Tähtien turvatit 3: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta - 01

  
  TÄHTIEN TURVATIT III
  Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta
  Kirj.
  ZACHARIAS TOPELIUS
  Suomentanut
  Th. Hahnsson
  
  
  
  Helsingissä,
  G. W. Edlund,
  1890.
  Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.
  
  
  KOLMAS OSA.
  VERRATON.
  
  
  SISÄLLYS:
   1. Ennen taistelua.
   2. Taistelu Jankovitsin luona.
   3. Taistelukenttä.
   4. Sotalemmikki ja sotasairaala.
   5. Sydän ja valtiotaito.
   6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.
   7. Toinen ja kolmas turvatti.
   8. Leikinlaskua ja silkkinauha.
   9. Jalopeurain kohtaus.
   10. Ruben Zevin lähettiläs.
   11. Sanomia itämaille.
   12. Orjan orjatar.
   13. Westfalin rauha.
   14. Voitonriemuinen Parnassos.
   15. Suosikit.
   16. Äiti ja tytär.
   17. Uhkaavia enteitä.
   18. Kaarle Kustaa Olannissa.
   19. Tähti ja turvatit.
   20. Suuri käsky.
   21. Stambul Sarai.
   22. Kolmannella porras-astimella.
   23. Messias.
   24. Tähtien hetki.
   25. Sulttaanin hat-i-scherif.
   26. Verraton.
   27. Uusi elämä.
  
  
  1. Ennen taistelua.
  
   Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän
   makaa likistettynä hiirenloukossa!
  Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin monta
  kyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan,
  välistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseli
  ivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivat
  kavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa.
  Yhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksen
  ja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisen
  valepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevää
  luurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä.
  Hän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässä
  alastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta,
  kurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielä
  toivoi saalista saavansa.
  Tässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vielä
  siellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaiken
  tämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas,
  Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän,
  ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin
  kauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota
  kävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen
  uhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset
  tunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset
  rauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha
  soi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään
  kukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli
  ensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna
  piti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta
  velvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä
  kysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli
  vihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä
  saaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli
  ollut oma maatilkka tahi rakas koti, -- ja sellaisia oli tuhansittain
  tuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä
  Skotlannissa, -- myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka
  tappion perästä tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.
  Sota, joka hellittää kaikkien tapojen ja kotoisten avujen siteet,
  palkitaksensa niitä raudankovalla sotilasjärjestyksellä, tuottaa
  lakkaamatta esiin kummallisia vastakohtia. Kukapa olisi uskonut, että
  kolmenkymmen-vuotinen sota, keskellä sitä kuin se kauhistuttavassa
  määrässä hajoitti kaikki hurjien luonnonhimojen kahleet, kuitenkin
  saattoi tuoda näkyviin, kummallisinta kaikista ristiriitaisuuksista,
  perhe-elämää sodassa? Niin kuitenkin oli laita, eikä se ollut
  ainoastaan poikkeuksena, vaan melkeinpä sääntönä. Kaikkia suuria
  sotajoukkoja seurasi lukuisa kuormastokunta, johon kuului naisia
  ja lapsia; keisarillisia ja saksalaisia seurasi suurempi joukko,
  ruotsalaisia ja ranskalaisia vähempi. Kuormaston laatu riippui
  päällikön ankaruudesta. Jos hän, kuten Wallenstein, antoi
  sotilaittensa menetellä miten hyvään, kootaksensa joukkoihinsa niin
  monta kuin suinkin, niin nuo joukot raahasivat mukanaan parvittain
  irstaita naisia, jotka usein olivat melkein yhtä lukuisia kuin
  sotamiehet itse. Jos päällikkö oli ankara, niin hän ajoi pois
  tuon irtaimen joukon, mutta antoi sen sijasta sotamiehen ottaa
  mukaansa vaimonsa ja lapsensa, pitääksensä häntä paremmalla mielellä
  sotaretken vaivojen kestäessä. Erityiset vääpelit asetettiin huolta
  pitämään näitten perheitten kuljettamisesta, kun joukko lähti
  leiristä marssimaan, tahi heidän kortteereistaan ja elatuksestaan,
  kun sotajoukko taas uudestaan asettui leiriin. Uudemman ajan
  artellista ja ruokavarojen hankkimisista ei silloin mitään tietty:
  sotilas sai, mitä mukaan oli saatettu ottaa tahi hankkia, mutta
  usein sai hän itse pitää huolta itsestään ja elatuksestaan. Tämä
  tuli silloin hänen vaimonsa tehtäväksi. Vaimo keitti hänen ruokansa,
  hän pesi ja paikkasi miehensä vaatteet, niin hyvin kuin mahdollista
  oli, mutta usein kyllä sotajoukot näyttivät retulais-riveiltä,
  aseet ainoastaan heitä niistä erottivat, sillä virkapukuja käytti
  ainoastaan kuninkaallinen henkivartijasta. Ei ollut helppo hankkia
  ruokaa ja vaatteita sodassa. Sotilaan vaimo tunki talonpojan taloon
  enemmän vaativana kuin sotamies itse, etsi kaapit, arkut ja kellarit
  älykkäällä saaliinhimolla, asetti sitten talonpojan hevosen hänen
  rattaittensa eteen ja ajoi saaliineen leirille. Kun keisarillinen
  rykmentti kerran oli mennyt erään joen yli, määräsi eversti,
  väsyneenä rasittavaan kuormastoon, sotilaanvaimot jäämään joen
  toiselle puolelle. Silloin kuului valitusvirsi rykmentin jokaisesta
  rivistä, sillä vaimot toivat mukanaan sotamiesten vaatteet ja
  keitinastiat, everstin täytyi antaa heidän tulla joen yli.
