Simson ja Delila: Kolminäytöksinen näytelmä - 1

  
  SIMSON JA DELILA
  Kolminäytöksinen näytelmä
  
  Kirj.
  JOHANNES LINNANKOSKI
  
  WSOY, Porvoo, 1911.
  
  HENKILÖT:
   SIMSON
   DELILA
   SIMSONIN ÄITI
   ASTARTEN YLIPAPPI
   DELILAN ORJATAR
   ADULLA
   KOLME DANIN MIESTÄ
  JORDANIN MIES
   NAFTALIN MIES
   SEITSEMÄN ISRAELIL. VANKIA
   ISRAELIL. POIKANEN
   FILISTEAL. VANKI
   VANKIEN PÄÄMIES
   ASKALONIN RUHTINAS
   KAKSI EGYPTIN LÄHETTILÄSTÄ
   BABYLONIAN LÄHETTILÄS
   ELAMIN LÄHETTILÄS
   KOLMETOISTA FILISTEALAISTA
  Sotilaita, hovilaisia, hovin palvelijoita, vanginvartijoita, pappeja,
  soittajia, laulajia, temppelipoikia, temppelityttöjä, nuorukaisia,
  lapsia, kansaa.
  
  
  ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
  
  Askalonin hallitsevan ruhtinaan veljentyttären, nuoren Delila
  ruhtinattaren suvimaja. Huonetta valaisee himmeästipalava savilamppu.
  Vasemmalla kaksi ovea, perällä oikeassa yläkulmassa makuuhuoneen ovi,
  jonka verhojen aukeamasta kumottaa väkevä valaistus. Yö, syvä
  hiljaisuus.
  DELILA (ilmestyy hennossa yöpuvussa oviverhojen aukeamaan, levottomasti
  taakseen katsellen. Sulkee varovasti verhot ja hiipii kiihtyneenä
  huoneeseen): Jo neljäs yö on kulumassa...
   (Äänettömyys.)
  Hän väistää! Jokaisen minun yritykseni hän väistää hymyillen! (Kiihtyen.)
  Kuin uteliaalle lapselle hymyilee hän minulle!
   (Lähtee kiivaasti kävelemään.)
   (Seisahtuu hetken päästä syviin mietteisiin vaipuneena.)
  Mikä on se avain, joka hänen salaisuutensa portit minulle vihdoinkin
  aukaisee? (Äänettömyys.) Tahdon! Tänä yönä sen avaimen tahdon!
   (Lähtee haltioituneena kävelemään.)
  (Mutta hänen askeleensa hidastuvat
  vähitellen ja hän seisahtuu taka-alalle, nojautuen erästä pylvästä
  vasten)
  Niinkuin tahtoisin, enkä tahtoisi... Niinkuin vihaisin, enkä vihaisi...
   (Äänettömyys.)
  Niinkuin pelkäisin, niinkuin aavistaisin tästä jotakin ...
  tuntematonta ... selittämätöntä ... irtipäästämätöntä...
   (Äänettömyys.)
   (Orjatar kurkistaa huoneensa ovelta. Delila ei huomaa häntä.)
  ORJATAR (kuiskaa). Minun ruhtinattareni!
  DELILA: Mitä?!
  ORJATAR. Astarten ylipappi rukoilee minun ruhtinattareni puheille.
  DELILA (kiivaasti). Onko tämä aika!
  ORJATAR. Astarten ylipappi rukoilee minun ruhtinattareltani kahta sanaa.
  DELILA. Huomenna!
  ORJATAR (nöyrästi, mutta intohimoisesti). Älköön minun ruhtinattareni
  suuttuko -- Astarten ylipappi rukoilee koko Filistean kansan nimessä
  juuri tänä hetkenä kahta sanaa.
   (Kuohahtaa, mutta hillitsee itsensä. Katsahtaa levottomasti
   makuuhuoneeseen päin. Päättävästi.)
  DELILA. Hän tulkoon!
   (Tempaa istuimelta päällysvaipan, jonka kietoo ympärilleen,
   rientää ovelle vastaan.)
  YLIPAPPI (jolle Delila tekee varottavan liikkeen, kuiskaten). Anteeksi!
  Enosi ruhtinas --
  DELILA. Huomenna varhain olen ilmottava!
  YLIPAPPI. Huomenna, ruhtinattareni? Enosi valvoo, Askalon odottaa, koko
  Filistea valvoo ja odottaa --
  DELILA (tuskautuneena). Näette. minäkin valvon!
  YLIPAPPI. Astarten nimessä, yksi ainoa sana! Onko hän jo --
  DELILA. En mitään voi tänä hetkenä ilmottaa. -- Jättäkää minut!
  YLIPAPPI. Ymmärrän, sinä Astarten siunattu... (Kumartaa nöyrästi, mutta
  pysähtyy oven luona, kiihkeä välke silmissään.) Oli minulla vielä muutakin,
  ruhtinattareni!
  DELILA. Muutakin...?
