Runeberg Suomen kansan runoilijana - 01

  
  RUNEBERG SUOMEN KANSAN RUNOILIJANA
  Kuvaillut
  VALFRID VASENIUS
  
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström,
  1903.
  
  
  Harva jos mikään runoilija maailmassa on kansalleen antanut niin
  paljon ja kansaltaan saanut semmoista tunnustusta kuin Runeberg. Emme
  liiottele, jos sanomme että hänen tapansa nähdä sekä ihmiselämää
  että isänmaata on horjumattomimpia kulmakiviä kansamme koko
  aaterakenteessa.
  Mutta mikä on syynä siihen että Runeberg on saavuttanut semmoisen
  aseman henkisessä kehityksessämme? Kuinka yksityinen ihminen saattaa
  kohota niin paljon kaikkia muita korkeammalle, että häntä melkein
  sopisi sanoa kansansa omaksitunnoksi?
  Hän oli suuri nero, vastataan kai, ja ehkä lisätään että suuren neron
  syntysanoja ei kukaan tunne eikä voi tuntea.
  Vastaus on tavallansa oikea. Mistä tulee se kipinä, joka ilmaantuu
  nerokkaassa ihmisessä, vaan ei tavallisissa, siitä emme tiedä mitään.
  Mutta synnynnäisten lahjojen kehittämiseksi vaaditaan myöskin
  edullisia oloja, muuten kipinä ehkä sammuu. Jos sitävastoin siitä
  todellakin on syttynyt liekki, joka valaisee ja lämmittää tuhansia
  ihmissydämiä, niin on kysyttävä: mitkä edulliset olot ovat olleet
  siinä vaikuttamassa?
  Ja tällä kysymyksellä ei ole ainoastaan tietopuolinen merkitys.
  Jos suuri runoilija antaa kansalleen ja ihmiskunnalle paljon, niin
  hän varmaan on niiltä paljon saanutkin. Jos siis oikein ymmärrämme
  täten saatujen ja annettujen antimien vuorovaikutuksen, niin
  runoilija esiintyy kansansa ja aikansa edustajana; me opimme hänessä
  tuntemaan kansamme ja ihmiskunnan korkeimpia aatteellisia tarpeita ja
  pyrintöjä. Ja silloin me samalla entistä selvemmin oivallamme oman
  asemamme näihin pyrintöihin katsoen.
  Tästä näkökohdasta lähtien yritetään seuraavilla lehdillä kuvailla
  miten Runeberg on kehittynyt Suomen kansan runoilijaksi.
  
  
  1.
  
  Jos kohta emme tunne varsinaisten taidelahjojen syntysanoja, niin
  huomaamme helposti että jo muut taiteilijan luonteenominaisuudet
  paljon vaikuttavat näitten lahjojen muodostumiseen. Mutta kokemus
  osottaa että luonteenominaisuudet usein ovat perittyjä, ja ensimäinen
  kysymys on siis miten edelliset sukupolvet lienevät Runebergiin
  vaikuttaneet.
  Isänpuolisen sukupuun tarkastaminen antaa siinä kohden varsin
  omituisia tuloksia.
  Runoilijan isoisän isoisä oli _talonpojan_ poika Ruotsin Jämtlannin
  Runneby'stä -- siitä nimi, joka aikaisemmin kirjotettiin ja kauan
  äännettiinkin _Runneberg_ -- ja hän hukkui _vänrikkinä_ Norjan
  tuntureilla, minne 1718 vuoden onneton sotaretki oli hänet saattanut.
  Hänen avioliitostaan _luutnantin_ tyttären kanssa syntyi poika,
  josta tuli _pappi_ Upsalan hiippakuntaan ja joka nai _vahtimestarin_
  tyttären. Yksi näiden pojista tuli _maamittariksi_ ja muutti
  noin neljäkymmenvuotiaana Suomeen, missä hän, elettyään useilla
  paikkakunnilla, kuoli Vesilahdella 1803. Hänen vaimonsa oli _papin_
  tytär, Ulrika Tengström, ja tästä avioliitosta syntyi runoilijan isä,
  joka oli _laivuri_, muutti Pietarsaareen ja siellä nai _kauppiaan_
  tyttären.
  Niinkuin näemme vaihtaa suku joka polvessa ammattia ja asuinpaikkaa,
  ja miltei säännöllisesti mies ja vaimo edustavat eri elämänpiirejä.
  Jos tästä seikasta oletammekin vain kieltoperäistä vaikutusta
  Runebergiin, niin tulos on sittenkin merkillinen. Arvattavasti hän
  ei ollut perinnöksi saanut mitään semmoista lujasti juurtunutta
  luonteenpiirrettä, mikä helposti syntyy suvussa, jonka jäsenet, asuen
  polvesta polveen samalla paikkakunnalla, harjottavat samaa ammattia.