  Sotilaan liitot olivat usein kylläkin höllää laatua, niin että
  vaimoja monasti vaihetettiin tahi myytiin miesten kesken. Jota
  kauemmin sotaa kesti, sitä enemmän lapsiparvi enentyi, aina siihen
  määrään, että Gallas ja Hatzfeld toisinaan kuljettivat muassaan
  toista vertaa suurempaa seuraa kuormaston perässä, kuin heillä oli
  sotamiehiä riveissään. Torstensonilla oli mainioilla rientokuluillaan
  paljo harvalukuisempi joukko mukanaan, mutta aina muutamia perheitä
  kuitenkin. Viimeiselle sotaretkelleen seurasi häntä hänen puolisonsa
  Beata De la Gardie ja heidän nelivuotinen poikansa.
  Tuo suuri sotapäällikkö oli iskenyt alas kuten salama hämmästyneeseen
  Tanskaan, hävittänyt Gallaan joukon, jonka piti telkeämän hänet
  Holsteiniin ja oli nyt jälleen marssimassa hakataksensa poikki
  keisarillisen kotkan kynnet sen omassa pesässä. Hän oli vuoden
  lopussa 1644 rientänyt Saksanmaalle ja seisoi vuoden alussa 1645
  Böhmissä hyökätäksensä keisarillisiin perintömaihin sekä tehdäksensä
  lopun Ferdinand III:nen ylpeydestä. Baierista ja Saksista saaduilla
  apujoukoilla oli keisarin onnistunut saada kokoon uusi sotajoukko,
  joka Hatzfeldin johdolla seurasi Torstensonin jälkiä ja oli saanut
  käskyn uskaltaa mitä mahdollista oli, ennemmin kuin, kuten Gallaan
  joukot, menehtyä nälkään ja kurjuuteen.
  Helmikuun 23 päivänä vanhaa ajanlukua 1645 iltapuolella oli
  Hatzfeld saavuttanut ruotsalaisen sotajoukon lähellä böhmiläistä
  Jankovitzin kylää, tahi kuten muutamat kirjoittavat: Jankov,
  Jankau. Molemmat vastustajat olivat melkein yhtä voimalliset,
  16,000 miehiset molemmat. Lähes kaksi kolmatta-osaa hevosväkeä
  ja ainoastaan yksi kolmasosa jalkaväkeä, mutta ruotsalainen
  hevosväki oli etevämpi böhmiläistä. Molempien tulo oli aavistamaton
  onnettomille böhmiläisille, jotka luulivat, että sota oli siirretty
  pohjois-Saksaan ja toivoivat saavansa vapaasti hengittää entisten
  vuosien hävitysten perästä, mutta nyt äkkiarvaamatta näkivät
  maansa uudestaan alttiiksi annettuna sotajoukoille, jotka olivat,
  sekä ystävät että viholliset, yhtä pelättyjä. Kaikki, jotka paeta
  saattoivat, pakenivat; ainoastaan vähäinen, noin 30 miehinen joukko
  matkustavia juutalaisia, etsi suojaa ruotsalaisen sotajoukon
  kuormastolta ja sai myöskin, mutta hyvää maksua vastaan, levähtää
  heidän leiripaikassaan.
