Välskärin kertomuksia 2 - 01

  
  VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 2
  Kapinassa omaa onneaan vastaan. Noita-akka. Mainiemen linna.
  
  Kirj.
  ZACHARIAS TOPELIUS
  
  Suomentanut Juhani Aho
  
  Ilmestynyt ensimmäisen kerran
  Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.
  
  SISÄLLYS:
  Kapinassa omaa onneaan vastaan:
   1. Ensimmäinen rakkaus
   2. Mustan Jaana maja
   3. Mainiemen linna
   4. Mestari Aatami
   5. Yöllisiä seikkailuja
   6. Tappelu Varsovan luona
   7. Kreivi Kustaa Bertelsköld
   8. Väärä vala ottaa pois onnen
   9. Toinen Rakkaus
  10. Vähä Belt
  Noita-akka:
   1. Kaarle-kuninkaan metsästys
   2. Ruhtinatar ja papinrouva
   3. Kaksi vanhaa tuttavaa
   4. Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppu
   5. Lapset Hornassa
   6. Vesikoe
   7. Oikeudentutkinto
   8. Airiston aallot
  Mainiemen linna:
   1. Isännöitsijä
   2. Hovimestari
   3. Bertelsköldin perhe
   4. Juhlapitoja ja vaaroja
   5. Heinätalkoot
   6. Kutsumaton vieras
   7. Reduktsioni
   8. Uskoton palvelija
   9. Karhunajo
  10. Kruununvouti
  11. Suuri nälänhätä
  12. Larssonin perhe
  13. Breitenfeldin sotavanhus
  14. Mainiemen linna
  15. Kuninkaan sormus
  Viiteselitykset.
  
  
  
  VÄLSKÄRIN NELJÄS KERTOMUS.
  KAPINASSA OMAA ONNEAAN VASTAAN.
  
  
  Kevät oli kulunut, kesä myöskin, ja syyskuun yöt alkoivat pimenemistään
  pimetä. Taas leimusivat iloiset pystyvalkeat vanhan isoäidin huoneissa,
  ja välskäri, joka vuosi vuodelta kävi yhä viluisemmaksi, lämmitti
  vahvasti yliskamarissaan. Anna Sofia oli kesällä joutunut kihloihin ja
  vietti nyt suurimman osan aikaansa kangaspuitten ääressä kapioitaan
  kutoen, sillä häihin oli vielä vuosi aikaa. Työ oli hauskaa ja päivät
  olivat kulkeneet yhtä nopeasti ja melkein yhtä yksitoikkoisesti kuin
  sukkulainen, joka lenteli loimien välissä; valkoinen pyöreä käsivarsi,
  joka sukkulaista liikutteli, oli hiukan laihtunut, eikä lyhyt
  liinapaidan hiha huolinut sitä peittää. Mutta tuossa nuoressa povessa,
  joka alinomaa aaltoili kotikutoisen pumpulihuivin alla, sykki sydän
  niin lämpimästi ja uskollisesti kuin ainoastaan yhdeksäntoista vuotiaan
  tytön sydän voi sykkiä silloin, kun toiveet kutovat ruusunkukkiaan
  tulevaisuuden siniselle kankaalle.
  -- No, no, -- sanoi vanha isoäiti, kun silloin tällöin katsahti
  kutomahuoneeseen ja asianymmärtävän silmällä tarkasteli rällin
  hienoutta, -- viisas mielensä malttelee, lapsoseni; eihän tässä
  jäniksenkään selässä ajettane; katso vaan, ettet kudo tautia
  keuhkoihisi. Parempi on pitkä ikä kuin pitkät liinat; minä tarkoitan,
  että Karl Fredrik välittää enemmän tyttönsä punaisista poskista kuin
  hänen valkoisista liinoistaan. Jo riittää tämän päivän osaksi.
  -- Mutta kuinka minä voin tulijaispöydän kattaa, jos ei rälli ole
  siihen mennessä valmis?
  -- Ole huoletta, lapseni. Minun kaapeissani tuolla vaatekamarissa on
  kaksi tusinaa kauniita pöytäliinoja hienoimmasta Tukholman rällistä.
  Kas niin, nyt menemme puhdistamaan karviaismarjoja.
  -- Minulla olisi ehdotus tehtävänä, -- sanoi Anna Sofia eräänä syyskuun
  iltapäivänä, kun taaskin oli saanut nuo tavalliset nuhteet isoäidiltä.
  -- Meillä on tänään hyvin sopivaa työtä. Te leikkelette turkinpapuja
  ja minä siivoan puolukoita, ja lapset saavat huvikseen silpiä
  herneenpalkoja. Ehdotan, että me kaikki menemme välskärin kamariin ja
  pyydämme häntä jatkamaan kertomuksiaan, jotka keväällä keskeytyivät.
