Seitsemän veljestä - 01

  
  SEITSEMÄN VELJESTÄ
  Kertomus
  Kirj.
  ALEKSIS KIVI
  
  1890.
  _Seitsemän veljestä_ ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä
  vihkona, yhtenä niteenä 1873.
  
  
  ENSIMMÄINEN LUKU
  
  Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella
  rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen
  tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön
  mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen,
  halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä,
  ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria
  metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan
  oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon
  käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän
  huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan
  osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa
  enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat
  jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan.--Ja tämä
  on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn
  kertoilemaan.
  Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo,
  Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja
  samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja
  viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt
  kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja
  harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt.
  Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä
  jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa
  hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti
  merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa,
  jonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.
  Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen
  parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa.
  Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina,
  toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies
  haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon
  viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin
  lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin
  viisikymmentä karhua.--Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin
  työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa,
  joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön;
  sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon
  metsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja
  teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he
  poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja
  rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.
  Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja
  ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille
  hänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen
  suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös
  hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana
  merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja
  kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja
  vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein,
  veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita,
  kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili
  sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta
  että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia
  raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella
  hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti
  eivät he kuullelleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa
  kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiäis-löylystä. Useinpa
  kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi
  karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta
  ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen.
  Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivät
  kototalonsa riihen alla kananpesän, jonka omistaja oli eräs eukko,
  kutsuttu »Männistön muoriksi»; sillä hänen pieni mökkinsä seisoi
  männistössä lähellä Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut
  munat, ja päättivät he lopulta riistää pesän ja lähteä metsään
  nauttimaan saaliistansa. He täyttivät myös päätöksensä, tyhjensivät
  pesän ja läksivät yksimielisesti metsään, kuusi veljestä; Eero pyöri
  silloin vielä äitinsä jalkain juurella. Mutta koska he ehtivät eräälle
  solisevalle ojalle pimeässä kuusistossa, rakensivat he valkean äyräälle,
  käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan
  kihisevään tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, söivät he
  maittavan atrian ja astelivat siitä tyytyväisinä kotiansa taas. Mutta
  kotomäelle ehdittyä, kohtasi heitä hirmumyrsky; sillä olipa jo heidän
  tekonsa tullut ilmi. Männistön muori ärhenteli ja riehui, ja kiivaalla
  katsannolla kiirehti veljeksiä vastaan heidän äitinsä, kädessä vinkuva
  ruoska. Mutta eivätpä mielineetkään pojat käydä kohden tuota vihuria,
  vaan kääntyivät takaisin ja pakenivat jälleen metsien turvaan,
  huolimatta äitinsä huudoista.
  Meni nyt päivä, meni vielä toinen, mutta karkureita ei kuulunut; ja tämä
  heidän viipymisensä saattoi äitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa
  muuttui pian murheeksi ja säälin kyyneleiksi. Hän läksi heitä etsimään,
  etsi metsät ristiin rastiin, mutta löytämättä lapsiansa. Saipa asia yhä
  kamalamman muodon ja vaati viimein kruununmiehiä käymään asiaan käsiksi.
  Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymättä kokoonkutsui koko
  Toukolan kylän ja sen ympäristön. Ja nyt läksi joukko sekä nuoria että
  vanhoja, naisia niinkuin miehiäkin, jahtivoudin johtamana, pitkänä
  rivinä urkkimaan ympäri metsää. Ensimmäisenä päivänä etsivät he
  läheisimmillä tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena
  päivänä siirtyivät he kauemmas, ja koska astuivat korkealle mäelle,
  näkivät he etäältä erään suon partaalta sinisen savupatsaan kiertoilevan
  ylös ilmaan. Tarkasti merkitsivät he suunnan, josta savu suitsusi, ja
  sitä kohden jatkoivat he retkensä taas. Viimein likemmin jouduttuansa
  kuulivat he äänen, joka lauloi seuraavalla tavalla:
   »Elettiinpä ennenkin,
   Vaikk' ojan takan' oltiin,
   Ojapuita poltettiin
   Ja ojast' oltta juotiin».