  Torstenson näki tien Itävaltaan teljetyksi ja hänen täytyi nyt joko
  tehdä rohkea hyökkäys tahi vaarallinen peräytys. Hän lähti illalla
  kuuvalossa ratsastamaan muutamien esikunta-upseeriensa seurassa,
  tarkastellaksensa vihollisten asemaa sekä tuntematonta seutua, joka
  sijaitsi 3 saksan penikulmaa eteläpuolella Taborin kaupunkia ja 5
  penikulmaa (47 kilometriä) Pragin etelä-kaakkoispuolella.
  Sotapäällikön tottunut katse käsitti heti aseman. Hän oli nyt
  jylhässä, harvaan asutussa vuoriseudussa. Lännessä Jankovitz,
  idässä Wolitzin kylä ja niitten välillä viljelemätön epätasainen
  maa, polveileva puro ja yksinäinen talonpoikais-talo. Niin pitkälle
  kuin silmä kannatti, näkyi kuun heikossa valossa ainoastaan kukkula
  kukkulan vieressä ja metsikkö kukkulain välissä, vähäpätöinen tasanko
  ja kapeita laaksoloita, joissa kasvoi genista-pensasta ja suopursuja.
  Ei saattanut keksiä sopimattomampaa taistelupaikkaa kuin tämä oli.
  Hatzfeld seisoi jo valmiiksi varustettuna itäisillä kukkuloilla
  sellaisessa asemassa, ettei voinut vaaratta ja ilman suurta
  mieshukkaa häntä vastaan hyökätä.
  "Ei käy päinsä! Meidän ratsasjoukkomme ei saata liikahtaa, ilman että
  heitä tuolta metsiköstä ammutaan," virkkoi hevosväen kenraali Arvid
  Wittenberg, samalla kun hän tyytymättömänä pisti tähystimen koteloon.
  Tämä ihailtu sankari, Torstensonin oikea käsi, jolla oli ujot,
  tyttömäiset, täyteläiset kasvot, lyhyt, jykevä vartalo, pystynenä,
  pitkä, tummanruskea tukka, posket, joista parta oli tarkkaan ajeltu,
  kapeat viikset ja pienet kädet, ei suinkaan ulkonaisesti ollut
  sotilasmaineensa vertainen. Ainoastaan hänen vilkkaat, ruskeat
  silmänsä ja huuliensa vakava sävy sallivat aavistaa, että tässä oli
  sotapäällikkö.
  "Jalkaväki ryntää kukkulalle keskirintaa kohden ja hevosväki kaartaa
  siivet", virkkoi tuo aina uhkarohkea ranskalainen, kenraalimajuri
  Mortaigne.
  "Ei, ei käy päinsä!" virkkoi vuorostaan tuo yhtä peloton, mutta
  varovaisempi skottilainen, kenraalimajuri Douglas. "Emme voi tässä
  nähdä yltä-ylitse. Me saatamme voittaa yhdellä taholla ja hävitä
  toisella."
  Nuori upseeri, joka ratsasti lähinnä sotamarsalkkaa, kurkotti
  kättänsä osottaen tummaa, kaakossa päin olevaa kukkulaa.
  "Tuossa, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän, "on asentomme avain.
  Miehittäkäämme tuo kukkula, niin hallitsemme koko asemaa."
  Muistutus ilmaisi tulevaa sotapäällikköä, mutta se ei miellyttänyt
  ylipäällikköä.
  "Minä pyydän sitte teidän ruhtinaallisen armonne neuvoa, kun sopiva
  tilaisuus tulee", vastasi Torstenson tylysti ja kääntyi vanhempien
  kenraalien puoleen. "Hyvät herrani", sanoi hän, "minä luotan teidän
  koeteltuun rohkeuteenne. Varoja puuttuu; seisahtua emme saata,
  peräytyä vielä vähemmän. Jumalan nimessä, uskaltakaamme siis
  taistella. Te, Douglas, komennatte vasempaa siipeämme, te, Mortaigne,
  keskirintamaa ja te, Wittenberg, oikeaa siipeä. Tunnus-sana: auta,
  Jesus! Asento on muutettava. Ei ole aikaa hukkaan pantavaksi.
  Jokainen paikalleen!"
  Nuori pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli ylentynyt kuurilaisten
  everstiksi, kestettyään ensimmäisen tulikoetuksensa Leipzigissä.
  Nyt pyörähytti hän hymyillen hevostansa toisten mukana. Tiuskaus
  oli hänelle osotettu, joka oli nuorin, mutta tarkoitti enemmän
  vanhoja. Vaikka Torstenson halusta kuulikin kokeneitten neuvoja, niin
  ei hän kärsinyt vähintäkään vastaansanomista, kun hän kerran oli
  suunnitelmansa tehnyt.
