Regina von Emmeritz: Näytelmä viidessä näytöksessä - 1

  
  REGINA VON EMMERITZ
  Näytelmä viidessä näytöksessä
  
  Kirj.
  Z. TOPELIUS
  
  Suomentanut
  Eino Leino
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström,
  1899.
  
  
  Ensi näytös.
  
  Tornikammio Emmeritzin linnassa. Niukasti kalustettu. Seinällä Saksan
  kartta. Kardinaali Attilio Sforza istuu pöydän ääressä. Hänen edessään
  seisoo Anselm, Helmbold ja Hieronymus, viimemainittu viittoen karttaan
  ja samalla jatkaen ulottamaansa raporttia.
  
  Ensimmäinen kohtaus.
   Hieronymus. Attilio Sforza. Anselm. Helmbold.
  
  HIERONYMUS.
   Se varsin varmaa on, en sitä kieltää saata,
   jo tänne Ruotsin tie käy kohti Frankinmaata,
   on heidän Breitenfeld, on lyöty joukkomme.
   Harz turhaan harjojansa nostaa myrskylle:
   Tulen Ilmenausta, -- siellä välkkyi Ruotsin rauta;
   Schleusingenissa mua uhkas kahleet, hauta,
   ja Arnstadtissa samoin, Schweinfurthissa myös.
   Koko Königshofen taasen valvoi vallityöss';
   sen portit aukesi, kun näkyi Ruotsin hampaat,
   ma kansan asestin, -- ne pakeni kuin lampaat
   Joka maassa Magog on, Gog joka kukkulal,
   kaikk' kaatuu, sortuu, murtuu, voittaa Belial.
   Se, teidän jaloutenne, viestini mun Teille,
   nyt viisaudellenne jää jakaa neuvo meille.
  ATTILIO SFORZA.
   Sun viestis, veljeni, se turmaa ennustaa.
   Ei epäilystä, vaarassa on Frankin maa.
   Se ukkonen, mi alkoi Tillyn astunnalta,
   on haihtunut, kuin pilvi pohjatuulten alta.
   Jo toinen Attila käy keihäs kädessään
   pyhän kirkon kimppuun, pyrkii ristit repimään.
   Uljuutta miehet! Elkää vaaraa suurennelko!
   Ei hädäss' itku auta eikä parku, pelko,
   vaan Hän, jok' kaikki myrskyt tuntee, hallitsee
   ja päivänpaisteheksi kääntää kirkolleen.
   Täll' ajall' ankaralla pyhä Rooma tänne
   mun, nöyrän poikansa, lähettää hädillänne
   ja teidän viisautenne neuvot kuultuain
   mun käskee toimimaan kuin vaatii aika vain.
   Tää pyhä valtakirja, Rooman vahvistama,
   (Näyttää valtakirjan.)
   suo mulle rajattoman oikeuden saman,
   kuin häll' on, yli ruumiin, sielun jokaisen
   katoolilaisen kuin myös vääräuskoisen.
   On tärkki aikani. En jouda viipymähän.
   Siis neuvo antakaa nyt ajan myrskyyn tähän.
   Sa, veli Anselm, nuorin olet. Puhu sa!
  ANSELM.
   Ma luulen, kirkon täytyy saada omansa.
   Se synti, josta meitä vitsoo taivaan viha
   on mahti maallikkojen, kansan heikko liha.
   Me ensin käykäämme nyt kirkon säästöksiin
   ja säilyyn viekäämme sen aarteet Baieriin.
   Se kulta pyhää on ja siin' on kirkon suoja.
   Vain muurit paljaat saakoon täällä Ruotsi ruoja
   ja seudun aution... käy ohi myrsky se,
   ja kun se poissa on, niin palajamme me.
   Näin ain' on käynyt...
  HELMBOLD.
   Mitä? Mieskö moista haastaa?
   Pois paimen juoksisko, kun susi karjaa raastaa?
   Leo paavi pakeniko eessä barbaarin?
   Hän heitä kohtas helminauhoin, pyhyyksin,
   Tää kansa hurskas on ja kansa rukouksen
   ja kuulu kunniasta pyhäin palveluksen;
   mut Pohjan harhausko ylvästelee nyt,
   kun kirkko aartehens' on kaikki kätkenyt,
   Se, jalo herra, syy miks Rooman mahti maatuu.
   En usko, että Ruotsi asevoimin kaatuu,
   mut jos me messuin, paastopäivin, rukouksin
   syyt omat kadumme, niin kaatuu Ruotsikin.
   Se voim' on Davidin, mi Goliathin surmaa.
  ATTILIO.
   Vain liiaks veljemme Helmboldin into hurmaa.
   Hän varokoon, se puhe harhauskoon vie.
   Sa, Hieronymus, ehkä tiedät toisen tien;
   Sa olet vasara, mi lyöpi raskahasti...
  HIERONYMUS.
   Ja jos se valtakunnan neuvospöytään asti