  Silloinpa Jukolan emäntä, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillä hän
  tunsi sen poikansa Juhanin ääneksi. Ja kumahteli usein metsä tulinuijan
  paukkeesta; josta kaikesta etsijät nyt varmaan havaitsivat lähestyvänsä
  karkulaisten leiriä. Siitä antoi jahtivouti käskyn piirittämään pojat ja
  sitten heitä lähenemään hiljaisuudessa, mutta pysäymään kuitenkin matkan
  päähän heidän majapaikastansa.
  Tapahtui niinkuin hän käski. Ja koska joukko, piirittäin veljekset
  kaikin puolin, oli heitä likeynyt noin viisikymmentä askelta, seisahtui
  se silloin; ja ilmestyi nyt seuraava näky: Rakettu oli kiven juurelle
  havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla,
  katsellen ylös pilviin ja lauleskellen. Kaksi, kolme syltää koijusta
  loimotti iloinen valkea, ja sen hiilistössä korventeli Simeoni ansalla
  pyyttyä teereä päivälliseksi. Aapo ja Timo no'etuilla kasvoilla--sillä
  olivatpa he äskettäin olleet tonttusilla--paistelivat nauriita kuumassa
  tuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui äänetönnä Lauri, tehden
  savikukkoja, härkiä ja uljaita varsoja; ja oli hänellä heitä jo aika
  rivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta tulinuijaa paukutteli
  Tuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen,
  ja tämän päälle viskasi hän kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein
  tuima kuin tavallinen kiväärin paukaus, kajahti ympärille, ja nokinen
  savu kivien välistä pyörähteli ilmaan.
  JUHANI. Elettiinpä ennenkin,
   Vaikk' ojan takan' oltiin...
  Mutta peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niinkuin
  kädessä, te mullisaukon pojat.
  AAPO. Senhän minä kohta sanoin käydessämme jäniksen passiin. Voi meitä
  hulluja! Sissit ja mustalaiset tällä tavalla rähmästelkööt ilmi-taivaan
  alla.
  TIMO. Jumalan taivas kuitenkin.
  AAPO. Asua täällä susien ja karhujen kanssa.
  TUOMAS. Ja Jumalan kanssa.
  JUHANI. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeleinsä kanssa. Ah! jos nyt
  taitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmällä, niin selvästipä
  näkisimme, kuinka koko joukko suojelevia siipi-enkeliä on meidän
  piirittänyt ja kuinka itse Jumala harmaana äijänä istuu vallan
  keskellämme tässä kuin armahin isä.
  SIMEONI. Mutta mitä aattelee nyt äitiparka?
  TUOMAS. Hän mielisi peitota meitä paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsä
  joutuisimme.
  JUHANI. Ai poika, saisimmepa saunan!
  TUOMAS. Saunan, saunan!
  JUHANI. Kipinöitsevän saunan! Niin, kylläs sen tiedät.
  AAPO. Se viimeinkin on saatavamme.
  SIMEONI. Hyvin tietysti. Sentähden on parasta mennä ottamaan se sauna ja
  päästä kerran näistä härkäpäivistä.
  JUHANI. Härkä ei juuri käyskelekkään vapaa-ehtoisesti teuraspenkkiin,
  veikkoseni.
  AAPO. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy ja meille ei annettukaan
  syntyissämme turkkia niskaan.
  SIMEONI. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi ja syystä
  kyllä, syystä kyllä.
  JUHANI. Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä kuitenkin muutamat
  vuorokaudet. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala meille keksii
  vielä mennessä parin kolmen päivän. Niin, täällä, täällä pyllyilkäämme
  vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme
  havuisessa koijussa, röhötellen rinnakkain rivissä kuin emän naskit
  pahnoilla.--Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä savilaukussa?
  Mitä? Käymmekö koreasti pieksiäis-löylyyn?
  LAURI. Ollaanhan täällä vielä.
  JUHANI. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin!--Mutta onpa
  sinulla siellä karjaa oikein aika lailla.
  TUOMAS. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla.
  JUHANI. Huikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaakari.
  TUOMAS. Oikein fläätälä.
