Tom Sawyer ilmailija - 1

  
  TOM SAWYER ILMAILIJA
  (Huckleberry Finn'in jatko)
  
  Kirj.
  MARK TWAIN
  
  Suomentanut Tyko Hagman
  
  Otava, Helsinki, 1909.
  
  
  
  ENSIMMÄINEN LUKU.
  
  Luuleeko kukaan ihminen, että Tom Sawyer oli saanut tarpeeksensa
  kaikista noista seikkailuista? Minä meinaan kaikista niistä, kun meillä
  oli joella ja joen varsilla silloin, kun me pelastettiin Jim neekeri ja
  kun Tommia ammuttiin sääreen. Eikös mitä, niistäkös olis' hän saanut
  kyllikseen! Ne vain kiihotit häntä lisään. S'oli ainoa seuraus niistä.
  Katsokaas, kun me kolme tultiin takasin komeudella ja komervenkillä,
  niin sanoakseni, ja koko kylä otti meitä vastaan oikein tommosella
  soihtukululla ja prameilla puheilla ja jokainen sorkka kumarsi ja huusi
  ja muutamat olit päissäänkin ilosta ja ihastuksesta, niin sekös teki
  meistä oikein urhoot ja sankarit, ja s'oli jotakin, jota Tom Sawyer
  koko elinaikanaan oli toivonut.
  Yhden aikaa näytti siltä, kuin olis hän saanut tarpeeksensa. Kaikki
  häärivät hänen takiansa, ja hän keikkas nokka ilmassa ja pasteeraili
  pitkin kaupunkia ikäänkuin s'olis ollut hänen omaansa. Muutamat sanoit
  häntä maailman matkustajaks, ja sekös vasta tekikin hänet ylpeäks ja
  pöyhkeäks! Nähkääs, hän katsoi minua ja Jimiä ikäänkuin halveksimalla
  sentähden, että me oltiin reissattu jokea alaspäin lautalla ja tultu
  takasin höyrylaivassa, mutta Tom oli kulkenut masinassa alas ja ylös.
  Pojat olit tietysti hirveän kateissaan mulle ja Jimille, mutta valmiit
  ryömimään rapakossa Tommin edessä.
  Niin no, en oikein tiedä; hän olis kukaties ollut hyvinkin tytyväinen,
  jos ei olis ollut ukko Nat Parsonsia, joka oli postimestari ja
  peevelin pitkä roikale ja hyväluontonen ja tyhmä; ja pääkin rupes
  hältä paistamaan, sillä hän oli jo vanha, ja kieli kävi hänen suussaan
  kuin vanhan harakan. Kolme kymmentä vuotta umpeensa oli hän ollut
  ainoana miehenä koko kylässä, joll' oli ollut mainetta -- minä meinaan
  matkustajan mainetta -- ja tietysti hän oli kauhean ylpeä siitä, ja
  olipa laskettu, että ukko noina kolmena kymmenenä vuotena oli pakissut
  matkastaan toista miljoonaa kertaa ja joka kerta ollut ihastunut
  reissuun; ja ykskaks tulee siinä lennähtäen poika nulikka tuskin
  viidentoista vuoden iällä, joka panee kaikki ihmiset ihmettelemään
  ja töllistelemään häntä _hänen_ retkistään. Sehän tietysti pani
  ukko paralle mahan puserruksia. Se oikein iletti häntä kuulla Tomin
  pakinoivan ja ihmisten sanovan: "Herranen aika!" "Teitkö sen?" "No,
  eipä nyt hullumpaa!" ja tolla viisin. Mutta hän ei saattanut luikua
  siitä pois, oli aivan kuin kärpänen, jonka takajalat on tarttunut
  siirappiin. Ja aina kun Tom tuli johonkin välipaikkaan jutuissaan,
  tahtoi tuo vanha koni parka pistää sekaan jotakin _hänen_ reissuistaan
  ja pitää pitkiä puheita niistä; mutta n'olit ikäloppuja eikä kukaan
  niistä piitannut, ja s'oli surullista kyllä. Ja sitten Tom alkoi taas
  kuten toisesta päästä ja ukko vuoroonsa taas toisesta -- ja niin
  poispäin koko tunnin ajan ja enemmänkin, ja kumpikin koki saada toisen
  hikoilemaan hiiteen.