  Hänen viimeisen kertomuksensa lopussa oli jotakin, joka näytti jatkoa
  lupaavan, ja minun täytyy tunnustaa olevani utelias tietämään, kuinka
  sitten kävi. Mitä isoäiti luulee?
  -- Niin, mutta mitäs sanoo Bäck? Luulen, että hän vähän hämmästyisi,
  jos me kaikkine rojuinemme vaeltaisimme hänen kamariinsa. Ukko ehkä
  suuttuisi nähdessään vasumme ja vatimme, veitsemme, saksemme ja
  kalalautamme. Hänellä on omituisuutensa ja hän tahtoo elää rauhassa.
  -- Sen otan minä vastuulleni, -- huudahti Anna Sofia iloisesti, ja
  ennenkuin isoäiti ennätti keksiä uusia esteitä, oli nuori kankuri jo,
  iloisena kuin lapsi, kiitänyt koukkuisia portaita myöten ylös vinnille
  ja käynyt vanhan Bäckin kimppuun. Tyttö tiesi olevansa vanhuksen
  suosikki ja osasi koskettaa häntä hellään paikkaan. Hän oli olevinaan
  niinkuin olisi vihdoinkin tullut katsomaan, miten vanha setä jaksaa ja
  kuinka kanarialinnut viihtyvät. Sitten alkoi hän puhua jotakin
  politiikasta ja sanomalehdistä, niin että ukko aivan lämpeni; ja
  viimein tipahti asia esille aivan kuin sattumalta, ja ennenkuin puoli
  tuntia oli kulunut, oli hän hankkinut välskärin suostumuksen siihen,
  että niin hyvin hän itse ja isoäiti ja lapset kuin myöskin Karl Fredrik
  saisivat kaikkine kampsuineen tulla yliskamariin. Luultavaahan on, että
  välskäri huomasi, mikä viekkaus tytöllä oli ollut mielessä, mutta ei
  hän siitä ollut tietävinään; Anna Sofia oli nyt kerta kaikkiaan hänen
  samoinkuin kaiken muunkin talonväen lemmikki, ja niin tyytyi hän
  kohtaloonsa, antoi vanhan Saaran kantaa lisää halkoja ja korjasi
  kiireimmittäin pois kalleimmat kapineensa: kirjat, sirkkelit, kartat ja
  kartuusit, joita lasten olisi eniten tehnyt mieli sormiella. Sitten
  odotti hän nurkumatta kohtaloaan, joka oli tuominnut hänet
  piiritettäväksi rauhaisaan linnaansa, minne eivät mitkäät muut rauhan
  häiritsijät kuin rotat koskaan saaneet jalallaan astua.
  Nyt kuului askelia ja melua rappusissa ja sisään astui vähitellen koko
  seurue, isoäiti etunenässä ja Karl Fredrik jälkijoukkona. Ennen pitkää
  olivat he, vanhuksien ensin vähän kursailtua, asettuneet paikoilleen
  niin, että isoäiti istui korkeaselustimisessa nahkanojatuolissa,
  edessään pöydällä pavut ja kalalauta, hänen vieressään Anna Sofia
  puolukoineen ja lapset hernevasuineen jakkaroilla välskärin ympärillä,
  joka istui lähinnä uunia vanhan sohvan nurkassa, minkä niininen sisusta
  sieltä täältä pisti esiin kuluneen nahkapäällyksen läpi. Jotta seurue
  olisi täysilukuinen, saapuivat vähän myöhemmin vielä koulumestari,
  maisteri Svenonius ja postimestari, kapteeni Svanholm, jotka molemmat
  vastoin tavallisuutta olivat tällä kertaa kutsumalla kutsutut. Kymmenen
  henkeä -- sen suurempaa yleisöä ei olisi yliskamariin voinut
  mahtuakaan.
  Puheen alkuun ei tahdottu oikein päästä, sillä vanha Bäck oli
  nähtävästi hiukan hämillään näin suuresta seurasta. Mutta postimestari
  sai tänä iltana kielet kantimistaan irtautumaan. Heti hänen sisään
  tultuaan näkyi, että "aviisit" olivat tuoneet joitakin tärkeitä tietoja
  mukanaan ja niin oli tapahtunutkin, sillä olihan tullut ensimmäinen
  tieto Adrianopolin rauhasta (syyskuun 14. p:nä 1829). Salama ja
  leimaus! Eivätpä olleet sitten tuon kuuluisan Karstulan päivän ja
  Navarinon tappelun hänen silmänsä loistaneet niin suuresta sotaisesta
  uljuudesta kuin tänään. Hän oli aivan pakahtumaisillaan kiukusta, ettei
  turkkilaisia oltu suin päin karkoitettu Euroopasta, vaikka tilaisuus
  siihen olisi ollut niin mainio; hän raivosi kaikkia Euroopan
  valtioviisaita vastaan, hän sadatteli Englantia, joka kateellisena
  vielä kerran rupesi tukemaan Ottomaanien portin mädänneitä pihtipieliä.
