Suomalaisen kirjallisuuden historia I: Kalevala - 01

  
  SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTYORIA I
  Kalevala
  
  Kirjoittanut
  JULIUS KROHN
  
  Weilin ja Göös, Helsinki, 1885.
  
  Saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpapalkinnon 1881.
  
  SISÄLLYS:
   Esipuhe.
   Johdanto.
   I. Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta.
   I. Kalevalan yhtenäisyys.
   II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.
   III. Väinämöinen.
   IV. Ilmarinen.
   V. Pohjan neito.
   VI. Lemminkäinen.
   VII. Aino.
   II. Kalevalan runoin löytöpaikat.
   I. Kalevalan runot Suomen kielen alueella.
   II. Kalevalan runot Vironmaalla.
   III. Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin.
   I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa.
   a. Lappalaisissa.
   b. Volgan ryhmässä.
   c. Perman ryhmässä.
   d. Ugrilais-ryhmässä.
   II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan
   muissa heimoissa.
   a. Samodejeissa.
   b. Tatareissa.
   c. Mongoleissa.
   III. Kalevalan kaltaiset aineet indo-germaanilaisessa
   heimokunnassa.
   IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa.
   IV. Kalevalan synty.
   I. Missä Kalevala on syntynyt?
   II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa?
   I. Sampojakso liitteineen.
   II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat.
   III. Lemminkäis-runot.
   IV. Kullervon runot.
   V. Aino-jakso.
   III. Milloin syntyi Kalevala?
   IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai
   jumalaistarullinen?
   V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan.
   Oikaistavia.
   Viiteselitykset.
  
  
  ESIPUHE.
  
  Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja suomalaisen
  kirjallisuuden historiasta, joita varten olin tutkinut Kalevalan niin
  hyvin kaunotieteellistä arvoa kuin myös syntymishistoriaa. Siinä tämän
  teoksen alku. Sittemmin, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli
  julistanut kilpapalkintoja annettavaksi 50-vuotisjuhlansa johdosta,
  rupesin kirjoittamaan luentoni uudestaan, uudistettuin laveampain
  tutkimusten perästä. Määrä-ajaksi valmistui ainoasti kaunotieteellinen
  katsahdus ynnä joku osa vertauksista muiden kansojen taruihin. Työn
  laveus ja myöhemmin tarpeelliseksi nähty perinjuurinen tutkimustavan
  muutos, joka taas teki kaikkein runovarain läpikatsomisen
  välttämättömäksi, ovat sitten viivyttäneet lopullisen valmistumisen
  tähän saakka.
  Pitkä, välillä kulunut aika, myöhemmin käsille tulleet uudet runovarat
  ja varsinkin yllämainittu tutkimustavan muutos ovat tehneet, että olen
  havainnut koko joukon erehdyksiä 1881 saakka painetuissa arkeissa.
  Useimmat niistä olen uudesti painattamalla poistanut, mutta muutamat
  pienemmät ynnä pari myöhempiinkin arkkeihin sattunutta erehdystä
  ainoasti huomauttanut tähän liitetyssä oikaisuluettelossa.
  Mitä kaunotieteelliseen osaan tulee, moitittaneen kenties, etten
  sitäkin ole kokonaan muodostanut käsikirjoitusten perustukselle.
  Mutta mielestäni on Kalevala nykyisessä muodossansa -- annas olla että
  siihen Lönnrot'inkin käsi on johonkin määrään vaikuttanut -- jo niin
  vakaunut, ettei sitä taideteoksena sovi arvostella muuten kuin
  juuri tämmöisenään. Paitsi sitä on Lönnrot kokoonsovittaessaan,
  järjestäessään ja lisiä sekaanpannessaan ainoasti jatkanut ja
  täydentänyt kansanlaulajain oman työn, samaan henkeen ja tapaan kuin he
  itse, niin että kaikki on pysynyt tosikansallisella pohjalla.
  Sitä puutetta suuremmalla syyllä sopinee moittia, ettei tässä ole
  sanallakaan mainittu vanhan runomittamme synnystä. Mutta tieto, että
  maisteri Borenius'ella on sitä koskeva perinpohjainen teos tekeillä, on
  estänyt minua, siksi kun oli liian myöhään.
  Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön! Luonnollisesti en voi
  toivoakaan, että kaikki, mitä siinä on lausuttu, on saava vakinaisen,
  pysyväisen talletuspaikan tieteen aarrekammiossa -- jäähän uutismaahan
  aina kiviä ja kantoja, jotka vastaisen paremman viljelyksen on
  poistaminen. Mutta kuitenkin, kaikitenkin lienee minulla syy toivoa
  tästä sitä hyötyä tieteelle sekä isänmaalle, että se on niin hyvin
  ansioittensa kuin virheittensä kautta virittävä suurempaa intoa
  kansamme vanhan ikiperinnön kaikinpuoliseen, perinjuuriseen
  tutkimiseen. Siinä on oleva paras palkka kaikesta vaivasta.
  Lopussa pyydän saada kiittää kaikkia, jotka tavalla tai toisella ovat
  olleet minulle avulliset: etupäässä maisteri A. Boreniusta, joka
  Lönnrot'in venäjänpuolisten runokeräelmäin järjestämisellä on tehnyt
  noiden ylen tärkeäin todistuskappaleitten käyttämisen mahdolliseksi ja
  arvokkaalla kirjoituksellansa Suomen Kuvalehdessä 1873 on ensin
  johtanut ajatuksen runoin leviämisen oikeaan suuntaan. Suullisia
  neuvoja ja selityksiä kielitieteen ja muinaistieteen alalta olen saanut
  provessoreilta E. Aspelin'ilta, O. Donnerilta sekä A. Freudenthalilta.
  Nimi- ja asialuettelon on minulle hyväntahtoisesti tehnyt neiti
  A. Winter.
  Helsingissä Marrask. 29 p. 1885.
  