  YLIPAPPI (nostaa salaperäisesti kätensä). Tänä yönä se on tapahtuva,
  tyttäreni! Olen kysynyt jumalattarelta, jumalatar on vastannut --
  DELILA. Mitä?!
  YLIPAPPI (yhä salaperäisemmin). Olen uhrannut ennus-uhrin puolestasi.
  Uhri suitsi ... papit rukoilivat... Sanoin. kansani tuskan ja toivon
  nimessä, jos se on tänä yönä täyttyvä, nouskoon hymy ihanille
  huulillesi. Vedin ennusvaatteen kasvoiltani, katso: jumalatar hymyili --
  DELILA. Onko se mahdollista?
  YLIPAPPI. Jumalatar on hymyillyt! Tänä yönä Israel syöstään takaisin
  korpiinsa! Tänä yönä Filistea kohoaa Kaanaan valtiaaksi! Tänä yönä
  Astarte nousee Dagonin istuimelle! (Huomaa levottomuutta Delilan
  kasvoilla.) Anteeksi, tyttäreni! Käy loppuun saattamaan sankaritekosi,
  josta maine on vierivä vetten yli Egyptiin, virtoja myöten Eufratin
  maille, josta --
  DELILA. Kyllin! (Ankarasti.) Älköön kukaan häiritkö minua tämän enempi.
  YLIPAPPI. Suutelen vaippasi lievettä, sinä Filistean ylpeys!
   (Menee.)
  DELILA (käy mietteissään Astartea kuvailevan kannatinpylvään eteen.)
  Oletko sinä todellakin hymyillyt...? (Ojentaa kätensä.) Hymyile
  minullekin, jumalatar! Näytä _minulle_ se merkki! (Äänettömyys) Oh!
  (Kääntyy makuuhuoneeseen päin, kuuntelee. -- Kiihtyen.) Tänä yönä, tänä
  yönä, sanotte te! Mitä te tiedätte tästä yöstä...? (Käy kuohuvana
  oikealle, jossa on kahdesta rinnakkain lepäävästä pantterista
  muodostettu divaani. Heittää vaippansa divaanille ja vaipuu vähitellen
  itsekin, tuijottaen pantterien päiden ylitse pelottavin katsein.) Minä
  seison kuin arvotuksen edessä... (Äänettömyys.) Vihaan! Sinun
  salaisuuttasi! Sinun askeltesi väkevyyttä! Sinun hiustesi leikkiä! Sinun
  ylimielistä hymyäsi! (Äänettömyys.) Tänä yönä minä otan minun sieluni
  minun käteeni ja vaadin sinun sielusi minun oman sieluni hinnalla...
   (Äänettömyys.)
  ÄÄNI (makuuhuoneesta). Delila! -- Delila!
  DELILA (kavahtaa ylös ja rientää ääntä kohti, mutta kääntyy takaisin
  heittäytyen syvässä mielenkuohussa divaanille)
  SIMSON (ilmautuu makuuhuoneen ovelle). Minne karkasit sinä, Delila?
  DELILA (yhä entisellään.)
  SIMSON. Vastaa minulle! Missä piilet sinä? (Huomaa Delilan) Ah! (Rientää
  luo, vaan pysähtyy äkkiä.) Mitä?!
  DELILA (vaikenee.)
  SIMSON. Mitä tämä merkitsee? (Katselee häntä.) Mutta ihana sinä olet!
  Huumaava yrtti, pyörryttävä hulluus olet sinä! (Koskettaa hurmautuneena
  häntä olkapäähän.) Miksi pakenit, Delila!
  DELILA (vaikenee yhä).
  SIMSON. Et vastaa...?
  DELILA (värähtäen). Kysy Simsonilta -- hän sen tietää!
  SIMSON. Sinun äänesi vapisee?! (Istahtaa.) Mitä minä tiedän? Hetken,
  jolloin käsivarrellani lepäsi ihanin ihmislapsista. Toisen hetken,
  jolloin minun sydämeni heräsi, ja minun iloni oli paennut minun luotani.
  Kolmannen hetken, jolloin minä löydän hänet kuin vuorikauriin kallion
  rotkosta, enkä tiedä miksi hän lymyy. -- Vastaa minulle, Delila!
  DELILA (kuin ennen). Kysy Danin jalopeuralta -- hän sen tietää!
  SIMSON. Niin, jalopeura minä tahdon olla! Nuori jalopeura, joka tietää
  saaliinsa, ja saaliinsa tempaa! (Tarttuu häneen väkevästi ja kohottaa
  istualle, mutta Delila painautuu itsepintaisesti takaisin.) Mitä?!
  (Kohottaa hänen päätään.) Sinulla on kyyneleet ihanissa silmissäsi!
  (Heltyen.) Miksi? Minä rukoilen sinua!
  DELILA. Kysy Danin jalopeuralta, miksi hänen huulensa vuotavat
  rakkautta, mutta hänen sydämensä on kaukana!
