Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet - 01

  
  
  SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET
  Kuvaeli
  Julius Krohn
  
  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 86 Osa.
  
  SKS, Helsinki, 1897.
  
  
  SISÄLLYS:
  Esipuhe
  Johdatuksena: Tekijän omakirjoittama elämäkerta
  I. Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642
   1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana
   2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa
   3. Mikael Agricola
   4. Agricolan aikalaiset
   5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat
   6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen
   7. Ensimmäiset lainsuomennokset
   8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen
  II. Fennofiilein aikakausi 1642-1809.
   1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen
   syrjäytyminen
   2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku
   3. Taneli Juslenius
   4. Henrik Gabriel Porthan.
   Kristfrid Ganander
   5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne
   6. Hengellinen runous
   7. Maallinen runous
   8. Talonpoikais-runous
   9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus.
   Yleiskatsaus
  10. Suomenkielen virallinen käytäntö
  III. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi
   A. Murteitten taistelun aika. 1809-44.
   1. Ensimmäinen kansallinen heräys.
   2. Murteitten taistelu
   3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus
   4. Jaakko Juteini
   5. Kaarle Aksel Gottlund
   6. Taiderunoilijoita
   7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen
   8. Uudemman kansanrunouden edustajat
   9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke
  10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus
  11. Sanomakirjallisuus
  12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
  13. Elias Lönnrot
  14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan
   B. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.
   1. Toinen kansallinen heräys
   2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus
   3. Maamiehen ystävä ja Kanava
   4. August Ahlqvist
   5. Suomettaren miehet
   6. Kirjallinen Kuukauslehti
   7. Lyyrillisiä runoilijoita
   8. Aleksis Kivi
   9. Näytelmänkirjoittajia
  10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus
  Nimien luettelo
  Viiteselitykset
  
  
  Esipuhe.
  