  Samaan aikaan illalla ratsasti sotamarsalkka Hatzfeld
  päällikkökuntansa seurassa tarkastelemaan ruotsalaisten asentoa.
  "Joll'eivät ne meitä hätyytä, ahdistamme me heitä", virkkoi hän
  kenraaleillensa sellaisella luottamuksella, jota hän ei suinkaan
  tuntenut itsessään. "He eivät odottaneet meitä näin pian. Olemme
  saaneet heidät ansaan, he eivät pääse eteen päin eikä peräytymään."
  "Kaikkien pyhien tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää liiaksi
  kiirehtikö!" neuvoi kokenut, viisas De Suys, hänen ylimmäinen
  majoitus-upseerinsa. "Meidän asentomme on mitä parahin ja Torstenson
  saattaa nyt, kuten Leipzigissä, petkuttaa meitä teeskennellyllä
  paolla."
  "Hakatkaa hänet palasiksi, siinä missä hän nyt on hiirenloukkaaseen
  likistettynä!" huudahti kiivaasti baierilaisten apujoukkojen
  urhoollinen päällikkö Juhana de Werth, jonka oli kiire takaisin
  Baieriin puolustamaan maatansa ranskalaisia vastaan.
  "Hänen ei pidä pääsemän meitä pakoon", vakuutti Hatzfeld yhtä
  varmasti. "Te, De Suys, komennatte keskirintamaa, te, De Werth,
  oikeaa siipeä ja te, Götz, meidän vasenta siipeämme. Tunnus-sanamme
  on nyt kuten aina, Jesus Maria. Ja Maria on huomenna antava meille
  loistavan voiton. Hän on näyttäytynyt meidän armolliselle keisarille
  unissa ja luvannut nyt vihdoinkin voitolla kruunata oikea-uskoisen
  kirkon aseet... Kreivi Götz, vastapäätä teidän siipeänne on tuo
  ylänkö tuolla lounaspuolella. Teidän tulee viipymättä asettaa sinne
  tykkiväkeä ja parhaan rykmentin, jota ilman saatatte tulla toimeen."
  Nämät sanat sanottiin jättiläismäiselle, mustassa asussa olevalle
  ratsumiehelle, hän oli vyötetty tulipunaisella vyöllä, joka osotti
  hänen ylhäistä sotilas-arvo-astettansa. Koko sotajoukko, koko Saksa
  ja puoli Eurooppaa tunsi tuon pelottavan miehen, hänen pelkkä nimensä
  jo oli niitten onnettomien maitten kauhistuksena, jotka joutuivat
  hänen tuhoa tuottavan miekkansa eteen. Missä hän vihollisen maassa
  kulki, siinä leveä, tuhkainen ja verinen jälki osotti hänen tiensä;
  missä hän ystävien alueella ratsasti, sieltä kaikki pakenivat, mitkä
  paeta saattoivat, hänen väkivaltaisten ryöstöjensä takia. Ja ikään
  kuin oikein selvästi osottaaksensa tehtävänsä kansan kurittajana, oli
  hän nimittänyt mustan sotahevosensa Attilaksi: missä sen kaviot maata
  tallasivat, siinä ei ruohoa enään kasvanut. Hän oli keisarillisen
  sotajoukon nuija; hän oli aste asteelta ylentynyt hurjan, armottoman
  urhoollisuutensa kautta, mutta kun hänelle uskottiin päällikkyys,
  osotti hän olevansa kelvoton johtajaksi: hän saattoi ainoastaan
  tappaa.
  Sotamarsalkka kreivi Hanno Götz, Pasevalkin hirmuinen pyöveli 1630,
  Saksin murhapolttaja 1632, tuo keisari Ferdinandin sotapäälliköistä,
  joka enimmän oli veren, saaliin ja kirousten raskauttama, nosti
  kätensä rynnäkkökypärälle, vastaten:
  "Pitää tapahtuman, kuten teidän ylhäisyytenne käskee! Huomenna tähän
  aikaan juon minä pyhän neitsyen tahi paholaisen maljan, yhdentekevä,
  kumpi heistä voiton meille antaa."
  Oli vielä talvi, pakkanen oli käynyt kovemmaksi, rautavarustus tuntui
  kylmältä kuin jää, vasten hirveän päällikön rintaa ja käsivarsia.
  Palattuaan kortteeriinsa kutsui hän luoksensa tallimestarinsa
  Feldmann'in ja käski antaa itsellensä pikarillisen väkevää
  espanialaista viiniä. Pikarin sisällys juoksi hänen suoniinsa kuten
  tulivirta.