  SIMSON. Sinä puhut syntiä, Delila!
  DELILA (yhä intohimoisemmin). Kysy Danin jalopeuralta, miksi hän
  rakastaa salaisuuttansa enempi kuin minua!
  SIMSON (nousee). Taasko? Yhäkö sinä vaivaat sieluasi tuolla
  päähänpistollasi? Ja minun sieluani sinun sielusi kanssa.
  DELILA (yhä itsepintaisemmin). Kolme yötä olet sinä minua pettänyt. Tämä
  on neljäs!
  SIMSON. Pettänyt! Sinua? (Äkkiä synkistyen.) Minäkin voisin sanoa: kolme
  yötä sinä olet minua pettänyt, Delila!
  DELILA (ponnahtaa tyrmistyneenä istualleen). Minä?!
  SIMSON (syytöstään lieventäen). Niin, sinä, Filistean tuhatoikkuinen
  ihme! Kolme yötä sinä olet ollut minulle niinkuin huumaava yrttitarha.
  Mutta kolme yötä sinä olet samalla ollut niinkuin oikullinen lapsi, joka
  kaivaa ruusun ja liljan sormillansa etsien kukoistuksen salaisuutta.
  DELILA (nauraa rauhottuen). Kukkasistako sinä puhut, Danin sankari? --
  Olkoon niin! Kolme yötä sinä olet levännyt minun puutarhassani, jonka
  muurin ylitse ei yhdenkään miehen ajatus ole tähän saakka uskaltanut.
  Kolme yötä sinä olet levännyt minun puitteni varjossa, mutta et niinkuin
  sankari, vaan niinkuin vakooja, sillä sen tietää Israel ja sen tietää
  Filistea: sinä kannat salaisuutta sydämessäsi!
  SIMSON (uudelleen synkistyen). Sinä et tiedä, Delila, mitä puhut! Kolme
  yötä minä itse --
  DELILA. Kolme yötä sinä olet levännyt minun käsivarrellani niinkuin
  Israelin vakooja! (Kohoaa ylemmäksi.) Minä halveksin sinua!
  SIMSON. Delila!
  DELILA (kohoaa yhä ylemmäksi). Älä lähene minua!
  SIMSON (harmistuen). Totisesti! Minä joudun narriksi naisen edessä.
  Kolme yötä minä olen hänen tähtensä unhottanut minun tehtäväni
  salaisuuden, neljäntenä hän sanoo minua vakoojaksi.
  DELILA (jännittyneenä). Sinun tehtäväsi -- --? (Pidättyy äkkiä, kääntyen
  ivallisena poispäin.) Sinun tehtäväsi salaisuuden!
  SIMSON (tulistuen). Mitä?! Minä luulin sen naisen olevan ylpeän, että
  minun rakkauteni häneen on ollut niinkuin hulluus -- sen sijaan hän
  pilkkaa minua!
  DELILA. Ja minä luulin sen naisen, joka on unhottanut heimonsa ja
  sukunsa ja syttynyt mieheen, joka on tehnyt hänen kansallensa pahaa
  enempi kuin Israel kaikkena elinaikanansa -- minä luulin sen naisen
  olevan yhden pikku salaisuuden arvoisen!
  SIMSON (yhä enemmän tulistuen). 'Pikku salaisuuden?'
  DELILA. Ei ainakaan suuremman kuin että minun korvani sen kestäisivät!
  SIMSON (ylpeydenpuuskan tempaamana). Hyvä! Niinpä saakoot sinun korvasi
  kuulla tämän minun pikku salaisuuteni -- ymmärtääksesi etten minä tullut
  Filisteaan istuakseni naisen jaloissa, vaikka niin on käynyt.
  DELILA (lauhtuneesta). Ah, Simson!
  SIMSON. Kuule sitten! Kaksikymmentä ajastaikaa on sinun kansasi
  vaivannut Israelia. Kaksikymmentä kertaa olen minä heidät lyönyt, mutta
  en koskaan perinjuurin, vaikka minulla olisi siihen voimaa ollut --
  DELILA. Miksi olet vihamiestäsi säästänyt, Simson?
  SIMSON. Älä kysy, kiitä Filistean jumalia että niin on ollut! -- Tänä
  vuonna kokoontuivat Danin vanhimmat ja sanoivat: katso, nisuvainiot
  vaalenevat ja viinamäet ovat jo rypäleillänsä. Pitääkö meidän yhä oleman
  Filistean tallattavana? Nouse Simson, sinä sankariksi syntynyt --
  DELILA (jännittyneenä). Sankariksi syntynyt...?
  SIMSON (väistäen). Sankariksi syntynyt sanoo minun kansani väkevistänsä.
  -- Nouse Simson! sanoivat he. Dan on antava viisituhatta miekanvetävätä,
  idänpuolelta Jordania tulevat karjanpaimenet keihäinensä. Totisesti
  sanoin minä, minä nousen!
  DELILA. Sitten...? -- Istu, Simson, minun luokseni.