  Esillä oleva teos oli tekijän alkuansa aikomus julkaista kolmantena
  osana Kalevalan tutkimuksella aloittamaansa _Suomalaisen kirjallisuuden
  historiaa_. Koska kuitenkin ensimmäisen osan kustantajan ei enää sopinut
  ottaa tätä kustantaakseen, oli luonnollisinta toimittaa se painosta eri
  teoksena. Toinen osa suunniteltua Suomalaisen kirjallisuuden historiaa,
  Kantelettaren kertovaisten runojen esitys, tulee vastaisuudessa tietysti
  myös erikseen ilmestymään.
  Tätä teosta voipi sanoa tekijän kaiken ikänsä kirjoitelleen, aina siitä
  saakka kuin valmisteli väitöskirjaansa _Suomenkielinen runollisuus
  Ruotsin vallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta_ 1862 ja
  kokoili elämäkerrallisia tietoja _Helmivyöhön suomalaista runoutta_
  1866. Samaan aikaan oli hän painattanut esitelmän _Suomen nykyisemmästä
  kansarunollisuudesta_ kalenteriin. Mansikoita ja Mustikoita 1860 sekä
  julkaissut useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja kuvalehdessä
  _Maiden ja Merien takaa_ 1864-66. Lukuvuonna 1874-75 piti hän Helsinkiin
  perustetussa nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden
  historiasta, ja tältä ajalta, joll'ei jo aikaisemmalta, on se esityksen
  puolesta täydellinen, vaikka ainoasti Gottlund'iin ulottuva
  käsikirjoitus, joka on ollut teoksen pääasiallisena pohjana.
  Erikoisjulkaisuja ilmestyi 1870 luvulla _Koittaressa_ (Poppius'en
  elämäkerta), _Suomen Kuvalehdessä_ ja _Kirjallisessa Kuukauslehdessä_
  (esim. Katsahdus suomenkielisen sanomakirjallisuuden vaiheisin 1871);
  myös _Kertomuksissa Suomen historiasta_ on suomalainen kirjallisuus
  huomioon otettu. Vv. 1879-83 antoi tekijä _Biografiseen nimikirjaan_
  enimmät kirjallisuutemme historiassa mainittavain miesten elämäkerrat;
  siihen aikaan hän vielä julkaisi _Suomalaisen virsikirjan historian_
  1880, yleiskatsahduksen _Suomalaisuuden ensimmäinen heräys_ Snellman'in
  kunniaksi _Toukokuun kahdestoista päivä_ 1881 toimitetussa albumissa
  sekä kirjallisia arvosteluita _Valvojassa_. Viimeksi esitti hän
  yliopistossa lukuvuonna 1885-86 suomalaisen kirjallisuuden historiaa
  Agricolasta alkaen nykyiseen aikaan asti. Näistä luennoista on tallella
  paitsi konsepteja, joista hän luki, kahden kuulijan muistiinpanot,
  toinen pikakirjoituksella, toinen tavallisella kirjoituksella.
  Tekijä puhui usein siitä, miten valmiina tämä teos hänellä oli, ainoasti
  viimeistä silitystä vailla, niin että sen milloin hyvänsä olisi voinut
  julkaista. Valitettavasti hän monien muiden töittensä estämänä -- muun
  muassa halusi hän ensin saada painosta Kantelettaren tutkimuksen -- ei
  tähän viimeistelyyn eläissään ryhtynyt. Siitä olisi silloin epäilemättä
  tullut kaikin paikoin yhtä tasainen ja kepeälukuinen kirja, jota ei
  millään toisen työllä ole ollut mahdollista saavuttaa.
  Toimittajan työ on paraasta päästä ollut ikään kuin toisintojen
  kokoonpanemista; sillä päämääränä on ollut saada teos niin paljon kuin
  suinkin tekijän omin sanoin ja ajatuksin esiintymään. Tosiasioita ja
  liitekohtia on tarpeen vaatiessa tietysti usein täytynyt lisätä, jota
  vastoin esteetisten arvostelujen täydentäminen aniharvoin on tullut
  kysymykseen.
  Ensimmäinen ja toinen luku sekä kolmannen luvun edellinen lohko luovat
  kukin ajastansa täydellisen kokonaiskuvan, jossa milt'ei joka-ikinen
  vähänkin merkillinen kirjateos on huomioon otettuna. Ne ovat muodonkin
  puolesta verrattain eheitä ja suhtaisia, sillä niitä kokoonpannessa on
  voitu käyttää tekijän valmista käsikirjoitusta. Toimittajan kokonaan
  uudestaan kirjoittamia elämäkertoja ovat kuitenkin Porthan'in, josta oli
  runsaasti lisätietoja karttunut, sekä Lönnrot'in, joka puuttui
  mainitusta käsikirjoituksesta, vaan jota ei olisi ollut sopiva
  myöhempien konseptien mukaan aivan lyhyesti esittää, lyhyemmin kuin
  esim. Juteinin ja Gottlund'in elämäkertoja.
  Kolmannen luvun jälkimmäinen lohko, Uuden Suomen aika, on sitä vastoin
  monessa katsannossa vaillinainen ja epätasainen. Muodollisessa suhteessa
  on toimittajalla ollut monesti vaikea tehtävä saada sujuviksi lauseiksi
  luentokonseptien katkonaisia iskusanoja, milloin ei Biografinen
  Nimikirja tai joku kuvalehdissä julkaistu elämäkerta ole ollut apuna.
  Tekijän esitys ulottuu vuoteen 1886, vaan niinkin pitkälle ainoasti
  kaunokirjallisten teosten suhteen. Tätä puutetta edes jossakin määrin
  täyttääkseen on toimittaja lisäillyt elämäkertoja, suureksi osaksi
  tekijän omia kirjoittamia, etenkin 2:seen (kaikki), 5:nteen ja 6:nteen
  (kaikki) lukukappaleesen, sekä runsaasti myös rivinalaisiin
  muistutuksiin. Huomaavainen lukija voi siten saada jotenkin täydellisen
  kuvan yleensä suomenkielisestä kirjallisuudesta 1860 luvun,
  tieteellisestä 1870 luvun ja kaunokirjallisesta, niinkuin on mainittu,
  1880 luvun keskipaikoille, jota pitemmälle toimittaja ei ole katsonut
  oikeaksi vainajan teoksessa mennä, muuten kuin tilapäisesti
  muistutuksissa.
  Muodollisista seikoista on vielä mainittava, että kaikki teosten
  nimitykset sekä otteet ovat kahdessa ensi luvussa kirjain kirjaimelta
  kopioidut, myöskin mitä ison kirjaimen ja kaksinkertaisen w:n
  käyttämiseen tulee, joista kolmannessa ei enää ole ollut tarpeen lukua
  pitää. Lähteitä on yleensä ilmoitettu ainoasti silloin, kun on jotain
  uutta lisätty.
  Lopuksi pyytää toimittaja saada ilmi lausua hartaimman kiitollisuutensa
  kaikille niille, jotka tiedon-annoilla ja neuvoilla ovat hänelle tässä
  työssä avullisina olleet, ennen muita vanhemman kirjallisuutemme
  tarkalle tuntijalle tohtori _K. Grotenfelt'ille_.
  Helsingissä Joulukuulla 1897.
  Kaarle Krohn.
  