  Katsokaas, Parsonsin laita oli tällä viisin. Kun hän ensinnä tuli
  postimestariks ja oli tuore ammatissaan, niin tuleepi kirje postissa
  jollekin, jota hän ei tuntenut; ei ollut yhtään semmosta elävää koko
  kylässä. No, hän ei tietänyt mitä hän tekis, ja kirje oli siellä
  venymässä viikkokausia postipöntössä, ja lopuks rupes kylmä hiki
  valumaan pitkin hänen selkäpiitään. Siitä -- nimittäin kirjeestä -- ei
  ollut maksettu postirahaa, ja sekös toi hälle uutta huolta. Ei ollut
  mitään kuria noiden kymmenen centin kiristämiseen, ja hän pelkäs että
  Hallitus vaatis hänet tilille niistä ja kenties antais hälle potkun,
  kun saisit tietää ettei hän ollutkaan karhunut rahoja. No, viimein
  hän ei voinut kestää sit' enään. Hän ei saanut unta öisin, hän ei
  voinut syödä, hän laihtui ohueks kuin aidan seiväs, ja kuitenkaan hän
  ei kysynyt keltäkään neuvoa, sillä saattaishan se ihminen, jolta hän
  kysyis neuvoa, käydä hältä salaa kantelemaan Hallitukselle tuosta
  kirjeestä. Hän oli kätkenyt sen lattian alle, mutta ei sekään konsti
  auttanut, sillä jos hän sattui näkemään jonkun ihmisen seisovan
  juur sillä paikalla, niin heti kävi kylmät väristykset pitkin hänen
  selkänahkaansa ja hän tuli kovaan epäluuloon, ja hän istui koko
  ilta-yön valveilla, kunnes oli hiiren hiljaa koko kylässä, ja sitten
  hän hiipi sinne takasin kuin kissa ja otti kirjeen ja kätki sen toiseen
  paikkaan. Senpä tähden ihmiset rupesit välttelemään häntä ja puistamaan
  päitänsä ja kuiskimaan keskenänsä, sillä hän näytti semmoselta ja
  olla oletteli niin, että he luulit hänen tehneen murhan tai jotain
  muuta kujetta -- ja jos hän olis ollut muualta kotosin, niin olisit
  he "lynssaneet" [tappaneet rahvaanraivossa. Suoment.] hänet. Niin no,
  kuten jo sanoin, hän ei voinut kestää sit' enään. Hän päätti siis
  suoraa päätä lähteä Washingtoniin ja mennä Yhdysvaltain presidentin luo
  ja kertoa juurta jaksain koko asiansa hänelle eikä pistää rahtuakaan
  hampaan koloon ja sitten ottaa framille tuon kirjeen ja mätätä sen
  pöydälle koko Hallituksen silmäin eessä ja sanoa: "Tuoss' on se --
  tehkää nyt mulle mitä tahotte; vaikka -- taivas sen todistakoon! --
  minä olen viaton mies enkä ansaitse lain julmaa ankaruutta, ja minä
  jätän jälkeeni perheen, joka saa kuolla nälkään eikä kuitenkaan ole
  ollut missään tekemisissä tämän asian kanssa, ja se on totta ja minä
  vannon sen."
  Ja niin hän teki. Hän matkusti pikkusen matkaa höyrylaivassa, pikkusen
  kyydillä, mutta koko loppumatkan hevosen selässä, ja kaikkiaan meni
  hältä kolme viikkoa ennenkun viimein tuli Washingtoniin. Hän näki
  pitkät maisemat maailmaa ja koko joukon kyliä ja kauppaloita ja neljä
  suurta kaupunkia. Hän viipyi retkellään lähes kahdeksan viikkoa, ja
  koko kylässä ei ollut hänen palattuaan yhtään niin ylpeää miestä kuin
  hän. Hänen matkansa teki hänestä mainion miehen seudussa, kerrassaan
  kuuluisan; ja ihmisiä tuli kymmenen penikulman päästä, jopa aina
  Illinoisin laaksosta asti, häntä katsomaan -- ja siinä he seisoa
  tuijottivat, ja hän pakisi. Ette koskaan ole moista nähnyt.
  No, oli nyt mahdotonta päättää, kumpiko heistä oli mahtavin
  matkustajana; toiset pitivät Natin puolta, toiset Tomin. Jokainen
  tunnusti tinkimättä että Nat oli nähnyt enimmän pituuden eli, kuten
  sanovat, _lonkituutin_, mutta heidän täytyi myöntää että, jos kohta
  Tom olikin kehnompi lonkituutissa, hän sitävastoin oli voitolla
  leveyden kannalta katsoen eli _latituutissa_ ja ilmanalassa. Kumpikin
  piti puoltansa, sanon mä, ja molemmat huusit ja hoilasit niistä
  hirvittävistä vaaroista, joita olit kestäneet retkillään, ja koittivat
  viedä toinen toiseltaan voiton _sillä_ viisin. Pyssynluotin arpi Tomin
  sääressä oli paha tikku Natin silmässä, vaikka hän pani parastaan
  puskea siihen; hän ei vienyt voittoa Tomista, sillä Tom ei istunut
  rauhassa, vaan hyppäs alinomaa ylös ja liikata nilkutti säärellään
  sill'aikaa kun Nat juttus seikkailustaan, joka häll' oli ollut eräänä
  päivänä Washingtonissa; sillä Tom ei herennyt ontumasta, vaikka hänen
  säärensä oli jo aivan terve, vaan harjotti sitä kotonaan iltasin ja
  ontui yhtä hyvin kuin olis ammuttu sääreen vastikään.