  JUHANI. Oivallinen fläätälä.--Mikä ryssänkukla sieltä nyt taasen heltii
  kynsistäsi?
  LAURI. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika.
  JUHANI. Kas tuota nallikkaa!
  TUOMAS. Tekee poikia kuin mies.
  JUHANI. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä pojat
  että karjat.--Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen pöytään;
  sillä mahani rupee motkottamaan. Pane mujua, pane kiehuvaa mujua tuon
  nauriin paistavalle kyljelle tuossa.--Kenenpä on vuoro lähteä nauriita
  varkaisin?
  SIMEONI. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.
  JUHANI. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta.
  Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä
  matoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta synninmerkkiä
  kirjassani, niin eihän tuo pieni variksenjalka minua juuri estäisi
  pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minua
  piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan annettaisi
  pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti
  lystiä.--Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti mitä kerralla
  kupuumme mahtuu.
  AAPO. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokkalan naurismaan ja
  etsimme itsellemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä saattaa pian
  omistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät.
  JAHTIVOUTI. Ei yhtään surua siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No
  no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän
  piirittänyt aivan sukkelasti.
  Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä rynkäsivät
  ylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian
  kauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti:
  »apajassahan olette, luikkarit, koreasti apajassa, josta ette pääse
  ennenkuin on teitä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi
  teille, mitkä jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tänne,
  muori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä
  kourasta. Jos niin, että kohtaisitte vastakynttä, niin onpa tässä teille
  apumuijia». Seurasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen
  yli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kiivaasti
  kyllä käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti vakuutti heidän
  kuitenkin saaneen liian liepeän saunan.
  Mutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, läksivät he kukin kotiansa,
  niin myös äiti poikinensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli
  karkulaisia; eikä vielä heidän kotia tultuansakaan lakannut myrsky.
  Vieläpä rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuolille metelöitsi eukko,
  uhaten heitä uudella pieksiäis-saunalla. Mutta nähtyään, millä nälän
  ahneudella he iskivät hampain leipään ja silakkaan, käänsi hän kasvonsa
  heistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltansa.
  Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa
  ajasta, johon kertomuksestani poikkesin.
  Veljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he
  vielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin,
  jaettuina kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli
  pyrkien kohden määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja
  temmellys, ja tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli
  kiekko pitkin tietä, ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja,
  niin että kun he palasivat leikistä, oli yhden ja toisen otsa
  varustettuna aika sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului
  heidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa
  heittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.
  Mutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapahtuipa asioita,
  jotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muistelemaan huomis-päivää ja
  siirtymään vähän entisistä menoistansa.--Heidän äitinsä oli kuollut, ja
  tuli nyt yhden heistä astua isännyyteen, hillitsemään taloa pääsemästä
  perin kumoukseen ja huolta pitämään kruununveron maksosta, joka Jukolan
  avarien maiden ja metsien suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta
  puuhaa ja tekemistä on ainakin hävinneessä talossa. Tuli vielä harjaksi
  kaikelle tälle, että pitäjän uusi rovasti oli kaikessa virkansa toimessa
  peloittavan ankara mies. Liioinkin laiskalukijoille oli hän armoton,
  käytellen heitä kohtaan kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta.
  Niinpä oli hän Jukolan poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa
  lautamiehen kautta oli hän antanut heille kiivaan käskyn, että he
  tavallista vikkelämmin saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa
  lukemaan.--Muistellen näitä seikkoja, istuessaan kotona avarassa tuvassa
  eräänä iltana syksykesällä, haastelivat veljekset keskenänsä seuraavalla
  tavalla:
  AAPO. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu
  viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme
  onnea ja rauhaa.
  JUHANI. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää.
  SIMEONI. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina
  tähän päivään asti.
  TIMO. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa,
  jos käskeekin. Ohhoo!
  JUHANI. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti
  olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: »nuoruus ja
  hulluus, vanhuus ja viisaus».
  AAPO. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot
  järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä
  joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme
  kunnialliseen kuntoon taas!
  JUHANI. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin
  sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan;
  karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja
  nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit.
  Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain.
  AAPO. Miksi ei jo huomenna?
  JUHANI. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä
  kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.