  SIMSON. Sitten he laittoivat minulle pidot. Mutta kun juhla oli
  ylimmillänsä, sanoin minä: kuulkaa minua, Danin miehet! Minä en rakasta
  verenvuodatusta. Sallikaa minä ensin käyn Askalonin ruhtinaan tykö --
  DELILA. Niinkö...?
  SIMSON. -- Ja sanon hänelle: näin on asia, tehkäämme luja liitto
  asuaksemme kukin rajaimme piirissä. Ellei se teille kelpaa, kolmen
  päivän päästä minä teidät lyön niinkuin akanat tuuleen!
  DELILA. Ah! -- Mitä sanoivat he?
  SIMSON. Toiset sanoivat: ei kelpaa; toiset: Mene! Minä sanoin: minä
  menen, ja neljän päivän päästä minä palaan teidän tykönne, ja joko
  minulla on liiton taulu mukanani, taikka on minun miekkani vedetty.
  DELILA. Sitten? -- Sinun salaisuutesi, Simson?
  SIMSON. Minun salaisuuteni?! Sen sinä juuri kuulit. Minun tehtäväni
  salaisuuden ja minun rakkauteni hulluuden.
  DELILA. Eikö ole sinulla mitään tähän lisättävää, Simson?
  SIMSON. Ei!
  DELILA. Kolme yötä sinä olet minun edessäni teeskennellyt, tämä oli
  neljäs! Käy kansasi ja tehtäväsi tykö; en tahdo sinua kauemmin pidättää.
  SIMSON. Mitä?!
  DELILA. Sinulle, Danin sankarille, minä uhrasin ylpeyteni ja rakkauteni;
  sinun sankarinsalaisuuttasi minä olen kysynyt, ja sinä kerrot minulle
  Danin taruja!
  SIMSON (kiivaasti). Taruja?!
  DELILA. Tuhannen miestä löi Simson Lehissä, Gazan portin hän kantoi
  vuoren kukkulalle, haarniskoitut sotamiehet pakenevat hänen edessänsä,
  köydet katkeavat hänen käsissänsä; tyttäret, joiden isän hän on
  surmannut, syttyvät rakkauteen hänet nähdessään -- minä kysyn sankarin
  salaisuutta!
  SIMSON. Ja vaikka minä sanoisin sen kymmenesti, sinä et kuitenkaan sitä
  ymmärtäisi.
  DELILA. Tuhannen miestä löi Simson Lehissä, Askalonissa hän kiemurtelee
  -- naisen edessä!
  SIMSON. Kiemurtelee?!
  DELILA. Kiemurtelee -- teeskentelee -- viisastelee!
  SIMSON (ryntää ylös). Kautta Ekronin pyhän tammen, minä olen antanut
  Filistean hiirten hyppiä liian kauan Danin varpaille! Jehova tehköön
  minulle sen ja sen, ellen minä ennen aamua anna heille uutta nimeä Lehin
  sijaan ja tuhannen miehen sijaan kahta tuhatta. -- Sinä olet kuuleva
  minusta ennenkuin vuoteeltasi nouset!
  DELILA (hätääntyen). Mitä?! Eikö Danin jalopeura leikkiä ymmärräkään?
  SIMSON (ottaa vaippansa ja alkaa pukeutua). Ei! Sillä minun sydämeni
  kuohuu Danin tähden ja minun pitkän toimettomuuteni tähden, joka on
  saattanut minut hempeäksi kuin naisen.
  DELILA (hymyillen). Etkä kuitenkaan ymmärrä naista... Simson! Etkö
  ymmärrä, että minun rakkauteni sinuun on niinkuin erämaan polttava
  aurinko, kunnes minä saan sinut kokonansa.
  SIMSON (sitoo miekan vyölleen). Kolme päivää minä olen ollut sinun.
  Huomisesta olen Danin ja Israelin!
  DELILA. Ei, Simson. -- Älä mene. -- Ei vielä. -- Huomisesta sinä olet
  minun. -- Vihaan Dania, vihaan Israelia, vihaan Filisteaa! -- Tule minun
  luokseni, ja minä olen sanova sinulle minun sieluni kaipauksen.
  SIMSON. Minä kuulen.
  DELILA (ojentaa kätensä). Tule minun luokseni! -- Tule! -- Minä olen
  sanova sen kuin huokauksen sinun korvaasi... (Simson lähenee epäröiden.)
  Niin, Simson... Ah niin... (Tarttuu hymyillen hänen miekkaansa.) Mitä?
  Miekka kupeella? Naisen edessä! (Riisuu miekan ja laskee sen pöydälle
  divaanin viereen.) Istu minun luokseni! (Tarttuu hänen käsivarteensa.)
  Etkö ymmärrä: tämä käsivarsi on minun, nämä ihanat hiukset ovat minun
  -- -- Miksi väistät, Simson? Ne _ovat_ minun, nämä ihanat hiukset,
  joiden vertaa ei ole Israelissa eikä Filisteassa! Mutta, kuule, sinun
  sydämesi ei ole minun. Ja mitä välitän minä muusta!