  "Koira", ärjäsi hän palvelialleen, "olet antanut minulle sulatettua
  lyijyä."
  "Se on Toccadillan parasta, jonka teidän armonne voitti noppapelissä
  espanialaiselta kenraalilta", vastasi Feldmann, vähäinen tummanverevä
  mies, jolla oli Götziläiset värit: mustaa ja punaista.
  Kreivi oli ratsastanut aikalailla tänään, viini yhä kuohui kuten
  laavavirta hänen sisässään. Hän päätti levätä. Äreänä viskasi hän
  itsensä täydessä asussa telttavuoteellensa ja käski herättää itseänsä
  tunnin perästä. Tallimestari yhtä väsyneenä etsi lyhyttä lepoansa
  matolla teltanoven edessä. Hän oli, kuten uskollinen palvelia
  ainakin, maistanut viiniä myöskin hän, koettaaksensa, oliko se oikeaa
  lajia.
  Oliko se viinin vai päivän rasitusten syy, että tunti meni ja vielä
  yksi, vieläkin yksi ja jälleen yksi. Herra ja palvelia nukkuivat
  raskaasti. Yht'äkkiä nousivat molemmat ja tirkistelivät eteensä
  tuossa pimeässä teltassa. Lamppu oli sammunut, heikko kuuvalon-säde
  tunki sisään eräästä jatkopaikasta telttakankaassa ja muodosti
  taajoihin varjo-paikkoihin naisen näköisen valo-olennon, jonka oikea
  käsi oli kurkotettu ylös päin. Hetken perästä oli kuu siirtynyt, säde
  katosi ja sen kanssa tuo aavehaamu, jonka se oli tuonut esiin yön
  varjoihin.
  "Jesus Maria, se oli hän!" änkytti tallimestari, jonka kaikki
  jäsenet vapisivat, kun hän taas oli pimeään joutunut. Kreivi hypähti
  jaloilleen, tehden hurjan liikkeen, ja tarttui tutisevan palveliansa
  kurkkuun kiinni.
  "Tunnusta, konna!" huudahti hän. "Sinä annoit hänen tulla sisään!"
  "Kautta kaikkien pyhien! Pyhän Jakobin luitten kautta! Pyhän
  Sebastianin nuolien kautta! Minä en selittää saata, mitenkä hän oli
  sisälle tullut. Teidän armonne... armahtakaa... minä tukehdun...
  kysykää vahdilta, mitenkä hän on uskaltanut laskea sisään vieraan
  naisen."
  Hämmästynyt vahtimies vakuutti, ett'ei kukaan ollut saattanut tunkea
  telttaan. Hän oli vartioinnut sisäänkäytävää lähes neljä tuntia,
  kulkenut edes takaisin pakkasen tähden ja odotti vahtimuuttoa.
  Oli todellakin kireä pakkanen. Kreivi hakea haparoitsi
  miekankahvaansa, mutta hillitsi itsensä, palasi jälleen telttaansa,
  antoi sytyttää lamppunsa ja virkkoi levollisempana, mutta vieläkin
  kiihkoisella äänellä:
  "Feldmann, se oli hän. Miksikä hän tuli? Pyytääkö hän minun vertani
  vai sinunko?"
  Tallimestari vältti tämän arkaluontoisen kysymyksen sellaisella
  älyllä, joka osotti, että hän oli tottunut väistämään tirannein
  oikkuja.
  "Teidän armonne", sanoi hän, vielä kuiskaten, "oliko se hän? Eiköhän
  se ennemmin ollut pyhä neitsyt, joka tuli teidän armollenne ja
  kirkolle ennustamaan suurta voittoa huomiseksi?"
  Kreivi Götz vaipui ajatuksiinsa.
  "Pyhä neitsyt ei tule minun luokseni", sanoi hän katkerasti. "Pitkiä
  aikoja on kulunut siitä, kuin me olimme toistemme tuttavia. Olin
  saanut osalleni toisen pyhän neitseen, ja olin kyllä tyhmä, kun
  annoin hänen sinun käsiisi, joka et ollut kelvollinen koskemaan
  hänen jalkansa alla olevaa sannanmurusta. Mitä olet sinä hänestä
  tehnyt, kurja silmäin palvelia? Hän ei tullut sinne, jonne hänen piti
  tuleman."
