Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat - 01

  
  SUONION KOOTUT RUNOELMAT JA KERTOELMAT
  Kirj.
  J. Krohn
  
  Otava, Helsinki, 1897.
  
  
  SISÄLLYS:
   Tekijän esipuhe
   Varpunen
   I. Emma
   Lemmen aamu
   Sydämelle
   Armaalleni
   Nyt on aika armastella
   Tottelemattomat jäsenet
   Kova rangaistus
   Lempeni ja viisas ystäväni
   Armasta odottaessa
   Illalle
   Miks sua rakastan ma?
   Haudan partaalla
   Kahden kesken
   Tyhjyys
   Uusi sulhas-aika
   Helmi ja isänsä
   Kaikkein vaikein
   Unhoitus
   Ihmis-seuroissa
   Hiljaa!
   Puolen vuoden päästä
   Ma olin rikas
   Mut miltä tuntui katsees?
   Vapaa
   II. Lempi
   Neidon rukous
   Ainoa hetki
   Ne ovat vait
   Yhteen kasvaneet koivut
   Neidon lohdutus
   Nimetön sormi
   Sydämen taisteluita
   Oi kiitos!
   Keväällä 1876
   III. Iloa ja surua
   Suvilaulu
   Onneton
   Juomalaulu
   Soittoa kuullessa
   Sotamies-laulu
   Pikku Julius vainaa
   Järven rannalla
   Pää pystyyn
   Sun tahtosi tapahtukoon
   IV. Luonto ja elämä
   Suksimiesten laulu
   Lumisateella
   Rantakalliolla keväällä
   Clarens'in hautausmaalla
   Rauta
   Tähden tuikkiminen
   Purjehdusretki
   Viinitarhan edustalla
   Naurava käki
   Varoitus
   Runoniekan sydän
   Kaste ja Kyynel
   Elämän meno
   Turvaton
   V. Leikillisiä
   Neuvo
   Laiskuuden ylistys
   Varoitus tytöille
   L'Isle de la paix
   Lempi ja Lempo
   Komea hautakivi
   Suurisuiselle ystävälle
   VI. Vapaus ja isänmaa
   Italian herääminen
   Pohjolan valkeneminen
   Suomalaisille
   Koivu Etelässä
   Provessori Lönnrotille
   Vieras lippu
   Hyljätty äiti
   Karkuri
   Suomalainen maamme Ruotsalaiselle
   Tuhma, raak' on Suomalainen
   Suurelle herralle
   Feniläiset
   VII. Tilapäisiä
   Rouva Winterhjelmin muistikirjaan
   Taideniekka-seuran vuosijuhlassa
   Luettuani »Säkenien» toisen parven
   Helsingin teaterin vihkiäisissä
   Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille
   Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi
   Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi
   Huhtikuun 16 p. 1869
   Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä
   Aleksanteri II:n muistoksi
   Runebergin patsasta paljastettaessa
   Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään
   Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa
   Brahen patsasta paljastettaessa
   VIII. Virsiä
   Virsi kotimaan puolesta
   Taavetin 127:s psalmi
   Ijankaikkinen autuus
   Kastevirsi
   IX. Suomennoksia
   Neidon tunnustus (Käännös Saksasta)
   Nuoruus (Runebergin mukaan)
   Lorelei (Heine)
   Louhikäärmeen tappaja (Schiller)
   Sataa (Petöfi)
   Runoni (Petöfi)
   Lausuiko joskus Luoja mulle (Petöfi)
   Mer' ompi noussut! (Petöfi)
   Sodasta näin unta (Petöfi)
   Tytön ikävöiminen (Virolainen kansanlaulu)
   X. Kuun tarinoita
   XI. Novelleja.
   Viimeinen Rekryytin-otto
   Hollannin saaristossa
   Viimeinen Kosija
   Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa
  
  
  TEKIJÄN ESIPUHE
  »Koottujen runoelmien ja kertoelmien» ensimäiseen painokseen.
  