  -- Emmekö taaskin ole, Jumala paratkoon, osoittaneet aivan liika suurta
  hellyyttä turkkilaisia kohtaan ... miksemme valloittaneet
  Konstantinopolia, kun meidän olisi vain tarvinnut kurkottaa kätemme ja
  pistää taskuumme Pyhän Sofian moskeija? Olisivatpa Fieandtin pojat vain
  olleet siellä ja karanneet päälle niinkuin karkasivat Karstulassa.
  Muistan vielä sen päivän niinkuin eilisen...
  -- Hyvä veli, -- keskeytti Svenonius, joka aina oli varuillaan silloin,
  kun Karstulaa mainittiin; -- niin on, kuten aina olen sanonut, että
  muste se maailmaa hallitsee, muste se on, joka on nyt taas ollut
  vallalla Adrianopolissakin ja vetänyt mustan viivan pistimien eteen
  sanoen: lapset, olkaa siivosti hiljaa! Muste, tai oikeastaan järki,
  sanoo voimalle: nyt sinä saat läimäyttää, tai: nyt saat pistää miekkasi
  tuppeen.
  -- Mustaile sinä mitä mustailet, -- huusi kapteeni tulistuneena, jos
  muste on järkeä, olkoon menneeksi, niin silloin on se järki mustaa...
  -- Serkku Svanholm! -- varoitti isoäiti lempeästi, viitaten silmillään
  lapsiin, ja kapteeni vaikeni.
  Välskärin mieli oli lämminnyt niin pian kuin alettiin politiikasta
  puhua, ja hän alkoi totuttuun rauhalliseen tapaansa selitellä, että
  turkkilaiset tällä kertaa kyllä olivat päässeet muuttamasta, ja että se
  oli oikein ja kohtuullista, mutta että aika kyllä tulisi osoittamaan,
  että huone on lahonnut ja on kerran itsestään kaatuva. -- Sillä, --
  sanoi välskäri, -- Herramme tietää kyllä, mitä hän tahtoo. Hän näkee,
  että kristikunnan on hyvä nähdä ihan likeltä Islamin häviö
  ymmärtääkseen, ettei millään muulla uskonnolla kuin totisesti
  ilmoitetulla ole ikuisen elämän mahdollisuutta ja etteivät mitkään muut
  voi pitää valtioita ja ihmisiä yllä. Ellemme näkisi turkkilaista noin
  kurjana aivan omien silmiemme edessä, ajattelisimme ehkä: Muhamedin
  opilla on yhtä monta tunnustajaa kuin kristinopillakin; mahtanee se,
  kissa vieköön, olla yhtä hyvä se usko kuin mikä muukin.
  -- Mutta rakas serkku Bäck, -- virkkoi isoäiti vähän närkästyksissään,
  pannen neljä suurta palkoa päällekkäin laudalle, -- emmehän nyt ole
  tulleet tänne puhumaan turkkilaisista, vaan kuulemaan jotakin
  Bertelistä ja Larssonista ja heidän jälkeentulevistaan. Koska nyt,
  Jumalan kiitos, on olemassa rauha Adrianopolissa, niin olkoon rauha
  myöskin täällä yliskamarissa! Omasta puolestani luulen minä, että
  turkkilaisillakin on hyvät puolensa: turkinpavut, turkkilaiset liinat
  ja turkkilaiset rihmat...
  -- Entäpä turkintupakka? -- virkkoi välskäri hymyillen ja käytti
  tilaisuutta hyväkseen sytyttääkseen lyhyen visapiippunsa, jonka koppa
  kuvasi turkkilaisen turbaanipäätä.
  -- Rakas, hyvä setä, -- virkkoi Anna Sofia, rientäen sormiaan
  säästämättä sytyttämään tikun takkatulessa ja ojentamaan sen
  välskärille, -- minä olen kauhean utelias kuulemaan, mitä tuo
  merkillinen sormus sai aikaan. Kuinkas sen olikaan? Kaikki ne, joilla
  se oli, olivat kovat tulta, terästä, vettä ja kaikenlaisia muita
  vaaroja vastaan, jos vain eivät väärää valaa tehneet? He tulisivat
  saamaan kaiken maailman vallan ja rikkaudet, eikä heillä olisi muita
  vihollisia kuin oma itsensä? Mutta itse olisivat he onnensa
  vaarallisimmat vihamiehet ylpeytensä, vallanhimonsa ja keskinäisen
  eripuraisuutensa vuoksi? Ja kirous ja siunaus tulisivat taistelemaan
  heidän elämästään?
  -- _Rex Regi Rebellis_, -- ne sanat oli sormukseen kaiverrettu, --
  huomautti Svenonius oppineen näköisenä. -- Omasta puolestani sanoisin
  kernaammin _rebellis in eli contra regem_, mutta ymmärränhän minä, että
  se on munkkilatinaa.
