Satujen maailma: Suomen kansan sadut I-II kokoelma - 1

  
  SATUJEN MAAILMA
  Kertonut
  Jalmari Finne
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1910.
  
  
  SISÄLLYS:
  Peukalopoika.
  Äitiään tyhmempää hakemassa.
  Tosi ja vale.
  Uuninperäinen.
  Paholainen ja jäniksenpyytäjä.
  Löydetty aarre.
  Tietäjäukko.
  Rannalla kylpevä neito.
  Köyhä mies ja pakkanen.
  Lentävä poika.
  Maailman-lopun ihmiset.
  Väkevä Matti.
  Valkeuden maa.
  Seppä ja paholainen.
  Armelias pohatta.
  Savipoika.
  Silkkinen lammas.
  Erakko ja kyntömies.
  Loihtija ja hänen kasvattinsa.
  Tämmöinen.
  Paholaisen pelastaja.
  Pietari ja Paavali pajassa.
  Hengen antaminen toisen edestä.
  Lintujen kielen taitaja.
  Täin nahka.
  Sohvi ja Aapeli.
  
  
  PEUKALOPOIKA.
  
  Mies pilkkoi puita tuvassaan. Kuinka hän siinä varomattomasti
  kirvestään käytteli, niin iski hän peukaloonsa ja se meni poikki. Mies
  otti peukalon, heitti sen uunin päälle ja sanoi:
  -- Olkoon tuolla!
  Seuraavana päivänä meni mies metsään halmetta kyntämään. Hänen siellä
  puuhaillessaan hänen vaimonsa paistoi tuvassa piirakoita ja sanoi
  itsekseen:
  -- Olisipa nyt meillä poika, niin lähettäisin hänet metsään viemään
  isälleen evästä. Kun ei ole, niin tästä itseni pitää lähteä.
  Kun hän niin oli sanonut, kuului uunin päältä pientä vikinää:
  -- Äiti kulta, anna minun mennä, kyllä minä vien.
  Akan katsahtaessa sinne näki hän peukalon tulevan sieltä ja kuuli sen
  sanovan:
  -- Anna tänne, kyllä minä vien!
  Kummitus se on, ei mikään muu kuin kummitus, ajatteli akka, mutta antoi
  kuitenkin piirakat pojalle.
  Peukalopoika meni pihalle, kiipesi varsan korvan taakse ja sieltä
  ohjaili sitä eteenpäin.
  Jo kaukaa se alkoi huutaa:
  -- Katsohan isä, minä tuon sinulle piirakoita!
  Mies katseli ympärilleen, mistä sellainen pieni, piipittävä ääni
  kuului, mutta ei nähnyt mitään. Varsa vain tulla laukkasi yksinään
  halmetta kohden.
  Varsahan siellä tulee halmetta kohden, sanoi mies, mutta mistä se ääni
  alkunsa saa.
  Kun varsa tuli aivan lähelle, puikahti peukalopoika korvan takaa esiin
  ja sanoi:
  -- Tässä minä olen isä, toin sinulle äidin paistamia piirakoita.
  Mies otti pojan kämmenelleen, ja silloin alkoi tämä haastella miehen
  kanssa ja kertoa, että hän oli hänen poikansa, joka oli muodostunut
  miehen uunin päälle heittämästä peukalosta.
  Miehen syödessä piiraita meni poika kyntämään.
  Sattuipa pappi kulkemaan halmeen ohitse. Hän löi kätensä hämmästyksestä
  yhteen ja huusi:
  -- Jopa nyt on ihme ja kumma! Tuolla aura aivan yksinään kulkee ja
  kyntää.
  -- Ei se yksinään kulje, sanoi mies. Minun poikani siellä on hevosta
  ohjaamassa.
  Kun hevonen veti auran saran päähän, näki pappi pojan. Papin alkoi
  kovasti tehdä mieli sitä ja hän sanoi miehelle:
  -- Myy minulle tuo poikasi.
  Mies raapi hetkisen korvallistaan ja sanoi sitten.
  -- Myynhän minä, jos vain kaupoista sovitaan.
  -- Paljonko sinä tahdot? kysyi pappi.
  -- Enhän minä paljoa tahdo, vastasi mies, mutta en minä ihmistä
  huokeammasta myy kuin sadasta hopearahasta.
  Niin kovasti teki papin mieli peukalopoikaa, että hän maksoi tuon
  summan ja pisti pojan taskuunsa.
  Mutta peukalopoika ei tyytynytkään olemaan siellä, vaan puikahti maahan
  ja juoksi kotiaan.
  Kun pappi tuli kotiaan, sanoi hän vaimolleen:
  -- Tulehan tänne, muijaseni, niin minä näytän, millaisen pojan minä
  olen saanut.