  Natin seikkailu oli tällä viisin -- ja minä takaan että hän osas
  sen kertoa. Hän voi oikein saada ihomme karsimaan ja panna meidät
  kalpenemaan ja pidättämään henkeämme, kun hän kertoi siitä, ja joskus
  kävi vaimoväki ja tytöt niin pehmeiks polvista, ettei pystyneet
  seisomaan. No noin s'oli, ainakin minkä minä muistan:
  Hän tuli täyttä laukkaa Washingtoniin ja pani hevosensa johonkin
  talliin ja lähti pötkimään presidentin taloon tuo kirje taskussa,
  ja siellä he sanoit presidentin olevan kapitoolissa ja koht'siltään
  lähtevän Filadelfiaan -- niin ettei häll' ollut minuutiakaan
  hukattavaa, jos tahtoi saada tavata presidenttiä. Nat oli kaatua kumoon
  -- hän säikähtyi niin. Hevosen oli hän pannut talliin eikä tietänyt
  mitä tekis. Silloin tulee siinä eräs neekeri ajaen vanhaa ränstynyttä
  vuokravaunua, ja heti saapi postimestari pistoksen päähänsä. Hän
  sänttää framille ja huutaa:
  "Puoli dollaria, jos ajat minut kapitooliin puolessa tunnissa, ja
  neljäsosa dollaria kaupan päälle, jos teet sen kahessa kymmenessä
  minuutissa."
  "No hei, kyllä!" sanoo neekeri. Nat hän kömpi vaunuun ja paiskas
  kiinni vaunun oven, ja pois he ajaa karahuttivat, ja s'oli turkkasen
  epätasainen ja rosoinen katu, täynnään tukkia ja kiviä ja kuoppia
  ja mukuroita, niin että s'oli vallan kauheaa, kun siinä kolistiin
  ja kalistiin. Nat pisti kätensä vaunun nuoriin ja ripusti itsensä
  kiinni niistä kuin olis kuolema tarjona ollut, mutt' yhtäkkiä vaunu
  kolahtikin isoon kiveen ja lensi ilmaan, ja pohja puhkes pois, ja
  kun tultiin alas, olit Natin jalat maassa, ja hän näki olevansa
  hirvittävässä vaarassa, ellei hän jaksanut juosta tasan vaunun kanssa.
  Hän oli pelästynyt aivan järjiltään, mutta hän pani kaikki voimansa
  liikkeelle ja piti lujasti kiinni nuorista, ja säärensä lentää
  lipsottivat kuin harakkamylly. Hän kirkas ja huuteli ajajalle: "Seis!
  Seis!" ja sitä samaa teki väkijoukko kadulla, sillä he näkivät hänen
  säärensä kehräävän kuomin alla ja hänen päänsä ja hartiansa roikkuvan
  ikkunain sisäpuolella ja ymmärsit kyllä missä hiton hädässä hän oli;
  mutta mitä enemmän he huusit, sitä enemmän neekeri rusikoi hevosia ja
  huusi kuin hullu: "Äläkää peläkkö, kyllä myö tullaan perille oikeaan
  aikaan, ei mittään hättää." Sillä, katsokaas, hän luuli heidän kaikkein
  jouduttavan häntä, eikä hän voinut kuulla mitään vaunun roiskeelta
  ja melulta. Ja niin he ajaa hurrautit, ja sitä oli oikein hirvittävä
  ihmisten katsella, ja kun he viimein tulit perille kapitooliin, niin
  oli se reissu niin sukkela, ettei koskaan semmosta tehty, ja niin
  sanoitkin kaikki ihmiset. Hevoset paiskasit heti pitkälleen ja Natkin
  kaatui kumoon, niin hän oli lopussa, ja kun he hinasit hänen ulos, ei
  koko miehestä ollut muuta jälellä kuin riepuja ja romua ja paljaat
  jalat; mutta perille hän tuli, kun tulikin, ja tapas presidentin ja
  antoi hänelle kirjeen, ja kaikki tyyni oli "mykke praa" kuin suola
  voissa, ja presidentti antoi hälle kaikki anteeks heti paikalla, ja
  Nat antoi neekerille kaks neljäsosaa dollaria yhden sijasta, sillä hän
  tajusi että, jollei hällä olis ollut vuokravaunua, niin ei hän olis
  tullut perille ajoissa, ei likimainkaan.
  Se _oli_, kun olikin, mainion muhkea seikkailu, ja Tom Sawyer sai
  säilyttää kuulanhaavaa sääressään mukamas hyvinkin tuoreena, voidakseen
  pitää puoliaan postimestaria vastaan.