  SIMSON (ravistaa päänsä vapaaksi). Ei! Tämä käsivarsi on Danin! -- Nämä
  hiukset ovat _minun_! -- Mutta sydämeni olet sinä vienyt.
  DELILA. Niin _sanot_ sinä, Simson, vaan et ole sinä tähän hetkeen saakka
  antanut minulle todistusta siitä.
  SIMSON. Enkö minä itse ole todistuksena tässä? -- Kautta Gideonin
  miekan: sano ja minä olen antava uuden!
  DELILA (hiljaa). Sinun salaisuutesi, Simson...? Tänä yönä minä sen
  tahdon!
  SIMSON (tuskitellen). Sinä vaivaat minun sieluani kuolemaan saakka! En
  taida minä sitä sanoa.
  DELILA. Kautta Gideonin miekan!
  SIMSON. Kautta Gideonin miekan: vaikka minä voisin sen nostaa tuohon
  kämmenelleni, sinä et kuitenkaan ymmärtäisi sankarin salaisuutta, sillä
  hän ei taida sitä itsekään selittää.
   (Pitkä äänettömyys, jonka aikana Delila katselee häntä tutkien.)
  DELILA (osanottavaksi heltyen). Eikö itsekään...? Miksi et sitä ennen
  sanonut, Simson?... Väärin kiusasin minä sinua... Kuinka voisikaan ...
  semmoista ... jota ei itsekään... (Painautuu värähtäen hänen rintaansa
  vasten.) Katso, minä väärin epäilin ... ettei sinun sielusi olisi minun
  sieluni kanssa...
  SIMSON. Ihmeellinen olet sinä, Delila! Niinkuin yrttitarha auringon
  noustessa olet sinä: kylmä ja lämmin samalla hetkellä! (Äänettömyys.
  Äkkiä heltyneenä.) Samoin on sankarin salaisuus. Niinkuin kaksiteräinen
  miekka on se!
  DELILA. Niinkuin kaksiteräinen miekka! (Varovasti.) Hänen voimansa,
  Simson...?
  SIMSON (hymyillen). Sitäkö sinäkin kyselet, Filistean tytär?
  DELILA (lapsellisesti). Sitä, Simson...
  SIMSON (väkevästi). Ei, Delila, ei ole sankarilla muuta voiman
  salaisuutta kuin hänen _uskonsa_. Hän lyö tuhannen miestä, sillä hän
  uskoo sen tekevänsä. Hän menestyy kaikessa, sillä hän tekee kaikki
  sydämestänsä. Hän syöksyy taisteluun ruumiinensa sieluinensa. Hän jättää
  pidot sitoaksensa kerjäläisen jalan. Varas ei häneltä varasta.
  Valehtelija puhuu totta hänen edessänsä. Nainen, joka hänet ensi kerran
  näkee, ojentaa kätensä sanoen: veljeni, minä olen kauan sinua odottanut.
  DELILA. Totta, Simson! -- Mutta hänen uskonsa salaisuus...?
  SIMSON (ylpeästi). Se että hän tietää syntyneensä suuriin tehtäviin, ja
  ettei kukaan taida sitä uskoa häneltä riistää!
  DELILA. Eikö kukaan? (Miettii silmänräpäyksen.) Jos joku haavoittaisi
  hänet?
  SIMSON. Ei ole sitä syntynyt!
  DELILA (hiljaa). Jos joku -- pettäisi hänet, Simson?
  SIMSON. Pettäisi! (Ylimielisesti nauraen.) Ah, Delila! Ei ole sitäkään
  syntynyt. Sillä hänen sielunsa on puhdas ja vilpitön, ei ole kenelläkään
  sydäntä häntä kavaltaa.
  DELILA (Simsonin naurun kiihottamana). Mutta jos olisi...?
  SIMSON. Kuin koiralle kääntäisin minä hänelle selkäni ja minun
  ylenkatseeni polttaisi hänen sieluansa hamaan kuolemaan saakka, että hän
  petti sankarin!
  DELILA. Niinkö...? --
   (Äänettömyys.)
  SIMSON (taas hymyillen). Ei, Delila, ei ole sitä ihmistä syntynyt, joka
  voisi riistää sankarilta hänen uskoansa! Sillä hän on yksin maailmassa --
  ei pääse kukaan hänen sieluansa lähelle.
  DELILA (värähtäen). Eikö sekään, joka oman sielunsa uhalla häntä
  rakastaa?
  SIMSON. Ei kukaan! Ei ole sankarilla isää, ei äitiä, ei veljiä, ei
  sisaria -- ei muuta paitsi oma itsensä.
  DELILA (kiinteästi). Eikö _ketään_...?