  -- Niin se oli, -- huudahti Antero suu täynnä kuivia herneitä, -- ja
  kun sormus on ollut kolmella polvella peräkkäin, niin tulee siitä
  suvusta syntymään suuria herroja ja rovasteja; mutta jos se kulkee
  kuudessa polvessa isästä poikaan, niin tulee siitä samasta suvusta
  syntymään paavi...
  -- Antero aikoo papiksi, -- virkkoi välskäri; ja sentähden haaveksii
  hän rovasteista ja paaveista. Kolme polvea peräkkäin, niin siitä tulee
  suuria sotaherroja ja valtiomiehiä; kuusi polvea peräkkäin, ja siitä
  tulee mahtavia ruhtinaita, kuninkaita ja keisareita...
  -- Bernadotte ja Napoleon! Nyt minä jo tiedän sen! -- huudahti Anna
  Sofia ja löi käsiään yhteen niin, että useita puolukoita pyöri maahan.
  Kaarlo Fredrik, joka oli kohtelias kuin sulhasmiehet ainakin, kiiruhti
  heti poimimaan marjat -- suuhunsa.
  -- Sitä en ole sanonut, -- virkkoi välskäri tyynesti -- noin levoton
  suku, jota niin monet vaarat uhkaavat, voipi tuskin pysyä pystyssä ja
  säilyttää sellaista perheaarretta kuudessa polvessa peräkkäin.
  Sitävastoin tahdon minä Anna Sofialle muistuttaa, että Larssonin
  porvarillinen suku, joka on osaansa tyytyväinen ja joka viettää tyyntä
  ja ahkeraa elämää, voi paljoa helpommin pysyä pystyssä kauankin
  aikaa...
  -- Sen sanoo setä vain meitä narratakseen, -- jatkoi Anna Sofia
  veitikkamaisesti. -- Niinkuin en minä jo olisi huomannut, että setä
  hellittelee noita "tulisia" aatelisia, vaikka setä aina on pitävinään
  enemmän meidän, porvarillisen "vesikansan", puolta. No niin, olihan
  Larssonillakin jonkinlainen taikakalu, tuo hänen tammivartinen
  kirveensä. Saataneenhan nähdä, mitä se sillä toimittaa?
  -- Sen kyllä saamme nähdä, -- vastasi välskäri yksikantaan.
  -- Hiljaa, lapset, -- varoitti isoäiti, taaskin asettaen neljä suurta
  palkoa päällekkäin. -- Jos Jonathan ei herkiä näppäilemästä herneitä
  Anna Sofian päälle, niin muista mitä sanon, että käy niinkuin kävi
  viimeksikin, kun armollinen herra osoitettiin ulos ovesta. Kas niin,
  serkku Bäck, olkaa nyt hyvä ja aloittakaa!
  Ja välskäri aloitti neljännen kertomuksensa.
  
  
  1. ENSIMMÄINEN RAKKAUS.
  
  Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella toukokuuta 1656 nähtiin
  yksinäisen ratsastajan rientävän yksinäistä metsäpolkua myöten eräässä
  Lounais-Suomen vesirikkaassa pitäjässä. Hänen kasvonsa peittyivät
  melkein kokonaan leveälieriseen lakkiin, jonka pieni, sininen töyhtö
  liehahteli miellyttävästi tuulessa ja ilmaisi, että mies oli
  jalosukuinen tai oli ainakin sotilas. Tätä luuloa vahvistivat kauniisti
  kirjailtu satula, hopeaiset jalustimet ja keltaiset, kullatuilla
  kannuksilla varustetut metsästyssaappaat. Lyhyt, musta, samettinen
  kauhtana riippui ratsastajan hartioilla. Päättäen hänen notkeista
  liikkeistään ja siitä levottomuudesta, millä hän väisteli koivujen
  oksia, jotka sattuivat hänen tielleen, oli ratsastaja nuorukainen, joka
  ei vielä ollut tottunut rauhallisesti ottamaan vastaan niitä pieniä
  esteitä, jotka kohtasivat häntä elämän tiellä.
  Vesakko sakeni ja koivujen vasta puoleksi lehdittyneet oksat kävivät
  niin kiusallisiksi, että ratsastajan lopulta täytyi hypätä satulasta ja
  taluttaa hevostaan kaatuneiden puiden yli ja läpi tiheän vesakon.
  Vihdoinkin kimalteli vettä lehvien välistä ja kohta oli hänen edessään
  tyven, auringon valaisema järven selkä -- yksi noita omituisen ihania
  ja meren kuin leikillään luomia vesiä, joita on niin runsaasti tässä
  osassa Suomen rannikkoa. Maisema oli yhtä paljon sisäjärvi kuin
  merimaisema; poimutellen hiipivät rannat vesien pintoja pitkin,
  sulkivat ne kuin leikillä ahtaihin lahdelmiin ja kaitaisiin salmiin,
  mutta päästivät kohta taas irralleen ja antoivat niiden avautua
  aavemmiksi ulapoiksi.