  Syksyllä maamies kokoilee aittoihin kesäisen vaivansa kasvut, niinpä
  kirjailijakin, kun vanhuuden päivät lähestyvät, mielellään kokoo
  yhteen, mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos maailmaan sirotellut.
  Mutta onkos näissä kaikissa kokoon ja tallelle pantavaa? sopinee syystä
  kysyä. Onhan syksy myös pohtimisen aika, jolloin akana erotetaan
  jyvistä. Sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut, vaan kuitenkin -- olen
  painattanut melkein kaikki uudestaan. Paneehan uudistalolainen paremman
  puutteessa monestikin akanoita ja petäjän kuorta varsinaisten jyviensä
  jatkoksi, sopineehan samoin meidän vielä vastaraivatulta, vielä
  köyhältä kirjallisuutemme pellolta korjata talteen vähemmälläkin
  valikoimisella. Sitten kun meillekin paremmat viljavuodet koittavat,
  nämät kokeet mielellään jättäkööt sijan
   Paremmille laulajoille,
   Runsahammille runoille.
  Helsingissä 25 p. marraskuuta 1882.
  J. Krohn.
  
  Suonion »Koottujen runoelmien ja Kertoelmien» ensi painos, jonka tekijä
  itse painoon toimitti, on jo useampia vuosia ollut loppuunmyötynä,
  jonka vuoksi on uuden painoksen ilmestymistä katsottu tarpeelliseksi.
  Tätä painosta toimitettaessa on silmällä pidetty, että niistä runoista,
  jotka tekijä oli kirjoittanut ennen kokoelman ilmestymistä, on
  ainoastaan ne kokoelmaan otettu, jotka tekijä itse siihen on valinnut.
  Lisätty on kokoelmaan ainoastaan viisi runoa, jotka tekijä on
  kirjoittanut kokoelman ensi painoksen ilmestymisen jälkeen. Sitä
  vastoin on kokoelmasta pois jätetty lasten laulut ja kertoelmat, joita
  ensi painos sisälsi vain muutamia näytteeksi; niistä on aikomus
  julkaista täydellinen kokoelma vast'edes.
  Tekijän kirjoitustapa ja kieli on säilytetty muuttamatta; ainoastaan
  muutamia pieniä epähuomioita on tasoitettu.
  Helsingissä marraskuulla 1897.
  
  
   VARPUNEN.
  
   Jos ruikutella voisin
   Ma kielin sataisin
   Tai kiurusena oisin
   Kohoova pilvihin, --
   Niin aina kiitteleisin
   Suloista Suomea,
   Ja Jumalalle veisin
   Ma huokauksensa.
   Hän silmät ehkä loisi
   Myös meihin raukkoihin
   Ja päivän paistaa soisi
   Saloihin synkkihin.
   Ei ääni mulle suotu
   Oo satakielisen;
   Heikoksi siipi luotu
   Ei kanna taivaasen.
   Vaan laulustani kuiten
   En huoli vaieta,
   Kun ääni lintuin muitten
   Ei kuulu talvella.
   Paremmat laulu-äänet
   Keväällä ehtinee,
   Niin kuullellessaan noita
   Jo varpu vaikenee!
  
  
  I. EMMA.
  
   Lemmen aamu.
  
   Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, --
   Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta
   Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!
   Mä tulin luokses -- poskes punastuivat!
   Se oli lempen' armas aamurusko!
   Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.
   Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! --
   Se oli lempen' ensi päiväkoitto!
   Ja pimeys sydämestäni haihtui.
   Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! --
   Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
   Ja nietokset mun sydämessän' suli.
  
   Sydämelle.
  
   Sydän, sydän saastahinen,
   Kuinka tohditkaan sa kurja
   Pyhää neittä ihaellen
   Toivoin tykyttää?
   Katso, silmäns' aurinkohon
   Tomun laps kun tohtii luoda,
   Puhdas paiste, kirkas loisto
   Silmät sokaisee!
   Kerta ainoo vaan mun anna
   Häntä nähdä, ihaella!
   Sokeentuu kun siitä silmän',
   Muut' ei näe kuin häntä vaan!
  
   Armaalleni.
  
   Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
   Luojan enkelien lahja lempeileväin.
   Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan,
   Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
   Ilmahan korkeellen sen leimu loistava entää,
   Valkaisee valoneen yötäkin pime'impää;
   Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,
   Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
   Mut voi poloa, voi, jos lieden se hurjana heittäis,
   Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!
   Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,
   Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!
   Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
   Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!
   Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,
   Herran asehena suurta toimehen saa.
  
   Nyt on aika armastella.
  