  "Teidän armonne tietää, että hän oli heikko, ett'ei hän silloisessa
  tilassaan kestänyt matkan vaivoja. Teidän armonne tietää, että
  hän kuoli Ingolstadtissa, että priori dominikaniluostarissa sai
  kuusisataa guldenia messuihin hänen sieluansa varten, ja yhden
  kultaprokaatti-hameen pyhälle neitsyelle."
  "Sotasaalista, Feldmann, verellä tahrattua ryöstöä; siksipä hän
  aaveilee. Tiesinhän, ett'ei sellainen kelpaa messuihin. Mutta
  yhdentekevää, se on kaikki munkinkitinää. Olinhan kerran houkkio,
  minä kuten muutkin, luulin pappia Jumalaksi. Siitä asti kuin annoin
  hänen sinun käsiisi, on minun taivaani hukassa. Ja se on kuitenkin
  vahinko, ei papin vuoksi, vaan Jumalan. Häntä tarvitaan välistä,
  joll'ei muuten, niin sotiessa _tuota toista_ vastaan. Minusta tuntuu
  välistä, ikään kuin paholainen olisi saanut vallita minua, sitte kuin
  annoin suojeluspyhäni sinulle. Kaiva hänet ylös luostarimullasta,
  Feldmann: minä tahdon käyttää hänen sormiluutansa, tuon sormen, jossa
  sormus oli, taikakaluksi!... Kuinka pitkästi yötä on kulunut?"
  "Teidän armonne käski minua herättämään itseänsä tunnin perästä. Olen
  valvonut koko yön ja velvollisuuden mukaisesti muistuttanut ajasta,
  mutta teidän armonne makasi niin raskaasti, teidän armonne ei minua
  kuullut", virkkoi tuo palvelia, joka kiihkeästi koetti valettaan
  toisella valeella peittää.
  "Mitä?" huudahti kreivi Götz, silmänräpäyksessä selkeämmin hereillä,
  kuin jos tykinlaukaus olisi kajahtanut aivan hänen korviensa
  vieressä. "Kello on 1/2 4! Katala, se tulee kuolemaksesi!"
  Hän syöksähti ulos. Kuu oli vaipunut alas. Jäisen sumun peitossa
  olivat nuo tummat ylängöt, joittenka hahmoviivat kuvastuivat
  vasten tähtitaivasta. Osa leiristä oli jo liikkeellä. Aamu-unisina
  kiskottelivat sotilaat kankeita jäseniään ja alkoivat järjestellä
  itsiänsä riveihin päällikköjen komennon mukaan. Eräs ajutantti odotti
  kreivin määräkäskyjä teltan sisäänkäytävällä.
  "Kiireesti nyt eversti von Seifferin luo viemään käskyni, että hän
  asettaa rykmenttinsä tuonne lounaiselle ylängölle! Kahdeksan tykkiä
  ja neljä ratsasjoukon-osastoa seuraavat jäljessä. Niitten häijyjen
  hidasteliain olisi pitänyt seisoman siellä jo tunti sitten!"
  "Olen tunnin ajan odottanut teidän ylhäisyytenne käskyjä", rohkeni
  ajutantti vastata.
  Tämä oli liikaa. Götz laukasi raivostuneena pistoolinsa, nuoren
  sotilaan hiukset kärventyivät, mutta Götz nousi mustan Attilansa
  selkään, johtaaksensa itse tuota tärkeätä, tehtäväksi määrättyä,
  mutta valitettavasti ihmeellisesti kyllä laiminlyötyä liikettä.
  Se oli nyt myöhäistä. Kun joukko vihdoin oli lähtenyt marssimaan,
  ilmoittivat vakoojat, että ruotsalainen joukko jo oli matkalla
  samaan, avaran taistelukentän tärkeään paikkaan.
  
  
  2. Taistelu Jankovitzin luona.
  
   "Käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."
  Sotamarsalkka Torstensonia ei olisi tarvinnut muistuttaa tuon kaikkea
  hallitsevan ylängön tärkeydestä. Jo ennen kuin aamu koitti helmikuun
  24 päivänä, lähetti hän osaston Wittenbergin miehiä varustamaan
  kukkulaa tykistöllä. Samalla antoi hän koko sotajoukkonsa kääntyä
  oikealle päin, joten sen pitkät rivit nyt ulottuivat lännestä itään
  Jankovitzin ja Wotitzin kylien välillä, eikä enään pohjasta etelään,
  jossa viholliset olivat heidät nähneet edellisenä iltana. Tämä
  temppu oli kovin vaikea näin metsäisessä paikassa, mutta tehtiin
  kuitenkin sillä ihmeellisellä järjestyksellä, jonka Kustaa II Aadolf
  oli saanut toimeen ja joka monta kertaa oli ratkaissut ruotsalaisten
  aseitten voiton. Ääneti, vakaina liikkuivat nuo joukot eteen päin
  aamuhämärässä, näkemättä toisiaan ja astumatta askeltakaan sivulle
  päin, siksi että koko jono vihdoin, ikään kuin joku koneisto, mikä
  äänettä saranoillaan kiikkuu, seisoi järjestettynä laaksossa ylängön
  alapuolella, valmiina vihollistansa vastustamaan.