  Mutta tästä taas seuraa, että yleisinhimillisyyteen tähtääville
  taipumuksille suodaan luonteessa vapaa kehittymisen sija.
  Äidinpuolisen sukupuun tarkastaminen taas näyttää ensi katsannolta
  viittaavan vastakkaiseen suuntaan. Runoilijan isä, Lorens Ulrik
  Runeberg, syntynyt 17 päivänä tammikuuta 1772, oli 1803 vuoden
  alussa nainut Anna Maria Malmin, joka niinkuin sanottu oli kauppiaan
  tytär. Ja sekä Malmit että Anna Marian äidin suku, Stenit, olivat
  puhtaita kauppias- ja Pietarsaaren-sukuja, siis tavallansa suoria
  vastakohtia Runebergeille. Kerrotaankin että rouva Runebergin
  isoäiti, hänkin kauppiaan tytär, oli hallinnut sukuansa "niinkuin
  keisarinna", josta saatamme päättää että suvussa oli vallitsemassa
  lujia sukuperiaatteita.
  Mutta toiselta puolen on huomioon otettava ensiksi että neuvosmies
  Johannes Malm, rouva Runebergin isä, oli -- yksinäisenä poikkeuksena
  koko suvustaan -- ollut ylioppilas, vieläpä harjottanut opintoja sekä
  Upsalassa että Turussa, seikka mikä arvattavasti oli vaikuttanut
  vapauttavasti hänen mielipiteisiinsä. Toiseksi on merkillistä että
  hänen tyttärensä oli suvussaan tavallansa huonossa huudossa: hän
  muka ei pitänyt taloudestaan niin tarkkaa huolta kuin oikealle
  Malmittarelle olisi sopinut, vaan hänen sanottiin enemmän harrastavan
  romaanien lukemista. Ja lopuksi on mainittava että neuvosmies vuonna
  1792 oli mennyt toisen kerran naimisiin, ja ehkä sekin oli omiansa
  irrottamaan Anna Marian suvustaan. -- Niin ei Runebergin äidinkään
  suvun puolelta liene otaksuttavissa mitään yleisinhimillisyyttä
  ehkäisevää vaikutusta.
  Pikemmin voitaisiin määrääväksi perinnöksi sanoa kansallisuutta,
  sillä Runebergin suonissa juoksi parhaasta päästä ruotsalaista
  verta. Mutta ei kuitenkaan aivan sekaantumatonta: isoisän äiti,
  tuo vahtimestarin tytär, oli ranskalaista sukuperää; hänen sekä
  isänsä että äitinsä isät olivat Ranskasta karkotettuja ja Ruotsiin
  muuttaneita hugenotteja. Mutta sen ohessa on muistettava että
  Pohjanmaan ruotsia puhuvat asukkaat eivät ole luonteeltaan puhtaita
  ruotsalaisia. Ainakin Topelius väittää maakunnan suomalaisen
  kansanaineksen niihin tuntuvasti vaikuttaneen: ruotsalaisten
  vilkkauteen, rohkeuteen ja yritteliäisyyteen on, sanoo hän, yhtynyt
  suomalaisten vakavuutta, tyyntä kestävyyttä ja syvää jumalanpelkoa.
  Ja se mitä Runebergin luonteesta tunnemme näyttää täydellisesti
  vahvistavan tätä väitettä.
  Jos meillä ei siis ole syytä runoilijan luonteessa olettaa mitään
  perittyä jyrkkää ammatillista tahi kansallista piirrettä, niin
  vanhemmatkaan eivät perinnäisesti eivätkä kasvatuksen kautta näytä
  häneen millään tavalla tehneen yksipuolisuuteen suuntaavaa vaikutusta.
  Laivuri Runeberg ei suinkaan ollut mikään "merikarhun" perikuva. Hän
  oli kaunis ja uljas mies, tukka ruskea ja aaltoileva, ryhti reipas ja
  sotainen. Hänkin oli ollut ylioppilaana Turussa ja aikonut papiksi,
  mutta harjotettuaan viisi vuotta (1791--1796) opintoja, hän jätti ne
  ja rupesi 1800 laivuriksi. Mutta koko elämänsä läpi hän harrasti
  kirjallisuutta, oli lukenut paljon ja rakasti etenkin runoutta.
  Äiti, syntynyt 7 p:nä helmikuuta 1782, oli kookas, solakka ja vähän
  hintelä vartaloltaan, valkoverinen, kasvojen piirteet sangen kauniit,
  silmät suuret, siniset. Että hän rakasti romaaneja on jo mainittu, ja
  sitäpaitsi oli hänellä niin hyvä lauluääni, että oli hommattu hänen
  lähettämistään Tukholmaan, jotta hän siellä saisi opetusta laulussa.
  Mutta isän vähävaraisuuden takia ei aikeesta tullut mitään. --
  Lisättävä on vielä että hänellä oli erinomainen kertomistaito.
  Runoilija yleni siis kodissa jossa aatteelliset harrastukset
  kohottivat mieltä jokapäiväisten askareitten ja leipähuolien
  yläpuolelle. Mutta näitä askareita ja huolia ei silti saatu kokonaan
  unhottaa. Päinvastoin täytyi tehdä ahkerasti työtä, ja siihen
  poikakin sittemmin tottui.
  Mutta luonnollista oli että vanhempien aatteelliset taipumukset
  vaikuttivat kasvatustapaankin.
  Johan Ludvig, syntyneenä 5 päivänä helmikuuta 1804, oli perheen
  vanhin lapsi. Elämänsä alkuvuosina hän oli kivulloinen ja ruumiiltaan
  heikko. Äiti silloin hellästi vaali häntä, isä taas oli poissa
  pitkällä ulkomaan matkalla. Kummako että poikaa näin ollen vähän
  hemmoteltiin. Niin hän esimerkiksi oli mielistynyt sokerin syömiseen
  -- ehkä oli hänelle sitä annettu lohdutukseksi kun hänen oli pitänyt
  niellä karvaita rohtoja. Kun hän sitten parani, niin äiti tahtoi
  vierottaa häntä tuosta tavasta ja lupasi sentähden kerran että hän
  saisi syödä vaikka koko topan sokeria, jos vain jaksaisi. Mutta
  tuuma ei onnistunut. Poika ei, niinkuin äiti oli toivonut, pian
  kyllästynyt, vaan jatkoi syöntiään niin urhokkaasti että äiti rupesi
  pelkäämään hänen siitä sairastuvan. Hädissään hän ei keksinyt muuta
  neuvoa kuin kurkistaa ikkunasta ja sanoa erään ankaran tädin, jota
  poika kovin pelkäsi, olevan tulossa. Poika silloin hätimiten läksi
  tätiä pakoon, ja äiti yhtä nopeasti korjasi sokerit pois. Eikä
  yritystä uudistettu, ja Runebergilla oli koko elämänsä läpi sama
  mieltymys sokeriin.
  Paremmin onnistui isä samantapaisessa yrityksessä. Palattuaan
  pitkältä matkaltaan hän huomasi hämmästykseksensä että kolmivuotias
  poikanulikka -- poltti tupakkaa. Joku oli antanut hänelle pienen
  piipun, ja uljaasti hän sitä käyttikin.
  -- Vai niin, sanoi silloin isä, sinusta näyttää tulleen aika mies,
  koska jo tupakkaakin poltat. Mutta aika miehelle ei sovi niin pieni
  piippu, tästä saat minulta muhkeamman.
  Ja niin hän pani isoimpaan piippuunsa ja antoi pojan tupakoida --
  millä seurauksella on helppo arvata. Ja siitä hetkestä asti poika ei
  koskaan enää tupakoinut.
  Huomaamme näistä kahdesta samanlaisesta tapauksesta kuinka sekä isä
  että äiti noudatti uudenaikaista menettelyä kasvatuksessa. Pojan
  piti omasta kokemuksestaan, eikä vain vanhempain jyrkästä kiellosta,
  oppia ymmärtämään minkätähden hänen oli välttäminen sitä tahi tätä.
  Vanhempien tuli siis esiintyä lapsen hyväntahtoisina ohjaajina,
  eikä sen ankarina hallitsijoina. Kummako siis että poika hellällä
  rakkaudella liittyi vanhempiinsa, varsinkin äitiin.
  Mutta samalla osottaa tupakoimisjuttu että isän luonteessa oli
  koko joukko veitikkamaisuutta. Ja kun myöhemmin huomataan aivan
  sama piirre pojassa, niin voimme päättää että hän oli perinyt sen
  isältään; ja todennäköistä on myöskin että tämä luonteenominaisuus
  oli jo kodissa kehittynyt isän esimerkin johdosta, sekä että isä oli
  monasti nauranut hyväsestään, kun poikakin rupesi keksimään pieniä
  kepposiaan isän malliin.
  Äidiltään taas poika näyttää perineen toisen luonteenpiirteen:
  hyväntahtoisuuden. Äiti oli tunnettu ilomieliseksi naiseksi, ja
  ajattelematta omaa etuaan, säästämättä vaivojansa, oli hän aina altis
  auttamaan puutteenalaisia missä vain voi. Mutta juuri sama mieliala
  ilmenee jo varhain pojassa, vaikka se hänessä samalla esiintyy lujana
  oikeudentuntona.
  Kerran esimerkiksi hän pienenä poikana näki kuinka äiti ostaessaan
  puolukoita mittasi niitä kukkuramitalla. Tämä oli pojan mielestä
  vääryyttä köyhää myyjää kohtaan, hän pani pontevan protestinsa sitä
  vastaan eikä hellittänyt ennenkuin äiti noudatti hänen tahtoaan. Että
  äiti tämän teki, kuvaa sekin hänen ja pojan väliä.