   Kukka kuihtuvi ihana
   Syksyn synkeän käsissä;
   Liedon perhon liipoittimet
   Ruimeltuupi, raukeaapi
   Talven kourissa kovissa.
   Kultaseni, kaunoiseni,
   Nyt on aika armastella,
   Aika suuta suikkaella,
   Hunajata huuliltasi
   Imeskellä ahnehesti,
   Kosk' on kerkeän keväimen
   Päivyt vielä paistamassa,
   Aurinko alenematta!
  
   Tottelemattomat jäsenet.
  
   Jäsenillen' vihastuen virkoin:
   »Voipa teitä, pahat palkkalaiset,
   Orjat uskottomat, pettäväiset!
   Toista teille käsken, toista teette:
   Jalat Lindan luo mun aina vievät,
   Vaikka kuinkin pyrin pakoisalle;
   Lindan puolehen myös silmät siirtyy,
   Josko luonen taivaasen tai maahan;
   Poski hehkuu, rinta huokoavi,
   Tuovat sala-tunteheni ilmi.
   Aikaa arvannut ois Linda kaikki,
   Jos ei suuni tok' ois uskollisna,
   Sanois muita valhettelijoiksi». --
   Nuhdellessan' näin jäseniäni,
   Linda äkkipäätä vastaan astui. --
   Nytpä suukin petti, huus: »Oi armas!»
  
   Kova rangaistus.
  
   Neito:
   »Hyi, poika häijy, rinnastan'
   Sä ryöstit sydämen;
   Sua ilkiöt' en ikinä
   Nyt päästä irrallen!»
   »Sä olet aarteen' armaimman,
   Kalleimman ryöstänyt;
   Siit' otan iki-orjaksen'
   Ma sielus, ruumiis nyt».
   »Kovasti sormes sidottu
   On kultapaulahan,
   Ja kahleheksi kytketyt
   Käsvarten' kaulahan».
   »Varkailla muilla leipää on
   Ja vettä ruokanaan;
   Sun rangaistukses julmempi,
   Saat suutelolta vaan».
   Poika:
   »Oi neiti, rangaistukseni
   On tosin armoton,
   Ja sielukin ett' orjana,
   Se kauhe'inta on».
   »Niin vahvast' onpi vangittu
   Mun sielun', että sois,
   Jott' ijät kaikki kestävä
   Tää orjuutensa ois!»
  
   Lempeni ja viisas ystäväni.
  
   »Petosta, valhetta on lempi,
   Mitätön, tyhjä uni vain!»
   Näin ystävä kokenehempi
   Suloista nauroi onneain.
   Kun valhe lie, ah ijäst' ikään
   Jos totuus tulematta ois!
   Jos unt' on, soisin ettei mikään
   Herättää koskaan mua vois!
  
   Armasta odottaessa.
  
   Istun ikävissäni:
   Kauan kulta viipyvi,
   Verkkaan aika vierevi --
   Riennä, aika, riennä!
   Riennä linnun lentimin,
   Sotkan siivin nope'in --
   Verkkaan vieret kuitenkin --
   Riennä, aika, riennä!
   Tulipa jo kultani,
   Lepää kainalossani,
   Mailma kaikk' unohtuvi --
   Viivy, aika, viivy!
  
   Illalle.
  
   Joudu ilta kaunis,
   Tyyni meille tuo!
   Loppu päivätöille,
   Lepo, rauha suo!
   Asettele aallot
   Lammin läikkyvän,
   Ett' taas kuvastaisi
   Saaren viherjän!
   Lampi läikkyväinen
   Mielenikin on,
   Päivän hälinässä
   Raukka rauhaton.
   Vaan kun joudut, ilta,
   Häly viihtyvi,
   Näen ainoasti
   Kuvan kultani.
  
   Miks sua rakastan ma?
  
   Näen sulla kauniit silmät,
   Näen sulla soman suun.
   Sua sikskö rakastan ma? --
   Niin ompi monen muun.
   Sull' onpi viisas mieli,
   Sä olet taidokas.
   Sua sikskö rakastan ma? --
   Kyll' ompi vertojas.
   Sull' lempeä on sydän,
   On sydän viaton.
   Sua sikskö rakastan ma? --
   Niin monen neidon on.
   Miks siis sua rakastan ma
   Kaikista enimmin,
   Niin että edestäsi
   Maan kaiken antaisin?
   Mun omani sä olet,
   Mun oman' ainoa;
   Siks maailma ei kanna
   Toist' yhtään vertaista.
  