  Tämä taitavasti tehty ja odottamaton sivuliike pakotti Hatzfeldia
  jättämään edullisen asemansa ja myöskin asettamaan rintamansa
  lännestä itään päin, ruotsalaisten pohjoispuolelle. Tuo usein
  mainittu kukkula tuli tämän kautta vielä selvemmin molempien
  joukkojen aseman avaimeksi. Götz koetti kaikin voimin parantaa
  onnetonta laiminlyöntiänsä. Siinä syntyi kilpajuoksu hänen väkensä
  ja ruotsalaisten välillä, joilla oli pitempi, mutta raivattu tie
  ylängölle, kun Götzin sitä vastoin täytyi tunkea taajan metsikön
  läpi. Ruotsalaiset ehtivät ennen; heidän kuulansa rupesivat Götzin
  lähestyessä lakasemaan vuorenrinteeltä hevosia ja miehiä. Kiroten
  peräytyi Götz ja etsi suojaa metsikössä. Mutta tännekkin ulottuivat
  ruotsalaiset kuulat; hänen miehensä joutuivat hämilleen, ruotsalainen
  ratsaskunta hätyytti heitä sivulta päin ja he hajaantuivat paeten
  pitkin laaksoa.
  Turhaan koetti hän hillitä heidän ajattelematonta pakenemistansa.
  Semmoisena ei koskaan oltu Götziä nähty ennen, ja hän oli kuitenkin
  nähty verisimmissä otteluissa, tallaamassa Attilan kavioitten
  alle kokonaisia rivejä rautavarustuksissa olevia sotilaita. Hänen
  miekkansa kaasi eroa tekemättä pakenevia omia miehiä ja päälle
  hyökkääviä vihollisia. Hän oli hirmuinen raivossaan; häntä vastaan
  ei kukaan kestänyt; hänen hevosensa oli yhtä haavoittumaton kuin
  hän itse. Mutta näkymätön kostaja oli hänen hetkensä määrännyt ja
  lähetti häneen etäisestä tulikidasta rautakuulan, jota ihmisjäsenet
  eivät voineet vastustaa. Viimeinen, mikä tuosta verisestä pyövelistä
  nähtiin, oli hänen miekkansa kärki, joka sorapilvestä välkkyi,
  siinä paikassa, missä ruotsalainen tykinkuula maahan putosi. Hänen
  paloitettu ruumiinsa, sekoitettu mustan Attilan verellä, tunnettiin
  vahvoista kultavitjoista, jotka ennen olivat Pasevalkista ryöstetyt.
  Hänen jälkimaineeksensa Böhmissä, jossa hänen hirmuisuutensa oli
  unhotettu, mutta sen sijasta muistettiin hänen tottelemattomuuttaan,
  tuli sananparsi: "käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."
  Hatzfeld lähetti vasemman siipensä reservin tuleen. Epäjärjestys tuli
  suureksi maiseman vuoksi. Yhdistetyt liikkeet olivat mahdottomia.
  Yksityiset sotilas-osastot ahdistivat ja takaisin tunkivat toisiansa.
  Ei mitään päätöstä saatu vielä, mutta keisarillisella joukolla oli
  kuitenkin ollut suurempi mieshukka.
  Päivällis-aikoihin oli välihetki taistelussa. Hatzfeldin muutettu
  asento oli jättänyt tien Olmütziin vapaaksi, ja Torstenson mietti,
  pitäisikö hänen sitä tietä rientämän Mähriin. Mutta puolinainen
  menestys ei ollut hänen tapansa mukainen; vihollisten epäjärjestyksen
  vuoksi toivoi hän täydellistä voittoa. Hän ryntäsi siis toiselle
  ylängölle, joka oli Hatzfeldin keskirintamassa, mutta tapasi, vasten
  luuloansa, järjestettyjä rivejä, syöstiin takaisin ja kadotti 10
  kevyttä kanuunaa. Tämä hänen vastoinkäymisensä tuli merkiksi uuteen
  taisteluun pitkin koko linjaa.