  Tämä varhain ilmenevä ihmisystävällisyys sopi varsin hyvin yhteen
  veitikkamaisuuden kanssa, mutta se vaikutti että pojan keksimät
  kepposet eivät koskaan olleet ilkeitä, vaan aina saivat alkunsa
  suopeasta mielialasta. Ja samallaisena ystävällisten kujeitten
  harrastajana esiintyy Runeberg sitten läpi elämänsä.
  
  
  2.
  
  Mutta nyt mainittujen luonteenominaisuuksien kehittämiseen ei
  vaikuttanut yksistään koti, vaan se yhteiskuntakin, jossa runoilijan
  lapsuudenpäivät kuluivat.
  Runeberg on itse erittäin havainnollisesti kuvaillut
  syntymäkaupunkinsa oloja, kertoessaan millaiseksi elämä syksyn tullen
  muodostuu pienessä rantakaupungissa (Odottava, 1: 431-432).
  "Silloin nähdään pyöreän raatimiehen, jolla on puoli tusinaa laivoja
  merillä purjehtimassa, ja joka yritteliäissä aivoissaan hautoo tuumia
  yhtä monen uuden rakentamisesta, juhlallisesti pistävän päänsä
  ulos kaupungin pääkadun varrella olevan rihkamapuotinsa ovesta
  tarkastaakseen naapurin tuuliviiriä ja milloin kiroavan itsepintaista
  pohjatuulta, milloin riemuitsevan suotuisasta lounaasta, milloin
  heittävän ilon tai suuttumuksen sanoja ohikulkevalle ystävälleen.
  Silloin voi myöskin tapahtua, että merimiehen vaimoparka
  pyhävaatteisiinsa puettuna tulee silmät täynnä kyyneleitä rikkaan
  patruunansa luota ja valittaa, ett'ei vielä ole tullut mitään tietoja
  siitä laivasta, jolla hänen miehensä purjehtii, tai rientää hän
  kirkkain silmin ja kevein askelin kotiinsa kertomaan uteliaille
  lapsilleen, että jo on tullut kirje Helsingöristä, ja että isä kohta
  tulee kotiin tuoden tullessaan Englannin nukkeja ja rusinoita.
  Miehillä on laivoja, tavaroita ja ystäviä merellä, naisilla miehensä,
  sukulaisensa ja poikansa. Rakkaudella, ystävyydellä, voitonhimolla on
  aina jotain ajateltavaa, pelättävää tai toivottavaa; ja kun niissä
  omituisissa patriarkaalisissa oloissa, jotka ihmisten kesken vielä
  ovat vallalla pikkukaupungeissamme, ei kukaan voi pitää asioitaan
  kokonaan erillään toisten asioista, vielä vähemmin pysyä niistä
  tietämätönnä tai välinpitämätönnä, niin voi helposti ymmärtää, että
  yhteisiä tuumia yhtä mittaa tuumitaan, että osanoton, surun ja ilon
  tunteita vähä väliä vaihdetaan, että lyhyesti sanoen näissä pienissä
  yhteiskunnissa alinomaa ilmaantuu aihetta juttuihin, nauruihin ja
  itkuihin tänä vuodenaikana, jolloin muilla seuduin ja suuremmissa
  kaupungeissa ihmiset sulkeutuvat omain seinäinsä sisälle ja
  vetäytyvät omaan kuoreensa."
  Silminnähtävää on että luonteella, jolla on synnynnäinen taipumus
  ihmisystävällisyyteen, tämmöisissä oloissa on hyvä tilaisuus kehittää
  tätä ominaisuuttaan, ja jos tämä luonne samassa on hilpeämielinen,
  niin kasvaa ikäänkuin itsestään myöskin tunne toisten ihmisten
  ystävällisyydestä. Veljellisyyden, yhteenkuuluvaisuuden tunteen
  taimelle on näissä oloissa mitä suotuisin maaperä, ja koko Runebergin
  elämä ja runoilijatoimi osottaakin kuinka tämä taimi on hänessä
  versonut ja tullut reheväksi puuksi.
  Mutta näitten pikkukaupungin olojen lävitse ja takana huomaamme
  helposti yleisempiä syitä siihen että olot ja mielipiteet ovat juuri
  tämmöisiksi muodostuneet. Koko yhteiskunnan olemassaolo perustuu,
  niinkuin Runeberg huomauttaakin, yhteen elinkeinoon, merenkulkuun.
