Salon pojat: Mäenlaskumatkoista koulutielle - 1

  
  SALON POJAT
  Mäenlaskumatkoista koulutielle
  Kirj.
  IIVO HÄRKÖNEN
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1918.
  
  
  SISÄLTÖ:
   1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.
   2. Salon yksinäisessä talossa.
   3. Salon satuja.
   4. Hilpan kaupungissa-käynti ja sen seuraukset.
   5. Kesäisiä puuhia.
   6. Runo kesästä.
   7. Metsän säveliä.
   8. Aarteen etsintä.
   9. Runo aarteen etsinnästä.
  10. Kouluun.
  
  
  1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.
  
  -- Hei, hei, Karppa, elä laske sinne nurmelle päin! Laske tänne
  järvelle päin, tänne on parempi mäki. Karppa, Karppa!
  Karppa mennä viiletti alamäkeensä niin että lumi pölisi ja peitti koko
  miehen pehmeään, valkeaan ryöppyynsä.
  -- Sinä, Pyntys, elä ainakaan viitsi laskea hänen perästään! Tätä
  aitaviertä näin! Täällä on jyrkempi mäki, ja pitempi! Näin, helei!
  Hilppa komenteli veljiään. Nämä olivat nuoremmat, joten hän katsoi
  sanansa yltävän heidän ylitseen. Eipäs yltänytkään. Pojat laskettelivat
  pienillä suksillaan minne halusivat. Ja enimmäkseen juuri niihin
  suuntiin, minne Hilppa ei halunnut. Pyntys suosi peltomäen kaakkoista
  kuvetta, joka ei laskeutunut nurmikolle eikä järvelle, vaan niiden
  välillä olevalle niemekkeelle, minkä isoisä oli viime syksynä polttanut
  ja perkannut siinä olevista pensaista ja nuorista puista paljaaksi. Ei
  sillä ukkosella ollut siinä työssään mitään tarkoitusta, ei polttanut
  peltoa eikä nurmea varten, mutta polttihan vain! Annapa häviävät
  mokomat häkkyrät, oli hän ähähdellyt hiessä-otsin siinä louhisella
  niemekkeellä polttokangen ja kirveen kera häärätessään. Palakoot,
  palakoot, pakanat!
  Nyt nuorin ukon pojanpojista käytti hyväkseen hänen työtään, ajaa
  karautteli lyhyillä suksillaan hänen puhdistamaansa maa-alaa kohti.
  -- Elä viitsi sinne ajaa! Hei, Pyntys, kuuletko, senkin nallikka, kun
  kehtaatkin tuonne ukon louhikkoon ajaa! Tänne on parempi, selvälle
  järvelle!
  Pyntys ei ollut niitä miehiäkään, joka olisi kuunnellut. Hän mennä
  huhki vain niemekettään kohti.
  -- Ole vaiti, tänne on mitä paras mäki! Aja sinäkin tänne! Huhui, tänne
  sitä on kelpo ottaa luikuja!
  Ja Pyntys peittyi vielä sakeampaan lumipöllyyn kuin Karppa.
  Karppa ei edes vastannutkaan mitään vanhimman veljen kieltoihin ja
  houkutteluihin, hän vain painoi itsepintaisesti sinne nurmelle päin,
  niemen kainaloa kohti, kesäiseen uimarantaan päin.
  Aikansa lasketeltuaan omiin suuntiinsa kokoustuivat veljekset mäen
  kumpuralle ja jäivät siihen kukin levähtämään. Pyöreät posket
  helottivat ja rinta kohoili nopeasti. Oli se antanut raikkautta sekä
  tuottanut voimainkoettelua tuo kiivas laskettelu. Nyt ikäänkuin
  yhteisestä sopimuksesta otettiin yhteinen lepohetki.
  Mitäs nyt? Tuntui kuin ei enää kenenkään heistä kannattaisi laskea
  näitä mäkiä. Nyt oli lähdettävä muualle. Mutta minnekä?
  Lähteä täytyi, sillä päivä oli vielä parhaillaan ja voimia ei oltu
  kulutettu vielä kuin palanen alkupäästä. Sää taas oli mitä parhain,
  oikein erikoinen mäenlaskusää.
  -- Kivimäen vaaralle, kiljahti lyhyt, vanttera Pyntys ja rupesi
  huitomaan järven ja sen takana olevan metsän taa.
  -- Siellähän me oltiin kesällä, jatkoi hän, -- ja miten hyväksi nähtiin
  sen pohjoispuolinen rinne, se, joka johdattaa suolle! Voi miten hyvä
  rinne! Aivan paljas ja kivetön ja kannoton! Ja kaikki kuin luotu oikein
  uhma-laskemista varten! Hyppyreiksi niin hyviä nystermiä, ja sopiva
  jyrkkyys ja alaalla niin hauskan loivaa ja kaiken päätteeksi siellä
  alla sellainen sileä suo! Ja mäen päällä sellainen korkeus, jotta ihan
  päätä huimaa katsellessa ympärille, -- mikä ilo siitä olisi alas
  laskea! Voi pojat, sinne!
  -- Ei, ei, emme lähde, ennätti väliin epäileväisempi Karppa, joka aina
  mietti omia asioitaan ja tuumi jokaista ehdotusta perinpohjin. -- Emme
  lähde, sinne on pitkä matka!
  -- Ja sieltä on niin paha illalla tulla kotiin, myöhällä, pimeällä, --
  myöntyi häneen Hilppa, joka edusti keskiväliä keskimmäisen veljen
  hitaan ja nuorimman kiivaan luonteen välillä. -- Emme lähde!
  -- Lähdemme, totta totisesti! Lähdemme kuin lähdemmekin! Ellette lähde
  muut, niin lähden minä yksin! Ja edellä lasken, lasken mäkeä niin, että
  suksen mäystimet menevät poikki ja itse sauvakin katkeaa! Ja sitten
  tullessa eksyn, ja sitten saatte te olla syypäitä minun häipymiseeni
  suureen Leutsonkorpeen! Elkääpäs vain lähtekö!
  Tuo tuollainen perustelu muutti toisten mielet. Jospa pakana sittenkin
  lähtee ja sinne eksyy! Ja sitten -- mitäs tosiaankin sanotaan isälle ja
  äidille? Ei, asiaa kannatti ajatella!
  -- Töllistelkää mitä töllistelkää, mutta minä lähden! Lähden uhallakin!
  Menkää te isoisän verkkopenkille uunin vieressä! Siellä kuunnelkaa
  satuja ja loruja! Minä lähden korkealle Kivimäen vaaralle!
  Tuo itsepintainen into ja muuttumaton lähtömieli vaikutti yhä enemmän,
  ja niin toiset pojat taipuivat noudattamaan nuorimman veljen tahtoa.
  Lähdetään, lähdetään, mutta pidä sinä sitten varasi, että tulee
  lähdetyksi aikanaan takaisin. Pidä siitä varasi, Pyntys! Jos eksytään
  kaikki palatessa, niin se on sinun syysi!
  -- Olkoon! Olkoon kaikki minun syyni; vaikka sinne soihin ja korpiin
  upottaisiinkin, mutta lähdetään nyt vain!
  Lähdetään! Minnekäs sinun kanssasi pääsee! Et lähtisi, niin saisit
  nähdä nousevan sellaisen metelin ja elämän, että täytyisi se joko
  väkivoimalla tukahuttaa ja saattaa vanhemmat väliin tai, tätä
  välttääkseen, paeta riihen tai saunan suojiin, jossa sitten saisi lopun
  päivää hyppiä salvamesta salvameen äkeytyneen pikkuveljen
  päällehyökkäyksiä vältellen.
  Semmoinen se oli se pikku veli, sille ei ollut antanut voimaa, mutta
  sisua sitä enemmän ja se täytyi yhteisen rauhan vuoksi ottaa huomioon.
  Jouduttiin lähtemään loittoiselle mäenlaskuvaaralle. Mutta ennen lähtöä
  täytyi käydä vanhemmille ilmoittamassa, ja siihen tärkeään tehtävään
  sai käydä keskimmäinen, vakain veli. Hänen sanansa painoi enimmän
  tällaisissa tapauksissa.
  Lupa saatiin, ja sitten kiireellä järven ja sen takaisen metsän
  helmaan! Pois nyt kotitannerten lumet jaloista, hyvästi nyt hetkeksi
  peltoinen, matalataloinen kotiniemi!
  Suuressa Leutson korvessa, syvässä rytönotkelmassa, katkesi Pyntyksen
  suksesta mäystin ja sitä saatiin miehissä korjata eheäksi! Kun se
  saatiin kuntoon, lähdettiin kiivaasti jatkamaan matkaa, ja kohtahan se
  oli Kivimäen jyrkkä rinne edessä!
  Kun tultiin mäen päälle, näkyi sieltä paljon ja laajalti maailmoita.
  Tuolla pieni takakylä Ihatsu pienen järven rannalla ja siellä se oli
  korkea, pitkillä salovaaroilla sijaitseva Petäjäselkäkin. Tuolla
  asumatonta alhomaata Sarkaan päin, sakeine ja kirjavine sekametsineen
  ja pienine selänteineen ja vaarannyppylöineen, tuolla taas kotikylän
  tuttu puoli. Vihdoin tuonne, Koittoon päin, aava, alava suo. Sinne päin
  sitä olisi lasketeltava, ja sen toimen valmisteluihin ryhdyttiinkin.
  Keskimmäinen veli oli ottanut pienen kelkkasen mukaansa suksien
  lisäksi, ja siihen hän oli kaiken varaksi asettanut itsekunkin pienen
  turkkisen, joka ei voinut olla pahaksi, kun matka oli pitkä ja talvi
  oli talvea. Saattaisi illalla kylmetä ja silloin ne, paluumatkalla,
  olisivat hyvään tarpeeseen. Nyt keritti hän kelkan nuoran vyöstään ja
  valmistui toisten kanssa koe-ajoon, katsomaan, millainen mäki todella
  olisi.
  Hurautettiin alas. Suoraan suota kohti, aukeinta paikkaa myöten.
  Hyvä oli mäki, ei siinä ollut mitään vikaa. Verraton! Ei moitteen syytä
  minkäänlaista, vaan oli luiunottopaikka ensimäinen koko seudulla,
  koko siinä maailmassa, joka tiettiin ja tunnettiin! Varsinaiseen
  alas-lasketteluun vain!
  Siihen ei tarvinnut kehotella. Se oppi oli jo saatu ja se oli painunut
  jo aivan veriin, se oli talven tapoihin kuuluva yhtä hyvin kuin
  syöminen ja juominen. Semmoisia mäenlaskijoita kuin Niemen talon pojat
  ei ollutkaan koko kylässä.
  Mutta vähitellen rupesi päivä painumaan iltaan. Se tulikin tuo
  iltapuoli niin omituisesti, ettei sitä huomannutkaan. Kun aurinko oli
  poissa, harmaiden, lumenväristen pilvien takana, niin eihän sitä
  tiennyt, missä se milloinkin viiletteli. Se hurautteli siellä omia
  menojaan aivan kuin pojat mäenlaskurinteessä, ja niin se, piilolainen,
  pojat petti. Ennenkuin he kerkisivät tulla ensi levähdyshetkeenkään,
  oli jo pimeän myräkkä ja siitä jo kehräytyi innokkaiden luiunottajain
  ympärille täysi pimeä.
  Huh, mitäs nyt? Katsokaas, nyt on jo täysi pimeä!
  Tämä huudahdus pääsi ensin Karpan suusta, mutta kohta siihen yhtyivät
  toisetkin. Katso, katsohan vain! Avasi siinä silmänsä ja suunsa jo itse
  Pyntyskin.
  Mitäs nyt? Synkkä pimeys tuli, ja me täällä! Matkaa kolme, neljä
  virstaa! Mitäs nyt?
  -- Tähän jäämme, ratkaisi asian lyhyesti Pyntys.
  -- Emme, pisti vastaan Karppa.
  -- Jäämme! Menemme tuonne korpirantaan, mäen alle, suon ja mäen juuren
  väliseen metsään, ja sinne suuren puun alle asetumme! Siellähän on
  sellaisia suuria puita! Muistammehan, kun kesällä isoisän kera noita
  ranteita myöten ansateillä kuljeksimme! Ne ovat kuin pieniä mökkisiä
  nuo suurten kuusten juuret! Niin kuivia, ja niin suuret ja tiheät on
  niissä kattohavut! Oksat aivan maahan asti ulottuvat. Mutta niiden
  alle, aivan puunjuuren ympärille, syntyy sellainen pyöreä,
  suippokattoinen suojus, jotta voi, voi! Sinne, sinne! Tässä turkit
  peitoksi, sukset ja kelkka pään alle, ja sinne yhteen kasaan kuin
  pienet karhunpennut!
  -- Mutta mitä vanhemmat sanovat, vastasi neuvokkaalle Pyntykselle juro
  Karppa.
  -- Ei sinne, virkkoi päättävästi Hilppa. Emme tarvitse maata taivaan
  alla, kun ehkä voimme saada lepopaikan oikean katonkin alla.
  Muistattekos, pojat, että tässä lähettyvillä on erään salo-ukkosen
  mökki? Eikös se ole vielä meidän sukulaisiamme, se pieni naurusuinen
  Mikki-ukko? Se, joka tuo meille aina kaloja ja väliin isälle,
  kaupunkiin vietäväksi, pyitä, tetrejä, metsäkanoja ja metsoja? Sehän
  asuu tuossa tämän ensimmäisen suokannaksen takana -- niinhän on meille
  selitetty! Siinä kaidassa korvessa, joka on tämän suokannaksen ja
  Ihatsujärven välissä! Siinä sakeassa kuusiryhmässä! Lähdetäänpäs pojat
  sinne! Sinne tästä kyllä hyvin osaamme ja siellä on meillä suojaa!
  Oikeata Mikki-ukon pikku-mökin suojaa ja lämmintä, ja kyllä se ukko
  hämmästyy, kun kolme pientä suksimiestä keskellä pilkkoisen pimeää
  hänen matalan ovensa eteen karauttaa! Sinne, pojat!
  -- Sinne!
  Arvelematta lähtivät pojat pyrkimään Mikki-ukon mökille päin. Kelkka
  kiinnitettiin takaisin vyöhön ja mäestä alas päästyä lähdettiin
  kiirehtien sujuttamaan yli edessä olevan suokannaksen.
  Suolla oli täysin pimeää, mutta sitten rupesi vähä kerrassaan
  valaistumaan. He saivat kuin uudet silmät, yösilmät, ja niillä he
  rupesivatkin oivallisesti näkemään. He olivat havainneet ennenkin, että
  pimeässä liikkui ensin kuin upposokea, mutta sitten hetken päästä tuli
  siinä aivan hyvin toimeen. Kotijärven jäällä oli sitä koettu. Mutta
  siellä oli muitakin apuneuvoja. Oli tie, tienviittoja, nienten päitä ja
  rantoja ja vihdoin kotikylän tuttu häämötys. Täällä ei ollut mitään
  sellaista. Mutta olihan täälläkin vastaranta ja sitä ei voinut sekottaa
  suon muihin ääriin, jotka häipyivät täyteen pimeyteen.
  Kun uutterasti ponnisteltiin, päästiin pian kannaksen yli. Siinä
  kannaksen takana piti ensin olla pieni aho, aivan suon rannassa
  loivalla rinteellä, sitten vasta alkaisi se Mikki-ukon mökin korpi.
  Niin olikin. Aivan suon rannassa piti kasvaa muutamia korkeita kuusia
  ja itse aholla, sen keskikohdalla, piti olla vanha kekoaitaus, aumojen
  paikka niiltä ajoilta, jolloin tämä aho oli viljelyksellä. Niin oli
  kaikki. Se synnytti turvallisuutta pojissa. Kuuset suhisivat niin
  hiljaisesti yötuulessa ja se ikäänkuin lohdutteli poikia. Keko-aitaus
  oli niin kotoisen ja suojaisan näköinen. Se muistutti kotinientä, sen
  kesäisiä eloksia, leikkuutöitä ja sitten syksyisempiä riihenpuinteja.
  Siinä pojat aivan levähtivät ennen lähtöään ahon reunasta mustana
  seisovaan korpeen. Tässähän olisi vain pienoinen matka päämäärään;
  mitäs hätää tässä enää olisi! Ei muuta kuin suksensujaus!
  Siinä tuli mieleen se Mikki-ukkokin, sellaisena läheisempänä, oikeana
  poikain ystävänä. Se tuli tavallisimmin käymään heidän kotitalossaan
  talvisin -- ainakin niin he muistivat. He istuivat isoisänsä
  verkonkutimen ääressä lämpimässä pirtissä, isän veistellessä susta tai
  reenjalasta, äidin kehrätessä rukilla ja isoäidin värttinällä sekä
  ulkoilman tihuutellessa hiljaa lumiaan, kun yhtäkkiä alkoi kuulua
  pihalta, seinämältä kolinaa ja kaikille oli selvää, että joku siellä
  asetteli suksiaan seinää vasten. Kohta alkoi kuulua kolinaa
  eteisestäkin ja pian avautui ovi, valkeata, huuruista ilmaa pullahti
  sisään suuria palloja ja niiden keskeltä ilmestyi pieni, ketteräinen
  ukkonen, karvalakki painettuna syvälle korville ja pitkä,
  kissanmuotoinen laukku selässä.
  -- Hehe, tässähän sitä ollaan, äännähti ukko ja pian oli hän talon
  väkeä ja myös heitä, lapsia, tervehtimässä. Pienet valkoiset hampaat
  välkkyivät hupaisesti tuuhean parran takana, silmä paistoi kirkkaasti
  ja lystikkäästi, ja vedellen jääpuraita parrastaan lausui ukko heille,
  toisella kädellään jo nipistäen heitä korvasta tai käsivarresta:
  -- Ka, ka, ikuiset vekkulit! Kuin pienet metsäpennut tai kalanhampaat!
  Hehe, te keppulin-kääntäjät!
  Sellaisen ukon luo!
  Ja sen mökki kuului olevan sitäkin mukavampi! Melkein kuin suuri kivi
  synkässä rikeikössä, sellainen pystypuilla ja havuilla suojailtu,
  juuremmalta kivillä ja turpeillakin kaarreltu. Kaksiosainen, --
  toisessa puolessa, pienen eteisen takana, lehmä ja vasikka ammumassa,
  toisessa hänen oma asumuksensa. Itse hoitaa ukko karjaansa, ja muun
  elatuksen hakee metsästä ja järvestä. Oma asuinpuoli kuuluu olevan kuin
  pieni sauna, siinä yksi ainoa pieni ikkuna, seinä ja katto
  kiiltävänmustia, nurkassa saunanuunin tapainen uuni ja sen vierellä
  oikeat lavatkin -- makuupaikka! Sellainen merkillinen mökki, pieni,
  mukava, kotoisa!
  Sinne!
  Kohottiin levähdykseltä ja lähdettiin hiihtämään korpeen.
  Siellä oli omituisen hiljaista ja tutunomaista. Se oli kuin suuri
  pirtti, tuo öinen korpi. Siellä oli niin lämpimäntuntuistakin, ja
  kuinka turvallista! Suuret vanhat puut olivat kuin mitäkin tovereita,
  elollisia olentoja! Yksivakainen hiljainen suhina niiden latvoissa oli
  kuin niiden ääntelyä heille. Pienet puut niiden juurilla olivat kuin
  niiden lapsia -- heidän ikäisiään! Mikäs siellä oli etsiessä ukon
  mökkiä! Ja pianhan se saapuu!
  Eipäs saapunutkaan. He olivat jo tulleet melko pitkälle korpeen, mutta
  matalaa, tutunomaista asumusta vain ei näkynyt. Korven piti olla kaidan
  ja aivan pian läpi hiihdetyn. Kohta piti sen keskeltä ilmautuman
  sellaisen hupaisen hökkelin, joka toki erottautui suuresta kivestä,
  niin paljon kuin se sitä muistuttikin. Oli sanottu, että kun vain siltä
  aholta ja keko-aitaukselta suoraan hiihtää korpea kohti, niin on kohta
  mökki edessä!
  Ei ollut.
  Mikä kumma!
  Kohta saattoi olla korpi jo lopussa ja pieni Ihatsujärvi edessä, ja
  silloinhan olisi pitänyt olla jo mökinkin edessä. Mutta minne se
  häipyi? Metsäkö sen peitti ja eksytti heidät?
  Kohta oli korpi läpi hiihdettynä ja pojat tulivat pienen lumiaukion
  rantaan, joka ei voinut olla muu kuin Ihatsujärvi! Mutta missä oli ukon
  mökki?
  Pojat kääntyivät takaisin!
  He tulivat samaan korpeen ja hiihtelivät sitä edestakaisin. Ei löytynyt
  mökkiä. Jo kävi ilmakin raskaaksi -- kylmänkoleaksi ja kosteaksi -- ja
  lisäksi rupesi nälkä ja väsymys uuvuttamaan. Pojat istuutuivat kuusen
  juurelle ja rupesivat eväitään pureskelemaan. Sitten nousivat he ja
  lähtivät jatkamaan taivaltaan. Suksia kovin takelsi. Ei ollut hauska
  sellaisella kelillä hiihtää. Vihdoin tuli aukea paikka esiin ja se oli
  -- se entinen aho, jolta he olivat lähteneet korpiselle kiertelylleen.
  Pyntys silloin jo itki. Karppa puri kintaansa peukaloa ja sysieli
  suksisauvaansa maahan. Hilppa oli nolona. Koko hauska matka oli saada
  ikävän päätöksen.
  Silloin Hilppa korotti äänensä ja lausui:
  -- Tässä aholla on myös pieni metsätöillä olijain mökki. Minä tiedän
  sen. Minulle isä sanoi. Sellainen pieni maamaja, puoleksi maahan
  kaivettu, puoleksi havuista ja pölkyistä rakennettu. Siellä on pieni
  uunikin, kuin saunanuuni, ja leveä makuulava. Sinne menkäämme. Siellä
  tulipesään tikuillamme tuli tehkäämme ja sitten syökäämme loput
  eväämme. Sitten käykäämme maate. Sukset ja kelkka ottakaamme sisään ja
  siten olemme kaikki turvassa. Aamulla sitten lähdemme uudella onnella
  ukon mökkiä etsimään! Minä sanon sen!
  Kellään ei ollut mitään vastaansanomista. Mentiin ja löydettiin tuo
  maamaja ja sinne miehissä työnnyttiin. Siellä viritettiin tuli pesään,
  toinen päretikkuun ja sitten syötiin loput eväät. Siitä vierähdettiin
  matalan majan lepuulautasille ja siihen tuokiossa nukahdettiin uunin
  hiilien vielä risahdellessa ja leppeän lämmön kietoutuessa pienten
  eränkävijäin ympärille.
  Aamulla löydettiin heti ukon mökki ja sieltä lähdettiin päivemmällä
  kotiin.
  
  
  2. Salon yksinäisessä talossa.
  
  Pojilla oli monta hyvää ystävää vanhain miesten joukossa. Paitsi
  Mikki-eno, tuli ukko Volsku sieltä Ihatsujärven puolelta poikain
  kotitaloon sekä talvella että kesällä ja kysyi pojilta, niin
  hullunkurisen huolestunut ilme kasvoilla, että kuinkas ne näillä
  ukkorukilla ovat nyt oikein asiat. Eikös ne ole oikein huonosti? Voi,
  voi teitä ukko-pahoja!
  Eräs Larin Mikki-niminen vanhus se saapui jostakin vielä kauempaa ja
  alkoi ladella heille kaikenlaisia valeita:
  -- Voi, voi> poikaparat, kun nyt on tapahtunut sellaisia ihmeitä, että
  siellä Aunuksessakin ovat kaikki kaivonvivut suurella myrskyilmalla
  lentäneet taivaaseen. Ja täällä omilla mailla päin ovat eräillä
  paikkakunnilla kaikki virstatolpat kaatuneet ja kuolleet siihen suureen
  ruttoon...
  -- Elä valehtele, älähti siihen aina innokas Pyntys ja Hilppa säesti
  häntä. Karppa vain jäi miettimään. Mutta kun ukko ei hellittänyt, niin
  Hilppa ja Pyntys jo alkoivat uskoa häntä, mutta Karppa korotti silloin
  äänensä ja pani jyrkän vastalauseen.
  Kaikista hauskin poikain vanhemmista tuttavista oli eräs pitkä
  sukulaismies, jota sitäkin sanottiin enoksi ja joka oleskeli enimmät
  ajat, etenkin talvisin, kaukana salokylissä, pienissä yksinäisissä
  erämaakylissä, joita oli poikain kotikylän takana itäänpäin -- samaan
  suuntaan, missä oli Ihatsukin.
  Siellä oli hän jonkinlaisena metsä- ja tukkityöpäällikkönä ja sen
  vuoksi siellä viipyili. Ja sieltä oli hänellä paljon kertomista, aina
  kun poikain kotitaloon saapui. -- Siellä kun on nuo tuvan uunitkin
  niinkuin suuret kivirauniot vain ja savu menee ulos puisesta
  savutorvesta. Ja pöydät ovat yhdestä puusta ja ikkunat pienet kuin
  kissanreiät aitan ovessa. Ja toinen osa pirtistä on aivan pikimusta ja
  toinen valkea kuin vasta pesty vaate ja kaikki on siellä ihmeellistä ja
  kummallista. Ja makuupaikat ovat ylhäällä orsien päällä ja kun uunia
  lämmitetään, niin on savua huoneet täynnä. -- Onpa siellä sellainen
  myllykin, jossa on vain yksi ratas...
  -- Voi, voi noita seutuja, huutelivat pojat kuullessaan tällaisia
  kuvauksia. Eikä he ensin tahtoneet uskoakaan, mutta johan täytyi uskoa,
  kun tottakin todemmilta ne lopulta tuntuivat ja eno ne kertoi. Oi, voi,
  tottahan ne ovat ja ovatpa nuo seutuja nuo enon asustelemat maat! Sinne
  täytyisi päästä!
  Sinne pääsi eräänä talvena vanhin veli, joulun jälkeen paraana
  talvisydämenä. Siellä oleskeli taas tuo hupaisa, leikikäs eno, eräässä
  pienessä kylässä, jossa oli vain yksi ainoa talo, ja hän otti
  sukulaistalonsa poikasen sinne joksikin aikaa ikäänkuin pieneksi
  apulaisekseen -- kirjamieheksi näet, vaikkei Hilppa vielä osannut
  montakaan kirjainta merkitä -- ja se se oli ilonpäivä tuolle pienelle
  miehelle, tuo hämäräinen, lumitupruinen päivä, jolloin hän sai lähteä
  enonsa kanssa syvässä reessä ajelemaan noita ihmeellisiä saloja kohti.
   * * * * *
  Kovin yritti Hilppa kysellä enoltaan noiden ihmeellisten seutujen
  oloista, minne oltiin matkalla, mutta eno ei vielä ryhtynyt niistä
  paljoakaan kertomaan, sillä parempi oli nähdä ne omin silmin ja
  muutenkin: mitä ne paranevat liian tarkasta edeltä kertomisesta!
  Pahenevat vain.
  No, Hilppa tyytyi vastaukseen ja painui syvän, laajan reen pohjalle
  omiin oloihinsa, miettimään siellä heinäin, loimien ja turkkien välissä
  omia asioitaan ja arvelujaan. Erittäin mietitytti häntä se, että
  siellä, tämmöisten salojen ja taivalten takana oli semmoinen kylä --
  yksitaloinen! Miten sekin tuli toimeen siellä ja miten se oli voinut
  sinne asettua? Semmoisetko ne loittoiset salokylät lienevät yleensäkin?
  Joko ne siitä hänen kotikylänsä kohdilta loppuivatkin oikeat, suuremmat
  kylät; kulkiko siinä ikäänkuin jokin raja, jonka toisellapuolella oli
  oikeita ihmisellisiä kyliä, mutta toisella ei muuta kuin -- taloja. Se
  Ihatsukin jo oli semmoinen rähjä. Kulkiko siinä kylien ja salojen raja?
   * * * * *
  Ohoh!
  Eno oli nukahtanut ja heräsi nyt yhtäkkiä kuin hämmästyen ja huudahti
  noin pienelle seuralaiselleen. Tämäkin oli nukkunut ja heräsi tuohon
  enon huudahdukseen.
  Ympäristö oli täysin muuttunut. Vaikka taival oli yleensä saloista ja
  asumatonta, ei alkumatka kuitenkaan ollut ollut varsinaista saloa, vaan
  oli siellä ollut aukeampia maita. Aina silloin tällöin oli tien varteen
  ilmestynyt pieniä kyliä ja niiden ympärille peltoja ja sitten joku
  järvi peltorinteiden alle, ja vaikkapa ei olisi ilmestynyt kyliäkään,
  olivat maat aukeampia, vähämetsäisempiä. Niitä oli varmaan joskus
  raadettu. Nyt ei tuosta ollut enää jälkeäkään. Ympärille oli kiertynyt
  suuri, syvä salo, oikea korpi, josta ei enää mitään aukeampaa auennut.
  Puut seisoivat aivan tiessä kiinni ja taivuttivat joskus lumiset
  vartensa omituisina valkeina kaarina tien ylikin. Kaikki puut olivat
  lumen verhoamina ja tuo teki salon yhä synkemmäksi, sakeammaksi ja
  umpinaisemmaksi. Korkeat, vanhat puut olivat vain latvoistaan lumen
  kietomia, mutta nuoremmat, matalammat ne seisoivat yltä päältä lumen
  vallassa, kuin mitkäkin pienet tornikkeet tai viljakeot. Se oli outoa
  Hilpasta nähdä tuo tuollainen metsä. Se oli kovin salaperäinen.
  Ja hiljaista oli siellä. Ei syntynyt ääntä mistään muusta kuin
  lumitullojen silloin tällöin tapahtuvista tupsahteluista, hevosen
  tiukujen hiljaisesta helkkeestä ja kyytimiehen yksitoikkoisesta
  hevosen hoputtelusta. Tuulikin tuntui vaimenneen ja itse lumen
  tupruaminenkin.
  Mutta olikin yö. Sydänyö pilkkopimeä jo oli, kun yksinäiset ajajat
  heräsivät reessään. Olivat nukahtaneet pimeän tultua illalla ja reen
  hiljaa vieriessä eteenpäin siinä ottaneet raittiita ulkoilmaunia
  myöhään asti.
  -- Hohhoh, kah, eikö sinulla ole kylmä? kysyi eno Hilpalta, luullen
  että hän oli herännyt joko Hilpan äännähdyksen tai liikahduksen tähden.
  -- Ei, ei, ei minulla ole kylmä. Entäs sinulla? vastasi Hilppa
  kirkkaalla äänellä paksujen peittojen alta, koettaen itseään kohottaa
  hieman sieltä syvyyksistä ja tuntien itsensä hyvin virkeäksi. Yö oli
  lämmin ja hän tunsi olonsa sangen hyväksi.
  -- Minullako kylmä, ei minulla ole kylmä, vastasi eno, -- pidä vain
  itsestäsi huolta!
  -- Mutta emmekö ala jo päästä perille? käänti Hilppa keskustelun
  toisaalle.
  -- Emme vielä. Vielä on sinne matkaa. Vielä on sinne taivalta yhtä
  paljon kuin jos ajaisimme tästä takaisin matkan puoliväliin.
  -- Paljonkos oli siihen asti matkaa?
  -- Puolet kuudestakymmenestä virstasta.
  -- Kolmekymmentä virstaa siis. Siis tuon alkupuolen jälkeen tultiin
  viisitoista virstaa. Ja viisitoista vielä on jälellä...
  -- Hyvä laskupää! Sellainen se minun apulaisellani pitää ollakin!
  Hilppa tunsi ylpeyttä.
  Sitten painuttiin taas äänettömyyteen.
  Yö soitteli noita yksitoikkoisia hiljaisia säveliään ja siihen yhtyi
  nyt vähitellen korviin erottautuva pitkänomainen puunlatvojen humina.
  Kun ilma oli lämmin ja kostea, muuttui se kuuntelijain korvissa yhä
  enemmän suhinaksi. Se tuntui niin hyvänsuovalta ja viihdyttävältä.
   * * * * *
  Mutta jo rupesi ilma vähän valkenemaan ja samalla maat rupesivat
  aukenemaan. Jo ilmaantui tien toiselle puolelle harvapuisempaa maata,
  oliko se sitten pikkusuota tai muuta laaksoketta, ja kas, tuolta
  kauempaa, ajajain edestä, valotti jotain laajempaa aukeamaa, joka
  samalla tuntui olevan ylävämpää maata.
  -- Tuolla, tuolla... kas, mitä sieltä näkyy? huudahti Hilppa, kun hänen
  silmänsä sattuivat tuohon valotteluun.
  -- Sieltä päivänvalo rupeaa ilmenemään.
  -- Eikö muuta?
  -- No, kunhan ajamme tuon aukeaman ylänteelle, niin ehkäpä siitä rupeaa
  samanlainen maa vähän laskemaan, ehkä sieltä rinteen alareunasta lähtee
  leviämään suurehko järvenselkä ja kenties siinä rinteen sivureunassa on
  joku talokin...