  Alun teki, määräystä vastaan, kuten sanotaan, Juhana De Werth
  urhoollisen baierilaisen hevosväkensä kanssa. Häntä vastassa
  oli Douglas 10:ellä ratsasjoukolla, enimmiten skottilaisia ja
  saksalaisia, sekä 2 ratsaskuntaa suomalaisia ratsumiehiä eversti
  Henrik Hornin johdolla. Jokaisen ratsaskunnan välillä molempien
  ruotsalaisten siipien ensimmäisessä ottelupaikassa seisoi
  40 musketööriä, sekin perintö Kustaa II Aadolfin uudemmasta
  sotataidosta. Baierilaiset kaatuivat näitten tarkk'ampujain hyvin
  tähdättyjen luotien kautta, ajettiin takaisin, mutta palasivat
  uudestaan ja yhä uudestaan, kuten Pappenheimiläiset Breitenfeldin
  luona. Paitsi Pappenheimia, ei keisarillisella joukolla ollut
  yhtään niin rakastettua sankaria, kuin Juhana De Werth. Missä hänen
  ruskea hevosensa korskui ja punainen sotamerkkinsä loisti, siellä
  kaikki kaatui hänen edessään, siellä oli _furia_, kostotar, kuten
  siihen aikaan oli tapana sanoa. Vangittuna riisti hän irti itsensä;
  Kaatuneena ammutun hevosensa alle nousi hän jälleen heti toisen
  selkään; Koko ruotsalainen vasen siipi horjui hänen lyönnistään ja
  oli vähällä joutua hajalle. Reservi ryntäsi esiin, mutta ei kestänyt
  tuota peljättyä sankaria vastaan. Silloin huomasi Douglas, että
  baierilaiset joka kerta, kun olivat työnnetyt takaisin, jälleen
  kokoontuivat erään jalkaväkiprikaatin suojaan, joka seisoi linjan
  takana. Uupumukseen asti väsyneenä ja voitolle pääsemistä epäillen,
  onnistui hänen koota kolmen ratsaskunnan tähteet yhdeksi ainoaksi,
  hyökkäsi näitten kanssa baierilaisen jalkaväen kimppuun ja löi
  prikaatin kappaleiksi. Silloin De Werthin joukolle tuli hätä,
  se hajaantui ja vei johtajansa muassaan. Ollessaan niin lähellä
  voittoansa, ei De Werth vielä Taborin luona palatessaan tahtonut
  tunnustaa joutuneensa tappiolle. Hän koetti kaikin voimin koota
  miehensä tehdäksensä uutta hyökkäystä, mutta ne eivät enään häntä
  kuulleet, he pakenivat Baieriin, jossa de Werth jälleen saavutti
  maineensa "vastustamaton", eräässä tappelussa ranskalaisia vastaan,
  jossa hän pääsi voitolle.
  Ruotsalaisten oikeanpuolinen siipi oli hajallaan ylänköjen välissä,
  ajaen Götzin tappiolle joutuneita ratsumiehiä edellään, kun vahvat
  joukot Hatzfeldin reservistä heitä hätyyttivät. Tässä nyt taisteli
  Wittenberg, Kaarle Kustaa, Akseli Lillie ja Ruotsin sotajoukon ydin
  sekä Torstensonin henkivartiarykmentti sen etupäässä. Taistelu oli
  kova ja verinen. Götziä, joka oli sallinut sotilaittensa tehdä
  kaikkea vallattomuutta ja ilkivaltaisuutta, hänen raa'at sotamiehensä
  jumaloitsivat; nyt tahtoivat he kostaa hänen veristä varjoansa.
  Wittenberg tarvitsi kaiken sotataitonsa, Kaarle Kustaa kaiken
  uhkarohkean urhoollisuutensa kootaksensa ja yhä jälleen kootaksensa
  hajaantunutta väkeänsä. Vihdoinkin kokoontuivat heidän rivinsä
  taaskin Kustaa Aadolfin aikaisessa ihmetyttävässä järjestyksessä ja
  asettuivat vuorostaan hyökkäys-asemaan. Nämät voittoon tottuneet
  sotavanhukset ryntäsivät esiin kuten vahvasti sulkeutunut muuri
  tunkien kaikki pois tieltään. Vihollisten rivit murrettiin, he
  kääntyivät pois päin ja pakenivat täyttä päätä Taboriin. Heidän
  tykistönsä anastettiin ja suunnattiin vasten heidän keskirintamaansa.
  Tämän ylänköjen välissä tapahtuneen kovan tappelun aikana, jolloin
  mies miestä vastaan sodittiin, ei kukaan huomannut, että viisi