  SIMSON. Ei! Niinkuin taivaan tuuli on hän, tänään täällä, huomenna
  tuolla. (Synkistyen.) Ei kukaan häntä ymmärrä ... ei kenkään tiedä hänen
  sielunsa polttoa...
  DELILA (yhä kiihkeämmin). Mutta jos tahtoo ymmärtää? Jos joku tahtoo?
  SIMSON (torjuen). Ei ei, Delila! En saata minä sanoa sen enempää.
  (Äänettömyys.) Anna hetken kulua, niinkuin minä annan. En kysy minä
  sinulta kuka olet, mistä tulet ja kuhunka menet. En kysy minä mitä
  huomenna, mitä seuraavana huomenna. (Äkkiä rajusti.) Sillä sankari
  syöksyy niinkuin Jordan jyrkänteiltänsä, kysymättä mihinkä hän joutuu!
  DELILA. Mikä sinun tuli, Simson...? En ymmärrä minä --
  SIMSON (häntä kuulematta, synkän ahdistuksen valtaamana). Vasta tänä
  yönä minä teidät ymmärrän! Totta olette te isät laulaneet. Elämä on
  lähde ja nainen on käärme, joka sitä vartioi. Manalan syvyyksiin sen
  lähteen suonet ulottuvat, ja vaikka sankari sen tietää, niin kuitenkin
  hän tempaa käärmeeltä kultaisen pikarin ja siitä lähteestä juopi!
  DELILA (kavahtaen). Mitä sinä tarkotat, Simson...?
  SIMSON (kuin havahtuen). Oletko levoton, armaani? -- Ah Delila! Raskas
  on sankarin sielu ja hänen rakkautensa on niinkuin kuluttava tuli.
  (Ottaa häntä kädestä.) Katso, tämä on se sankarin salaisuus, jota ei hän
  taida itsekään selittää. Näin sanoo joku minulle tänä hetkenä: nouse
  Simson, mene kauas ja vahvista itsesi yksinäisyydessäsi! Ja taas sanoo
  minulle toinen: olisiko sankari lapsi!
  DELILA (jännityksestä vavisten). Vain puolittain ymmärrän minä sinua...
  (Hellästi.) Miksi et mene? Sano se minulle, Simson!
  SIMSON. Siksi että sinä ilmestyit minun tielleni niinkuin tähdenlento
  pimeässä yössä ja sait minun pysähtymään kulussani. -- Mutta huomenna
  minä nousen ja sammutan minun sieluni polton!
  DELILA. Huomenna?!
  SIMSON. Huomenna.
  DELILA. Sinä siis menet, Simson...?
  SIMSON. Niin totta kuin Jehova on Irsaelin jumala, huomenna minä nousen
  ja sammutan minun sieluni polton!
   (Syvä äänettömyys.)
  DELILA (kuin itsekseen). Niinkö olin minä Danin sankarille kuin
  tähdenlento, joka kestää ainoastaan silmänräpäyksen tai kaksi?
  SIMSON. Ei, Delila, minä palaan. Päivän tai kahden kuluttua minä palaan
  ja sammutan minun sieluni toisen polton.
  DELILA (kuin edellä). Niinkuin tähdenlento olin minä Danin sankarille...
  SIMSON. Miksi etsit syytä minua vastaan, sinä Filistean ihme! Eikö minun
  sydämeni värise sinun edessäsi niinkuin tuntemattoman edessä? Etkö sinä
  ole minulle niinkuin erämaan etäisyys, jossa sielu etsii näkymättömiä
  iltaruskon salaperäisessä palossa?
  DELILA (kuin edellä). Enkä kuitenkaan voi sinua pidättää päivää taikka
  kahta...
  SIMSON. Minä palaan, sinä ihmeellisin kaikista ihmeistä! -- Ah, Delila!
  Satoja olen minä nähnyt naisia, mutta en ketään niinkuin sinä. Sillä
  sinä olet niinkuin puutarha muurin takana, joka saa sielun himoitsemaan
  luvattomia. Ja taas olet sinä niinkuin rautapaita, kylmä ja kirkas
  niinkuin päämiehen rautapaita, johon ainoastaan sankarit uskaltavat
  miekkansa iskeä. -- Delila! Mikä sinun on, Delila?
  DELILA (on vaipunut suulleen ja itkee).
  SIMSON. Mitä...? Sinun olkapääsi värisevät -- sinun olkapääsi, jotka
  ovat niinkuin granaattiomenat iltatuulen värinässä. Delila?
  DELILA (ei vastaa).
  SIMSON. Sinä itket?! Kautta Jehovan: en ymmärrä minä sinua!
  DELILA (nyyhkyttää yhä rajummin).
  SIMSON. Sinä kyselet salaisuutta, ja itse sinä olet ihmeellisin
  salaisuus. -- Puhu minulle, Delila!
  DELILA (kuin edellä). Sanoja, sanoja on sankarin rakkaus...
  SIMSON (torjuen). Sanoja!!
  DELILA. Hän visusti salaa sen, jota paitsi minun sieluni nääntyy...
