Ruotsalainen uhkapurjehtija - 1

  
  RUOTSALAINEN UHKAPURJEHTIJA
  Historiallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista
  tapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla
  Kirj.
  H. AF TROLLE
  
  
  Helsingissä 1905,
  G. W. Edlund,
  1905.
  
  ENSIMÄINEN LUKU.
  Isä ja poika. -- Perheen hylky. -- Mailman tapaus tekeillä.
  
  V. 1854 eli ja oli Geflen kaupungissa Ruotsin maalla
  kunnallisraatimies, nimellä Gaabriel Evert, joka muuten ammatiltansa
  oli puutavarain kauppias. Häntä pidettiin arvossa rehellisen ja
  kunniallisen luontonsa tähden ja kaupungin hallitus oli kutsunut
  hänet neuvoskuntansa jäseneksi. Sangen hyvin ymmärsi hän kaikki mitä
  koski metsä- ja puutavara-asioita, mutta lain monimutkaisia kaaria ei
  hän voinut saada päähänsä; toisenlaiset olivat ne kaaret, mitkä hän
  tunsi kyllin ja tarkoin. Mutta kuten sanottu, oli hän rehellinen ja
  selväjärkinen ja näillä ominaisuuksillaan hän useimmiten osasi oikeaan,
  esiin tuoden lauseensa oikeammin kuin lakia oppimattomalta olisi voinut
  odottaakaan.
  Raatimies Evert ei ollut rikas, eikä varakaskaan, mutta hän oli
  hyvinvoipa, kuten sanotaan, teki jokaiselle oikein, oli velaton, ja
  osaansa tyytyväinen ja tyytyväisyys onkin, kuten tiedetään, maallisen
  onnen parhaita perustuksia.
  Mutta raatimiehellä oli toisentapainen arvaamaton rikkaus. Hänellä oli
  hyvä vaimo ja lukuisa lapsiparvi, seitsemän poikaa ja kuusi tytärtä,
  siis kolmetoista perillistä, joten hänellä oli se iloinen vakuutus,
  ettei Evertin nimi pitkään aikaan kuole, vaan että se tulisi vielä
  kestämään monet sukupolvet puhki.
  "Varhaiset aviot eivät ole edullisia", sanoi raatimiehen lapsiparvea
  nähdessään muuan hänen setänsä. "Kolmentoista luku on sitä paitse
  onneton luku, joku sinun lapsistasi joutuu varmaan hunningolle."
  Raatimies naurahti, katseli veitikkamaisesti reipasta ja kunnollista
  vaimoansa ja arveli, että jos Herran tahto niin olisi, voi kolmentoista
  luku kylläkin muuttua neljäksi- tai viideksitoista. Mutta siitäpä
  ei tullut mitään; perheensä ei enää lisääntynyt, raatimies ja hänen
  vaimonsa vanhenivat ja kertomuksemme alussa oli ukko jo täyttänyt
  60 ikävuotensa. Hänen korkea vartalonsa oli köyristynyt, tukka
  silminnähtävästi harmaantunut ja näkö niin heikontunut, että hänen
  oli tarvis ruveta käyttämään sinisiä silmälasia. Rouva, joka oli
  miestänsä kymmenkunnan vuotta nuorempi, oli säilynyt paljoa paremmin.
  Viisikymmentävuotisena oli hän lihava, punaposkinen rouva, joka vallan
  kepeästi hoiti taloutensa ja monilukuisen perheensä.
  Sedän ennustus kolmentoista luvun onnettomuudesta raatimiehen
  jollekulle lapselle, ei näyttänyt käyvän toteen. Kaikki kasvoivat
  vanhempaansa iloksi. Opintonsa päätettyä saivat pojat hyviä paikkoja
  eri ammateissa ja kolme tytärtä tuli hyviin naimisiin. Lyhyesti sanoen:
  kaikki kävi hyvin Evertin monelle lapselle. Nuorin pojista, Yrjö Evert
  oli vanhempainsa lemmikki.
  Kertomuksemme alussa oli Yrjö kuusitoista vuotias. Hän oli kaunis,
  pulskea nuorukainen, ruumiiltansa terve ja väkevä. Hänen korkean otsan
  alla loisti vilkkaat silmät. Käyntinsä oli kevyt ja jäntevä, koko
  olentonsa reipas ja uljas. Sellaisesta kyllä sopi toivoa, että hän
  mailmassa menestyisi ja toimeentulisi, vieläpä saavuttaisi suosiotakin,
  koska hän oli hyväluontoinen ja rehellinenkin.
  Mutta vaikka kaikki tämä oli Yrjön eduksi, oli hänellä muita
  huonompiakin ominaisuuksia, mitkä saivat hänen isänsä myöntämään, että
  sedän ennustus valitettavasti voisi käydä toteen ja juuri Yrjölle
  hänen lempilapsellensa. Varhain pantuna kouluun, Yrjö osoitti ilmeistä
  haluttomuutta lukuihin, mutta sitä suurempaa mieltymystä nuorison
  ajanvietteisiin. Hän oli kumppaneistansa etevin voimistelija, paras
  uimari, pallon lyöjä ja se, joka rohkeimmin kiipesi maston huippuun
  suurimmillakin laivoilla, joita tuli kaupungin vilkkaaseen satamaan.
  Kerran näki hänen isänsä suureksi kauhukseen, miten poika kiivenneenä
  suurimman laivan keskimastoon, oli asettunut siellä seisomaan
  päälaelleen ja siinä tilassa heilutteli jalkojansa ilmassa. Raatimies
  ei tohtinut hengittääkään, sitä vähemmin huutaa, jott'ei pelättäisi
  poikaa putoamaan. Uhkarohkea nuorukainen tuli onnellisesti alas
  ilmamatkaltaan. Isä kutsui hänet luoksensa ja nuhteli häntä vakavasti
  hänen teostansa.
  Yrjö naurahti ja sanoi:
  "Tiedä isä, että minä opettelen merimieheksi, sillä merille hehkuu
  koko haluni ja mieleni. Oppineeksi mieheksi en minä kelpaa enkä myös
  kauppiaaksi, tai käsityöläiseksi. Minä olen täyttänyt 14 vuotta enkä
  ole vielä muuta kuin ison koulun toisella luokalla. Anna minun mennä
  kajuuti-vartijaksi Presioosaan, Geflen pulskimpaan laivaan, niin saat
  nähdä, että Yrjö Evertistäkin aikaa voittain tulee kunnon mies. Olethan
  itse sanonut, ettei miehen tarvitse hävetä mitään kunniallista tointa
  ja että siihen pitää ryhtyä mihin tuntee taipumusta. Ei minusta ole
  muuksi kuin merimieheksi; päivällä ajattelen minä merille menoa ja
  yöllä näen siitä unta."
  Raatimies säikähti ja katsahti uljasta poikaansa. Vanhempi Evert ei
  ensinkään suosinut merta. Hänen isänsä oli ollut merikapteini ja
  uponnut laivoineen päivineen jo pojan lapsuudessa. Mutta hän muisti
  vallan hyvin äitinsä, omansa ja siskojensa surun ja tuskan, kun saivat
  tiedon isän onnettomasta lopusta. Siitä hetkestä asti kauhistutti heitä
  meri. Kaikilla hänen muilla pojillaan oli toimeentulo maalla ja nyt
  tahtoi hänen armain poikansa erota kodista ja antautua tuon petollisen
  elementin valtaan.
  Vaieten kävivät isä ja poika rinnatusten kotia kohden. Vasta pitkän
  ajan kuluttua tuli raatimies lausuneeksi: "sinun sanasi, Yrjö,
  tuottavat minulle haikean mielen, sillä minä toivoin sinulle valoisaa
  ja onnellista tulevaisuutta, vaan en luule sitä löytyvän merimiehen
  ammatissa, johon sanot itselläsi olevan taipumusta ja halua. En
  kumminkaan tahdo estää sinua rupeemasta merimieheksi, mutta et ennen
  kuin täytettyäsi 16 vuotta, saa ruveta laivan kantta polkemaan. Sinulla
  siis vielä on kaksi vuotta aikaa päätöksesi vakaannuttamiseen ja
  tarpeellisten tietojen kartuttamiseen. Käytä se aika hyvin ja niitten
  kahden vuoden kuluttua sano suoraan, vieläkö sittenkin haluat merille.
  Silloin saat vapaasti valita urasi. Siihen asti ei huolita tästä
  sanaakaan hiiskua."
  Mutta povessansa tunsi Evertin Yrjö sulaa iloa ja riemua. Pianhan ne
  kaksi vuotta kuluivat ja silloin oli isäkin pitävä sanansa. Kahden
  vuoden kuluttua pääsisi hän vihdoinkin merelle, jota hän nyt ikävöiten
  katseli joka päivä. Koulussa oli hän hyvin ahkera ja kokosikin vähän
  tietoja, mutta kirjalliset toimet kävivät kehnosti, vaikka hän olikin
  ahkera. Lukemisessa oli Evertin Yrjö sama paksupää kuin ennenkin;
  epäilemättä Jooseppi sedän ennustus toteutuisi häneen nähden.