  
  JOHDATUS.
  
  Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista,
  tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen
  uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se
  suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirjan? Nämät
  kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän
  tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin,
  liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten,
  kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä
  semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme ja
  herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee otettavaksi
  esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat
  kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta
  läpi olisi se, mitä nimitän _kirjallisuuden_ historiaksi, kenties
  pikemmin _kurjallisuuden_ historian nimeä ansaitseva.
  Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan
  kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle?
  -- Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin
  lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä
  myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita
  kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvillisuuden aluissa
  luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista,
  koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on
  mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu
  valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa,
  kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta
  kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto
  kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen
  virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja
  suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa että ihmishenki
  köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa, ahtaimmassakin
  tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa. Kuinka siis voisin
  pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä on ylenkatsova niitä
  yritelmiä, josko kuinka heikkoja, joita tässä tuodaan hänen silmiensä
  eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina, ilmautuva suomalaisen
  kansallishengen hiljainen sydämentykytys, todistaen että
   Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!
  Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota
  jaloin nerontuotteitten kauneuden tarkemmalla esiintuomisella,
  likempään tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään
  tiellä jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme _Kalevala_
  satalatvaisena, pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä
  tammena; lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan _laulu_-runojemme
  ihana kukkasketo.
  
  
  ENSIMMÄINEN LUKU.
  Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta.
  