  Ihmisillä on siis yhteiset pyrinnöt, ja nämä pyrinnöt vaativat
  ahkerata, usein kovaa työtä. Säätyerotusta ei näin ollen voi
  esiintyä juuri ensinkään: ainoa mahdollinen erotus on rikkaampien
  ja köyhempien välillä; mutta kun rikkaammat välttämättä tarvitsevat
  köyhempien työtä, niin tasa-arvoisuuden tunne helposti säilyy
  valppaana ja voimakkaana -- ainakin enemmistössä, köyhemmissä. --
  Ollaanhan sitäpaitsi Pohjanmaalla, jonka väestö on läpi vuosisatojen
  ollut tunnettu kansanvaltaisista mielipiteistään, ja jossa aateli on
  yhtä vähän viihtynyt kuin kravut. Mutta eletään lisäksi maassa
  jonka valtiomuoto on ammoisista ajoista saakka tunnustanut
  personallisen vapauden periaatteita, ja jossa eivät mitkään ulkonaiset
  säätyaitaukset ole estäneet kyvykästä kansanlasta kohoamasta melkein
  mihin yhteiskunnalliseen asemaan hyvänsä.
  Niin voimme sanoa että poika, kehittyessään luonteensa mukaisesti
  ja sopusoinnussa ympäröivien olojen kanssa, samalla kasvatettiin
  edustamaan kansansa korkeimpia yhteiskunnallisia periaatteita. Ja
  kun keskinäinen rakkaus, sopu ja auttavaisuus myöskin ovat tämän
  kansan tunnustaman uskonnon päävaatimuksia, niin tässäkin kohden
  kehitys mainittuun suuntaan samassa oli kasvatusta kansan pyhimpien
  yleisinhimillisten periaatteiden edustamiseen.
  Mutta kaikki nämä taipumukset eivät pojassa kehity järkiperäisen
  mietiskelyn kautta, vaan reippaassa, luontevassa elämässä
  vertaistensa kanssa. Oltuaan, niinkuin äsken kerrottiin, ensimäisinä
  elinvuosinaan heikko ja kivulloinen, hän pian vahvistui ja varttui,
  ja hän saattoi siis innokkaasti olla mukana kaupungin lapsilauman
  leikeissä ja huvituksissa. Mieluisimpia niistä olivat ne, joihin
  meri kesänaikana kutsuu nuorisoa: soutaminen, purjehtiminen,
  kalastus, vesilintujen ampuminen. Talvella taas tietysti mäenlasku,
  luistelu, hiihtäminen; sopivissa tilaisuuksissa pallonlyönti ja muut
  juoksuleikit; luultavasti oltiin myöskin sotasilla, riehuihan sota
  kun Runeberg oli neljän vuoden vanha ja hän muisti elävästi nähneensä
  Döbelnin rintamansa edessä valmiina peräytymismatkaan kaupungista.
  Taivihuveihin kuului myöskin joulutähden näytteleminen siihen
  liittyvine lauluineen, josta, Runebergin oman kertomuksen mukaan,
  kertyi hänelle rahoja runsaasti.
  Aivan varmana voimme pitää että nämä leikit ja huvitukset, samalla
  kun ne karaisivat ruumista, myöskin monella tapaa vaikuttivat
  kehittävästi luonteeseen. Toiselta puolen yhdessäolo muitten
  lasten kanssa kasvatti yhteis- ja oikeudentuntoa, toiselta puolen
  oleskeleminen luonnon helmassa avasi tulevan runoilijan silmät
  näkemään sen ihanuutta.
  Tottuneena tämmöiseen elämään poika ei alussa juuri ollut mielissään
  kun hänet vietiin pikkulastenkouluun, jossa hänen tuli oppia lukemaan
  ja tuntemaan mitä silloin katsottiin tärkeimmäksi pikkulastenkin
  tuntea: uskonnon tietoperäiset alkuperusteet. Koulua pidettiin
  ahtaassa ullakkokamarissa, jossa hallitsi ja vallitsi ankarannäköinen
  vanha mummo "Westmannin muori". Nurkasta, missä muori istui, hän
  pelotti lapsia, kun eivät läksyjänsä osanneet, kopauttamalla pitkää
  vapaa seinään heidän päittensä kohdalla, mutta itse lapsiin hän ei
  koskenut. Tämmöisiin oloihin siirrettynä Janne-poika -- tällä nimellä
  häntä lapsuudessaan nimitettiin -- ikävystyi aikojansa, ouoksui
  elämätänsä ja -- lähti pois koulusta. Mutta ei auttanut, täytyi
  palata ja perehtyä uusiin oloihin. Pian hän rupesi edistymäänkin ja
  tottui säntilliseen huolenpitoon läksyistänsä. Kahdeksanvuotiaana
  hän siten oli tutustunut sekä aapiskirjaan että raamatun historiaan,
  mutta etenkin katkismukseen, jonka hän osasi ulkoa kannesta kanteen
  raamatunlauseineen ja virsineen. Mitä hän kaikesta tästä todella
  käsitti, siitä ei välitetty.