  AAPO. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita:
  Jos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyväisyyttä, niin yksi
  olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus
  on Juhanin sekä hänen esikoisuutensa että äitimme määräyksen kautta.
  JUHANI. Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun!
  AAPO. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi
  hyödyksi.
  JUHANI. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan tottelisitte ilman
  könistämistä ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa.
  AAPO. Ruoskaa?
  JUHANI. Jos niin tarvitaan, näetkös.
  TUOMAS. Puhu koirillesi ruoskasta.
  TIMO. Et pehmitä kruununmaatani sinä, et koskaan; sen tehköön lain ja
  oikeuden hulja, jos selkäni syystä syhyy.
  JUHANI. Miksi iskette kiinni löysään sanaan? Onhan meillä tässä onnemme
  sijaa, jos vaan sovinto vallitsee ja sarvet pannaan syrjään.
  EERO. Tarkasti kuitenkin määrättäköön keskinäiset suhteemme.
  AAPO. Ja kuulkaamme jokaisen mieli.
  JUHANI. Mitä sanot, Lauri, harvasanainen aina?
  LAURI. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme hiiteen
  tämän maailman pauhu.
  JUHANI. Häh?
  AAPO. Mies hourii taas.
  JUHANI. Muuttaisimme metsään? Mitä hulluuksia!
  AAPO. Ole huolimatta.--Katso näin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on
  ensiksi valta astua isännyyteen, jos niin tahdot.
  JUHANI. Minä kun tahdon.
  AAPO. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rakkaissa nurkissa ja
  olemme naimattomia miehiä, teemme talon työtä, syömme talon ruokaa ja
  saamme talosta vaatteet. Kuun ensimmäinen maanantai, paitsi kylvö- ja
  leikkuu-aikana, olkoon aina oma päivämme, mutta tulkoon meille
  silloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille kullekin
  puolen tynnyrin kauroja kylvöön, ja vuosittain olkoon meillä valta
  raketa yhteishuhta, jonka suuruus on vähintäkin kolmen tynnyrin ala.
  Näin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta. Mutta minä tiedän,
  ettei yksikään meistä kernaasti siirry Jukolan armaitten alojen
  vaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa
  väljyyttä seitsemälle veljelle näillä mantereilla. Mutta hän, joka aikaa
  voittain tuntisi halun perustamaan itsellensä oman asunnon ja perheen
  eikä kuitenkaan mieli tässä lain voimalla ja maamittarikustannuksilla
  käydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytyä seuraavaan etuun?
  Periköön hän talosta kappaleen maata, johon hän rakentaa huoneensa ja
  pellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen
  niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensä metsästä
  heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi
  nautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulostekoa viljelköön tilaansa ja
  nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen
  rauhassa omalla pohjallansa.--Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä
  sanotte.
  JUHANI. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme punnittaviksi ne
  pykälät.
  LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien
  kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle
  Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen
  kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa
  talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme
  ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme
  itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä,
  pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja
  kiukkuisista ihmisistä.--Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja
  päivät vuosien kuluessa.
  JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?
  EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.
  LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina,
  pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja
  pöyrykarvaisia karhuja.
  JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä
  hirveen asti.
  EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä
  verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä
  kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?
  LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla
  suolaa ja leipää.
  EERO. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha
  olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tarvitse apinat ja
  papiaanit metsässä.
  LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen.
  TIMO. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme
  taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emme? Mutta Eero
  on irvihammas, aina tiellämme, aina pitkänä kantona kaskessamme. Ken voi
  kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia,
  tuolloin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua
  silloin puulla päähän, Eero?
  EERO. En, veljeni, vaan vieläpä »suolojakin saat jos marjoja
  tuot».--Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä
  vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia.
  JUHANI. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä
  takaisin, minä takaan sen.
  LAURI. »Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee», minä tiedän
  sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran
  heitin.--Vappuna muutan.
  TIMO. Kukatiesi tulen minä kanssas.
  LAURI. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi parhaaksi
  katsoo.--Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän
  siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis, asun isoisämme
  turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa, tehtyäni oman päivätyöni,
  lepään vasta rauhan majassa, kuullellen kuinka kontio korvessa viheltää
  ja teeri puhaltelee Sompiossa.