  Pappi alkoi etsiä taskustaan, mutta ei löytänyt, hän käänsi lopulta
  taskunsa nurin, mutta ei sittenkään löytänyt.
  Hän palasi miehen luo ja sanoi:
  -- Sinun poikasi ei pysynytkään minun luonani.
  -- Ei tuo näyttänyt pysyneen, vastasi mies. Täällähän tuo on kotona.
  -- Annahan se minulle takaisin.
  -- En minä maksutta anna. Nyt on poika minun taas, koska ette osannut
  sitä pitää hallussanne. Enkä minä sitä poikaa enää myykään.
  -- Miksi et? kysyi pappi.
  -- Se poika on viisaampi kuin arvaakaan.
  -- En minä usko noin pienessä miehessä liikoja viisauksia piilevän,
  vastasi siihen pappi. Sitten vasta minä sen viisaaksi uskon, jos se voi
  minun vaimoltani sormuksen varastaa.
  Mies sanoi:
  -- Ottakaa poika taloonne, niin varmasti se minulle sormuksen tuo.
  -- Jos tuo, sanoi siihen pappi, niin sata hopearahaa annan minä sinulle
  palkaksi.
  Pappi vei pojan kotiaan. Sinne tultuaan hän kertoi vaimolleen
  sopimuksestaan miehen kanssa ja varoitti kovasti vaimoansa varomaan
  sormustaan.
  Tuli yö. Silloin peukalopoika hiipi papin vaimon vuoteeseen, kiskoi
  sormuksen ja toi sen isälleen.
  Aamulla, kun pappi huomasi sormuksen kadonneen vaimonsa sormesta, tuli
  hän miehen luo ja sanoi:
  -- Tännekö sinun poikasi on minun vaimoni sormuksen tuonut?
  -- Täällähän tuo on, vastasi mies. Ja hyvässä tallessa onkin.
  Pappi pyyteli sormusta takaisin ja niitä entisiä rahojaan, mutta mies
  ei antanut. Ja niin he löivät vetoa uudelleen siitä, että jos poika voi
  viedä papin navetasta parhaimman lehmän, niin saa mies pitää sen ja
  kaiken, mitä hän tähän asti on saanut ja lisäksi sata hopearahaa. Ellei
  poika voi sitä täyttää, täytyy miehen antaa kaikki rahat ja tavarat
  takaisin. Mies löi vetoa papin kanssa. Papin palattua kotiinsa sulki
  hän illalla tarkoin kaikki navettansa ovet ja ikkunat.
  Mutta peukalopoika pujahti sinne eräästä hiirien tekemästä raosta ja
  alkoi huutaa:
  -- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni, härkä pääsi pakoon.
  Kuultuaan tämän, huusi pappi heti renkinsä ja piikansa koolle. Nämät
  menivät navettaan, avasivat ovet ja etsivät härkää.
  Sillä välin ajoi peukalopoika lihavimman lehmän pois navetasta ja vei
  sen kotiaan.
  Kun piiat palasivat navetasta, kysyi pappi:
  -- Saitteko härän kiinni?
  -- Mitä kiinniottamista siinä oli, vastasivat piiat, eihän se poissa
  ollutkaan, siellä oli navetassa. Mitä lienee joku ilkeyksissään
  valehdellut.
  Mutta kun aamulla mentiin katsomaan navettaan, olikin lihavin lehmä
  kateissa.
  Silloin meni pappi miehen luo ja kysyi:
  -- Täälläkö minun lihavin lehmäni on?
  -- Täällähän tuo on, vastasi mies. Poikani sen tänne on ajanut.
  Papin ei auttanut muu kuin maksaa miehelle taas sata hopearahaa. Mutta
  uudelleen hän löi vetoa.
  -- Saat pitää kaikki, jos poikasi voi tuvastani varastaa jauhinkivet
  ja saat vielä sata rahaa lisäksi. Ellei hän siihen pysty, saat maksaa
  minulle takaisin kaiken sen, minkä olet minulta saanut.
  Mies suostui tähän.
  Pappi kun palasi kotiin, niin varoitti hän ankarasti piikoja, etteivät
  nämä millään muotoa saisi hävittää kiviä.
  Piiat alkoivat jauhaa. Peukaloinen hiipi jauhovakkaan ja alkoi heitellä
  jauhoja silmille. Kun nämä eivät ketään nähneet, luulivat he toisiaan
  syyllisiksi tähän pahantekoon, alkoivat ensin viskellä toisilleen
  sanoja ja lopulta jo kävivät toistensa tukkaankin.
  Heidän siinä tapellessaan vieritti poika kiven tuvasta ja edelleen
  tietä pitkin isänsä mökille.
  Papin ei auttanut muu kuin mennä taas miehen mökille ja antaa hänelle
  sata hopearahaa sopimuksen mukaan.
  -- Ei tämä minun mielestäni ole aivan oikeata peliä, sanoi pappi.
  Koetetaanhan vielä yksi ja viimeinen kerta. Jos poikasi voi varastaa
  kirveet miehiltä, jotka panen metsään puita hakkaamaan, niin saat
  kaiken pitää hyvänäsi ja vielä sata hopearahaa päälle kaupan. Mutta
  jollei hän sitä voi täyttää, niin otan sinulta pois kaiken sen, minkä
  olet saanut.
  Mies suostui tähän.
  Kun pappi tuli kotiaan, sanoi hän kolmelle rengilleen:
  -- Menkää metsään puita kaatamaan, mutta varjelkaa tarkoin kirveitänne.
  -- Emmehän me kirveitä metsässä hävitä, sanoivat rengit ja nauroivat.
  Heidän metsään mennessään seurasi peukalopoika heitä. Hän kiipesi
  puuhun ja vei lastuja mukaansa. Niillä hän alkoi kiusata puitten
  hakkaajia.
  Sattuipa hän heittämään erästä miestä silmään. Tämä suuttui siitä
  pahanpäiväisesti, alkoi rakentaa riitaa toisten kanssa ja väittää, että
  ne olivat hänen silmänsä puhkaisseet.
  Siitä syntyi lopulta julma tappelu. Ja kun nuo kolme renkiä oikein
  voimainsa takaa iskivät yhteen, niin sieppasi peukalopoika sillä aikaa
  kirveet ja vei ne isälleen.
  Nähdessään renkiensä palaavan metsästä takaisin kysyi pappi:
  -- Onko teillä kirveet?
  -- Ei ole, vastasivat miehet. Sinne ne katosivat metsään, emmekä
  löytäneet, vaikka kuinka olisimme etsineet.
  Kuullessaan tämän meni pappi miehen luo ja sanoi:
  -- Nyt saat pitää poikasi ja kaiken tavaran ja tässä on vielä sata
  hopearahaa entisten lisäksi. Minä en, enää sinun kanssasi lyö vetoa,
  sillä sinä voit tehdä minusta aivan keppikerjäläisen.
  Peukalopoika jäi isänsä ja äitinsä luo, ja he elivät tyytyväisinä
  siihen rikkauteen, jonka mies peukaloisen avulla oli papilta saanut
  siepatuksi.
  
  
  ÄITIÄÄN TYHMEMPÄÄ HAKEMASSA.
  
  Olipa kerran leskivaimo. Hänellä oli kolme poikaa. Kaksi heistä oli
  viisasta, mutta kolmas tuli äitiinsä ja oli tyhmä.
  Kerran läksivät viisaat veljet metsälle jättäen nuorimman veljensä ja
  äitinsä kotia katsomaan. Tulipa silloin taloon kerjäläinen, mikä lie
  ollutkaan suuri velikulta. Emäntä kysyi häneltä: Mistä kaukaa vieras
  tulee?
  -- Tuoltahan minä olen toiselta ilmalta tullut, kuolleitten maasta,
  katsomaan kuinka täällä päin jaksetaan.
  -- Vai toiselta ilmalta! huudahti emäntä. Etkö ole siellä minun ukkoani
  nähnyt, joka tässä takavuosina sinne meni?
  -- Kyllähän minä hänet nähnyt olen, sanoi kerjäläinen. Olemmehan me
  siellä yksissä olleet hyvinkin paljon.
  -- Mitäs se minun ukkoni siellä tekee? Ei kai hän siellä jouten ole,
  kun täällä maan päälläkin aina niin kovasti rehti ja raastoi.
  -- Eihän se siellä jouten ole, vettä on pantu vetämään.
  -- Ei ole helppoa työtä, jos ylämäki on edessä ja yhtäpäätä sitä saa
  tehdä.
  -- Se ei nyt vielä ole mitään, mutta kun sillä ei ole niin
  vaateriepuakaan yllään.
  -- No, voi, voi, mahtaa sen olla vilu, kun sattuu tulemaan kylmät ilmat.
  -- Onhan se siellä saanut värjöttää jos jonkinlaisissa ilmoissa.
  Tänne lähtiessäni käski se minun pyytää täältä hänelle sen valkoisen
  hevosensa, jotta saisi panna sen vesikeikkaa vetämään. Ja sitten
  ukkonne pyysi vielä neljäkymmentä kyynärää vaatetta, jotta saisi siitä
  ommella itselleen vähän ruumiin verhoa.
  -- Annanhan minä, sillä enhän minä salli, että tällaisen talon isäntä
  siellä toisessa maailmassa saisi kaikkien pilkkana ilkosen alasti
  vesikelkkaansa vetää. Eroitus se sielläkin pitää olla ihmisillä.
  Ja emäntä ravitsi runsaasti kerjäläistä ja antoi hänelle valkoisen
  hevosen ja neljäkymmentä kyynärää kangasta. Nyt kerjäläinen, niin
  täynnä ruokaa kuin kiiliäinen, kiitteli emäntää, nousi hevosen selkään,
  otti kangaskäärön syliinsä ja ratsasti pois.
  Kun molemmat vanhemmat veljet illalla tulivat kotia, riensi emäntä
  heille kertomaan, millainen vieras oli käynyt talossa ja kuinka hän
  sille oli antanut valkoisen hevosen ja neljäkymmentä kyynärää kangasta,
  jotta hän ne veisi sinne toiseen maailmaan isäukolle, joka siellä ihan
  ilkosen alasti saa kaiket päivät vettä vetää.
  Tämän kuultuaan, kävivät veljekset kiukusta punaisiksi ja sanoivat:
  -- Me lyömme sinut kuoliaaksi, kun sellaisia tyhmyyksiä teet. Eihän
  kukaan sieltä toisesta maailmasta voi takaisin tulla, vaan nyt olet
  sinä antanut talon paraan hevosen maankiertäjälle.
  Mutta nuorin veljistä astui väliin ja sanoi:
  -- Eihän pidetä sillä äidin tappamisella sellaista kiirettä. Ainahan
  toisen hengiltä joutuu ottamaan. Antakaahan minun mennä etsimään, onko
  maailmassa toisia yhtä tyhmiä ihmisiä. Jos on, niin silloin saakoon
  äitimme pitää henkensä.
  Tähän suostuivat toiset veljekset ja nuorin veli läksi maailmalle
  äitiään tyhmempää hakemaan. Kulkiessaan tuli hän kartanon luo, jonka
  pelloilla makasi suuri sika. Poika meni sian luo, tarttui sen sorkkaan
  ja kumarsi syvään. Kartanon herra ei ollut kotosalla, hänen vaimonsa
  vain yksinään talossa liikuskeli. Kun palvelijat näkivät pojan pellolla
  sialle kumartelevan, menivät he emännän luo sanoen:
  -- Mikähän hullu meidän pellolla on. Se kumartelee meidän suurelle
  sialle?
  Emäntä lähetti heti palvelijan kysymään pojalta, miksi hän sialle
  kumartelee.
  Poika vastasi:
  -- Tämä sika on minun äitini sisar.
  -- Kuinka se sinun äitisi sisar voi olla?
  -- Tämä sika on kirjava niinkuin minun äitinikin, ja siis on se minun
  tätini. Meillä on siellä kotona häät ja minä tulin kutsumaan sukuani
  häihin.
  Palvelija riensi kertomaan tämän emännälleen. Tämä huomasi heti, että
  mies oli hullu. Hän kutsutti pojan luokseen ja sanoi hänelle:
  -- Mitä sinä sitä minun sikaani kumartelet?
  -- Se on minun äitini sisar, siksi minä sitä kumarran.
  -- Ja mitä sinulla on sille asiaa?
  -- Meillä on kotona häät, ja minä tulin häntä kutsumaan pitoihin.
  Emäntä kun sen kuuli, alkoi makeasti nauraa. Ja nauroi siinä koko
  palvelusväkikin sellaiselle miehelle, joka sikaa tätinänsä piti. Ja
  emäntä käski tuoda silkkisen hameensa ja puki sian siihen ja antoi
  pojalle vielä hevosenkin, jolla hän sai tätinsä viedä kotiaan.
  Kun poika oli lähtenyt talosta, tuli kartanon herra kotiaan. Hänen
  vaimonsa riensi heti hänelle kertomaan.
  -- Ajattelehan, sanoi hän nauraen, millainen mies täällä kävi. Hän
  kumarteli meidän suurelle emäsialle ja sanoi, että se oli hänen
  tätinsä, jota hän oli tullut kutsumaan häihin. Minusta se oli niin
  hullunkurista, että minä puetin sian silkkiseen hameeseeni ja annoin
  pojalle hevosen, jotta hän sai viedä tätinsä kotiaan.
  Kuultuaan sen tuli kartanon herra kovasti kiukkuiseksi ja sanoi:
  -- Kaikkia muun maailman viettelyksiä sinä uskotkin. Nyt olet antanut
  pois meidän parhaan sikamme ja komeimman hevosemme. Mutta kyllä minä ne
  takaisin noudan.
  Hän valjasti kaksi hevosta rattaiden eteen, otti käteensä hyvän
  karahkan ja läksi poikaa takaa ajamaan. Kuullessaan kuminaa takanaan,
  arvasi poika heti, että häntä oltiin takaa-ajamassa. Hän poikkesi
  tien oheen, piiloitteli hevosen metsään ja sitoi sen puuhun. Sian
  takajalkaan sitoi hihnan ja kiinnitti sen toiseen puuhun. Itse hän meni
  maantielle, otti lakin päästään, laski sen tiellä olevaan kakkaran
  päälle ja piteli sitä siinä.