  
  JOHDATUKSENA:
  TEKIJÄN OMAKIRJOITTAMA ELÄMÄKERTA.
  
  J. Krohnin elämäkerta.
  "Käskystä kokoonpantu, tarpeellisten ja tarpeettomain tietoin avulla"
  (Biografista Nimikirjaa varten, kaikesta päättäen v. 1881).
  "Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügen-saaresta. Siellä Krohn'eja
  nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa
  ynnä Meklenburg'issa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä
  Norjaan. Rügen'istä tuli isäni isä Aabraham Krohn noin v. 1785 Pietariin
  onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa,
  sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen
  kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut
  sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden
  kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan
  (Sleesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seutuun), Ranskaan, Lontoosen ja
  Madeira-saareen. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai
  nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön -- vanhan-aikaiseen tapaan
  ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa
  vääräuskolaisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään
  vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa.
  Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska
  siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat
  veljekset itselleen Suomen kansalais-oikeuden, joka teki heidät Venäjän
  keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista
  venäläisistä rasituksista, Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni
  koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota
  uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä
  Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenberg'in ja nai hänet.
  Isänsä puolelta oli minun äitinikin Pietarin Saksalaisia, mutta hänen
  äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta
  Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.
  "Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät
  Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä).
  Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin
  sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt
  Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan
  satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. Toukok. 1835.
  Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla
  kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.
  "Ensimmäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin
  vuoroittain Pietarissa, vuoroittani Kiiskilässä. Ensimmäisen matkani
  suoritin siis jo 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten
  leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä
  Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi.
  Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein
  lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei
  voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin
  niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843.
  Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rhein-jokea myöten Sveitsiin,
  sieltä Itävaltaan ja Elbe-virtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta
  kotiin. Ett'ei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että
  minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka
  silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.
  "Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini
  terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti
  Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina
  ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat
  poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia
  yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa
  ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin
  paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat
  aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan
  tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen
  kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka
  vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen
  kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokoko-ajan
  aistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin,
  lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia
  kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä
  talon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja,
  kvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin
  muistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut
  äitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria
  varten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras
  kaikellaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin
  maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja,
  joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä
  olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli
  hänellä myös pari kammaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän
  yhteen aikaan 'perpetuum mobilea' eli ikiliikkujaa keksiä.
  "Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut
  syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimmäinen lapsuuteni aika ei ollut
  hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä
  katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä
  sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin
  tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan.
  Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun
  saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He
  päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren
  luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä
  valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti
  nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon
  aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun
  herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli
  lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaatori
  Trapp'in), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet
  enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli
  kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me
  sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.
  "Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti
  opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarissa eräs
  siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen
  saimme ranskalaisen 'kuvernöörin', joka kaksi vuotta muustakin
  opetuksesta piti huolen -- omalla kielellänsä. Tästä tietysti taivuimme
  oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin
  vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä
  kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää
  nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia sekä suomea.
  "V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston
  kolmannelle luokalle. Sen-aikuisen alinomaisen 'opin saunan' avulla
  suoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin
  ylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta Suomen
  miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva henki, kuin
  myös useampain opettajain, varsinkin _K.V. Ahrenberg'in, K.H.
  Ståhlberg'in ja K.H.J. Ignatius'en_ palava isäinmaan-rakkaus.
  Erittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja koki
  kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa. Samaan
  suuntaan vaikutti niinikään lehtori _J.O. Fabritius_, se sukulainen,
  jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka häneltä sain,
  olivat ensimmäinen runollinen teos, jonka muistan lukeneeni. Sitten
  ahmasin muutkin Runeberg'in runoelmat, sen jälkeen tutustuin
  ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzén'iin, Tegnér'iin y.m.), jota
  vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi
  myöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en
  sisarta, _Amalia Fabritiusta_ (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen
  Erikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isäinmaallinen
  nainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan kauneudesta,
  sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan käsityksessä.
  "Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin
  hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan
  maahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneesen,
  kadonneesen, kuolleesen, -- rakasta muistoa olleesta paremmasta Ruotsin
  ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä kieleen
  tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen
  kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen,
  kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä syntyivät näinä
  aikoina myös minun ensimmäiset runokokeeni.
  "Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen
  suomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman _Kaarlo
  Slöör'in_ vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen
  harrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin
  Kirjallisuusseura, joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki
  itselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on
  levähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota
  Slöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä
  ilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöör'illä oli ollut
  herätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus
  suomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät
  kehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän,
  keneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään
  hyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani, joka
  siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä käytännöllisesti
  paljoa paremmin, niin että ilman lukemattakin kutakuinkin saattoivat
  päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen aikaan ei ollut leikin
  asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli Europaeus'en
  ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen kutakuinkin
  sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea kekseliäisyyttänsä,
  ja keksiä edes A--L alkavia synonyymejä. Tähän aikaan myös rupesin
  lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä koulukurssiin kuului, ja
  yllämainitun neiti Fabritius'en avulla laittamaan Kalevalassa löytyvien
  outojen sanojen luetteloa.
  "Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini
  vahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme
  kautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet
  metsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin
  vaihtuivat nämät huvitukset purjehdusretkiin merellä. Tavallisesti ei
  meitä nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos
  kiitäneet; usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja
  vartaassa paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta
  illan hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroittiin,
  sukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin
  harjaannuin ja välistä uin sangen leveäin selkäin, kerran koko
  virstanmääräisen poikki. Talvella hiihdettiin ahkerasti. Viimeisenä
  kouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on ollut
  vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden vahvistaja,
  ruumiin virvoittaja.
  "V. 1853 lopetin koulun ja pääsin sitten kesällä ensikerran katsomaan
  tuota 'luvattua maata', Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo
  olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni
  perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli
  kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden
  mahtavan talonpoikais-pohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme
  sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon
  kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta
  tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä
  luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielenkuvitelmiani.
  "Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimmäinen lukukauteni
  ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa
  rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen
  aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo.
  Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä
  selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. 'Kaikki,
  tahi ei mitään!' on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni
  perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi.
  Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla,
  varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin,
  lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan
  antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua
  vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut
  kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko
  lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona,
  ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei
  vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.
  "Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistamiseksi ollut lähetetty
  merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika.
  Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäsen
  Pohjois-Englantiin, Skotlantiin sekä Norjaan. Viimeksi vietin kuusi
  viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen
  tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimmäinen omain
  siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin
  ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet
  edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta, että saaristo isäni
  maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka
  päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.
  "Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian
  juuri nyt professoriksi tulleen Snellman'in johdon alla. Tietysti
  jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella
  suomustamaan itseäni. Historiaa lukiessani, koetin aina päässäni kerrata
  luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti
  alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono Suomalainen yhä vielä olin.
  Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä siihen
  aikaan tuskin vielä oli saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin
  seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä
  vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin
  viettänyt Ahlqvist'in, Tikkasen, Polén'in ja Salmelaisen kanssa ja jossa
  olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes
  keskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin
  viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja
  ennen-aikaisuudesta. Ainoasti Slöör'in kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn
  välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.
  "Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa,
  Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859
  Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin
  toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta)
  aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimmäisellä
  esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku
  filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan
  hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa
  tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on,
  suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä.
  Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut
  olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat
  pois luettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua
  jälleen koetin suomentaa.
  "V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä
  maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin, taas minulle niin
  rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimmäisen
  pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitä vastoin jäi aiottu retki
  Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.
  "Syksyllä tuli painosta ensimmäinen kokoelma runojani, sisältävä muun
  muassa _Kuun tarinoita_, yhdessä Slöör'in runoelmain kanssa (Mansikoita
  ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihkossa). Ylioppilaaksi
  tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen
  suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennen kuin olin
  tarpeeksi suomistunut, Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta
  1856.
  "Samana syksynä 1860 rupesin valmistamaan väitöskirjaa _Suomenkielinen
  runollisuus Ruotsin vallan aikana, ynnä kuvaelmia suomalaisuuden
  historiasta_; sen valmistuttua v. 1862 keväällä määrättiin minut
  seuraavana syksynä suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi, jossa
  virassa olin syksyyn 1875, saaden sillä aikaa toimittaa professorinkin
  virkaa kokonaista kuusi lukukautta. Mainittuna syksynä pääsin
  suomenkielen lehtoriksi, jonka viran toimia jo kymmenen vuotta olinkin
  'de facto' toimittanut.[1]
  "Ensimmäinen itsenäinen julkaisu _Suonion runoelmia_ ilmestyi 1865,
  toinen lisätty painos 1869.[2] Sitä paitsi löytyy koko joukko runojani
  hajallaan Suomen Kuvalehdessä sekä kaikellaisissa tilapäisissä
  julkaisuissa. Runomittaisista suomennoksistani ovat suurimmat Körner'in
  näytelmä _Syyn sovitus_ (Näytelmistössä 1863), ja Runeberg'in _Vänrikki
  Stoolin Tarinat_, jossa toisten kanssa olen ollut osallisna.
  Kaunokirjalliseen syntiluettelooni (katso Kieletärtä!) kuuluvat muuten
  vielä suomennokset seuraavista Walter Scott'in romaaneista: _Ivanhoe_
  1870, _Vanha tarina Montrosesta_ ja _Lammermoor'in morsian_ 1871, _Musta
  Keri_ (Suomen Kuvalehdessä) 1874, _Qventin Durward_ 1877 ja _Perth'in
  kaupungin kaunotar_ 1878.
  "Samaan kirjallisuuden kevyt-aseiseen peltasti-joukkoon kuuluvat
  niin-ikään minun toimittamani kuvalehdet: _Maiden ja Merien takaa_
  1864-66 ja _Suomen Kuvalehti_ 1873-80.
  "Tämän ohessa olen, varsinkin sen jälkeen kun omat, Suomalaisiksi
  kasvatettavat pienokaiset sitä rupesivat tarvitsemaan, toimittanut
  muutamia kuvallisia lastenkirjoja: _Pienokaiset_ 1869, _Koti-eläimet_
  1872, _Minun äitini_ v. 1875, _Pikku joululahja_ (yhdessä _Kaarle Samuli
  Suomalaisen_ kanssa) 1878 sekä _Kylän lapset_ 1880. Vielä olen
  suomentanut suuren osan _Andersen'in satuja_, kuusi vihkoa 1869-80[3] ja
  ollut ajoittain osallisna lasten lehtein toimituksessa (Lasten Suometar
  1857, Pääskynen 1871).
  "Puoleksi leikkiä, puoleksi tieteellistä totta ovat olleet _Kertomuksia
  Suomen historiasta_ (Kaarle X:n hallituksen loppuun), viisi osaa
  1869-80. Niin-ikään olen kompiloinut 6:n ja 7:n osan (1867 ja 1874) niin
  sanottuja _Gruben kertomuksia_ sekä loppukolmanneksen 5:stä (1866).
  Samoin olen suomentanut _Macaulay'n historian_ ensimmäisen osan 1866.[4]
  Varsinaiset tieteelliset kirjoitukseni koskevat myös osaksi historiaa,
  niinkuin _Henrik Lättiläisen kertomukset Liiviläisten ja Virolaisten
  tavoista, Virolaisten historialliset runot_ ynnä muutamat muut
  Historiallisessa Arkistossa.[5] Kielitieteesen kuuluu _Viron kielioppi
  Suomalaisille_ 1872, sekä suuri joukko muistutuksia ja lisäyksiä
  Corander'in suomalaiseen lauseoppiin, jotka otettiin huomioon sen
  toisessa painoksessa 1865.[6] Muutamat kajoovat myös suomalaisen
  kirjallisuuden historian alaan: _Virolaiset ja ylimalkaan
  länsisuomalaiset aineet Kalevalassa_ (Suomi, II. 10) 1872, _Suomalaisen
  virsikirjan historia_ 1880, _Suomal. Kirjallisuuden historia I.1:
  Kaunotieteellinen katsahdus Kalevalaan_ 1881.[7] Tähän on luettava vielä
  _Helmivyö_ 1866, lyhyillä elämäkerroilla varustettu suomalainen
  anthologia. Pieniä tietoja kaikilta näiltä aloilta löytyy paitsi sitä
  Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerroissa.
  "Ainoa jälki ensimmäisestä luonnontieteellisestä suunnastani on
  _Stöckhardt'in Kemian_ suomennos 1864. Erillään muista toimistani ovat