  Yrjön koetusajaksi määrätyt kaksi vuotta kuluivat vihdoinkin loppuun ja
  hänen riemuksensa kirjoitettiin nyt vuosiluku 1854. Sota oli syttynyt
  Venäjän sekä länsivaltain ja Turkin välillä ja tämä tärkeä tapaus
  jännitti kaikkein mieliä. Ruotsi oli vahvasti vakuuttanut pysyvänsä
  kenenkään puolta pitämättä. Odotettiin Itämerelläkin tähdellisiä
  sotatapauksia ja heti vetten auettua varrottiin siellä saada nähdä
  yhdistetty Ranskan ja Englannin sotalaivasto. Ruotsin pohjanmaan
  satamissa oli vilkas liike ja hälinä. Suomen satamat tietysti
  tulisivat suljetuiksi ja ankarasti vartioituiksi. Kauppamiehille ja
  rohkeille seikkailijoille Ruotsin pohjoisosassa, mikä on Suomea niin
  lähellä, kai koituisi oikea kultainen aika. Niihin satamiin täytyi
  vierasten sotalaivain tulla hakemaan ruokavaroja, vettä, hiiliä ja
  muita tarpeita. Suomalaiset taas pian joutuisivat pahan aikaisen
  puutteen alaiseksi. Tarpeeksi rohkea ja Suomen saaristoa hyvin tunteva
  salapurjehtija ja sotasalpauksen särkijä voisi ansaita suuret rahat.
  Englannin sterling-puntia ja shillinkiä, Ranskan kultarahoja ja frankin
  kappaleita karttuisi yltäkyllin Pohjois-Ruotsin kauppamiesten ja
  asioitsijain kirstuihin, uhkapurjehtijain ja merimiesten taskuihin.
  Odotettiin syntyvän vallan verraton liike ja rahoja ansaittavan
  tukuttain. Näin haaveksittiin ja toivottiin, ja toiveet tosiaankin
  melkein täyttyivätkin, sotavuosina ansaitsivat Ruotsin-pohjan
  kauppiaat, tehtailijat, tavarain hankkijat ja merimiehet hyvästi rahaa.
  Melkoisesti sitä tuli Suomestakin.
  1854 vuoden talvi oli ankara. Vasta huhtikuulla lähti jää pohjanmaan
  satamista, jotka siten tulivat meriliikkeelle vapaiksi. Evertin Yrjön
  suureksi iloksi paljastuivat vihdoin Geflen molemmat sataman suut ja
  tähän vilkkaaseen merikaupunkiin tuli laivoja ei ainoastaan useammista
  Euroopan satamista, vaan vieläpä Amerikasta, Itä- ja Länsi-Intiasta
  sekä Välimerestä. Vapaasti lainehtivat vedet välkkyivät kevätpäivän
  paisteessa. Lintujen viserrykseen yhtyi merimiesten raikas laulu ja
  viimeiset jäät ajeltuivat merelle, missä saivat joko upota taikka
  sulaa. Liittolaisten sotalaivastoa odotettiin joka päivä Pohjanlahden
  vesille. Englannin- ja Ranskankieliset sanakirjat kävivät ahnaasti
  kaupoiksi. Smoolannista ajetut lihavat härät odottivat surmaansa,
  muuttuakseen maukkaiksi häränpaisteiksi ja kaikki myymälät olivat
  tavaroita täynnä. Ruotsin-pohjan kauppamiesten sydämet sykkivät yhä
  vilkkaammin. Majakkapaikoilta toivat luotsit tietoja, että vieraita
  sotalaivoja jo oli nähty. Mutta ajojäät Itämeressä viivyttivät
  meriliikkeen yleisempää alkamista. Tästä kiukuteltiin ja toivottiin
  jäitten joutuvan hiiteen. Rikkautta ja kultaa toivovalla harvoin on
  riittävää kärsivällisyyttä.
  Tuli vihdoin se ilon sanoma, että Englannin Itämeren laivasto
  sir Charles Napierin johtamana maaliskuun 20 p:nä oli tullut
  Isosta-Beltistä. Hänellä oli 42 laivaa, kaikki höyryvoimalla kulkevia,
  ja yhteensä 16 tuhannen hevosen voimaisia, joissa oli 2,200 kanuunaa
  ja 22 tuhatta merisotamiestä. Ranskalaisten kanssa oli liittolaisten
  sotalaivoja Itämeressä yhteensä 76. Toukokuun lopulla salpasivat nämä
  Venäjän laivaston; Suomen satamissa jo tiedusteltiin mihin varustuksiin
  Itämeren rannoilla oli ryhdyttävä. Jo varemmin olivat liittolaiset
  ryöstäneet ja kotiin lähettäneet muutamia Suomen kauppalaivoja. Venäjän
  laivasto oli harmaakivisten varustustensa turvissa ja vältti nähtävästi
  joutumasta tappeluun vihollistensa kanssa.
  Oltiin siis jo toukokuun keskivaiheilla, mutta keinottelijat Geflessä
  eivät vielä olleet saaneet englantilaisille myydyksi naulaakaan
  lihaa eivätkä kaduillansa kuulleet ainoatakaan alkuperäistä yes
  tai oui. Satama oli täynnä laivoja, mutta niistä ei yksikään ollut
  sotalaiva. Yrjö Evert oli taaskin keskustellut isänsä kanssa merille
  lähtemisestään. Hän ei ollut siinä kohdin mieltänsä muuttanut, vaan oli
  päätöksessänsä yhä vakaantunut, jonka vuoksi hän nyt muistutti isäänsä
  hänen lupauksestaan. Isän ei muu auttanut kuin antaa suostumuksensa;
  Yrjö erosi koulusta. Hänelle ostettiin merimiehen kirstu ja siihen
  nuorelle merimiehelle sopivat tarpeet. Evertin Yrjö oli valmis
  lähtemään milloin hyvänsä, mutta vaikka hän kyllä ahkeraan oli hakenut,
  ei hänen vielä ollut onnistunut saada paikkaa. Kaikilla laivoilla
  oli täysi miehistö, etenkin pitkille matkoille lähtevillä, ja juuri
  sellaiselle pitkälle matkalle hehkui hänen mielensä. Ei sekään auttanut
  että hän koetti käydä heiluvasti, niinkuin merimiehet tavallisesti,
  että hän näytti tupakkarullaa taskustansa ja että kiiltohattunsa oli
  kallellansa ja ikäänkuin ihan putoamassa. Kapteinit eivät tarvinneet
  kajutinvartiaa eikä nuorta merimiestä. Yrjöllä nähtävästi oli huono
  onni.
  Ihana oli toukokuu. Merimiesten hatuissa oli sinivuokkoja sekä kevät
  esikkoja; kovasti rähisten valmistelivat vesilinnut pesiänsä karille
  ja luodoille. Iltasilla vähä ennen auringonlaskua oli satamanrannalla
  runsaasti kävelijöitä katselemassa vilkasta elämää reidillä. Ehtimiseen
  oli puheena sama aine, se näetten, eivätkö ne vieraat sotalaivat
  jo pian tulisi Gefleä tervehtimään. Tästä puhuttaessa näkyi savu
  höyrylaivasta, joka pyrki satamaan. Kaikkein silmät kääntyivät sitä
  kohti. Olisikohan se joku noista jo mainetta saavuttaneista Englannin
  laivoista Beagle tai Figer! Mitä hartaasti odotetaan ja toivotaan, sitä
  mielellään uskotaankin ja muutama kaupungin nuori herra pani jo veikkaa
  että laiva, minkä runko jo rupesi näkymään veden yli, olisi joku
  ikävöityistä vieraskansalaisista.
  Laiva tuli yhä likemmäksi. Sen pitkä musta runko korkeni yhä.
  Höyrylaiva oli takeloittu kuunariksi ja sen korkeat mastot hyvin
  takanojassa. Lippua ei se vielä näyttänyt mastonsa nenästä. Kahdesta
  valkeaksi maalatusta savutorvesta tuprusi paksu kivihiilien savu,
  jota tuuli hajoitti merelle, minne se kärmeen tapaisena jäi taivaan
  rannalle. Keulan ympäri, terävä kuin partaveitsi, kuohui vesi
  valkoisena kuin vispilöitty kerma. Se oli propellihöyrylaiva vahvimpaa
  laatua ja parhaimmista aineista. Kaikki purjeet olivat hyvin sidotut ja
  ulkomuodoltaan se oli ihan sotalaivan muotoinen.
  "Se keula on ensimäisen kerran kastunut Hudson Riverissä", sanoi muuan
  amerikalainen merikapteeni parille lähellä seisovalle kansalaiselleen.
  "Sille on Watson tai Scott tehnyt piirustuksen, toisin ei voi olla."
  "Se on englantilainen, siitä voin lyödä 100 punnan vedon", lausui muuan
  Albionin punapartainen merikarhu. "Sen kyljissä on englantilaista
  plootua ja se on laskettu vesille Blackwallin varvista Tyne-virran
  rannalla."
  "Se on joko Figer tai Beagle, jotka ovat englantilaisia sotalaivoja",
  sanoi muuan englantilaisen kauppalaivan kapteeni. "Minulla on kuvalehti
  Illustrated London News ja siinä olen nähnyt sekä Figerin että Beaglen
  kuvan. Mutta kas, jopa se nostaa lippunsa. Hiisi vieköön! onhan se
  ruotsalainen", huusi englantilainen tuntuvasti nolostuneena, kun hän
  näki hyvin tunnetut siniset ja keltaiset värit maston huipusta.
  "Aivan niin, se on ruotsalainen höyrylaiva, rakennettu Motalan
  konepajassa; sen runko on parasta Ruotsin rautaplootua, sen kone 300
  hevosen voimainen, se vetää 1,500 tonnia lastia, kulkee vähintäin 12
  solmuvälin nopeudella tunnissa ja sen nimi on Salama. [Oikeastaan
  ruotsiksi 'Blixten', mutta lausumisen helpoittamiseksi ja jotta sanan
  oikea merkitys olisi suomalaiselle lukijalle tietty, kirjoitamme sen
  tässä suomeksi. Suoment. muistutus.] Nyt, herrat, olette saaneet täydet
  tiedot laivasta, mikä juuri laskee ankkurinsa."
  Hyvällä englanninkielellä lausui nämä sanat eräs vanhan puolinen
  mies. Hymyillen nosti hän hattuansa nolostuneille ulkomaalaisille ja
  astui kiireesti rantaan missä häntä odotti vene ja siinä kuusi vahvaa
  soutajaa. Mies astui veneesen, otti peräsimen ja käski laskea rannasta.
  Nämä käskyt annettiin ruotsiksi. Nuolen tapaisesti lensi vene sitä
  paikkaa kohti, missä Salama oli ankkuroituna. Viidentoista minuutin
  perästä oli vene höyrylaivan kupeella. Tämä vanhanpuoleinen mies
  kiipesi nuorukaisen ketteryydellä köysirappusia myöten laivalle.
  Kannella oli häntä vastassa solakkavartaloinen komea mies soreassa
  merimiehenpuvussa. Se oli laivan kapteini, joka nähtyänsä tuon
  vanhanpuolisen miehen, kurotetuin käsin kiiruhti häntä vastaan.
  "Terve tulemastanne; patruuna"! ratkesi Salaman päällikkö lausumaan, ja
  ilo loisti hänen kasvoistansa. "Olen jo tässä; miten Mimmi voi?"
  "Tyttäreni on ihan terve ja on ikävöinyt teitä yhtäpaljon kuin minä
  teitä ja Salamaa. Millainen on laiva?" vastasi ja kysyi patruuna.
  "Se on kilpajuoksija, joka täyttää mitä nimensä sanoo", vastasi
  katteini. "Plootu on parasta rautaa eikä koukistu, vaikka laiva 10
  solmun vauhdilla törmähtäisi karille. Eilen oli aika myrsky ja meri
  aaltoili valtavasti, mutta Salama leijaili kuin myrskypääsky aalloilla
  ja kulki 8 solmun nopeudella, kokka suoraan myrskyä vastassa. Meidän
  oivallisen laivanrakentajan Carlsundin on paras kunnia laivasta.
  Motalan konepaja ei koskaan ennen ole tehtäväänsä paremmin tehnyt.
  Salama ei pelkää mennä kilvoittelemaan englanti- ja ranskalaisten
  parhaimpainkaan kanssa."
  Patruuna naurahti hyvillä mielin.
  "Se on hyvä, katteini! käydäänpä nyt salonkiin vähän keskustelemaan",
  sanoi hän. "Salaman lasti on valmis; minä tahdon, että te kahdeksan
  päivän kuluttua purjehditte Suomeen."
  Miehet menivät salonkiin. Juuri silloin laski toinen vene laivan
  kupeelle. Siitä nousi yksi ainoa nuori mies laivan kannelle. Se oli
  Yrjö Evert. Hän pyysi varapäälliköltä saada puhutella katteinia.
  "Milenius katteinilla ei nyt ole aikaa", vastasi hänen sijaisensa.
  Viimeinen höyry tuprusi ulos ja laivamiehet rupesivat laskemaan veneitä
  mereen.
  
  
  TOINEN LUKU.
  Patruuna, katteini ja Salama. -- Mistä hinnasta merimies voi saada
  Geflen rikkaimman ja kauniimman neidon. -- "Kummi, tehän autitte minua
  kasteessa suolattomassa vedessä, auttakaa minua nyt toisessa kasteessa
  suolaisessa vedessä." -- Jopa tulivat.
  
  Kiiltävän tammisen pöydän ääressä, joka oli peitetty kalliilla
  pöytävaatteella, istui patruuna ja katteini salongissa, keskustellen
  puoliääneen keskenään. Pullollinen viiniä, tuotu suoraan Madeirasta,
  ja kaksi lasia seisoi tarjottimella heidän edessänsä. Vartijan oli
  kielletty laskemasta ketään salonkiin; patruuna ja katteini tahtoivat
  olla kahdenkesken ja häiritsemättä.
  Patruunan nimi oli Joonas Wulff. Ikänsä oli 56 vuotta; hän oli Geflen
  rikkain tukkukauppias ja laivanreitaaja, jonka nimi missä pankissa
  hyvänsä oli vähintäin koko miljoonan arvoinen. Hänen hallussaan oli
  suuria metsiä, mahtavia tehtaita ja maatiluksia, useampi laiva, sekä
  kaksi ihanaa tytärtä, Mimmi ja Elviira. Hänen oli niinikään Salama,
  tuo komea, ihka uusi höyrylaiva, jonka nopeus oli 12 ja hätätilassa,
  korkeimmalla höyryvoimalla 14:kin solmuväliä tunnissa. Patruuna, joksi
  häntä yleisesti sanottiin, oli siis onnellinen mies, vaan rikkautensa
  tähden oli hänellä aivan vähän todellisia ystäviä, mutta kadehtijoita
  sitä enemmän.
  Patruuna oli lihavanlainen, vahvavartaloinen mies, hänen kasvojensa
  muoto oli niitä, joita ei helposti unohda. Hänen mustassa tukassansa ei
  vielä ollut ainoatakaan harmaata karvaa, hänen pienet harmaat silmänsä
  olivat vilkkaat, milt'ei juonikkaat, ja kun tuuheat kulmakarvansa
  rypistyivät, oli hän oikein hirmuisen näköinen. Suuri köyrynenä oli
  tämän ripsikaaren alla. Hänen suunsa oli suuri ja hampaat valkoiset
  kuin helmet. Ulkomuodoltaan patruuna oli kuin itse terveys, ja
  todenteolla olikin hän niin terve kuin paras petäjä hänen suurissa
  metsissänsä.
  Ken viisineljättä vuotta sitten huhtikuun ensimäisinä päivinä olisi
  ollut Geflen n.s. maatullissa, olisi varhain samana aamuna saanut
  nähdä terveen ja rivakan 21-vuotiaan pohjanmaan nuorukaisen, suuri
  tuohikontti selässä, naulapohjaiset saappaat jalassa ja tukeva
  keppi kädessä, pukuna polvihousut ja pitkä sarkatakki, astuvan
  maamiesten kuormain keskitse, näin saapuen Geflen vanhaan meri- ja
  kauppakaupunkiin. Tällä nuorella miehellä ei ollut äyriäkään rahaa
  taskussa, ei puolustajia eikä ystäviä, hän oli köyhän uutisasukkaan
  poika, mutta oli kuin olikin vankasti päättänyt saavuttaa onnen ja
  tulla rikkaaksi. Hänellä oli hyvä pää ja terävä äly ja hän tunsi
  sopivansa kauppamieheksi. Hänellä oli terveet raajat ja voimaa niin,
  ett'ei paljoa aristellut mennä vaikka karhun kera paininlyönnille.
  Tämän nuoren miehen nimi oli Joonas Wulff. Päivä sen jälkeen kuin hän
  tuli Gefleen, sai hän paikan ja työtä lautatarhassa. Hänen väkevät
  käsivartensa ja suuret kouransa pitelivät hirsiä, lankkuja ja lautoja
  kuin lasten leluja. Pian sai hän parhaimman päiväpalkan. Hän teki työtä
  kuin kolme muuta, kulutti vain kuin yksi. Hän säästi ja kitsasteli, ei
  pannut mitään kapakkaan, mutta sitä enemmän kirstun pohjalle, opetteli
  sen ohessa kirjottamaan ja lukua laskemaan. Tästä seurasi, että Joonas
  Wulff viisineljättä vuotta myöhemmin oli miljoonan omistaja. Rahan
  ansaitseminen oli hänen elämänsä päämäärä, työtä tekeminen oli tullut
  hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. "Työ on elämän höyste, se on paras
  keino karkoittamaan ikävän ja pahat ajatukset", oli hänellä tapana
  sanoa. "Lääkärit ja apteekit eivät minulta ole äyriäkään saaneet,
  sillä minä olen aina tehnyt jäykästi työtä ja ollut terve kuin kala
  vedessä." Luonteeltansa oli patruuna uskalias, rohkea ja kestäväinen.
  Kauppamiehenä perusti hän toimensa tarkkoihin laskuihin. Ei ollut sitä,
  mitä hän ei pitänyt kauppatoimena, sellaisena piti hän koko elämänkin
  ja voiton luki hän siitä lähtevän sen mukaan, miten suuri pääoma siihen
  tuotiin neroa, viisautta, älyä ja tervettä järkeä. Joonas Wulffia
  pidettiin rehellisenä miehenä, vaikka hän kauppamiehenä katsoi kaikkia
  toimia luvallisiksi, jos ne vain eivät liian kipeästi loukanneet
  yleistä mielipidettä.
  Kun Joonas Wulff 36 vuoden ikäisenä oli päässyt omavaraiseksi mieheksi,
  se on omisti uljaan kivitalon, pari komeata rautatehdasta, viisi
  laivaa, melkoisen rahasumman ja saanut kauppatoimensa oivalliseen
  käyntiin, päätti hän ryhtyä siihen toimeen, mikä miehelle on
  hyvinkin tähdellinen elämässä, nimittäin mennä naimisiin, hankkia
  vaimon. Kauppamiehen tavoin menetteli hän siinäkin. Varovaisesti
  ja maltillisesti teki hän laskunsa ja päätti muodon kauneudesta ja
  rikkaudesta lukua pitämättä, ottaa viisaan, toimellisen ja säästäväisen
  vaimon, sellaisen, joka kelvollisesti osasi hoitaa ja hallita suurta
  taloutta. Ja Wulff löysikin Laura Törstedt-nimisen mieluisensa neidon.
  Hän oli miellyttävä, vaikk'ei kaunis nainen, ijältänsä 26 vuoden vanha.