  SIMSON. Sinä saatat minut epätoivoon! Enkö minä juuri --
  DELILA. Minun sieluni nääntyy ... minun sieluni nääntyy.
   (Vaipuu taas itkuun, Simsonin katsellessa neuvottomana.)
  SIMSON (lähenee). Delila! En voi minä nähdä sinun itkevän...
  DELILA (väistää). Älä koske minuun! -- Minun sieluni nääntyy.
   (Nyyhkyttää yhä rajummin.)
  SIMSON (avuttomasti). Kuule minua, Delila! -- Totisesti -- olisinko minä
  jotakin unhottanut? -- Kohota kasvosi, ja minä koetan muistella...
  DELILA (yhä itsepintaisemmin). En usko minä sankarin sanoja...
  SIMSON. Delila! Et ymmärrä sinä minua, Delila. Katso -- totisesti --
  varmaan minä olen jotakin salannut. Mutta -- katso -- se ei ole minun
  salaisuuteni...
  DELILA (tuskin voiden itseään hillitä). Sinun?! Kenenkä se olisi...?
  SIMSON (pienen äänettömyyden jälkeen). Se on minun äitini salaisuus.
  DELILA (kohoutuen). Sinun äitisi?!
  SIMSON. Minun äitini, joka on minun sydämelleni rakas. Siksi minä
  rukoilen: älä vaadi minua tekemään syntiä.
  DELILA (hilliytyen). Minä ymmärrän, Danin sankari...
   (Äkkiä hellästi.)
  Sinun äitisi, Simson! -- Miksi et koskaan ole kertonut minulle
  äidistäsi? -- Oletko sinä hänelle rakas?
  SIMSON. Olenko minä äidilleni rakas?! Ah Delila -- minä olen äitini
  ainoa lapsi!
  DELILA. Ja senkin sinä olet minulta salannut! (Yhä hellemmin.) Kerro,
  Simson, kerro minulle enemmän äidistäsi!
  SIMSON (epäröiden). En ole minä tähän päivään saakka kertonut
  kenellekään minun äitini tarinaa...
  DELILA. Onko sinun äidistäsi tarina?!
  SIMSON. On, Delila!
  DELILA. Ah! (Laskeutuu hyväillen lattialle hänen polveansa vasten). Kuin
  lapsi istun minä sinun jalkaisi juuressa ja kuuntelen sinun äitisi
  tarinaa.
   (Äänettömyys.)
  SIMSON. Totisesti ... en voi minä olla sitä sinulle kertomatta ... sillä
  ihmeellinen on minun äitini tarina...
  DELILA. Kerro, kerro, Simson!
  SIMSON. Katso: hedelmätön oli minun äitini ja koko minun isäni huone
  katsoi häntä ylön. Ja kun oli kulunut kymmenen vuotta, sanoivat he
  isälleni: Hylkää hänet, ei voi hän antaa sinulle perillistä. Mutta minun
  äitini rukoili: odota vielä vuosi taikka kaksi. Minun isäni sanoi: Minä
  odotan --
  DELILA (jännittyen). Mitä tapahtui sitten äidillesi?
  SIMSON. Sitten minun äitini nousi ja sanoi minun isälleni: Satuloitse
  minulle aasi, mutta älä kysy sen enempää. Ja hän otti ainoastaan vähän
  paahdettuja tähkiä ja pienen leilin vettä mukaansa sanoen: ennenkuin
  minä olen nämä loppuun kuluttanut, minä palaan sinun tykösi, taikka en
  minä palaa ensinkään!
  DELILA (hurmautuneena). Minä rakastan sinun äitiäsi niiden sanojen
  tähden! -- Minne läksi hän?
  SIMSON. Ekronin pyhään ennuspaikkaan kulki minun äitini tie. Ja kun hän
  neljäntenä päivänä näki jumalan tammen edessänsä, niin hän lankesi
  maahan ja sytytti polttouhrin. Ja kun hän nosti silmänsä: katso
  polttouhrin liekissä näkyi enkeli --
  DELILA. Näkikö sinun äitisi enkelin?!
  SIMSON. Jehovan enkelin, joka sanoi: sinun toivomuksesi on täyttyvä,
  Manoan emäntä, ja Danin toivomukset sinun omien toivomustesi kanssa.
  Silloin minun äitini valtasi vavistus --
  DELILA (kiirehtien). Sitten? Mitä vielä sanoi enkeli?
  SIMSON. Ei sanonut hän sen enempää, sillä minun äitini ymmärsi siitä
  kaikki. Ja kun hän taas uskalsi nostaa silmänsä, oli enkeli kadonnut,
  mutta minun äitini teki -- --
   (Vaikenee äkkiä.)
  DELILA (jännityksestä väristen). Mitä teki sinun äitisi, Simson...?
  SIMSON (lyhyesti). Minun äitini teki sydämessänsä lupauksen, mutta sen
  lupauksen ei pidä tuleman minun huulteni yli! Minun äitini tarina on
  päättynyt.