  TIMO. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri.
  TUOMAS. Elleivät parane tässä ajat, niin seuraan teitä minäkin.
  JUHANI. Tuomaskin! Sinäkö muuttaisit myös?
  TUOMAS. Elleivät ajat parane.
  LAURI. Minä muutan Vappuna vaikka lähestyisi Jukolan taloa makean leivän
  päivät.
  TIMO. Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme tästä Sompion suolle kuin
  keväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!
  JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa
  on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa kuin näkisin
  sen metsän takana ilman ihanan lakeuden.
  AAPO. Te hullut, mitä aattelette?--Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä
  talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä!
  JUHANI. Tosi, meillä on talo, jossa riipumme kynsin ja hampain, niin
  kauan kuin se vähänkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt kova
  onni kiertäisi tässä kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita
  tuumia, niin olkoon metsä takataloni, jonne piankin tästä vilkaisen,
  koska viimeiset tuutissa kolisee.--Niin, talonpidon toimeen ja
  raatamiseen nyt iskemme peloittavalla vauhdilla; ja käykäämme taasen
  pykälään, joka tässä oikeammiten olikin kysymyksenä.--Minun tyhmän
  pääkalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin
  järkevästi; ja kaikki käy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme
  harrastelemme yksimielisyyttä ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme,
  niin kylläpä löydämme aina syitä niskaharjastemme kohotteiksi.
  SIMEONI. Missä emme löydä sitä niinkauan kuin tuo vanha Aatami
  kutittelee ja kutkuttaa meissä täällä luun ja nahan välissä?
  TIMO. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vakavaksi taatoksi
  vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihousuissa ja punaisissa
  liiveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena
  ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia.
  SIMEONI. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.
  TIMO. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se
  sarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pokkona, kuin sanoin, hän
  astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sitä en voi auttaa.
  JUHANI. Tämä uskon-pykälä jääköön, ja pysykäämme asiassa.--Aapo, mitä
  tuumiskelemme noista kahdesta meidän torpistamme: Vuohenkalmasta ja
  Kekkurista?
  AAPO. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat möyrivät kerran
  maansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta
  turpeiltansa pois--joka oliskin väärin--niinkauan kuin on heillä mahtia
  pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille tilasta
  jonkun vanhuuden turvan. Niin on laita siinä kohdassa.--Mutta
  katsellaanpas erästä toista seikkaa, joka luullakseni on jotenkin
  napakassa. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa
  pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää
  viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt
  koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja
  ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää...
  TIMO. On niinkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas
  ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.
  AAPO. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen
  päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta.
  Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja
  lämmittää.--Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee
  taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän
  metsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään
  kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän
  ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja
  nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa
  tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin, lapsi
  rinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää
  haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon
  uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä
  killistellen katsahtelee.--Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy
  ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo
  sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta
  katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna
  vartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten
  tullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä.
  Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää
  vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen
  harja.--Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja
  vasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän
  siunaten vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa
  kaikki. Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin,
  tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee
  hyyryttelee kehdossansa.--Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.
  JUHANI. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoituksen. Se,
  nimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän.
  Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa. Tosi!
  Mutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin!
  Tunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttöön, josta
  toivon saavani avion ja hyvän, elleivät petä minua vanhat
  merkit.--Niin, veljet, toiset päivät ja toiset konstit meitä lähestyy,
  ja päälleni otettava isännyys minua ankarasti huolettaa. Isännän,
  isännän hartioita painaa täällä hirmuinen taakka, ja suuri on kerran
  tilinsä tuomiolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki yli
  summan; muistakaa se.
  TUOMAS. Sinun? Mitä vasten?
  JUHANI. Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään kerran
  vereni teidän tähtenne.
  TUOMAS. Itse vastaan minä sekä ruumiini että sieluni edestä.
  TIMO. Itse minäkin vastaan; heh!
  AAPO. Veli Juhani, huomaa, että sellaiset lauseet synnyttävät pahaa
  verta.
  JUHANI. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta