle eläintä, metsien vihaista
  pientä rosvoa, joka oli ansaan tarttunut, mutta ei toivottomuudestaan
  huolimatta uhallakaan nöyrtynyt, kuten metsän lauhkeammat eläimet
  olisivat tehneet.
  Äkkiä vieraan ilme taas jyrkästi muuttui. Ryhti jäykistyi,
  kasvonpiirteet kovettuivat raudaksi. Virginia huomasi, että joku
  rannalla oli osottanut häntä. Hänellä oli taas naamari kasvoillaan.
  Ensimäinen tervehdyshälinä oli asettunut. Siellä ja täällä joku
  brigadin miehistä nyökkäsi päätään vierasta kohti, jutellen
  tovereilleen matalalla äänellä. Pian kaikkien katseet uteliaina
  kääntyivät kanoottia kohti. Kuului matalaa keskustelun mutinaa, ei
  kuitenkaan äänekkäitä ilon ilmauksia.
  Huomatessaan joutuneensa yleisen huomion alaiseksi vieras hitaasti
  nousi seisomaan, asteli liikkeitään hieman uhmailevasti harkiten
  kanootin pohjalla olevien myttyjen yli keulaan ja seisahtui sinne,
  toinen jalka laidalla aivan maalatun tähtimerkin päällä. Syntyi
  paikalla kuolon hiljaisuus. Syntyi uusia ryhmiä, ne erosivat taas,
  yhdistyivät uudella tavalla kuin veden pinnalla hitaasti yhtyvä
  sahajauho, kunnes lopulta muodostui tuijottava puolipiiri, jonka
  keskipisteessä kanootin keula ja Kattilan taivallukselta tuotu vieras
  olivat. Miesten asento oli uhkaava, naiset katsoivat häntä hieman
  pelokkaalla uteliaisuudella.
  Virginia Albret tunsi väristyksen tämän äkkinäisen sähkökohdistuksen
  sysäyksestä. Synkkä, selittämätön vihamielisyys näytti kohdistuvan
  tätä yksinäistä miestä vastaan. Epätoivo, jonka hän luuli vastikään
  huomanneensa, oli kerrassaan kadonnut, ja sen sijan oli anastanut
  uhmaava välinpitämättömyys ja melkein ilmeinen uhkamieli. Mies oli
  purkaukseen kypsä. Virginia ei vähääkään ymmärtänyt, mutta hänen
  tunteensa lähti naisen vaiston syvyydestä, ja itsetiedottomasti
  hänen myötätuntonsa kääntyi tämän miehen puoleen, joka oli ainoa
  tervehdyksettä jäänyt kaikkien muitten omansa löytäessä.
  Ehkä kokonaista kuusikymmentä sekuntia vieras seisoi ja epäröi, mitä
  tekisi, taikka ehkä odotti jotain sanaa tai elettä, joka saisi hänen
  päätöksensä vaa'an kallistumaan. Rannalla toinen toisensa jälkeen tunsi
  hänen tuijotuksensa uhman ja osotti levottomuuden oireita. Sitten hänen
  tuikea katseensa kohosi tykin luona olevan ryhmän puoleen. Virginia
  tunsi rintaansa kouristavan. Hän ei voinut kääntyä pois, vaikka olisi
  halunnut. Vieraan katse kohtasi hänen katseensa. Virginia näki hänen
  tylyn ilmeensä sulavan mielihyvän yllätykseksi. Hattu lensi siinä
  samassa päästä ja viisti aivan veneen laitaa. Ja nyt mies uljaasti
  astui rannalle. Jännitys laukesi. Ei sanaakaan vaihdettu.
  
  
  III luku.