   (Äänettömyys.)
  DELILA (kuin itsekseen haaveillen). Ihmeellinen oli sinun äitisi
  tarina... Ja mitä enemmän sinä kerrot, sitä ihmeellisemmäksi sinun oma
  tarinasi muuttuu minun silmissäni... Minkä ihanan lupauksen mahtoikaan
  sinun äitisi tehdä...?
  SIMSON. Ei ei, Delila! En voi minä sitä kertoa, sillä se on minun äitini
  perintö ja minulle pyhä.
  DELILA (närkästyneesti). Minä ymmärrän: sinä rakastat äitiäsi enemmän
  kuin ketään muuta. Ja siinä sinä teet oikein.
  SIMSON. Sinä puhut syntiä, Delila, ja sen sinä itse tiedät! Jos sinä
  sanoisit, että minä rakastan äitiäni enemmän kuin yksikään poika
  Israelissa, niin sinä puhuisit totta. Ja jos sinä sanoisit, että minä
  rakastan Delilaa enemmän kuin yksikään mies Filisteassa tai Israelissa
  rakastaa naista, niin sinä puhuisit totta. Mutta minun äitini lupauksen
  pyhyyttä et sinä ymmärrä.
  DELILA (yhä närkästyneenä). En! Totisesti! Minä en ymmärrä!
  SIMSON. Sinun _täytyy_, Delila! (Avomielisesti.) Katso. synkkä on
  sankarin polku; tänäpänä hänen askeleensa vievät korkeuksiin, huomenna
  syvyyksiin. Mutta kun minä muistan minun äitini perinnön, taas olen minä
  Danin sankari nuori ja puhdas, ja minun käsivarteni vahvistuu.
  DELILA (äärimmilleen jännittyneenä). Minä ymmärrän, minä ymmärrän...
  (Äänettömyys). Minä ymmärrän, enkä tahdo sen enempää kuulla... (Alkaa
  hellästi hyväillä). Vain yksi on minun haluni: rakastaa sinua niinkuin
  sinun äitisi!
  SIMSON. Ah, Delila! Se sana oli minulle suloisempi kuin kaikki, mitä
  sinä olet tähän asti sanonut.
  DELILA (yhä hellemmin). Vielä enemmän tahdon minä sinua rakastaa, sillä
  minä olen Filistean tytär! Minä rakastan sinua niinkuin se, joka ensin
  on vihannut ja nyt rakastaa -- niinkuin ... niinkuin elämänveden käärme,
  jonka kultaista pikaria tuhannet tavottivat, mutta yksi ainoa sai!
  (Hyväilee häntä hulluuttavan intohimoisesti). Kuulitko, Simson?
  SIMSON. Delila, Delila! Ei ole sinun vertaistasi auringon alla. (Vaipuu
  hänen syliinsä). Kuin huumaavaa myrhaa hengitän minä sinua, sinä
  Filistean tuhattuoksuinen yrtti, niin että minun ohimoitani pakottaa.
  Mitä olisi minun elämäni ilman sinun rakkauttasi? Mitä on Dan, ja mitä
  Israel! -- Anna minun levätä ja unhottaa kuka minä olen.
  DELILA. Lepää, Danin jalopeura!
   (Hyväilee hiljaa, katsellen häntä tutkivasti. Hetkisen päästä.)
  Oletko sinä nyt onnellinen, Danin sankari...?
  SIMSON. Jos minun onneeni jotakin lisättäisiin, totisesti: minä
  kuolisin.
  DELILA (kuin uneen uinutellen). Lepää Danin jalopeura, lepää!
   (Katselee häntä säihkyvin silmin, ankarasti ajatellen.
   Hänen katseessaan välähtää päätös ja hän painautuu lepäämään.)
  SIMSON (hetkisen kuluttua). Miksi et puhu minulle, Delila?
  DELILA (ei vastaa, mutta hänen huulillaan värehtii salattu hymy).
  SIMSON. Delila! Miksi et vastaa, Delila?
  DELILA (kuin havahtuen). Sanoitko jotakin, Simson...?
  SIMSON. Sanoin. Minun korvani ovat tottuneet sinun ääneesi niinkuin
  harpun ääneen. -- Mitä ajattelit sinä niin ankarasti, Delila?
  DELILA. Minä? Ah, en mitään...
  SIMSON. Sinä ajattelit. Sano se minulle!
  DELILA (kainostellen). Kuinka kehtaisin minä kertoa sankarille lapsen
  haaveita...
  SIMSON (yhä uteliaammin). Sinun täytyy, Delila!
  DELILA. Täytyykö minun?... Katso, Simson. -- Ah, kuinka minua
  kainostuttaa! -- Katso, kun minä kuulin sinun äitisi tarinan, teki se
  minuun niin ihmeellisen -- -- Ei, en saata minä jatkaa!
  SIMSON (lapsellisen riemuisesti). Minun äitini tarinastako sinä