  -- Sekö meidän talomme?
  -- No, vaikka se!
  Hilppaa ei enää nukuttanut reessä eikä hän pysynyt edes entisessä
  olopaikassaan, vaan kohottautui siitä ylös. Ilma rupesi tosiaankin
  valkenemaan huomattavasti ja selvää päivänkajoa jo näki edessä olevien
  salojen takaa, salojen, jotka siihen aukeaman alkurajalle noustua
  näyttäytyivät hyvin laajasiintoisilta. Samalla siinä elpyvässä kajossa
  ilmestyi esiin aukeaman vasemmalta sivulta, korven rannasta, suurehko,
  vanha talorykelmä, jota kiertelivät kinokset, mutta joka kuitenkin
  nousi selvästi ja voittoisasti ympäristöstään katsojan silmään. Katot
  olivat jyrkkiä, savupiiput pyöreitä, koko rykelmä ihmeellisesti yhdessä
  kasassa ja samalla pisti silmään ikkunoiden pienuus -- kaikki seikkoja,
  jotka ihmeellisesti sattuivat yhteen enon kertomusten kera.
  -- Voi, voi, siinä se on! Ajappas, Jykki, nopeammin hevostasi!
  Ptpruu, ptpruu! huudahteli Jykki hevoselleen ja reki pysähtyi. Eno
  veteli huurteita parrastaan ja kulmakarvoistaan ja Hilppa koetti kaikin
  tavoin vääntäytyä syvästä olopaikastaan ja korkeiden laitojen takaa.
  Siinä se oli se talo!
  Satulinna!
  Juuri niinkuin eno oli kertonut, näytti kaikki olevan, mutta sittenkin
  se tuntui oudolta ja ihmeelliseltä. Seinätkin jo! Niin paksuhirsiset,
  ja nuo hirret olivat aivan pyöreät! Salvamet pitkiä... Ikkunat niin
  mukavan neliskulmaisia ja jos nyt ei aivan kissanaukon kokoisia, niin
  ei paljoa suurempiakaan. Mutta niissäkin kuitenkin vielä ruutuja,
  vieläpä niin lukuisia! Ja miten korkealla nuo pienet valoaukot! Entä
  räystäät? Hilpan sylen pituisia ainakin, elleivät aikamiehen! Ja mitkä
  mukavat puukourat niiden reunapuita pitämässä. Tässä taas tämä eteinen,
  porraslaitos, -- sellainen katettu sola, loivasti nouseva, seinän
  viereen sovitettu! Ja katso vaan: kaikki yhden katon alla... kaikki
  rakennukset! Ainoastaan tuossa, -- oliko se vilja-aitta vai mikä? Ja
  tuolla: riihi, sauna!
  Sisään!
  Niin komensi eno ja sinne lähdettiin nousemaan. Tuota omituista
  umpinaista solaa myöten noustiin, joka oli seinän viereen rakennettu,
  ja kun sen yläpäähän päästiin, niin siellä oli seinässä ei kovin
  korkea, aivan neliskulmainen ovi, jykevä, honkalaudoista tehty, ja
  siinä riippui suuri rautarengas.
  -- Mitäs tuolla renkaalla tehdään? kysyi Hilppa.
  -- Sillä ilmoitetaan, että nyt sitä saavuttiin tänne salon
  yksitaloiseen kylään!
  -- Saanko minä paukuttaa?
  -- Ei, annahan minä, niin tuntevat paremmin.
  Kun eno oli lyönyt pari kolme kertaa rengasta ovilautaan, niin kuului
  siellä jossain sisällä käyvän ovi ja kohta sen jälkeen kysyi ulko-oven
  takaa leppeä, hyväntahtoinen vanhus-ääni:
  -- Kuka siellä?
  -- Me vaan, vanhat tutut, yökyöpelit, -- päästähän, Jaakko-ukki!
  Minulla on täällä uusi virkamieskin mukana ja se jo haluaisi päästä
  vähän seinämien suojaan!
  -- Ahaa, kas vaan, astukaahan sisään, astukaahan sisään, kuului
  Jaakko-ukin ääni ensin oven takaa, sitten jo vieraitten edestä, ja
  naureksien, hauskutellen johti ukko saapujat avaran pimeän eteisen
  läpi, Hilppaa aivan kädestä autellen, salon yksinäisen talon suureen,
  korkeaan "perheenpirttiin", isoontupaan.
  Siellä sitä oltiin! Oli siinä tarkastelemista. Kun alkuseikoista oli
  selvitty, -- heräilevä talonväki tervehditty, saatu kuppi kuumaa
  tuliaisiksi ja siirrytty isontuvan viereiseen kamaripuoleen
  "levähtämään" ja tarinoimaan talon isäntäväen kanssa -- niin aivan