  
  Galen Albret istui pöydän päässä vankassa nojatuolissaan ja kuunteli
  kapteeniensa selontekoja. Hänen edessään avautui pitkä kapea huone
  vahvoine kattoparruineen, jykevänä, valkoisena, kummassakin päässä
  liesi, joka ammotti kuin luola. Hänen yläpuolellaan Sir Georgen kuva
  näytteli tuimaa muotoaan ja kummallakin puolellaan rivi kotitekoisia
  vankkoja tuoleja, jotka kahden vuosisadan käytäntö oli pyöristänyt ja
  himmeiksi kuluttanut.
  Hän oli laskenut käsivartensa nojatuolinsa käsipuulle. Pää vanukkeisine
  hiuksineen oli vaipunut eteenpäin, niin että parta viisti leveän rinnan
  kaarta; tuuheat töyhtömäiset silmäkulmat olivat tarkkaavaisuudesta
  vakaasti yhteen rypistyneet. Miehet nousivat toinen toisensa jälkeen
  puhumaan. Hän ei liikahtanutkaan, ei eleelläkään ilmaissut itseään
  siinä istuessaan, lyhyt voimakas vartalo haahmoutuen tuolin vaaleampaa
  pohjaa vastaan, silmät vain ja valkoinen parta hämärästä hohtaen.
  Vanhan Brunswick aseman Kern, Uuden Achard, Lentävän aseman intiaani
  Ki-wa-ni — nämä kaikki lyhyesti kertoivat koko joukon asioita, kukin
  omalla kielellään. Galen Albret kuunteli heitä kaikkia vaieten.
  Viimeksi nousi puhumaan Louis Placide, »Kattilan taivalluksen» hoitaja.
  Hänkin teki selkoa kaupoista — niin ja niin paljon oli antanut
  tupakkaa, ruutia, lyijyä, silavaa, jauhoja, teetä, niin ja niin paljon
  saanut niiden hinnaksi minkin, saukon, majavan, kärpän, näädän ja
  kalastajanäädän nahkoja. Sitten hän vähän aikaa vaiettuaan kertoi
  laajemmin muukalaisesta, tasaisesti, mutta painostellen puhuen. Kun
  hän oli sanottavansa sanonut, niin Galen Albret soitti kelloa, joka
  oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Me-en-gan, hänen oman kanoottinsa
  keulamies, astui sisään, kintereillään sinä iltapäivänä saapunut nuori
  mies.
  Tämä oli yhä puettuna turkismatkustajan pukuunsa — väljään
  mekkopaitaan, sarvaannahkaisiin housuihin ja mokkasineihin,
  tupsulliseen punaiseen vyöhön. Päätään hän piti yhtä korkealla ja
  hänen katseensa oli yhtä vapaa, mutta nyt hänen silmäinsä terässini
  oli vakava ja varuillaan ja keskelle otsaa oli ilmestynyt kaksi pientä
  poimua. Hänen sisään astuessaan syntyi odotuksen äänettömyys. Galen
  Albret ei liikahtanut, mutta muut painautuivat lähemmä pitkää kapeata
  pöytää, ja pari kolme nojasi sille molemmat kyynärpäänsä paremmin
  käsittääkseen, mitä tuleman piti.
  Me-en-gan jäi ovelle, mutta muukalainen asteli jäykästi huoneen toiseen
  päähän, kunnes oli aseman päällikön edessä. Sitten hän seisahtui ja
  tyynesti odotti, että toinen puhuisi.
  Mutta aseman päällikkökään ei pitänyt kiirettä, vaan istui lukua
  pitämättä — näköjään mitään ajattelematta — miesten raskaitten
  hengenvetojen ilmaistessa huoneessa sekuntien kulumista. Lopulta Galen
  Albretin jylhä ääni mursi sulkunsa. Miehuullisessa äänensävyssä sen
  lähtiessä niin jykevästä ja liikkumattomasta ruhosta oli jotain kumman
  salaperäistä ja tutkimatonta. Galen Albret ei liikahtanut, ei edes
  kohottanut raskaitten silmäluomien alta tylsästi tuijottavia silmiään
  nuorta miestä kohtaan, joka seisoi hänen edessään; tuskin huomasi hänen
  leveän kaartuvan rintansa kohoavan ja laskevan, kun hän puhuessaan
  hengitti; ja kuitenkin joka sana putosi hänen suustaan elävänä,
  mahdistaan tietoisena.