  I. Kalevalan yhtenäisyys.
  
  Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle
  haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas runollinen
  korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa,
  Kalevalan-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen,
  vanha kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai
  ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä
  keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen
  kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta
  riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän
  kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen
  monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja
  muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.
  Saksalainen _Steinthal_,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen
  kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen eri
  luokkaan: _erinäisiin, liitännäisiin sekä yhtenäisiin_ epoksiin.
  Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai
  jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten
  syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim.
  Servialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan
  Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin
  urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset
  kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavein jylhänjalot jumalaistarut
  Eddassa. Tässä viimeinmainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen
  yhteensulaumisen alku huomattava. Vaikka joka runo on aivan erinänsä
  itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien
  pohjasta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja
  maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalat ja tämän
  maailman kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin
  vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin
  kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin työt ja toimet ulkonaisessa
  luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä
  lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin
  myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran
  esiintuovat. -- Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat
  vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi
  tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-aate höllänä
  yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten
  syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon
  kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen
  kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman
  eri-osat yhä viittailevat toisiansa, muistutellen tästä yhteydestään.
  Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin
  sikisoki ympäriviskattuja ja hajotettuja langanpäitä; liitännäisissä
  ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut yhdeksi
  kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä kudottu
  täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena,
  syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä
  täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja
  Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungenruno (osaksi jo
  vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Franskalaisten
  laulu Rolandista.
  Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi
  luettava, siitä on oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä aivan
  erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään yhteistä
  aatetta, joka Kalevalan eri-osat yhdistäisi taiteelliseksi
  kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin
  suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan
  "kentiesi", olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan
  pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin
  vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän
  sitten laulut Kullervosta, neljännekö ne, jotka Joukahaisesta ja hänen
  sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee
  vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo
  Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä,
  paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on
  Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme
  mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen
  läpikäyväksi peri-aatteeksi osoittaen kertomuksen siitä, "kuinka
  Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi
  voitolle".[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä
  estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten
  esitetty K. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimeinkin on
  nykyään provessori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin
  valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja
  täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen
  kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi näitä
  perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut
  vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8]
  Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän
  piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole
  läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin "osaksi kutouneen
  toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa
  syytä". Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut
  esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse
  runoelmasta.[9]
  Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha
  sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan
  pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse
  yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä
  suhteessa olemme saaneet Vironmaalta, Siellä ovat epilliset runot
  ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään
  suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä; mutta yhtähyvin Pihkovan läänin
  kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän
  laulamansa katkelmat ovat yhden "vanhan, sangen pitkän laulun sanoja"
  (vana, väga pika laulu sonad)[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus
  kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä josko suuri osa
  virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin
  yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin
  sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja
  Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä
  yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen
  samallaista nimen-omaista, yleistä todistusta laulajien suusta;
  kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka
  puhuvan Kalevalan paloittajien puoleen, että "paraimmiltakaan
  laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon".[11] Useimmiten
  lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin
  tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin
  meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas "on sangen harvat
  runot, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä
  yhden tai useampain toisten kanssa",[12] jossa seikassa toki luulisi
  ilmautuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen
  olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä, Ja yhden tai toisen runon
  yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin
  vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät
  vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja,
  häävirsiä ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta
  kokonaisuudesta. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti
  kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät
  laulajat aina viittauksen: "siitä se lähtee tavallista raudanluvun
  jälkeä", taikka: "siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte
  naisilta".[13]
  Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin
  todistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja
  varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa
  jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on
  havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa
  tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen
  itse vastaa,
  Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen
  tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko
  on, _kertoma_-runon luonteen vaatimuksesta, _tapahtunut teko_, siis
  esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja
  jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä
  johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on
  välttämättömästi esitettävä jäsenenä maailman kokonaisuudessa; siitä
  syystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko
  joukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas
  luonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja
  heidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren
  hengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka
  myös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin
  elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu
  kertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi
  kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa
  sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis,
  että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen
  itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua
  jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa
  oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa
  jollakin lailla edistyttävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon
  tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin
  piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan
  astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin;
  kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse.
  Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä
  keinolla voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin
  että näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään
  taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen,
  määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset
  ikään kuin yhteisiin kuvanpuitteisin.
  Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi
  sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää
  syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä -- semmoinenhan on
  silminnähtävästi _Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan
  omaisuudeksi_. _Alkuna_ tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten
  pyrintö, saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein
  yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla,
  että täytyy sepittää tuo ijan-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten.
  Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaehtoisesti tehty; molemmat puolet
  näkyvät olevan tyytyväiset osallansa ja suloinen sovinto vallitsee
  Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä;
  se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin
  kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä
  kääntäväinen kuori sulaunut, ja sen alla piillyt, molemminpuolinen
  salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla
  syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta
  tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa
  hänelle toista tytärtänsä, Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen
  väkivaltaan, ilmiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan toisen
  immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä hetkellä
  kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla piilee
  vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen tunne --
  kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen vastaan-ottaa
  Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin synkällä
  mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi? Silloin
  syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä voimalla
  tuossa katkerassa vastauksessa:
   Mik' on Pohjolan eleä,
   Kun on Sampo Pohjolassa!
   Siin' on kyntö, siin' on kylvö,
   Siin' on kasvu kaikellainen,
   Siinäpä ikuinen onni!
  Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen _keskustaan_, käännekohtaan,
  joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtein; sillä välittömänä
  seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä
  Sammon ryöstölle. _Loppuna_ on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja
  kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta
  alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.
  Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä suurta,
  täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii
  suurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret
  kertomarunoelmat oikeastaan _sankarirunoelmia_. Useammissa
  (Odysseiassa, Roland'in laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen
  itse niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien
  laita, vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi
  Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan
  sodasta yleiseen, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista
  turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille.
  Samaten on Niebelungenlied'issä Sigfried päätoimintaa kannattavana
  henkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana
  haamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu,
  koska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja
  maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta suuremmalla syyllä vielä olisi
  sille nimi "Wäinämöinen" voinut tulla, sillä tämän mahtavan laulu- ja
  loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pää-aineena ja hänen
  kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä. Tämä
  Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella
  tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti
  katsoen voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon
  kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi.
  Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville,
  takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä
  tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys
  saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla
  sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa, Wäinämöinen oli luotu
  suurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli
  ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken
  voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä
  yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen
  koulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli
  hän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. --
  Samallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros,
  jonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä
  syövästä, urohia unhottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen
  kallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti
  olla, jos ei jumala, kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta epillisen
  runouden luonne vaati, ettei se synty tulisi vaan sivumennen mainituksi
  parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella kertomuksella, ja
  tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää kokonaiskuvaa Kalevan
  kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti ensimmäisen
  luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan likeisesti; sillä
  se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt sankari myös kohta,
  vaikka kyllä vielä nuoruuden heikommalla voimalla, ottaa osaa tämän
  korkean sukuperän vertaisiin töihin, maan kaunistamiseen ja
  valmistamiseen ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät ainoasti sankarin
  luonnetta ja olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin päätapauksen
  ensimmäistäkin alkua edellä; ne näkyvät siis olevan ulkopuolella noita
  yhteisiä kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea kaikki sivuseikat
  sisällensä. Mutta ei ole tuommoinen valmistavainen johdatus
  toisissakaan kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia tosin
  saattavat meidät kohta _in medias res_, keskelle niitä oloja, joissa
  päätapaus on määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä sitä
  vastaan on myöskin yksi runo Sigfriedin synnystä ja kasvatuksesta
  ennen kertomuksen varsinaista alkua. -- Samoin myös ei ole Kalevalan
  loppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin
  päätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin syntynyt.
  Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa
  loppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä
  kerran kepeämmin "huoahtaa", ja jatkaa sentähden monesti vielä hiukan
  varsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena on esim.
  Iliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin myös
  Wäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt
  mielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä
  oikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen
  ajan esirippua ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle
  mainiolle, niin rakkaaksi käyneelle sankarille.
  Yhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa.
  Taannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin
  ilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta
  löytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo
  sitoo sen kiinteästi Sammon itse syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin,
  taitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa, sen kautta
  runotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka
  suuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen
  kautta se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli
  mahdollista, että tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka
  maailman kallein tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen
  enentämiseksi täytyy vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon
  lisäksi. Eipä ole hänkään, itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin paikoin
  pani naisten päät pyörälle, kyllin viehättävä, voidakseen ilman tuota
  verratonta vastalahjaa saada Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa. Näin
  on siis myöskin Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen piiriin
  kiinnitetty. Hänen toinen Pohjolanretkensä on taas toinen side hänen ja
  Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka hetken-aikuinen
  sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli ulkokuorta, joka
  sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos en erehdy, on
  runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä toisellakin, enemmän
  silmäänpistävällä tavalla, ja siinä se käyttää välikappaleena
  Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan silloisesta
  välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina tupruileepi
  lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä siitä, mitä
  sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt hetkiseksi on
  antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit Saaressa kyllä
  ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas ovat
  välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman niitä
  puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. -- Mitä taas
  Kullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla
  silmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä. Onhan
  ainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan laitoksessa
  välttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon surmatyö
  Ilmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka kerrassaan
  puhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mielialaa peittävän kuoren
  läpi. Ilman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen loppupuoli missään
  yhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri samaa, kuin jos