   vois lyödä, ehkä kuultais: Ruotsi poissa on.
   Yks neuvoo messuhun ja toinen pakohon!
   Ne sanat pelkurin on. Älkää kuulko niitä!
   Nyt aik' ei messuhun, kun aik' on lyödä piitä.
   Me, jotka hallinnehet Herran kunniaks
   olemme kansoja ja maita, mahtavaks
   liittomme nostaen ja korvat kuninkaitten
   neuvoilla täyttäneet, kauhulla laaksot maitten,
   me väistyisimmekö, miss' seista voimme, ei!
   Me messuaisimme, kun lyödä voimme, ei!
   Kuningas Ruotsin on, miks kutsuukaan tää seura
   hänet, Baal tai Belial, -- mut sentään jalopeura!
   Hukass' on jokainen, ken juoksee pakohon;
   on turha mairitus ja vitsa voimaton:
   hänen kuolla täytyy! (Äänettömyys.)
  ATTILIO.
   Niin se päivä koittaa kerran,
   kun hyvä musketti...
  HIERONYMUS.
   Kun vaan se päiv' on Herran,
   sama kuin se tapahtuu. Yks viittaus kohtalon,
   ja vääräuskoinen tuo onpi vaaraton.
   Ken kylvi verehen, ei viljaa niitä vahvaa...
   mut miekastansa mies ain ensin kaipaa kahvaa:
   Jos jollai meistä siis ois miekka tuo, kenties,
   te kahva ootteko?...
  ATTILIO.
   Ma olen rauhan mies,
   en tunne miekan töitä, työt vain rukouksen.
   Mut selvää on, ett' tässä parhaan parannuksen
   tuo lääke pikaisin.
  HIERONYMUS.
   No niin, siis toimehen!
   Päämäärä pyhittää voi keinon jokaisen.
   Hädässä kirkon ken täss' astuis moittijaksi,
   jos hyväks kristikunnan, Herran kunniaksi
   me kuoloon vihimmekin sielun kirotun.
  ANSELM.
   Se oisi pyhä työ.
  ATTILIO.
   Ja näin on vastuu mun:
   On asioita, kun lain käsky poljetahan.
   Kas, viides käsky kyllä juurtuu Jumalahan,
   mut Baalin profeetat myös kerran surmans' sai
   samana päivänä, ja käskyn tunsi kai
   myös oppi-isämme, tuo Maritana suuri,
   mut Jacques Clement'ia hän itse kiitti juuri
   tyrannin murhasta. Miljoonain pelastus
   se eikö enemp' oo kuin yhden hukkumus,
   mi Herraa häväisee? Sun intoas ma kiitän,
   mut muuta asiast' en sanoa voi siitä;
   ken luja uskoss' on, se itse valitkoon.
  HELMBOLD.
   Jalo herra, minusta tuo puhe selvää on.
   Se uus on veren syy, mi painaa kirkon päällä.
   Kuin? Eikö kylläksi jo väkivaltaa täällä?
   Tahtooko Pietari taas käydä miekkahan
   ja korvan iskeä pois vanginvartijan?
   Miks kanssa mestarin, min sanaa saarnailemme,
   nimeä kannamme, me kaikki sano emme:
   Aseitta joka päivä templiss' seison ma;
   miks niinkuin taistohon te käytte miekalla? --
   Te ootte sanoneet: ei sotaa, mutta rauhaa
   me halajamme vaan ja aikaa uutta, lauhaa,
   aseemme risti on ja usko kilpemme,
   ja sanan voimalla me miekat voitamme.
  HIERONYMUS.
   Kas, rauhan lammasta, se määkyy virttä samaa
   viel' suussa sudenkin! Pyhimys, kiduttamaan
   käy kättäs voimatonta, vertas vanhaa. Me
   sen sijaan toimimme, on ajan tunnus se.
   Jo kyllin messuja! On itku ollut työmme.
   Käs' meitä kurittaa, me käden poikki lyömme;
   lohikäärme ilkkuvi, sen aik' on vaieta,
   ja maa, min saastutti, myös olkoon hautansa.
   Jalo herra, suvaitkaa mua hetkinen nyt kuulla,
   mut yksin!... Puhu en nyt suuren joukon suulla.
  ATTILIO (Helmboldille).
   Mene, kunnon ystävä. Sun sanas hurskahat
   syvästi sydäntäin ne äsken koskivat.
   On usko varmahan myös paras turvanamme.
   Ma tahdon miettiä; me rauhaa rakastamme.
   (Helmbold kumartaa ja menee. Attilio matalalla
   äänellä Anselmille.)
   Yks sana! katso, että Helmbold matkustaa.
   Schweinfurthiin... asiat... mut kiiruhusti vaan.
   Myös liika hurskaus voi olla esteheksi.
   Sa häntä vartioi... kuin tahdot... keino keksi! (Ääneen.)
   Pax tecum!
  (Anselm menee, syvästi kumartaen.)
  