  »Kerran kaksi intiaania tavotti teidät Vasemman jalan järveltä
  nukkumasta», hän sanoi. »He ottivat nahkanne ja aseenne ja veivät
  teidät Sudburyyn. He olivat minun intiaanejani. Kerran teidät Abitibin
  yläjuoksulla pidätti Herbert niminen mies, joka kehotti teitä
  poistumaan maasta, otettuaan teiltä koko varustuksenne. Hän sanoi
  teille lähtiessänne, mikä teitä odotti, jos yrityksen uudistaisitte —
  ankarat toimenpiteet, kaikkein ankarimmat. Herbert oli minun miehiäni.
  Nyt on Louis Placide yllättänyt teidät Kattilan taivalluksen koskissa
  ja tuonut teidät tänne.»
  Sillä aikaa kuin nämä sanat hitaasti ja täsmällisin väliajoin
  lausuttiin, olivat pitkän kapean pöydän ympärillä istuvain miesten
  eleet vähitellen muuttuneet. Suuri oli heidän uteliaisuutensa jo
  ennenkin ollut, mutta nyt heidän älyllinen mielenkiintonsa oli
  herännyt, sillä nämä olivat asioita, joista Louis Placide ei ollut
  mitään ilmoittanut. Tässä nyt heidän edessään käsiteltiin sen tapaista
  kysymystä, joiden ratkaisusta Galen Albret oli täällä pohjan puolessa
  saanut kumman maineen. He katselivat toinen toiseensa terottaakseen
  toinen toisensa huomiota ja sitten taas päällikköönsä kuullakseen,
  mitä hän vielä lisäksi sanoisi. Vieras taas pysyi liikkumatta. Hymyn
  hengähdys valahti hänen huulilleen, kun aseman päällikkö alkoi puhua.
  Ja tämä hymy pysyi paikoillaan loppuun saakka. Vanhuksen vaiettua hän
  kohautti olkapäitään.
  »Tuo kaikki on aivan totta», hän myönsi.
  Hiljaisen erämaankin kankeasti liikahtelevat miehet säpsähtivät
  näitä yksinkertaisia sanoja ja kuuntelivat tämän jälkeen suuremmalla
  myötätunnolla niiden lausujaa. Sillä äänellä, jolla ne lausuttiin,
  oli tuo syvä mehevä kurkkusointi, joka niin usein ilmaisee voimaa
  — persoonallista magneettisuutta — joka syvältä rinnasta tullen
  väreilevine kurkkuäänineen herättää aavistuksen paljon suuremmasta
  laajuudesta, kuin mies sillä hetkellä näkee hyväksi käyttää. Moinen
  ääni on herkkä soitin, jolla mielenliikutus ja mieliala esittävät
  ihmeen viehättäviä säveliä.
  »Tuo on kaikki aivan totta», hän toisti hetkisen vaiettuaan; »mutta
  mitä se minuun koskee? Miksi minut pidätetään ja ajetaan pois
  vapaasta metsästä? Olen todella utelias kuulemaan, mitä aiotte sanoa
  puolustukseksenne.»
  »Tämä on», vastasi Galen Albret painolla, »minun aluettani. Minä en
  siedä täällä kilpailijaa.»
  »Entä oikeutenne?» kysyi nuori mies lyhyeen.
  »Minä olen tämän kaupan luonut, ja minä aion sen; pitää.»
  »Toisin sanoen oman käden oikeus», täydensi vieras ilmeisesti pistellen.
  »Se ei kuulu tähän», sanoi Galen Albret, »pääasia on, että aion sen
  säilyttää. Minä olen lähettänyt teidät maasta pois, mutta te olette
  ollut liian tyhmä tai itsepäinen ottaaksenne viittauksen huomioonne.