   Haudan partaalla.
  
   Lapioi, lapioi!
   Hautuumiesi, lapioi!
   Jota niinkuin terää silmän
   Varjoin tuulosistakin;
   Sen nyt poveen mustan, kylmän
   Maan ma itse upotin.
   Lapioi, lapioi,
   Kultan' maahan lapioi!
   Lapioi, lapioi,
   Hautuumiesi lapioi!
   Käydess' ennen käsityksin
   Helpoittaa ma koitin tien;
   Nyt mä tänne jätän yksin,
   Tupaan kolkkoon, outoon vien.
   Lapioi, lapioi,
   Armaan' maahan lapioi!
   Lapioi, lapioi,
   Hautuumiesi, lapioi!
   »Miksi: elo?» kysyin ennen;
   »Ilohan ois oikeempi!»
   Ah nyt ilon' katos tännen,
   Elostani erosi.
   Lapioi, lapioi,
   Onnen' maahan lapioi!
   Lapioi, lapioi! --
   Herra -- voi! -- Mut mi soi?
   Virsi, jonka hältä kuulin,
   Kun hän jätti hyvästi,
   Jonka kylmenevin huulin
   Riemuin vielä veisasi!
   Virsi soi, virsi soi,
   Pyhä virsi, soi, ah soi!
   Virsi soi, virsi soi,
   Pyhä virsi, soi, ah soi!
   Virsi täynnä uskallusta,
   Voiton virsi autuas! --
   Nyt miss' otas, Tuoni musta?
   Miss' on saalis voitostas?
   Virsi soi, virsi soi.
   Pyhä virsi, soi, ah soi!
  
   Kahden kesken.
  
   Ovi kiinni! -- näin -- kas nyt ei kukaan saa
   Meitä häiritsemään päästä tännen. --
   Sata taas ma sullen annan suudelmaa,
   Sata kertaa halaan, niinkuin ennen.
   Ja sun sinisilmiis uskollisihin.
   Täynnä rakkautta hellää, pyhää,
   Kyynel sopukassaan hymyilevihin,
   Niinkuin lumottuna katson yhä.
   Kulta, kultan' armas! Taasko istutaan
   Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! --
   Mut ah! -- Tyhjähän tää seinäkuva vaan
   Hengetön, on kumppalina -- lesken!
  
   Tyhjyys.
  
   Ma kodissani kuljen -- kaikk' ompi ennallaan,
   Ja kuitenkin ah kuinka kaikk' on toista!
   Huoneen' on siivot, sievät, kaikk' kalut paikoillaan,
   Kukatkin vielä rehoitellen loistaa.
   Mut minä käyn ja katson: miss' on se käsi nyt,
   Mi kotin' on näin sieväks, suloiseks sääntänyt?
   Miss' ompi kodin »vaimo», sen henki hoitava,
   Sen päivänpaiste armas, sen sydän siunaava? --
   Tyhjää, tyhjää!
   Ja lapset pyörii, hyörii taas leikki-ilossaan --
   Ah eihän pienet raukat tiedä mistään! --
   He nauraa, laulaa, hoiskaa, myös itkee toisinaan
   He pienoisista vastoinkäymisistään.
   Mut minä käyn ja katson: -- miss' äidinsilmä on,
   Tuo väsymättä valpas, tuo uinahtamaton?
   Miss' äidin sydän hellä, mi lievens suruja,
   Ja sadat ilot keksi? -- Voi lapsi parkoja! --
   Tyhjää, tyhjää!
   Ma kamarissan' istun, taas sujuu multa työ --
   Eläväll' ompi elävistä huoli --
   Ja tässä rinnassani kuin ennen sydän lyö --
   Ei särkynytkään se, vaikk' armas kuoli!
   Mut miss' on hän, mi töistä mun kanssan' iloitsi,
   Varoitti ylpeillessä, pelossa rohkaisi?
   Tyhj' onpi kiikkutuoli työpöytän' ääreinen,
   Ja tuolla pieni sohva tuo myös -- -- ja sydämen' -- --
   Tyhjää, tyhjää!
  