  Koulunkäynti ei kuitenkaan ollut lapsuudeniloa hävittänyt, sillä
  kirjailija Saara Wacklin kuvailee häntä kahdeksanvuotiaana
  seuraavasti:
  "Rohkeutta ja hillitsemätöntä vilkkautta loisti hänen suurista
  sinisilmistään, ja ne välkkyivät lapsellisen veitikkamaisesti, kun
  hänen pienet kepposensa ja aikeensa onnistuivat. Terveyden ruusut
  hymyilivät avonaisilla kasvoilla, joita kähärä tukka ympäröitsi,
   "kahvinruskea, kun vaan
   oon kermaa hiukan siihen pannut.
  "Sanalla sanoen hän oli mitä kauneimpia, reippaimpia ja vallattomimpia
  poikia ja kaikkein suosikki."
  Syystä siis Runeberg myöhemmin ylisti sitä ikää, jolloin "ajan
  helmasta kukkina lapsutpäivänsä poimii".
  
  
  3.
  
  Mutta koitti aika jolloin poika oppi tuntemaan myöskin sitä mikä
  erottaa ihmisiä toisistaan.
  Hänellä oli setä tullinhoitajana Oulussa. Tämä oli mieltynyt
  vilkkaaseen veljenpoikaansa ja tarjoutui, lapseton kuin oli, pitämään
  huolta pojan kouluttamisesta. Vanhemmat suostuivatkin mielihyvällä
  siihen, koska pojan joka tapauksessa täytyi lähteä toiseen
  kaupunkiin, jos mieli jatkaa koulunkäyntiään, sillä Pietarsaaressa
  ei ollut mitään korkeampaa koulua. Sitäpaitsi oli perhe lisääntynyt,
  Jannelle oli syntynyt kolme sisarusta; mutta varoja oli vähänlaisesti.
  Näin poika syksyllä vuonna 1812 tuli Ouluun ja pääsi sikäläisen
  triviaalikoulun toiselle luokalle.
  Mutta samalla hän oli myös siirtynyt aivan toisellaisiin oloihin.
  Hänen setänsä oli joulunaattona 1809 mennyt toisen kerran naimisiin,
  ja hänen rouvansa oli Oulun maaherran Carl Henrik Ehrenstolpen tytär.
  Tämä maaherra, ensimäinen uuden hallituksen Ouluun määräämä, oli
  kovin ylpeä asemastaan; juttu kertoo hänestä että kun hän käveli
  Oulun kaduilla, niin piti kaikkien vastaantulijoiden paljastaa
  päänsä, ja sitä varten kävi maaherran edellä lakeija, joka muistutti
  kansaa tästä velvollisuudesta, ja sillä joka ei heti totellut
  oli korvapuusti tiedossa. Tähän maaherran ylpeään käytökseen
  oululaiset suuttuivat, niin että kun perustettiin seurusteluklubi,
  maaherraa ei siihen kutsuttu. Vastaukseksi Ehrenstolpe kielsi
  klubin kokoontumasta, ja siitä seurasi pitkät rettelöt, niin että
  ainakin 1810 maaherran perhe ei seurustellut muitten kanssa kuin
  lääninkamreerin ja tullinhoitajan.
  Tosin emme tiedä eikö tullinhoitaja Runeberg sentään asettunut
  toiselle kannalle tavallisiin ihmisiin nähden. Mutta varmaa on
  että hänen rouvansa monella tavalla osottautui kuuluvansa kaikkein
  hienoimpaan piiriin ja että hän antoi Jannenkin sitä kokea. Rouva,
  hänen äitinsä maaherratar ja hänen sisarensa -- niitä oli kolme --
  koettivat kaikki parastansa täyttääkseen niitä hirveitä aukkoja,
  jotka he pian huomasivat Jannen sivistyksessä. Hän ei edes osannut
  kumartaa hienon maailman vaatimusten mukaisesti, ja sentähden hänet
  lähetettiin tanssikouluun. Mutta käytyänsä sitä kuusi viikkoa hän
  kumarsi vielä hullummin ja sai lopettaa koulunsa. Samaten hänen
  nimensä Janne oli hienoista naisista liian jokapäinen, ja hänestä
  tuli siis nyt Ludvig, minkä nimen hän sittemmin sai pitää --
  arvattavasti ainoa pysyvä tulos korkeasukuisten suosijattarien
  ponnistuksista.