  Nyt minä itse teitä varotan. Minä vielä kerran lähetän teidät pois,
  mutta tällä kertaa teidän täytyy luvata, ettette enää sekaannu meidän
  kauppaamme.»
  Hän vaikeni vastausta odottaen. Nuoren miehen hymy kävi yhä
  ilmeisemmäksi.
  »Minulla on 'keinoja antaa toivomuksilleni pontta», varotti aseman
  päällikkö.
  »Aivan niin», vastasi nuori mies painavasti, »la longue traverse.»
  [S.o. pitkä retki maan poikki. Sanat ovat muistoa ranskalaisajalta.
  S.m.]
  Hänen lausuessaan nämä pelätyt sanat pääsi kahdelta mieheltä karkea
  kirous; muut työnsivät tuolejaan taapäin ja käsillään jäykästi
  ponnistaen pöydän reunasta suu ja silmät selällään tuijottivat
  puhujaan. Galen Albret vain ei liikahtanutkaan.
  »Mitä sillä tarkotatte?» hän kysyi tyynesti.
  »Teitä huvittaa olla tietämätön», vastasi muukalainen halveksivasti.
  »Ettekö usko, että juuri tämä ilveily nyt on tekeillä? Minäpä uskon.
  Jos luulette pettävänne minua näillä muodollisuuksilla, niin erehdytte
  suuresti. Ettekö luule minun tietäneen, mikä minua saattoi odottaa,
  kun tulin tähän maahan? Ettekö luule minun punninneen vaaroja ja
  valmistautuneen sen varalta, että kiinni joutuisin? Teidän keinonne
  eivät ole juuri niin salaisia, kuin kuvittelette. Minä tiedän sangen
  hyvin, miten vapaakauppiaille käy Rupertin maassa.»
  »Näytätte olevan sangen varma tiedostanne.»
  »Niin näyttävät miehennekin olevan», huomautti siihen vieras.
  Galen Albret oli nuoren miehen pidempää puhettaan alettaessa melkein
  paikalla vaipunut alalliseen levollisuuteensa — suurien alkuvoimaisten
  kappaleitten levollisuuteen, — ikäänkuin voima, joka on niin suuri,
  että se yksin jo paljoutensa hitauden vuoksi pysyy alallaan. Kun
  hän jälleen puhui, tapahtui se samaan tunnustelevaan tapaan kuin
  kuulustelun alussakin, hän koetti luotia vastustajansa tietoja itse
  mitään ilmaisematta.
  »No kun olitte selvillä asian vakavuudesta, niin miksi olette yhä
  jatkanut, vaikka jo kahdesti olette saanut varotukseni?» hän kysyi.
  »Siitä syystä, ettette te ole luomisen herra», vastasi nuori mies
  häikäilemättä.
  Galen Albret vain kohautti silmäkulmiaan.
  »Minun kauppani tässä maassa on yhtä suuri kuin teidänkin», jatkoi
  nuori mies, ääntään terästäen. »Te ette näytä muistavan, että teidän
  yksinoikeutenne on lakkautettu. Jos hallitus olisi hitusenkaan
  arvoinen, niin se pitäisi teidät junkkarit kurissa. Teillä ei ole
  enempää oikeutta käskeä minua täältä pois, kuin minullakaan karkottaa
  teitä. Otaksutaan, että joku vanha eskimo Valasjoen rannalta lähettäisi
  teille sanan, ettei teidän ole lupa tulevana talvena asettaa ansojanne
  Valasjoen laaksoon. Minä lyön vetoa, ettette pysyisi poissa. Samaa
  temppua te vanhan turkiskomppanian miehet yrititte lännessä. Se ei
  vedellyt. Kysykää lännen kävijöiltänne, kuulivatko he koskaan Ned
  Trentiä mainittavan.»
  »Täällä teillä ei näytä olleen yhtä hyvä menestys», sutkautti aseman