   Uusi sulhas-aika.
  
   Mä muistan sen kuink' ennen illan tullen
   Sä morsianna istuit mua vuottain,
   Pelolla hiukan, vaan myös toivoin, luottain;
   Omashan tulevansa lupas sullen.
   Sä katsoit ikävöiden ikkunastas:
   »Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. --
   Päässeekö vaan hän toimitettavilta?» --
   Samassa suukkonen jo sulle vastas.
   Taas pitkä, pitk' on tieni luokse armaan.
   Mi siitä? Iloin halki mailman rientäis,
   Jos vaan, kun perillen sun tykös entäis,
   Vastaani rientäväsi toivois varmaan.
   Tuon pitkän tien ma yhä käyn luo kullan. --
   Mut ah! Ei syliään nyt enää suo hän,
   Ei minuun enää katsettakaan luo hän --
   Mun morsiamen' se asuu alla mullan!
   Näin joka pyhä kirkkomaalle kuljen. --
   Ah taas hääpäivähän jo haluaisin,
   Kun lakkaamatta taas sun nähdä saisin,
   Kun ijäks omanan' sun syliin suljen.
  
   Helmi ja isänsä.
  
   Isän polvilla Helminen kiikkuu,
   Sulosilmin se -- kas! -- hymyilee.
   Mikä pienoisen silmissä liikkuu,
   Kun se hiljaa näin iloitsee?
   Mikä? -- Last' isä lempivi pientä
   Viel' entistä hellemmin,
   Sen luoks' yhä töistähän rientää,
   Tukehuttavi suudelmin.
   Oi Helmi, kun petturi suuri
   Ei vaan isäs lempivä lie! --
   Sua suudellessa nyt juuri
   Hänet minnekä miettehet vie?
   Ah Tuonelan nyt salaisuutta
   Hän tuskalla tutkielee,
   Tai taivahan hän avaruutta
   Ikävöiden mittaelee.
   Suut' antavi sulle, mut toista
   Se suudelma tarkoittaa;
   Sua halaa, äitiäs muistaa --
   Kuva äidin se lemmen saa.
   Oi Helmi, kun petturi suuri
   Ei vaan isäs lempivä lie! --
   Sua suudellessa nyt juuri
   Hänet minnekä miettehet vie?
  
   Kaikkein vaikein.
  
   Ma kuulin: lemmen lahja suurin on,
   Mink' ihminen voi ihmiselle antaa,
   Kun oman henkensä hän uhriks kantaa
   Ja armaan puolesta käy kuolohon.
   Oisinko sijastasi kuolemaan
   Ma mennyt? -- Ah en hennonut ma oisi!
   Vaikeempi on, kuin olla kuolo voisi,
   Ett' elää täytyy surren armaintaan.
  
   Unhoitus.
  
   Minua lohdutellaan: »Aika tuo
   Haavoihis voiteen, lievitystä suo,
   Ja viimein lähestyypi unhoitus,
   Surujen kaikkein varma parannus».
   Vai unhoitus? Vai muistaakaan en sais?
   Kuvakin armaan multa katoais?
   Lohdutus armoton, mi ryöstää vois,
   Mit' edes kuolokaan ei vienyt pois!
   Ah suloinen mun suruisuuteni,
   Ah suruinen mun suloisuuteni,
   Sä muisto pyhä haihtua et saa! --
   En voi, en tahdokaan hänt' unhoittaa.
  
   Ihmis-seuroissa.
  
   »Jos koittaisit taas mennä seuroihin! --
   Mit' auttaa yksin istuin surkastua! --
   Saat nähdä: muiden iloisuus myös sua
   Mietteisin saattaa iloisempihin». --
   Ma läksin. -- Ilo, nauru, hälinä
   Ja leikkipuheet kaikui parhaillansa.
   Ma kuultelin -- ja nauroin muiden kanssa.
   »No miltä tuntuu?» kysyi ystävä.
   -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
   »Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon
   Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla
   Tuul'-ajon' yksin keikkuu avaralla,
   Kun laiva särkyi haaksirikkohon!»
  
   Hiljaa!
  
   Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!
   Tyynnä, suloisena lepääpi
   Hän kuin rauhaan päässyt marttyyri;
   Päättänyt on pitkän, raskaan vaivan,
   Nukkuvi nyt huoletonna aivan.
   Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!
   Vaikene, oi murhe vaikea!
   Hiltiy, oi tuska haikea!
   Häiritäkö hältä rauhan voisin?
   Takaisinko elon pauhuun soisin?
   Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!
   Mieltä riuduttava rakkaus,
   Rintaa kalvavainen kaipaus,
   Ikäväni, tunteheni kaikki
   Itsekkähät, olkaa vaiki!
   Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!
  
   Puolen vuoden päästä.
  
   Hymyillen sanoit: »Surus viihtynyt
   On viimein, mielessäsi virjennyt
   Taas entinen on into, katseestas
   Taas loisto kirkas paistaa, poskillas
   Taas raittiin veren puna hohtaa -- voi
   Mink' ilon minulle se näkö toi! --»
   Näin virkoit, uskollinen ystävä,
   Murhettan' surevainen, säälivä.
   Vaan näitkö rannalla Sicilian
   Sä koskaan Etnan vuorikukkulan,
   Mi lesken' yksinäisnä kohoaa
   Sen salmen suull', jost' yl' ei mennä saa?
   Sen rinteist' itää viini tulisin,
   Ei kukat missään loista tuoreemmin,
   Ja lumist' ikuisista kimmeltää
   Sen rohkeasti pystynäinen pää.
   Luulispa: ilo tääll' on riemuinen!
   Luulispa: rauha tääll' on ainainen!
   Ilohan vaan, mi muu, nuot kukat lois,
   Ja rauha vaan näin tyynenkylmä ois.
   Sä petyt -- kulukoon vaan tuokio
   Ja taasen puhkee salatuska jo.
   Reventeet umpeenmenneet pakahtuu,
   Ja kivut katkerimmat uudistuu,
   Ja rakkaus taas hellin, hartahin
   Ja kaipauksen liekki palavin
   Taivasta kohti pyrkein kohoaa,
   Sielt' armast' alas turhaan tavoittaa.
   Ja silloin viimein lähde kyynelten
   Kuohahtaa yli, paisuin tulvillen,
   Ja polttavalla laavavirrallaan
   Hävittää kaikki, mihin sattuu vaan.
   Miss' on nyt kukat, ilon kuvaus?
   Miss' on nyt lumet, rauhan ilmoitus?
   Ylt' ylitsensä vuori mustihin
   Puettu taas on suruvaatteisin,
   Ja päänsä, valkeelt' äsken paistava,
   Peitetty taas on murheen tuhkilla. --
   Ah, pitkä työ taas ajalla nyt ois,
   Ennenkuin peitteellään ne peittää vois!
  
   Ma olin rikas.
  
   Ma olin rikas, kaikkein rikkahin!
   Mull' oli kaikki, mitä rohke'in
   Mielikuvitus vaan koskaan luoda vois,
   Ja mitä toivo tulisinkin sois;
   Mull' oli maan ja taivaan rikkaus --
   Mull' olit sä, mull' oli _rakkaus_!
   Kaikk' kuolo ryösti -- kerjäläisnä saan
   Nurkassa tässä nyt ma seista vaan,
   Nöyrästi kumartain ja kiitellen,
   Jos rikkaat joskus edes roposen
   Minulle viskaa -- _säälin sanasen_.
  
   Mut miltä tuntui katsees?
  
   Minuhun muinoin katsoit ja virkoit: »olen sun!»
   Ja silmä suli silmään ja sielu sieluhun.
   Ma kerroin pelkon' kaikki ja tunteen' tuliset,
   Sä mullen ikäväsi ja toivos salaiset.
   Taas loit nyt katseen pitkän ja kirkkaan minuhun,
   Taas suli silmä silmään ja sielu sieluhun;
   Et jaksanut nyt enää sä virkkaa sanaakaan --
   Sä katsoit ja mä katsoin näin puhumatta vaan.
   Kosk' ensilemmen katseen mä muinoin sulta sain,
   Niin tuntui: »tään maan päällä mä olen autuain!»
   Mut miltä tuntui katsees, kun multa läksit pois? --
   Se tuntui, niinkuin tuolla jo taivaass' oltu ois.
  
   Vapaa.
  