  Ratsastaja silmäili levottomasti ja tutkivasti järvelle päin ja
  pysähtyi sitten kuulostamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän
  muutaman viheriän niemen takaa kuuli heleän ja kirkkaan äänen laulavan
  tuollaista puoleksi iloista, puoleksi surunvoittoista laulua, jommoisia
  syntyy kuin vesililjoja meren rannalla ja joita aalto ja yksinäisyys
  sepittävät, kenenkään voimatta sanoa missä ja kuinka.
  Jo voitiin erottaa laulun sanatkin.
   Odotellut olen minä ystävää
   Niinkuin aamua lintunen.
   Ja aina kun sain sinut nähdäksen,
   Oli rintani riemuinen.
  Jo tarttui nuorukainen hattuunsa ja heilutti sitä innolla. Hänen sitä
  tehdessään paljastui mitä kaunein pää, jota ympäröi pitkä, musta tukka,
  ja tulivat esiin tummat, säkenöivät silmät, joissa hehkui mitä lämpimin
  etelämainen tuli. Hienot, versovat viikset hämärtivät hänen
  ylähuulessaan. Nuo kasvot tulisivat ehkä aikain ja vuosien kuluttua
  näyttämään liika mustilta, mutta nyt niitä kirkasti ensimmäisen
  nuoruuden lempeä loisto. Niemen takaa kiiti nuolen nopeudella esiin
  vene, jossa istui yksinäinen tyttö ja lauloi alun seuraaviin säkeihin:
   Suruinen on sydämein ja rinta rauhaton,
   kuin kuohuva kosken laine.
  Mutta silloin hän huomasi rannalla ratsastajan. Heti paikalla lakkasi
  hän laulamasta, mutta airot liikkuivat sitä nopeammin ja veneen kokka
  koskena vaahtosi. Keveästi kuin vesilintu kiiti tuo pienonen pursi
  salmen yli ja pian oli se laskenut maihin siihen paikkaan, missä nuori
  ritari seisoi. Hän oli sitonut hevosensa puun runkoon, vastasi
  kädellään veneen kokkaan, työnsi sen heti takaisin ja hyppäsi itse
  veneeseen istuutuen kapealle tuhdolle tytön viereen. Nyt tarttui tyttö
  toiseen airoon, nuorukainen toiseen ja molemmat alkoivat soutaa
  vastapäätä olevaa saarta kohti. Monta sanaa eivät he vaihtaneet, mutta
  epätasaisesta soudusta voi päättää, että milloin toinen, välistä
  molemmat yhtaikaa unohtivat, minne oli mentävä. He tarvitsivat puolen
  tuntia soutaakseen saman salmen yli, jonka yli tyttö oli äsken kulkenut
  kymmenessä minuutissa. Sattuipa niinkin, että nuorukainen kerran
  lakkasi kokonaan soutamasta ja kun tyttö yhä souti, alkoi vene pyöriä
  paikoillaan.
  -- Katsokaahan nyt, -- nauroi tyttö, -- eihän tämä nyt ollenkaan
  vetele. Eihän nuori herra osaa ollenkaan airoja hoitaa. Miksette souda?
  -- Siksi, että sinua katselen, -- vastasi nuorukainen viattomasti,
  mutta kuitenkin niin lämpimästi, että neitosen posket sävähtivät
  tulipunaisiksi.
  -- Antakaa minulle aironne; minä soudan paremmin kahdella.
  -- Souda sinä, niin minä pidän perää! -- Ja samassa siirtyi nuorukainen
  perään, yhä kiinnittäen säteilevät silmänsä tyttöön, jonka kasvot
  olivat vaaleat ja lempeät. Nyt kävi soutaminen paremmin ja matka kului
  kuin kiitämällä, sillä soutaja ei uskaltanut kohottaa kulmiaan peläten
  kohtaavansa nuo tuliset silmät, jotka häntä lakkaamatta katselivat.
  Viimein rohkaisi hän mielensä ja virkkoi suuttuneena:
  -- Jos hän noin katselee minua, niin en minä voi soutaa. Minkätähden
  hän katsoo minua?
  -- Siksi, että olet niin kaunis.
  -- Niinkö hän luulee? -- vastasi tyttö niskaansa nakaten. -- Tietääkö
  hän, mitä äiti sanoi, kun olin pieni ja katsoin itseäni peilissä? Kissa
  on kaunis etkä sinä, sanoi hän.