  -- Mitä sinä siinä lakillasi varjelet?
  -- Satuin saamaan kultaisen linnun kiinni ja sitä minä tässä nyt
  koettelen estää pakoon pääsemästä.
  -- Etkö ole nähnyt tästä sellaisen miehen ajavan ohitse, jolla oli
  hevonen ja silkkiseen hameeseen puettu sika?
  -- Näinhän minä sellaisen. Tuonne se ajoi kotiaan päin.
  Kuultuaan sen, sanoi kartanon herra:
  -- Ota minun hevoseni ja lähde miestä takaa ajamaan. Kyllä minä sillä
  aikaa vartioin lintua.
  -- Mutta te ette saa lakkia nostaa, muuten lintu pääsee pakoon.
  Herra lupasi sen ja poika otti hänen molemmat hevosensa, etsi
  salavihkaa metsästä oman hevosensa ja sian ja läksi kulkemaan kotiaan
  kohden.
  Siinä kartanon herra maantiellä piteli pojan lakkia luullen
  suojelevansa kultaista lintua. Lopulta hänen teki mieli katsoa,
  millainen se kultainen lintu oikeastaan oli. Hän nosti hiukan lakin
  reunaa ja kurkisti alle. Kylläpä hän vimmastui nähdessään sen alla vain
  kakkaran. Hän huomasi, että mies olikin sama, jolle hänen vaimonsa
  oli sian ja hevosen antanut. Kiireimmän kautta riensi hän taloonsa,
  valjasti kolme hevosta ajoneuvojen eteen ja läksi poikaa takaa ajamaan.
  Ja kiukkuinen oli hänen mielensä, niin että kipinöitsi.
  Poika kuuli takaansa jymyä ja siitä hän arvasi, että taas oltiin häntä
  takaa-ajamassa. Hän piiloitti kiireimmän kautta hevosensa ja sian
  metsään.
  Siinä lähellä oli vanha ämmä niityllä heiniä rukoon panemassa. Tämä kun
  kuuli kaukaa jyminää, kysyi pojalta:
  -- Mikä siellä on tulossa?
  -- Keisari sieltä tulee, vastasi poika.
  -- Mitä se keisari nyt kesken kiireintä heinäaikaa ajelee?
  -- Se kulkee ympäri valtakuntaa tappamassa kaikki vanhat ämmät.
  -- Voi hyvänen aika, minne nyt menen piiloon?
  -- Mene tuonne heinäruon alle, kyllä minä hänet tästä pois toimitan.
  Ämmä meni heinäruon alle ja poika peitti hänet niin tarkoin, ettei
  muuta näkyville jäänyt kuin hänen hampaaton suunsa. Sinne poika pisti
  sormensa.
  Kartanon herra tuli täyttä vauhtia ajaen ja kysyi pojalta.
  -- Mitä sinä siinä teet?
  -- Minulla on täällä heinäruon alla lekkeri, jossa minulla on hyvää
  juomaa. Mutta äkkiä paukahti tappi pois, ja nyt minun täytyy pitää
  sormeani tapinreiässä, jotta ei juoma pääse valumaan maahan.
  -- Oletko nähnyt miehen ajavan tästä ohi, jolla oli kolme hevosta ja
  silkkihameeseen puettu sika matkassaan? kysyi kartanon herra.
  -- Näinhän minä sen miehen, vastasi poika. Ei ole kauaakaan siitä, kun
  ajoi tästä ohitse tavatonta himphamppua.
  -- Ota nämä minun hevoseni ja lähde sitä miestä takaa ajamaan, kyllä
  minä sillä aikaa pidän sormeani tapinreijässä, sanoi kartanon herra.
  -- Kyllähän minä sen voin tehdä, sanoi poika.
  Hän otti hevoset, haki metsästä omansa ja läksi kotiaan.
  Siinä kartanon herra kauan aikaa piteli sormeaan ämmän suussa. Lopulta
  teki hänen mieli maistaa, millaisia juomia lekkerissä oli. Mutta
  pistäessään sormen suuhunsa, sanoi hän:
  -- Hyi, pahan makuista on!
  Samassa kömpi akka heinäruon alta esiin. Silloin kartanon herra
  huomasi, että häntä taaskin oli petetty ja hän läksi kiukuissaan
  kotiaan astumaan.
  Mutta poika tuli kuudella hevosella kotiaan ja sanoi:
  -- Henkiin se meidän äiti-muori saa jäädä, sillä minä olen tavannut
  toisia, jotka ovat tyhmempiä kuin hän.
  Näin tulivat he rikkaiksi ja taitavat vieläkin elää, elleivät ole
  kuolleet.
  
  
  TOSI JA VALE.
  
  Olipa kerran kaksi miestä. Toinen heistä puhui aina totta ja toinen
  aina valehteli.
  Nämät miehet yhtyivät kerran salolla ja valehtelija ehdoitti toiselle,
  että he yhdessä läksisivät astelemaan.
  Astellessaan asumatonta saloa, tuli heidän nälkä.
  Totuudenpuhujalla ei ollut evästä, mutta valehtelijalla oli sitä
  enemmän.
  -- Anna, hyvä mies, minulle ruokaa, sanoi totinen mies. Jollet anna,
  niin minä näännyn nälkään.
  -- Annan kuin annankin, sanoi valehtelija. Mutta et sinä mitään
  ilmaiseksi saa. Jos annat minun kaivaa toisen silmän päästäsi, niin
  ruokin sinua.
  Toinen suostui siihen ja valehtelija kaivoi hänen päästään silmän.
  Syötyään alkoivat he taas astella tietä eteenpäin. Eipä aikaakaan, niin
  alkoi nälkä taas vaivata heitä. Totinen mies sanoi valehtelijalle:
  -- Anna, hyvä mies, minulle taas ruokaa, sillä muuten kuolen nälkään.
  -- Annan kuin annankin, vastasi valehtelija. Mutta maksuksi tahdon minä
  sinun toisen silmäsi.
  Vaikeatahan oli molemmista silmistään siten luopua, mutta totisella
  miehellä ei ollut muuta neuvoa, ja niin salli hän sen tapahtua.
  Kun totinen mies oli tullut näin aivan sokeaksi, vei valehtelija hänet
  kirkon viereen ja jätti siihen.
  Tuli yö. Silloin lensi kolme korppia kirkon harjalle ja alkoi
  keskustella.
  -- Minä tiedän hyvän asian, sanoi ensimäinen.
  -- Minä tiedän vielä paremman, vastasi siihen toinen.
  -- Minä tiedän kaikista parhaimman, sanoi kolmas.
  -- Minäpä kerron, mitä minä tiedän, sanoi silloin ensimäinen. Tässä
  kaupungissa on suuri veden puute, sillä sitä on kaukaa noudettava.
  Kukaan ei tiedä, että lähinnä kirkkoa olevan talon tuvan karsinassa on
  vesipaikka. Ei tarvitse muuta kuin pistää sormellaan multaan, niin heti
  vettä pulppuaa. Ja sitä tulee niin runsaasti, että kymmenellä hevosella
  saa sitä kuljettaa pois.
  -- Minäpä tiedän vielä paremman asian, sanoi toinen korppi. Jos joku on
  sokea, niin menköön vain sakastin portaitten luo ja kerätköön rikkoja,
  ja pyyhkiköön niillä silmänsä, niin saa hän näkönsä.
  -- Minäpä tiedän kaikista parhaimman asian, sanoi kolmas korppi.
  Kuninkaan tytär on jo kauan aikaa ollut kovasti sairaana, eikä häntä
  kukaan ole osannut parantaa. Mutta minä tiedän, millä tauti hänestä on
  ajettava pois. Tämän kirkon alttarin sisällä on vaateriepu, kun sen
  ottaa ja sitä keittää kattilassa, niin tulee siitä sellaista rohtoa,
  jolla kuninkaan tytär parantuu.
  Korppien lennettyä pois, meni mies sakastin portaitten luo, kokosi
  rikkoja ja pyyhki niillä silmiään. Tehtyään sen, tuli hän jälleen
  näkeväksi.
  Aamun koitettua meni hän siihen taloon, josta korpit olivat puhuneet ja
  pyysi vettä juodakseen.
  -- Ei, hyvä mies, meillä ole vettä, vastasi emäntä. Niin on huono tässä
  kaupungissa veden saanti, että sitä ei voi antaa jokaiselle pyytäjälle.
  -- Jos laskette minut vain tuvan karsinaan, niin kyllä minä vettä
  teille toimitan, sanoi mies.
  Kun mies tuli tuvan karsinaan, otti hän kourallisen multaa maasta.
  Heti pulpahti siitä esiin sellainen vesimäärä, että mies tuskin pääsi
  tuvasta pakoon, niin pian se täyttyi vedellä.
  Kun kaupungilla levisi tieto, että suuri lähde oli löydetty keskellä
  kaupunkia, annettiin miehelle suuri palkinto.
  Totinen mies meni sitten kuninkaan linnaan ja sanoi kuninkaalle:
  -- Mitenkä se teidän tyttärenne on kipeä?