   Sä olet vapaa taas -- niin mulle sanotaan --
   Saat vapaast' ihaella suloisuutta;
   Sun lupa ompi onnea taas uutta.
   Jos mistä mieli tekee, mennä hakemaan! --
   Ma olen vapaa! -- näinhän mailman ympäri
   Liehuilla myös maanpakolainen saisi,
   Vapaasti, minne mieli houkuttaisi.
   Yks paikk' on kieltty vaan -- se, jota rakasti!
  
  
  II. LEMPI.
  
   Neidon rukous.
  
   Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi,
   Toinen ankaraa anovi valtikasta,
   Viisautta Salomo kuningas suuri
   Pyys polvillansa.
   Mitäpä mä rukoellen, neito raukka?
   Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi,
   Sulokuvan armaan sulhaseni siihen
   Ain' asumahan!
  
   Ainoa hetki.
  
   Mä hetken vain
   Sun nähdä sain,
   Vaan ei kuvas katoa muistostain.
   Näin hetken on työ.
   Kun salama lyö,
   Mut ijäks jäljen se puuhun syö.
   Oi riemuisaa,
   Oi katkeraa.
   Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!
   Unhoittaa pois
   Sit' en mä vois,
   Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!
  
   Ne ovat vait.
  
   Sä lausuit: »lempi-onneas
   Kadehdin totta tosiaan!
   Kun kuultelen sun laulujas.
   Lemmestä yhä kuulla saan.
   Sua tänään Kaisa katselee.
   Huomenna Aina halailee,
   Taas toiste Valpuri suo suuta,
   Näin joka laulu tuopi uutta.
   Kylässä tokko yhtään lie,
   Jot' ei sun luokses lempi vie!»
   Ma huokasin: »ah jospa vaan
   Minulla ykskin kulta ois!
   Sitähän aina huudetaan,
   Mimmoista vasta saavans' sois.
   Jotk' omakseen jo kullan sait,
   Ne ovat vait, ne ovat vait!»
  
   Yhteen kasvaneet koivut.
  
   Kaks kasvoi koivahaista,
   -- Kaks vesoi valkeaista
   Yksillä perillään;
   Juurensa yhteen juurtui,
   Tyvensä yhteen puuttui,
   Latvat on erillään.
   He niillä huiskaellen,
   He niillä kuiskaellen
   Puhuelevat näin:
   »Kuin tänne, kumppalini,
   Osasit parihini,
   Kuin vierit vierehein?
   Mun emä maahan puotti,
   Sun kevättuuli tuotti
   Siipinsä kepe'in.
   Jos toinen meistä sortuis,
   Nyt murehisin murtuis
   Myös kohta toinenkin.»
  
   Neidon lohdutus.
  
   Muinoin houkka huokaelin,
   Vähätietoinen valitin,
   Koska kultani erosi,
   Armas läksi muille maille.
   Nytp' en aiheetta apeudu,
   Suotta surekaan eneä,
   Keinon keksin tuskalleni,
   Mutkan murheellen osasin.
   Eron päivä kun tulevi,
   Sulho tielle suoriuvi,
   Merenrannalle menevi, --
   Riennän rannalle minäkin;
   Siinä vielä viivyttelen,
   Kovin kahlehin pitelen.
   Kunpa päässeepi käsistä,
   Pursin poijes purjehtivi,
   Joko jäänen mä jälille?
   Enpä jää mä sittenkänä!
   Jalkani se jäi jälille,
   Mutta silmät seuroavi
   Ulapan sini-selille,
   Lakkipäille lainehille.
   Vaan kun kultani katoovi,
   Etten hänt' eroitakana,
   Silmini selitäkänä,
   Joko jäänen mä jälille? --
   Enpä jää mä silloinkana.
   En jää silloin, enkä milloin,
   Enkä ilmoisna ikänä!
   Josko jäikin silmä raiska,
   Raukesi ilman rajoille,
   Ajatukseni ajelen,
   Työnnän mielen mietteheni,
   Ajan toivoni tuliset,
   Työnnän hehkuvat haluni.
   Ne ne parvessa pysyvi,
   Sulhoani seuroavi,
   Väsymättä, uupumatta,
   Hetkekskänä heittämättä,
   Vaikka kulkis kaikki rannat,
   Vaikka äärihin mailman!
  