  Varoihinsa nähden hän oli köyhä, mutta järjen ja sydämen puolesta
  runsas lahjainen. Ei hänellä myöskään ollut köyhiä sukulaisia patruunan
  varojen kuluttajiksi. Patruuna kosi itse sai myöntävän vastauksen
  ja huomasi tehneensä kaikinpuolin hyvän kaupan, joten onni hänelle
  tässäkin kohdin oli suotuinen.
  Laura-rouva synnytti miehellensä kaksi tytärtä, Mimmin ja Elviiran.
  Lapsuudeniässä ollessaan heistä tuskin saattoi toivoa kauniita tyttöjä
  varttuvan, mutta luonnollakin on oikkunsa ja kun Wulffin tyttäret
  tulivat siihen ikään, että he rupesivat käymään kemuissa ja pidoissa,
  kävi niin, että nämä suloiset immet yksimielisesti tunnustettiin
  kaupungin ihanimmiksi. Vaikka olivat siksi erimuotoiset, että toinen
  oli tumma-, toinen vaaleaverinen, teki soma vartalo, suloiset silmät ja
  sievä käytös kummankin yhtä viehättäväksi.
  Mutta juuri siihen aikaan kohtasi patruunaa kova isku. Hänen vaimonsa
  kuoli ja Wulff tunsi sydämensä saaneen semmoisen haavan, jota ei muu
  kuin aika voinut parantaa. Niinikään tunsi hän, että sydämeensä mahtui
  murheen ja kaipauksenkin katkeria tunteita ja että puolisonsa oli
  ollut hänelle arvokkaampi tavara kuin kaikki muut omistamansa yhteen.
  Hänen suruansa ei voinut mikään muu hälventää kuin työ ja runsaampi
  toimeliaisuus. Oikein kuumeentapaisesti puuhasi hän kauppa-asioissaan.
  Hän melkein jumaloitsi tyttäriänsä, joille hän osotti rikkaan isän
  kaikkea hellyyttä. Itseensä nähden hän oli kovin säästävä ja kulunkia
  välttävä, mutta tuhlasi molemmin käsin, jos tarvis oli hyvitellä
  tyttäriänsä. Heidän hyväksensä teki hän työtä ja kartutti rikkauttansa
  -- niin arveli hän kumminkin itse -- mutta rikkaus lumosi häntä
  erityisellä voimalla ja sen kartuttaminen huvitti häntä. Ei hän mikään
  katala saituri eikä "kultaisen vasikan" palvelija ollut; ei suinkaan.
  Mutta rahaa piti hän työnsä tuotteena, sen hedelmänä minkä makeutta
  ei hän nauttinut yksin, vaan jakoi toisillekin niin tavoin, että hän
  hankki työtä tuhansille. Ryysyisen, almua pyytäväisen mierolaisen
  ajoi hän armottomasti pois, juomaria hän vihasi, mutta sille, joka
  työtä pyysi, hankki hän sitä heti. Joonas Wulffilla oli hyvät, jos
  huonommatkin puolensa, mutta hänen tapaistansa miestä hyväilee jokainen
  kunta, syystä, jota ei ole vaikea ymmärtää.
  Kertomuksemme aikana oli Mimmi 19 ja Elviira 17 vuoden vanha. Ollen
  viehättävät, kauniit ja rikkaat, oli tietty asia, että heillä oli
  kosijoita runsaasti, jotka tanssiaisissa ja pidoissa mielistelivät
  näitä tyttöjä, mutta parempaa menestystä kuin rukkaset kukaan niistä ei
  tähän asti ollut saavuttanut.
  Mutta eräänä päivänä tapasi Elviira sisarensa istuvan syvästi
  miettivänä ikkunan luona, pää alaspäin ja käsi poskella. Muuten iloinen
  kuin visertävä leivo, Mimmi oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen
  ja miettivä. Sisarukset rakastivat toisiaan rehellisesti eikä heillä
  ollut minkäänlaisia salaisuuksia. Elviira muisti nyt, että sisar viime
  aikoina vältti häntä ja etsi yksinäisyyttä, ettei hän enää ollut
  niinkuin ennen ja että kyyneliä usein näkyi hänen silmissänsä. Elviira
  tuli levottomaksi ja rupesi ajattelemaan. Sisaren tila arvelutti
  häntä ja hän tuli siihen päätökseen, että Mimmin raskasmielisyys
  ja mielenmuutos oli alkanut siitä päivästä, jolloin patruunan
  Pääsky-niminen laiva, jonka päällikkönä oli kapteeni Kaarle Milenius,
  Välimereltä tuli kotikaupunkiin Gefleen.
  Kapteeni Kaarle Milenius ei ainoastaan ollut Geflen kelvollisimpia
  merikapteeneja, vaan luonteensakin puolesta jalo. Halvasta merimiehestä
  hän asteettain oli kohonnut kapteeniksi ja 26 vuoden iällä päässyt
  Pääskyn päälliköksi. Hän oli rohkea, uljas ja kestäväinen, ja
  kapteeneista se, jota kauppamies piti suurimmassa arvossa. Hänen
  muotonsa oli miehuullinen ja miellyttävä, katsanto uljas, vartalo
  solakka ja kaunis. Elviira pian huomasi, että sisarensa rakasti tuota
  uljasta kapteenia, ja kun tällä usein oli asiaa patruunalle, kävi
  hän tervehtimässä hänen tyttäriänsäkin, joten Elviira huomasi, että
  kapteenissa liikkui vastaavat tunteet. Heidän silmänsä puhuivat, mitä
  suu ei rohjennut lausua.
  Heikosti hymyillen Mimmi oli vastannut sisaren tervehdykseen, ja
  taaskin vaipunut unelmiinsa. Elviira päätti saavuttaa sisarensa
  luottamuksen, sillä, arveli hän, iloa samoinkuin suruakin on kahden
  helpompi kantaa.
  Hän nousi, astui Mimmin luokse, kääri käsivartensa hänen kaulansa ja
  suuteli hellästi sisarensa otsaa.
  "Mimmi, sinulla on joku murhe kaivelemassa sydäntäsi, sen olen jo
  kauan huomannut", sanoi hän. "Entinen ilosi on kadonnut, samoin
  luottamuksesi minuun. Minä aavistan, mikä sinut tekee haaveelliseksi ja
  vähäpuheiseksi; sinä olet antanut pois sydämesi, sinä rakastat Kaarle
  Mileniusta. No niin, elä siitä punastu eläkä itke, luota vain minuun,
  kyllä asia isän kanssa hyvälle kannalle saadaan kun vain herra kapteeni
  itse on sinulle suosiollinen."
  "Hän rakastaa minua", kuiskasi Mimmi, "mutta pidä mielessäsi, että minä
  olen rikas ja Kaarle varaton. Me olemme molemmin puolin tunnustaneet
  rakkautemme, mutta Kaarle pelkää isän halveksien hylkäävän hänet. Ihan
  äsken näin hänen menevän konttooriin. Hän ehkä tällä hetkellä pyytää
  minua. Oi miten sydämeni sykkii. Armas sisareni, jos en saa Kaarle
  Mileniusta puolisokseni, en milloinkaan mene naimisiin."
  "Turhaan sinä pelkäät isää, sillä hän rakastaa meitä molempia
  hellästi, eikä muuta toivo kuin meidän onnea", lohdutteli Elvira
  sisartaan. "Sinun, joka aiot merimiehen puolisoksi, pitää olla rohkea
  ja luottavainen ja ajoissa tottua elämän koviinkin kohtaloihin, sillä
  meri on oikullinen ja ottaa saaliinsa, milloin ei luulisikaan. Malta
  nyt mielesi, odotetaan mitä seuraa rakastettusi keskustelusta isämme
  kanssa."
  Sill'aikaa kuin sisarukset pakisivat keskenänsä ja Mimmi kokonaan
  purkasi sydämensä, oli kapteeni Milenius patruunan luona konttoorissa
  tekemässä samaa rikkaalle laivan reitaajalle, tunnustaen rehellisesti
  rakkautensa Mimmiin ja pyytäen häntä puolisoksi.
  Patruuna kuunteli häntä tyyneesti ja keskeyttämättä. Kun kapteeni
  lakkasi, vastasi hän:
  "Te sanotte, että te herra kapteeni, ja minun tyttäreni rakastatte
  toisianne eikä minun ole siihen mitään muistuttamista. Onhan se
  voimakas luonnon laki, että miehen ja vaimon pitää yhdistyä ja minä
  olen kylläkin tietänyt sen ajan tulevan, jolloin minunkin tyttäreni
  joutuvat sen lain alaisiksi. Enkä minä ole senlainen isä, joka vaatisin
  tyttäreni naimaan minun, eikä heidän mielensä mukaan. Niinikään en
  vaadi tulevalta vävyltäni rikkautta ja korkeaa säätyä, sillä rikkautta
  saa työllä ja toimella. Ja mitä säätyyn tulee, olen minä itse köyhän
  työmiehen poika. Niiltä puolin ei siis ole mitään estettä. Te olette
  nuori, kunnollinen ja uskalias, mutta..."
  "Te sanotte kuitenkin 'mutta'; mitä se tietää?" kysyi kapteeni
  vilkkaasti.
  "Se tietää sitä, että vaikk'ei minulla ole mitään muistuttamista
  tarjoukseenne tulla minun vävykseni, tahdon kuitenkin koetella intoanne
  ja kuntoanne", vastasi patruuna. "Tahdon tulla täysin vakuutetuksi
  siitä, että te ansaitsette tyttäreni ja sen rikkauden minkä hän kerran