  On hauska nähdä kuinka poika ikäänkuin vaistomaisesti tajusi
  että täällä vaara uhkasi hänen omaa itseään, hänen suoraa
  teeskentelemätöntä luontoaan. Mutta vielä hauskempaa on nähdä miten
  hän ei ainoastaan "mahdottomuudellaan" puolustautunut, vaan teki
  hyökkäyksiäkin vihollisen leiriin. Jos hän oli liian "sivistymätön"
  kelvatakseen jalosukuisille tädeille, niin tädit sitävastoin olivat
  hänestä liiaksi hienostuneita. Hän huomasi esimerkiksi että he
  olivat hyvin herkkiä menemään tainnoksiin vähimmästäkin syystä --
  tämä todisti siihen aikaan muka että nainen oli tuntehikas. No hyvä,
  Ludvig kiipesi tuolille tahi pöydälle ja oli romahtavinaan sieltä
  suinpäin lattialle. Aivan oikein: tädit pyörtyivät toinen toisensa
  jälkeen, kuitenkin vaarinottaen että oli pehmeä tuoli, jonka syliin
  kukin saattoi vaipua, ja että oli saapuvilla joku joka hajuvedellä
  vähitellen herättäisi heidät. Tämäpä vasta oli pojasta hauskaa
  katsella!
  Mutta kumma kyllä: samaan aikaan kun sukulaiset pitivät häntä
  aliluokkaan kuuluvana, katsottiin häntä toisella taholla ylhäisön
  jäseneksi. Itse hän mielellään myöhemmin kertoi kuinka hän kerran
  Oulussa oli kunnostanut itseään, jouduttuaan pahaan pulaan. Eräänä
  päivänä -- hän oli silloin yhdeksän vuoden vanha -- käveli hän pitkin
  Oulujoen rantaa, missä toisella puolella oli korkea aitaus. Hän
  kohtasi silloin katupojan, joka oli häntä paljoa vanhempi ja joka
  nuorasta talutti vihaista koiraa "koko kaupungin suurinta", jopa se
  oli "suttakin pahempi". Sivuutettuaan Runebergin ja ehdittyään
  kappaleen matkaa etemmäksi poika irrotti koiran ja usutti sen
  herraspojan kimppuun. Mitä tehdä, kun pakeneminen oli mahdoton joen
  ja aitauksen takia? Ei muuta neuvoa kuin katsoa vaaraa silmiin. Siis
  Runeberg sieppasi tienpuolesta nyrkinkokoisen kiven, ja kun hirviö
  tuli aivan lähelle häntä, sai se kiven semmoisella vauhdilla otsaansa,
  että pyöri pökerryksissä muutamia kertoja ympäri ja sitten nolona
  palasi taluttajansa luo. Sanaa ei kummaltakaan puolelta lausuttu,
  mutta kuohuipa Ludvigin viha tuota roikaletta vastaan, joka käyttäytyi
  niin kurjasti pienempäänsä kohtaan. Ja vielä vanhoilla päivillään
  Runeberg tätä kertoessaan harmistui pojan käytöksestä. Sitävastoin
  voimme olla varmat siitä ettei poikakaan, yhtä vähän kuin vanhus,
  katsonut tätä tapahtumaa minkään säätyluokkien ristiriitaisuuden
  merkiksi.
  Sielunsa pohjasta Runeberg siis varmaan yhä edelleen oli vähäväkisten
  puolella sortajia vastaan, kuuluivatpa sortajat sitten mihinkä
  luokkaan hyvänsä. Mutta kuka tietää eikö hänen nuori sielunsa
  olisi voinut taipua toiseen katsantotapaan, jos hän olisi jäänyt
  kauemmaksi aikaa ylimyksellisten vaikutteiden alaiseksi. Vastaiselle
  kansanmieliselle runoilijalle siis varmaan oli eduksi se, mikä
  silloin pikemmin näytti suurelta onnettomuudelta: setä, jonka
  "silmäteränä" hän oli ollut, kuoli 2 päivänä huhtikuuta 1815, ja
  poika palasi kohta sen jälkeen kotiin. Ja epäiltävältä näytti saisiko
  hän ensinkään jatkaa koulunkäyntiään; olihan hänen Oulussa ollessaan
  perhe lisääntynyt vielä yhdellä lapsella.
  Aluksi Ludvig siis jäi kuin jäikin kotiin, vaan alkupuolella vuotta
  1815 hänet kumminkin saatiin Vaasan triviaalikouluun; mutta hän ei
  päässytkään korkeammalle luokalle kuin toiselle, samalle jolla hän
  Oulussa oli ollut. Siihen aikaan oltiin aina kaksi vuotta samalla
  luokalla, ja poika olisikin päässyt kolmannelle, jos hän olisi
  Oulussa suorittanut toisen luokan koko kurssin. Ihmetellä täytyykin
  että hän lähetettiin kotiin kohta sedän kuoleman jälkeen, vaikka
  tämä tapahtui vasta huhtikuussa. Oli miten oli, Vaasan koulua hän
  täten tuli käymään kahdeksatta vuotta. Ja tämä aika oli hänen
  kehitykselleen hyvinkin tärkeä.