   Nimetön sormi.
  
   Sai nimen sormet kaikki,
   Yks nimettömäks jäi.
   Kaikilla muilla arvo
   Vai ois, täll' yksin ei?
   Rumemp' on peukaloinen,
   Sakari mitätön,
   Miks neljäs sorm' on halpa,
   On yksin nimetön?
   Kun ihmis-sydämehen
   Lemp' ensin syttyvi,
   Se kytee salaa, piillen
   Kaikilta kainosti.
   Tää veitikka se tietäis,
   Vaan viel' on äänetön,
   Ei nimeä se virka --
   Siks on se nimetön.
   Vaan koska kerran lempi
   Sanoiksi puhkeaa
   Ja nimen armaan, kalliin
   Rohkeesti ilmoittaa,
   Kun neljäs sormi julki
   Saa kultakiehkerön --
   Nimellisekskö muuttuu
   Jo silloin nimetön?
   Ah onnellen, min lempi
   Maan päälle tänne loi,
   Säteelle paratiisin,
   Ken nimen antaa voi?
   Sanoilla moinen autuus
   On selittämätön --
   Siks lemmen sormi nytkin
   Ja ain' on nimetön.
  
   Sydämen taisteluita.
  
   Lempen' armas, kuollut, hautaan vaipunut,
   Elon' aurinkoinen ijäks laskenut,
   Hautaan kanssas vaipua mun salli myös,
   Ijäks peittäköön mun rauhallinen yös!
   Tuolla -- kas! -- tuo ranta kuollut, talvinen,
   Tuonen kirkas valkovaippa peittää sen;
   Meri elää, jos se elämätä on,
   Sysimustin aalloin kuohuu rauhaton.
   Elon merelt' -- ah! -- jos pian päästä pois
   Kuolon rantaan loistavaan ja tyyneen vois!
   Vaan mi tunne kumma, tunne autuas? --
   Sydän, hourailetko, vai näet unias? --
   Mist' tää outo riemu, ihme suloisuus?
   Niinkö taivaass' alkaa elon päivä uus?
   Minkä kuolo ryösti, näinkö jälleen saan?
   Lempi haudattuko nousi haudastaan?
   Ei! -- Ei! -- poistu kauas, petos ihana,
   Viettelevä sydäntäni heikkoa!
   Armas olet, liiankin jo armas, vaan
   Armaaksen' en sua tunne kuitenkaan. --
   Mikä kuoli, kuollehist' ei nousta voi --
   Virvatuli viekas olet, valhekoi!
   _Uusko_ lemp' ois nimes -- lemp' on aina uus,
   Aina vanha, yks vaan, se sen salaisuus, --
   Lempo häijy olet, käsin rohke'in
   Saastuttava murheen pyhän temppelin!
   Lempo! -- näinkö kirkas katsantonsa ois?
   Sekö herättää näin pyhän tunteen vois?
   Vainaan nimen huudan, tuo ei poistukaan!
   Jumalaa mä rukoilen -- tuo hymyy vaan! --
   Herra! Oisko mahdollista? -- Vitsaus
   Oisko kärsitty -- taas suotu siunaus?
  
   Oi kiitos!
  
   Oi kiitos kaikesta onnestain,
   Min tahtomatt' olit luonut;
   Ilosta, riemusta, minkä sain,
   Min tietämätt' olit suonut;
   Ja voimast', innosta koettamaan
   Taas korke'impihin uudestaan,
   Min silmistäs olin juonut!
   Turh' oli toivoni -- luotas pois
   Jo sun sydämes minut syöstää.
   Sun lempes aartehen' ollut ois.
   Sen toinen multa nyt ryöstää. --
   Oi kiitos kuitenki! -- Minkä sain,
   Ei ryöstää voi, se on muistossain
   Kuin tähti tuikkiva yöstä.
  
   Keväällä 1876.
  
   Mä lempeni hautaan peitin --
   Se vaipui jo kuolleeksi --
   Sen päälle mä mullat heitin,
   Ja lausuin: »ain' ijäksi!» --
   Näin luontokin, talven saapuin,
   Kaikk' kukkaset hautaa pois,
   Ne peitellen lumikaapuin,
   Kuin enään ei toivoa ois.