  -- Eihän kukaan sen kivusta tiedä, vastasi kuningas, mutta kovin on
  huonona ollut. Kyllä sitä on kaikilla tavoin koetettu parantaa, mutta
  mistään ei ole apua ollut. Tiedätkö sinä mitään keinoa?
  -- Menkää kirkkoon, rikkokaa alttari ja ottakaa sen sisästä
  vaatekappale. Pankaa se kattilaan ja keittäkää siitä lääkettä, niin
  kyllä kuninkaantytär paranee, vastasi mies.
  Kuningas käski tehdä niinkuin mies oli neuvonut. Alttarin sisältä
  löydettiin vaate ja siitä keitettiin kattilassa voidetta, jolla
  kuninkaantytär pestiin. Ja hän tuli heti aivan terveeksi.
  Kuningas antoi miehelle suuret summat rahaa palkinnoksi ja totinen mies
  eli onnellisena kuolemaansa asti.
  
  
  UUNINPERÄINEN.
  
  Mies kun oli metsässä riistaa etsimässä, niin eksyikin sinne, eikä
  osannut kotiaan. Harhaillessaan siellä ja katsellessaan, minne yöksi
  jäisi, tuli hän pienelle mökille.
  -- Mikähän mökki tuokin on? ajatteli mies. Olkoon kenen asumus tahansa,
  niin uskaltaa kai sinne sisään mennä.
  Hän avasi oven. Mökissä ei ollut ketään.
  -- Eihän täällä olekaan ketään, jolta pyytäisi yösijan lupaa, sanoi
  mies itsekseen. Pyydänpä sitten itseltäni ja annan itse siihen luvan.
  Ja mies asettui mökkiin yötään viettämään. Kun hänen oli nälkä, nouti
  hän ensin ulkoa puita, pilkkoi ne, laittoi uuniin tulen ja pani padan
  valkealle. Sitten otti hän kontistaan jauhoja ja keitti itselleen
  keitoksen. Nostaessaan padan tulelta ja valmistautuessaan popsimaan
  keitostaan, kuului uunin perältä ääni:
  -- Hoi mies, minulle pitäisi talkkunaa!
  Kuullessaan sellaisen äänen, kysyi mies:
  -- Mikä uuninperäinen siellä on? Oletko sinä ihminen, vai oletko eläin?
  -- Mitä se sinuun kuuluu, sanoi ääni. Anna, mitä minä pyydän. Mutta kun
  annat, niin muistakin kiroilla.
  Kun se tahtoi kiroiltavaksi ruokaa annettaissa, arvasi mies, ettei se
  ollutkaan mitään muuta joukkoa kuin pahan joukkoa.
  -- Kun pahan peliin menee, saa sen mukaan ollakin, ajatteli mies.
  Kyllähän minä kiroillakin osaan. Mieshän minä olen.
  Ja hän otti talkkunavadin ja heitti sen sisällön uunin perälle. Ja sitä
  tehdessään hän kiroili niin huikeasti kuin suinkin saattoi.
  Sen jälkeen hän istui hetkeksi miettimään, kuinka hän nyt tekee,
  meneekö levolle vai odottaako kunnes paha häneen kynteensä iskee.
  -- Ei sitä kumminkaan pakoon pääse, jos se oikein pahalle päälle yltyy,
  ajatteli hän. Yhtä hyvin sitä sitten nukkuukin. Ei tuo kuolemakaan
  mahda sen kummempi olla, on ihminen sitten valveilla tai unessa.
  Näin tuumittuaan vaipui hän penkilleen ja oli piankin vaipunut uneen.
  Aamulla tulla tupsahti tupaan se paha mies.
  Nähdessään vieraan miehen makaavan tupansa penkillä kysyi hän:
  -- Mikä mies tämä on?
  -- Metsämieshän minä olen.
  -- Vai sellaista joukkoa sinä olet? No ei sitten muuta kuin tapetaan
  pois.
  Mutta silloin pahan vaimo huusi uunin perältä:
  -- Ei sitä miestä tappaa saa. Se antoi minulle ruokaa.
  Sen kun kuuli paha, niin sanoi:
  -- Mitäs minä hänelle sitten teen?
  -- Lahja lahjasta annetaan, niinhän se tapana on meilläkin, vastasi
  uuninperäinen. Sillä miehellä on kyttyrä selässä, otetaan se pois.
  Silloin paha otti mieheltä kyttyrän ja mies tuli aivan terveeksi. Kun
  mies sitten läksi taas metsälle, kuljeksi hän siellä ja tuli viimein
  kotiaan.
  Hän meni veljensä asunnolle ja tämäpä vasta kummeksi, kun näki veljensä
  sellaisena sorjana miehenä. Hänelläkin oli kyttyrä ja hän kysyi sen
  vuoksi:
  -- Millä ihmeen keinolla sinä olet saanut kyttyräsi pois?