  No, hyvä, vähitellen rupes Tomin kunnia vähä laihtumaan, sillä
  ihmiset saivat toisia asioita jutellakseen -- ensin tuli kilpa-ajot
  ja sitten tuli muhkea tulipalo ja sitten tuli sirkkus ja sitten tuli
  suuri neekeri-avisiooni, ja sitten tuli auringon pimennys ja sitä
  kummitusta seuras jonossa koko joukko herännäisten kokouksia, ja kaiken
  tuon ohessa ei ollut puhettakaan enään Tomista, tuskin häneen kukaan
  katsahtikaan, ja ette ikinä ole nähnyt ihmistä niin alakuloisena
  ja nyrpeänä ja hirteen menemässä. Hän kävi päivä päivältä vihan
  vimmaisemmaks, ja minun kysyessäni hältä, _miksikä_ hän oli moisessa
  tilassa, sanoi hän että hänen sydämmensä oli revetä, kun hän aatteli
  miten aika kului kulumistaan ja miten hän vanheni vanhenemistaan eikä
  mitään sotaa puhennut ihmisten välillä eikä mitään sopivaa tilaa ollut
  hänelle luodaksensa nimeä itselleen tässä maailmassa, ei ainakaan hänen
  nähdäksensä mukamas. No, no, sillä viisin tuumaavat aina pojat, mutta
  ens kertaa kuulin minä jonkun puhuvan suunsa puhtaaks sinneppäin.
  Nyt rupes hän tuumaamaan jotakin matkaa, jolla tulis mainioks mukamas,
  ja pian hän sen keksikin ja sanoi ottavansa minut ja Jimin mukanansa.
  Tom Sawyer oli näättekös aina hyvin hyväntahtoinen ja antelias ja
  jalo tässä kohen. Löytyyhän paljon poikia, jotka on olevinaan hyvin
  hyviä ja ystävällisiä, kun sinulla on tarjottavana jotakin hyvää,
  mutta kun sattuvat itse saamaan jotakin hyvää -- syötävää taikka muuta
  --, silloin he ei sano halkaistua sanaa sulle, vaan kaappii kaikki
  tyyni itselleen. Se ei ollut koskaan Tom Sawyer'in tapana -- sen mä
  sanon hänen kunniakseen. Löytyyhän paljon poikia, jotka suorastaan
  ryömivät jaloissas, kun sulla sattuu olemaan omena, ja mankuvat, kun
  mankuvatkin, sen ydintä; mutta kun _heillä_ on omena ja sinä pyydät
  heiltä ydintä ja muistutat heille, kuinka sinä kerran annoit heille
  ytimen, silloin menee heidän kuononsa kureilleen -- ja he kiittävät
  sinua kuolinpäivään asti, mutta mitään ydintä _ei_ vain löydy heidän
  omenastaan mukamas. Mutta minä olen huomannut että he aina saavat
  palkkansa; teill' ei ole muuta tekemistä kuin oottaa vain. Jake Hooker
  teki aina sillä viisin, ja tuskin meni kahta vuotta ennenkun poika
  pahus hukkui.
  No, me mentiin metsään, ja Tom sanoi meille mitä s'oli. S'oli
  ristiretki.
  "Mitä mokomaa s'on, ristiretki?" sanoin minä.
  Hän näytti halveksivalta kuten ainakin häpeissään jotakin sielua, ja
  hän sanoi:
  "Huck Finn, ethän sä tahdo väittää, ettet tietäis mitä ristiretki on?"
  "Ee-ei, sitä en tie. Enkä siitä välitäkkään. Olen elänyt tähän päivään
  asti ja voinut paksusti myös. Mutta heti kun sinä sanot sen mulle, niin
  tien mä sen, ja siinä on kylliks. Minä en ymmärrä mitä hyötyä siitä
  olis, että min' ottaisin selkoa kaikellaisista asioista ja vaivaisin
  päätäni niillä, kun minä en koskaan niitä tarvitse. Niin kuin tuo Lance
  Williams, joka oppi puhumaan Choctaw-indiaanien kieltä eikä koskaan
  nähnyt ainoatakaan semmosta, ennenkun tuli yks, joka kaivoi hälle
  haudan. No, mitä mukamas nyt on ristiretki? Mutta yhen asian sanon
  mä sulle ennenkun alat: jos se on jotain patenttia, niin ei siin' oo
  mitään rahaa. Bill Thompson hän -- --"
  "Patenttia!" sanoi hän. "Enpä koskaan ole nähnyt mokomaa tyhmiliiniä.
  Ristiretki, sehän on tavallaan sotaa."
  Luulin hänet vähä löyhäks päästään. Mutta mitäs vielä, hän puhui täyttä
  totta ja jatkoi ilman mitäkään:
  "Ristiretkihän on sotaa, jota käydään Luvatussa maassa ja sen viemiseks
  pakanoilta jälleen."
  "Missä luvatussa maassa?"
  "Hä? Luvatussa maassa -- eihän niit' ole kuin yks."
  "Mitä _meidän_ siihen tulee?"
  "Hä? Etkö sä ymmärrä? Luvattu maa on pakanain käsissä, ja meidän asia
  on ottaa se heiltä pois."
  "Mutta mistä tulee sitten, että m'ollaan annettu maa pakanain käsiin?"
  "Me ei ole sitä annettu heidän käsiinsä? Heillä on aina ollut se."
  "Niin no, mutta silloinhan se on heidän, Tom, eikös niin?"
  "Niin kai. Kuka on väittänyt sitä vastaan?" Minä mietiskelin asiaa,
  mutta en saanut tolkkua siitä, vaikka mikä olis ollut. Sikspä sanoin:
  "Se ei mene mun päähäni, Tom Sawyer. Jos mulla olis tavallinen
  talonpojan maa, ja se olis mun omani, ja joku tahtos sen, olisko se
  silloin oikein häneltä -- --"
  "No, voi taivas! mikä pöllöpää sin' oot, Huck Finn. Se ei ole mikään
  tavallinen talonpojan maa -- s'on jotakin aivan toista. Katsos, s'on
  tällä viisin. Maa, koko Luvattu maa, on heidän omaansa, -- paljas maa,
  mutt'ei muuta; mutta s'oli meidän kansamme, meidän Juutalaiset ja
  meidän kristityt, jotka teit sen pyhäks, niin että heillä ei oo mitään
  tekemistä siellä; he tekevät sen epäpyhäks. S'on meille häpeää, ja
  meidän ei pitäis sitä kärsiä päivääkään enää. Meidän pitäis marssia
  heidän päällensä ja ottaa se heiltä pois."
  "Mutta tuopa on mulle mitä sekavinta sotkua, mitä koskaan oon kuullut.
  Jos mulla nyt olis tavallinen talonpojan maa omana ja viljeltävänä, ja
  joku vieras ihminen -- --"
  "Enkö ma sulle sanonut, ett'ei täss' oo kysymys mistään talonpojan
  maasta ja sen viljelyksestä. Maan viljelys on ammattia, jotakin
  moukkamaista, alhaista ja maallista, siinä kaikki -- mutta tää on
  jotakin korkeaa, suurta ja henkistä, se on sanalla sanoen jotakin
  uskonnollista, ja sehän on toki toista se."
  "Uskonnollista? Onko se mukamas uskonnollista, kun mennään ja
  riistetään maa pois ihmisiltä, joiden omaa se on?"
  "Ompa kyllä! Aina on arveltu niin."
  Jim hän puisti päätään ja sanoi:
  "Kuulkaahan, Tommi herra, minä luulen täss' olevan erehyksen -- niin
  erehys s'on. Min' oon itte uskovainen ja minä tunnen koko joukon
  uskovaisia ihmisiä, mutta en, saakeli soikoon, oo tavannu viel'
  ainoatakaan, ku menettelis tolla viisin."
  Se suututti Tomia, ja hän sanoi:
  "Hyi! Oikeinhan oksettaa, kun kuulee moista pöllöpäistä tyhmyyttä. Jos
  teistä kumpikaan osais ees hiukkasen historiaa, niin tietäisitte te,
  että Richard Leijonamieli ja paavi ja Gotfrid, Buljongin kreivi, ja
  suuret tukut muita jaloimpia ja hurskaimpia miehiä maailmassa, kolmatta
  sataa vuotta umpeen, hakkasit maahan pakanoita ja koit ottaa heidän
  maansa pois ja oikein uivat veressä kaulaa myöten kaiken aikaa -- ja
  yks kaks tulee pari pöllöpäistä moukkaa täältä Missourin metsistä ja
  on arvostelevinaan, tekevätkö he oikein vai väärin. Mikä sanomaton
  röyhkeys!"
  No, hyvä, tuo hänen puheensa antoi asialle ihan toisen valon, ja minä
  ja Jim me oltiin niin halpoja ja tietämättömiä kuin lapsi ja toivottiin
  jo, ettei m'olis oltu niin suurisuisia. Minä en voinut sanoa mitään
  eikä Jimkään pitkään aikaan, mutta sitten hän sanoi:
  "No, kai s'on oikeen sitte. Jollei noi hurskaat ihimiset sitä
  käsittäny, niin mitä se meriteerais, että me taitamattomat ihimisrukat
  koettais sitä käsittää; ja jos s'on meitin asiamme, niin tulloo kai
  meitin tehä mikä voiaan. Mutt' yhtäkaikki niin käy mun surku noita
  pakanoita, niinku Tommi herrankin käy niitä surku. S'on kerrassaankin
  ryökäleen tapaista tappaa ihimisiä, joit' ei me tuta ja jotka ei oo
  teheny meille mittään pahhaa. Niin, kattokaas, sitä s'on. Jos me
  tultais, me kolome, heitin joukkoons ja sanottais meitill' olevan
  näläkä ja pyyettäs vähä ruokaa, niin he antas, s'on vissi se, sillä he
  ovat niinku muut ihimiset ja neekerit -- ovappa jumal'auta niinkin; ja
  siks -- --"
  "No, ja siks?"
  "No, Tommi herra, mun meininkini on, ett'ei siit' oo mittään hyötyä,
  me ei voia tappaa noita ulukolaisia, ku ei oo teheny meitille mittään
  pahaa; meitin pittää ens vähä niinku koitella -- mä tiiän noi asiat.
  Tommi herra -- mä tiiän noi asiat, piru viä, tiiänki. Mutta jos me
  otetaan mukkaan kirveet, te ja minä ja Huck, ja samotaan joen poikki
  tän' yönä kuun mentyä alas, ja tapetaan toi kippee perehe, jok' asuu
  tuolla Sny'n puolella, ja poltetaan heitin mökkins ja -- --"
  "Kas niin, pidä kitas! En jaksa kuulla enkä aio keskustella enään
  moisten kanssa kuin sinä ja Huck Finn, jotka aina vain poikkeette
  asiasta ja olette niin kömpelöitä, että koette sovitella järjen lakeja
  asioihin, jotka ovat puhdasta jumaluustiedettä ja teologiaa."
  No, mutta s'oli juur siinä kuin Tom Sawyer oli vähä väärässä. Jim
  ei meinannut mitään pahaa, enkä minä meinannut pahaa. Tiedettiinhän
  me että hän oli oikeassa ja me väärässä, ja eihän me tahdottu muuta
  kuin tietää _mitenkä_ -- kas siinä kaikki; ja ettei hän osannut sitä
  selittää niin, että me oltais sitä käsitetty, se tuli siitä, että
  me oltiin siksi liian taitamattomat -- niin justiin, jopa vähäsen
  tyhmätkin, totta puhuakseni, mutta sehän ei toki liene mitään rikosta
  se -- tamme tuusan!
  Mutta hän ei tahtonut kuulla sillä korvalla; hän sanoi vain että, jos
  me oltais käsitetty oikein kaikki asiat, niin olis hän pestannut pari
  tuhatta sotamiestä ja pukenut heidät teräspukuun kiireestä kantapäähän
  ja tehnyt minusta luutnantin ja Jimistä sotakapakoitsijan ja itse
  ruvennut komentajaksi ja lakaissut pakanain sikiöt järveen kuin
  kärpäset ja sitten tullut takasin ja marssinut läpi maailman kunniassa
  kuin aurinko. Mutta hän sanoi meitä liian tietämättömiks ottaaksemme
  vaaria tilaisuudesta, kun meillä se oli, ja hän ei mukamas enään
  tahtonut sitä tarjota. Eikä hän sitä tarjonnutkaan. Kun hän kerran oli
  painanut puuta, niin sanoakseni, niin hänt' ei olis saanut liikahtamaan.
  Mutta siitä mä vähä piittasin. Minä olen rauhallinen luonnoltani enkä
  tahdo ronkelia ihmisten kanssa, jotk' ei ole tehnyt mulle mitään pahaa.
  Minä tykkäsin että, jos pakanat olit tyytyväiset, niin olin minäkin, ja
  siihen sai jäädä se juttu.
  Tom sai kaikki nuo hullut tuumansa Walter Scott'in kirjoista, joita hän
  alinomaa lueskeli. Ja se _oli_ hullu tuuma, sillä minun nähdäkseni ei
  hän ikinä olis pystynyt pestaamaan noita sotamiehiä, ja jos hän olis
  pystynytkin, niin panempa vetoa, että poikaa olis nyljetty aika lailla.
  Mä lainasin kirjat ja luin kaiken tuon moskan, ja minkä minä ymmärsin,
  niin oli kaikilla noilla ihmisillä, jotka luopuivat maanviljelyksestään
  ja lähtivät ristiretkille, turkkasen tukala olo.
  
  
  TOINEN LUKU.
  
  No, Tom hän keksi toisen tuuman toisensa perästä, mutta n'olit jotakin
  vailla, ja hänen täytyi jättää ne sikseen kaikki tyyni. Lopulta hän oli
  aivan masentunut ja kuitti. Justiin siihen aikaan rupesit St. Louis'in
  sanomat jaarittelemaan ilmapallosta, joka mukamas seilais Eurooppaan,
  ja Tom tykkäs olevan turkkasen hauskaa reissata sinne katsomaan
  minkälainen se olis, mutta hän ei voinut sit' oikein päättää. Mutta
  aviisut puhuit siitä puhumistaan, ja niinpä hän viimein ymmärsi että,
  jos hän ei lähtenyt reisuun, hän kukaties ei koskaan sais' nähdä mitään
  semmosta palloa; ja sitten sai hän tietää että Nat Parsons mukamas oli
  sinne menossa, ja niinpä Tomkin tietysti teki päätöksen. Hän ei voinut
  kestää sitä, että Nat Parsons palais ja sitten veisais koko kylälle
  mukamas nähneensä ilmapallon ja Tom vain sais kuunnella korvat pystyssä
  ja pitää suunsa. Hän pistellas minun ja Jimin mukaansa -- ja me mentiin.
  S'oli ko'okas ja komea pallo, ja sill' oli siivet ja lentimet ja
  kaikenlaiset kauskut, eikä se ensinkään ollut niiden pallojen näkönen,
  joita näkee kuvissa. S'oli kaupungin ulkosyrjässä, tyhjällä tontilla
  kahdennentoista kadun kulmassa, ja siinä seisoi koko joukko ihmisiä,
  ja he tekivät pilkkaa pallosta ja he tekivät pilkkaa miehestäkin,
  joka oli kalpea ja laiha kekkuli tuommosine kuunvalosilmineen --
  ja he sanoivat ettei siitä tulis mitään. Hän suuttui silmittömästi
  heitä kuullessaan, ja hän kääntyi heitä vastaan puiden nyrkkiänsä
  ja sanoi heitä itikoiks ja sokeiks kanoiks, mutta -- meinas hän --
  kerran oli koittava se päivä, jona he hoksaisit nähneensä miehen
  silmästä silmään, joka kohottaapi kansat ja luopi sivistystä, mutta
  he olit mukamas liian tyhmät sitä käsittääksensä, ja justiin tälle
  paikalle heidän lapsensa ja lastenlapsensa mukamas rakentaisit hälle
  muistopatsaan, joka tulis seisomaan tuhannen vuotta, vaan hänen nimensä
  eläis mukamas kauvemmin kuin muistopatsas; ja silloinkos ihmiset taas
  rupesit hirnumaan ja kysymään hältä, mikä hänen nimensä oli ennen
  hänen naimisiin jouduttuaan ja mitä hän ottais, jos ei tekis sitä
  matkaa ja mikä hänen sisarensa kissan äidin-äidin nimi oli, ja kaikkea
  tommosta pilaa pitäen, jota ihmiset harjottaa, kun saavat jonkun raukan
  kynsiinsä, jota voivat härnätä. No, he pitivät kaikellaista lystiä
  ja peevelinpeliä hänen kanssaan, ja kyllä h'olikin sukkeloita, totta
  puhuakseni; mutta s'ei ollut oikein miehen kuranssia kaikki toi, että
  heit'oli niin monta hieromassa hampaitaan yhtä vastaan, ja h'olivat
  niin suulaita ja liukkaita kieleltään, että häll' ei ollut sanaa eikä
  soppaa, millä olis maksanut heille takasin. Mutta mitä hittoa siit'
  olis ollutkaan hyötyä, että hän olis iskenyt heille vastaan? Ei mitään.
  He olis vain saaneet lystimpää. No, hän oli heidän kynsissään. Mutta
  s'oli hänen tapansa, eihän hän sitä voinut auttaa: hän oli semmoseks
  luotu, arvelen mä. Hän oli siivo ihminen, eikä hänessä ollut mitään
  pahaa, hän oli tuommonen _nero_, kuten kirjoissa seisoo, eikä s'ollut
  hänen syynsä. Eihän me voida kaikki olla yhtä viisaat, m'ollaan
  niinkuin m'on luotuja. Sen mukaan kuin minä käsitän, niin luulevat
  nerot ymmärtävänsä kaikki mit' on maan päällä eivätkä tahdo totella
  ihmisten neuvoja, vaan puskevat aina vastaan, ja siitä se tulee,
  että kaikki halveksivat heitä ja hylkivät heitä, ja sehän on aivan
  luonnollista. Jos he olisit nöyrempiä ja kuuliaisia ja kokisit oppia
  jotakin, niin olis heillä parempi olla tässä maailmassa.
  Se kapine, jossa tämä professori oli sisässä, oli näöltään kuin vene
  ja iso ja ko'okas ja siinä oli sisäpuolella vedenpitäviä arkkuja eli
  pönttöjä, eli miksi mä niitä sanoisin, jotka kävit ympäri koko kapineen
  ja joissa säilytettiin kaikellaista kauskua, ja niiden päällä voi istua
  ja maatakkin. Me mentiin veneeseen, ja siinä oli parikymmentä ihmistä
  nuuskimassa, ja ukko Nat Parsonskin oli muiden joukossa. Professori
  häälyi kuin villikissa, saadakseen kaikki reilaan, ja ihmiset astuit
  ulos, yks kerrassaan, ja Nat Parsons oli viimeinen. Se ei tietysti
  käynyt päinsä, että hän olis mennyt pois _meidän_ takana. Me ei
  liikuttu mihinkään, ennenkun hän oli mennyt, niin että me voitiin jäädä
  viimeiseks.
  Multa hän oli mennyt nyt, niin että meidän tuli myös mennä. Minä
  kuulin huimaavan huudon ja käännyin -- kaupunki katos allemme kuin
  pyssynlaukaus! Koukistuin, ett' olin kaatua siihen paikkaan. Jim
  muuttui tuhankarvaiseks eikä saanut sanaakaan suustaan, eikä Tomkaan
  sanonut mitään, mutta näytti hyvin nyyfiikiltä. Kaupunki vajosi
  vajoamistaan, mutta me ei tehty mitään muuta kuin riiputtiin ilmassa
  ja pysyttiin paikallamme. Talot pienenit pienenemistään ja kaupunki
  kapeni kapenemistaan, ja ihmiset ja vaunut matelit kuin muurahaiset ja
  lutikat, ja kadut kävit kapeiksi kuin nuorat; ja sitten suli kaikki
  tyyni yhteen, eikä siin' ollut mitään kaupunkia enää; s'oli vain kuin
  suuri rupi maan päällä, ja minusta tuntui kuin olis voinut nähdä
  tuhat penikulmaa ylöspäin ja alaspäin jokea, vaikk'eihän sitä sentään
  niin paljo ollut. Vähitellen muuttui palloks tää matoinen maa -- niin
  justiin, pullakaks palloks, jok' oli ruskea väriltään, ja vaaleat
  juomut kävit ristin rastin siinä, ja n'olit joet. Ja ilma kävi kylmäks.
  Leskirouva Douglas sanoi aina mulle, että maa oli pullakka kuin pallo,
  mutta mitä min' olisin uskonut semmoista hölyn pölyä, ja minä kuulin
  toisella korvalla antaakseni vuotaa ulos toisesta, sillä näinhän itse
  että maailma oli litteä ja latuskainen kuin pannukakku. Minä ruukkasin
  kiivetä kalliolle ja katsella ympärilleni ja siten itse tutkistella
  asiaa, sillä parahin konsti on, jos tahtoo visseyttä jossakin seikassa,
  että menee itse sitä tiedustelemaan eikä heti usko mitä ihmiset sanoo.
  Mutta nyt täytyi minun myöntää, että ämmä räyskä oli oikeassa. Niin,
  hän oli oikeassa mitä muuhun maailmaan tulee, mutta väärässä mitä tulee
  siihen osaan maailmaa, missä meidän kylämme on, sillä koko se seutu on
  litteä ja latuskainen, vaikka kuolisin siihen paikkaan.
  Professori seisoi kaiken aikaa kuin olis hän nukkunut, mutta nyt
  häneltä kieli kirpos, ja hän oli kitkerän katkera. Hän puhui tähän
  malliin:
  "Hölmöläiset! Siit'ei tule mitään -- väittivät he. Ja he tahtoivat
  tutkia salaisuutta ja nuuskia sitä ja viekotella sitä minulta. Mutta
  minä narrasin heidät. Ei kukaan tunne salaisuutta muu kuin minä. Ei
  kukaan muu kuin minä tiedä mikä panee sen liikkumaan, ja s'on uusi
  voima. Uusi voima, tuhat kertaa väkevämpi kuin kaikki muut voimat maan
  päällä. Höyry on paljasta roskaa sen rinnalla. Sanoivat etten minä
  pääsis Eurooppaan sillä. Eurooppaan! Minull' on voimaa laivassa viideks
  vuodeks ja muonaa muassani kolmeks kuukaudeks. Hulluja he ovat -- mitä
  he tietävät tästä? Niin, ja he sanoivat mun ilmalaivaani hauraaks,
  ja kuitenkin se voi kestää viiskymmentä vuotta. Minä voin purjehtia
  pilvissä sillä koko ikäni, jos mua haluttaa, ja ohjata matkaani minne
  hyvänsä, vaikka he irvistelivät mulle ja sanoivat, että min' en vois.
  Enkö mä voi suunnata kulkuani minne tahdon? Tule tänne poika, niin saat
  nähdä. Paina noihin nappuloihin, kuten sanon sulle."
  Hän antoi Tomin tyyrätä laivaa sinne ja tänne, ylös ja alas ja joka
  haaralle ja opetti hälle koko konstin tuossa tuokiossa, ja Tom sanoi,
  että s'oli helppoa kuin tyhjää. Hän antoi hänen laskea laivalla lähes
  maahan asti ja antoi sen pyyhkästä eteenpäin pitkin Illinois'in
  ruohokenttää niin lähellä maan pintaa, että aivan helposti voi puhua
  talonpoikain kanssa ja kuulla kaikki mitä he sanoivat; ja hän heitteli
  heille myös präntättyjä paperilappuja, joissa oli tietoja tästä
  pallosta ja että se seilas Eurooppaan. Tom tyyräs ihan vastapäätä
  suurta puuta, kunnes oltiin täppärän lähellä, ja sitten me seilattiin
  suoraan ylöspäin ja lennettiin eespäin yli latvan. Niin, ja sitten
  opetti hän Tomia, miten piti laskea maahan, ja sen teki hän turkkasen