  Muutamat opettajat olivat sangen ankaria, jopa julmiakin;
  pienimmästäkin väärästä vastauksesta saatiin kämmenille. Mutta
  semmoisessa oppilaassa kuin Runebergissa, joka jo aikaisemmin
  oli tottunut kouluvelvollisuuksiensa tarkkaan täyttämiseen,
  tämmöinen ankaruus vaikutti vain että tarkkuus yhä enemmän juurtui.
  Runeberg kirjottaa itse neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ollessaan
  virsikomitean jäsenenä, että jos hän ulkonaisessa täsmällisyydessä
  voittaa komitean muut jäsenet, niin on hänen siitä kiittäminen
  erästä entistä opettajaansa (toisella luokalla) "nykyistä provasti
  Sadelinia, joka sen ajan tapojen mukaisesti sydämen innosta patukalla
  opetti minua olemaan virka-asioissa minuuttia laiminlyömättä.
  Kauhu on jäänyt minuun, vaikk'en juuri tarvitse pelätä samanlaisia
  kouraantuntuvia nuhteita nyt, kun ensi maaliskuussa tapaan hänet
  Turussa... Varmaa on, että jos minulla ei ole silloin työni
  valmiina, hän ainakin sydämessään ajattelee niitä sanoja, jotka
  hän ennen muinoin sadat kerrat ääneen minulle lausui: mitä sinulla
  nyt taas on ollut tehtävää, poika, kun olet täällä hutiloimassa?
  Sanat itsessään eivät olleet niin vaaralliset, mutta sitä enemmän
  niiden tahti, sillä se merkittiin aina pontevalla täsmällisyydellä
  kämmenparkaani."
  Jos opettajia kohtaan täytyi alistua ja olla ahkera, niin ei
  toverienkaan parissa toimeentuleminen alussa näyttänyt helpolta.
  Vanhemmat niistä ja varsinkin ylimmän luokan oppilaat, "rehtoristit",
  harjottivat pienempiä kohtaan paljon mielivaltaisuutta ja sortoa,
  n.s. pennalismia. Mutta tässä kohden Runeberg ei tahtonut alistua,
  sillä tuo sorto loukkasi syvästi hänen tasa-arvoisuuden tuntoaan.
  Olihan hän vapaa pohjalainen niinkuin kuka muu tahansa! Kun siis
  kerran eräs pitkä rehtoristi aikoi kurittaa häntä jostakin muka
  laiminlyödystä velvollisuudesta yläluokkalaisia kohtaan, niin
  Runeberg hädässään otti koulun ovenavaimen, joka oli suuri kuin
  kirkonavain, ja linkosi sen tuon pitkän hyökkääjän otsaan, sillä
  seurauksella että tämä pyörtyi. Siis, niinkuin näemme, jotakin
  samantapaista kuin se, mitä hän jo Oulussa oli tehnyt. Vieläpä hän
  uhkasi iskeä puukollaan sitä joka ei jättäisi häntä rauhaan.
  Samallaista mielenpikaisuutta Runeberg myöhemminkin useat kerrat
  osotti. Se näyttää ensi katsannolta kummalliselta, kun perussävy
  hänen luonteessaan kumminkin oli tyyni hyväntahtoisuus toisia
  kohtaan. Mutta jos ottaa huomioon että tuohon pikaisuuteen yhtyy
  pikaneuvoisuuskin, niin olisi taipuvainen otaksumaan että tämä
  ominaisuus on perinnäistä. Olihan hänen isänsä merimies, ja
  merielämä vaatii tyyntä kestävyyttä, mutta myöskin välistä pikaista
  tointa. Ja Runeberg onkin kertomuksessa Salakuljettaja suurella
  myötätuntoisuudella kuvaillut vanhan merikarhun pikaneuvoisuutta.
  Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Runebergin kerrotaan
  pikaisesti suuttuneen, huomaamme että suuttumuksen syynä on joku
  hänen mielestään kehno teko ja varsinkin väkevämmän osottama
  vääryys tahi sorto heikompaansa kohtaan. Niin oli laita äsken
  kerrotussa tapauksessakin, ja samaten tiedetään että Runebergin
  mieli joutui kuohuksiin kun hän vain kuuli jonkun opettajan liian
  kovasti rankaisevan pientä oppilasta -- ja sitä hänen täytyi joka
  päivä kuulla, sillä koulun kaikki luokat lukivat samassa isossa
  salissa, niinkuin kuvataan Tulipalossakin. -- Samoin Runeberg,
  ehdittyänsä itse ylimmille luokille, koetti yksissä neuvoin muutamien
  samanmielisten toverien kanssa lieventää pennalismia.
  Tätä asiaa hän sitä paremmin saattoi harrastaa, kun hänellä oli
  tavallansa johtava asema. Ahkeruudellaan ja tarkkuudellaan hän jo
  toisella luokalla pääsi ensimäiseksi, "primukseksi", ja sama asema
  oli hänellä muillakin luokilla ollessaan. Hän siis kauan aikaa oli