  -- Minä olin metsässä ja jouduin pahan mökille. Siellä minä keitin
  keitoksen ja kun uuninperäinen huusi ja tahtoi ruokaa, niin annoin.
  Se oli pahan kakara tai lieneekö ollut vaimo. Kun mies, se pääpaha,
  tuli aamusella kotia, niin hän palkaksi siitä, että olin sille
  uuninperäiselle ruokaa antanut, otti minulta kyttyrän pois.
  -- Sinne minäkin menen, sanoi toinen veli.
  Hän otti leiviskän mallasjauhoja konttiinsa ja läksi pahan mökkiä
  hakemaan. Illalla hän tuli mökille, astui sisään ja teki aivan niin
  kuin hän oli veljensäkin kuullut tehneen, pilkkoi puut, sytytti
  takkaan tulen ja pani sille oikein suuren kattilan, jossa keitti
  mallasjauhoista keitoksen. Aikoessaan ryhtyä syömiseen, kuului sieltä
  uunin perältä ääni, joka pyysi talkkunaa itselleen.
  -- Mikä ihmeellinen sinä olet, kysyi mies, oletko sinä ihminen vai muu
  paha?
  -- Se ei kuulu sinuun, vastasi ääni. Kiroile ja anna minulle ruokaa.
  -- Minne sinä tätä panet, kun tämä on aivan tulikuuma.
  -- Anna koko kattila tänne, vastasi ääni.
  Mies antoi koko kattilan ja sen tehtyään hän laskeutui levolle.
  Aamulla se pääpaha tuli kotiaan ja aikoi miehen tappaa, mutta
  uuninperäinen sanoi:
  -- Ei sitä miestä pidä tappaa, se antoi minulle ruokaa.
  -- Mitä me sitten sille annamme? kysyi pääpaha.
  -- Annetaan hänelle se, mitä toiselta otimme pois. Sittenkai hänen
  mielensä on hyvä.
  Kyllähän mies koetti vastustella, mutta eihän siinä mikään auttanut, ja
  hänelle pantiin toinenkin kyttyrä oman kyttyränsä lisäksi.
  Kun hän sitten kantaen tätä raskasta taakkaa saapui veljensä luo, niin
  sanoi hän:
  -- Katsohan nyt minua, katso ja ihmettele. Minä olin siellä mökillä ja
  tein aivan kaikki niin kuin sinäkin olit tehnyt. Mutta sainkos minä sen
  palkan kuin sinä. Kaikkia vielä. Minulla oli ennestään jo kyttyrä ja
  uuden ne antoivat minulle entisen lisäksi. Miksikähän ne minua sillä
  tavoin palkitsivat?
  -- Sinä taisit antaa liian paljon syömistä, sen vuoksi sinulle
  annettiin toinenkin kyttyrä.
  -- Ehkäpä se menee minulla toinenkin, antaa vain olla molempien, sanoi
  veli eikä hän sitä asiaa sen enempää surrut.
  -- Ei niitä pahoja pidä palvella. Eivät ne tiedä oikein tarkoin
  eroittaa, mikä on hyvää, mikä ei.
  
  
  PAHOLAINEN JA JÄNIKSENPYYTÄJÄ.
  
  Olipa kerran mies, jäniksenpyytäjä ammatiltaan. Hän tapasi kerran
  metsässä paholaisen ja teki hänen kanssaan sellaisen sopimuksen, että
  paholainen ajaa jäniksiä miehen jänislankoihin, pankoon mies ne sitten
  vaikka mihinkä. Palkaksi tästä lupasi mies itsensä paholaiselle.
  Nytpä kelpasi miehen elää ja pyydystää. Pani hän lankansa minne
  tahansa, niin aina tuli niihin jäniksiä. Hän piti niitä pihalla aivan
  ikkunansa alla ja katseli, miten niitä sinne tuli aivan kuin kilvalla,
  toisinaan ne ihan tappelivat siitä, kuka sai pistää päänsä ansaan.
  Mies tuli rikkaaksi myydessään jäniksen nahkoja. Mutta vähitellen hän
  alkoi käydä levottomaksi muistaessaan paholaiselle antamaansa lupausta
  ja hän alkoi miettiä keinoa, millä tavoin hän voisi saada välikirjan
  puretuksi.
  Hän alkoi panna noitalankojaan tupaansa, mutta auttoikos se, kaikkea
  vielä. Kyllähän jänikset sinnekin pääsivät, kun paholainen piti ovea
  raollaan ja ajoi niitä sisään. Mies mietti ja tuumaili, miten hän voisi
  asettaa langat sellaiseen paikkaan, ettei jänis millään keinolla sinne
  pääsisi.
  Eräänä päivänä hän viritti langat tupansa katolle, ja siellä oli