  -- Mutta sinä olet tullut paljoa kauniimmaksi sitten kun viimeksi näin
  sinut. Ajatteles, Kreeta, että on kulunut kaksi vuotta siitä, kun
  viimeksi kävin Mainiemessä! Enkä nytkään olisi saanut nähdä sinua, jos
  ei Jaana tuolla linnassa olisi kuiskannut korvaani, että sinä olit
  aikonut tulla tänne tänään niinkuin aina ennenkin. Mutta sinä et sano
  minulle yhtään ystävällistä sanaa; sinä olet vihainen, sinä olet paha
  tänään. Sinä et enää huoli minusta niinkuin ennen...
  -- Minusta ei maksa vaivaa puhua! Nuori herra, joka on ollut niin kauan
  Tukholmassa, joka on ollut kuningatar Kirstin paasina ja kuninkaan
  hovipoikanakin ... hänkö nyt välittäisi näin tavallisesta tytöstä kuin
  minä ... sitä en ikinä usko.
  -- Tukholmassa ... niin, siitä on paljon puhuttavaa ja minä kerron
  sitten siitäkin. Mutta sinä kai tiedät, että minun jo huomen aamuna
  pitää lähteä sotaan Puolanmaalle?
  -- Mitä hän puhuu? Pitääkö hänen lähteä sotaan, joka on noin nuori,
  vasta seitsentoista vuotias? Aikooko hän tappaa ihmisiä ja tulla
  itsekin tapetuksi? Hyi, se on jumalatonta, se on inhoittavaa... --
  Kreeta herkesi soutamasta ja vene liukui yhä hitaammin vettä pitkin.
  -- Niin, näetkös, -- jatkoi nuorukainen totisesti, -- meillä on nyt
  sota sekä kotimaassa että ulkomailla. Lewenhaupt marssii venäläisiä
  vastaan Viipuriin, ja ensin oli aikomus, että minä menisin mukaan.
  Mutta sitten kirjoitti isäni Puolasta, että minun on tultava sinne;
  sinä tiedät, että hän on everstinä kuninkaan esikunnassa. Ylihuomenna
  lähtee laiva Turusta Riikaan, ja nyt olen minä tullut tänne heittämään
  hyvästiä sinulle ja lapsuuteni kodille. Mutta sinä hylkäät minut, sinä
  vihaat minua ... et sano minua enää sinuksikaan!
  -- Minäkö nyt sanoisin nuorta herraa sinuksi! Noin korkeata herraa ...
  kreiviä, jonka äiti on ruhtinatar...
  -- Ja jonka isoäiti oli talonpojan tytär! Sinä et tunne sukuamme, sinä.
  Niin, totta kyllä on, että isäni on kohonnut hyvin korkealle kuningatar
  Kristiinan suosion avulla sekä urotöittensä ja rikkauksiensa kautta,
  jotka hän voitti Saksan sodassa, ja myöskin minun äitini kautta! Totta
  on, että hän on ylpeä, hyvin ylpeä, ja saattaahan olla mahdollista,
  että minäkin olen yhtä ylpeä kuin hänkin, mutta kun katselen sinua, ja
  kun muistelen, mitenkä me lapsina olemme leikkineet ja kuinka me olemme
  toisiamme rakastaneet, ja kuinka minä keskellä hovin loistoa olen
  ajatellut sinua sydämeni ensimmäisenä, ainoana ja ikuisena lemmittynä,
  niin silloin minä, Kreeta, unohdan, että sinä vain olet meidän voutimme
  tytär ja että minä olen kreivi Bernhard Bertelsköld; en ajattele
  silloin enää, että kerran olen kreivikuntanani perivä kolme kokonaista
  pitäjää Suomessa, ja kolme kaupunkia Liivinmaalla, sekä saksalaisen
  ruhtinaan arvonimen äitini jälkeen -- mitä välitän minä kaikesta
  tuosta, jos et sinä huoli minusta niinkuin ennen etkä kutsu minua
  omaksi rakkaaksi Bernhardiksesi niinkuin ennen, ja jos et lupaa olla
  minun oma pieni tyttöni niinkuin ennenkin ja rakastaa minua niin kauan
  kuin elät? Sano, onko se totta, että olet unohtanut minut poissa
  ollessani?
  Nuorukainen puhui niin innokkaasti ja hänen silmänsä olivat niin
  haaveelliset ja tummat ja hän oli tuolla hetkellä niin hurmaavan
  kaunis, että Kreeta parka, sen sijaan että olisi vastannut, alkoi taas
  soutaa minkä jaksoi, josta oli seurauksena, että vene samassa kohahti
  maihin ja ryyppäsi vettä sisäänsä perän kautta. Nyt kiiruhti tyttö
  ojentamaan kättään ritarille avuksi ja nauraen ilmoittamaan, että hänen
  kauhtanansa oli aivan märkä. Mutta vaikka hän koettikin nopeasti
  pyyhkäistä silmänsä kulmaa esiliinansa helmalla, huomasi kuitenkin
  nuori kreivi, että pari kirkasta, petollista kyyneltä oli valahtanut
  alas hänen punakoille poskilleen.
  -- Tulkaa, mennään tupaan, -- sanoi tyttö kiireesti, osoittaen matalaa
  majaa, joka koivujen ja vaahterain takaa pilkotti noin kivenheittämän
  päässä rannasta.
  Nuorukainen, joka ei vielä ollut noussut maihin, ei häntä pidättänyt,
  vaan sysäsi veneen takaisin vesille ja virkkoi: -- Mene sinä vain
  Jaanan luo, mene! -- Mitäpä minä sinua seuraan, kun et enää kuitenkaan
  minua rakasta!
  -- Mitä aikoo hän tehdä? -- huudahti tyttö hämillään, suutuksissaan ja
  hämmästyneenä. -- Venehän on vettä puolillaan; tuossa tuokiossa saattaa
  se keikahtaa nurin.
  -- Sama minulle on, kuolenko täällä vai Puolassa, kun et minusta
  kuitenkaan enää välitä, -- ja samassa hän heilutti venettä, liekö
  tahallaan vai vahingossa, niin että siihen tuli yhä enemmän vettä ja se
  oli aivan uppoamaisillaan.
  -- Kuinka te voitte olla noin paha! -- huudahti tyttö koettaen turhaan
  olla levollisena. -- Tulkaa nyt takaisin, tulkaa nyt vain, niin sanon
  hänelle jotakin.
  -- En tule ennen kuin sanot minua _sinuksi_ ja lupaat rakastaa minua
  niinkuin ennenkin.
  -- No niin, niin ... Bernhard, sinä olet ilkein poika maailmassa, ja
  kuitenkin ... kuitenkin täytyy minun sinusta huolia enemmän kuin
  kenestäkään muusta...
  Nyt survasi nuori kreivi veneen nopeasti maihin ja samassa se keikahti
  kumolleen. Tyttö huudahti, mutta vaara ei ollut minkään arvoinen; vettä
  oli tuskin kyynäränkään vertaa, nuorukainen hyppäsi maihin ja kavahti
  Kreetaa kaulaan. Molemmat vuodattivat he niin runsaita kyyneliä kuin
  ainoastaan seitsentoista vuotiaat rakastavaiset voivat.
  
  
  2. MUSTAN JAANAN MAJA.
  
  Vettä! Paljasta vettä! -- huusi ääni nuorten takana. -- Kyyneliä, jotka
  kuivuvat, ennenkuin vesi takista haihtuu! Rakkautta, joka häviää,
  ennenkuin nämä lehdet lakastuvat! -- Nuoruutta, joka unohtaa pitkän
  tulevaisuutensa kuunnellessaan hetkellisesti hurmaantuneen sydämen
  lyöntejä!
  Nuoret hypähtivät erilleen hämmästyneinä ja noloina, koettaen salata
  kyyneliään. Heidän takanaan seisoi vanha, oudon näköinen nainen;
  kulunut, musta päähine peitti hänen harmaat hiuksensa ja osan
  kuihtuneita kasvoja; yhtä kuluneet ja mustat olivat nuttu ja hame,
  joita vastaan valkeat kasvot ja ryppyiset kädet näyttivät vieläkin
  kalpeammilta. Vaikka puku olikin noin kurja, ei siinä näkynyt reikiä
  eikä repeämiä. Päättäen siitä siroudesta ja suuresta puhtaudesta ja
  järjestyksestä, jota hänen pukunsa osoitti, oli vanhus varmaankin
  nähnyt parempiakin päiviä, joita vielä muisteli.
  Musta Jaana, joksi häntä pukunsa mukaan yleensä kutsuttiin, ei ollut
  muuta kuin köyhän, eronsa saaneen sotamiehen leski, joka monta vuotta
  sitten oli tänne muuttanut ja Mainiemen rikkaalta kreiviltä saanut
  tämän pienen saaren ja siihen kuuluvan torpan maan asuakseen. Ei
  kellään ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänestä; elatuksensa
  sai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin tapana pieniä
  sivutuloja hankkiakseen povata kädestä ja toimittaa varastettuja
  tavaroita takaisin ynnä muuta semmoista. Taikauskoiset ihmiset
  katselivat häntä näiden pienten temppujen tähden syrjäsilmällä,
  varsinkin kun hän oli saksatar synnyltään ja luulon mukaan vielä
  katolilainen uskoltaan. Kuiskailtiin, että hänen miehensä
  kolmekymmenvuotisen sodan aikana oli ottanut osaa verisiin tekoihin,
  että hän oli kätkenyt maahan aarteen, joka oli julmilla ryöstöretkillä
  anastettu, ja että Jaana siitä syystä ja omaatuntoaan rauhoittaakseen
  vietti aikaansa ankarissa katumuksen harjoituksissa. Mutta kaikki nämä
  olivat huhuja, joista ei kukaan voinut varmuudella virkkaa mitään;
  tiedettiin vain, että oli yksi ainoa elävä olento, joka oli päässyt
  vanhuksen ystävyyteen ja suosioon ja että se oli linnan hoitajan kaunis
  Kreeta, joka aina pienuudestaan pitäen oli ollut vanhuksen silmäterä ja
  samalla ainoa, jonka hän salli astua yksinäiseen majaansa. Vaan sitä ei
  kukaan tiennyt, että nuori kreivi lapsellisen rakkautensa tähden
  Kreetaan oli hänkin päässyt hiukan osalliseksi Jaanan ystävyydestä ja
  että hän usein Kreetan kanssa salaa pistäytyi Jaanan majaan.
  -- Ei nyt muorin kannata torua, -- virkkoi Kreeta, katsoen pitävänsä
  heittäytyä iloisemmalle tuulelle. -- Vie meidät nyt vain koreasti
  tupaasi; tokihan pitää edes sen verran vierailleen kohteliaisuutta
  osoittaa. -- Ja samalla tarttui hän vanhusta vyötäisiin ja pyöräytti
  häntä vallattomasti ympäri.
  -- Nuoruus ja hulluus! -- mutisi Jaana, joka oli tottunut vallattoman
  tytön kujeihin. -- Tulkaahan sitten, tulkaa vapaasti; saattaahan se
  olla yhtä hyvä kuin että täällä ulkona olette haukkasilla. Tarkoitan
  sitä, ettei mahtaisi isäsi päätäsi silittää, jos tietäisi, -- lisäsi
  muori, katsahtaen Kreetaan.
  -- Isä on matkustanut Turkuun eikä varmaankaan tule kotiin ennenkuin
  myöhään illalla, -- vastasi tyttö.
  -- No, niinpä tulkaa sitten. Pikku kreivihän on märkä kuin kuikka.
  Luulenpa, että hänen korvansa taustatkin vielä ovat märät.
  "Pikku kreivi" katseli vain Kreetaa eikä kuullut sanaakaan siitä, mitä
  Jaana sanoi. Mentiin tupaan, joka oli rakennettu kukkulalle tuuheiden
  lehtipuiden keskeen. Sisästä oli se yhtä köyhän näköinen kuin ulkoakin.
  Siellä oli sänky, pöytä, kaksi tuolia ja suuri, tamminen kirstu; mutta
  seinällä oli kaksi arvokasta kuparipiirrosta, joista toinen kuvasi
  hevosen selässä olevaa Pappenheimia, toinen oli Kustaa Aadolfin
  rintakuva. Tämä jälkimmäinen oli mainion Pontiuksen tekemä
  kuparipiirros von Dykin taulun mukaan. Heitä vastapäätä oli huono,
  nürnbergiläinen neitsyt Mariaa ja Kristusta kuvaava puupiirros.
  Jaana toi vierailleen virvokkeita, jotka olivat kokonaan kotitekoisia,
  nimittäin katajasiirappiin pantuja karpaloita ja kiviastiaan
  juoksutettua koivun mahlaa. Sen tehtyään sanoi hän menevänsä
  polttopuita hakemaan.
  -- Mitä luulet, -- sanoi kreivi Bertelsköld katsahtaen vanhuksen
  jälkeen; -- luuletko, että voimme häneen luottaa? Oletko varma, ettei
  hän anna ilmi meitä sinun isällesi tai minun isälleni. Se olisi sama
  kuin jos kupari- tai kivimuuri pystytettäisiin välillemme.
  -- Minä luulen, -- sanoi tyttö, -- että Jaanalla on hyvät syynsä suoda
  meille kaikkea hyvää. Hän suosii meitä; minä tiedän kyllä asioita,
  joita ei kukaan muu tiedä. Häntä pidetään noita-akkana ja kuitenkin on
  hän vain ihminen, joka on paljon kärsinyt ja paljon maailmaa nähnyt ja
  kokenut ja joka sentähden näkee pitemmälle tulevaisuuteen kuin muut.
  Isä on hänelle hyvin vihainen, minä en uskalla tulla tänne muulloin
  kuin hänen poissa ollessaan. Hän voisi poltattaa Jaanan noita-akkana,
  jos tietäisi, että me täällä tapaamme toisemme.
  -- Mutta rakastatko sinä minua todellakin, Kreeta? keskeytti hänet
  nuorukainen ollen yhä omissa mietteissään. -- Huomenna matkustan minä
  täältä monen sadan penikulman päähän; minun pitää saada tietää, kenen
  edestä elän ja taistelen.
  -- Bernhardin pitää unohtaa minut, -- sanoi tyttö miettiväisenä,
  samalla kun tietämättään musersi karpalomarjan sormiensa välissä. --
  En, en ikinä maailmassa voi minä tulla hänen vaimokseen -- minä!