  Toinen kohtaus.
   Attilio Sforza. Hieronymus.
  
  ATTILIO.
   Moisten kanssa aika kuluvi.
   Vene ilman ruoria ja purje ilman tuulta!
   No niin. He poissa on. Nyt veli, anna kuulta!
  HIERONYMUS.
   Lyhyesti siis. Te täällä Rooman vallalla
   elämän, hengen, tunnon ootte herrana.
   Ma pyydän kuninkaan väär'uskolaisen päätä.
  ATTILIO.
   Väär'uskolaisen? Saat. Hänet jo laki häätää.
   Kuninkaan? Siinäpä se temppu juuri on.
   Sodassa harhaisku tuopi turmion
   ja enemmän, kun lyöjä kirkon viittaa kantaa.
  HIERONYMUS.
   Kaikk' olen laskenut. Se käs', mi iskun antaa,
   ei meikäläisen oo, vaan lapsen, impyen,
   virkaansa vihityn ja harras-uskoisen.
   Tikari kukka-kärki, salama lyöpä salaa!
   Halu suuriin tekoihin ja himo maineen palaa
   povessa tuossa, jonka pyyteet syttää mun
   juuri onnistunut on marttyyrikruunuhun.
   Lyhyesti, lapsi ruhtinaan, yks päiväperho
   monista niistä, joiden silkkisiipein verho
   kuninkaan ympäri väikkyy, kun hän voitostaan
   käy hurmauneena voiton maljaa maistamaan.
   Miten perho pistävi? Pikari taikka terä...
   sama kun se sattuu vaan, ett'ei hän enää herää.
   Se aikeheni. Teidän siunaustanne vain
   ma siihen anelen nyt mukaan munkki-lain.
  ATTILIO.
   Ja jos ma kiellän sen?
  HIERONYMUS.
   Niin ilman ääntä, juovaa
   salama sammuvi.
  ATTILIO.
   Lait kaikki aika muovaa.
   Tee niinkuin paras on! Mut muista: minä en
   ole kuullut mitäkään.
  HIERONYMUS.
   Mut minä!... Rukoilen...
   ma olen ruumis vainen kuollut, kylmä, mykkä,
   min sydän tahdostanne teidän yksin sykkää.
   Sana yks: te tahdotte, se kirkon pelastaa.
  ATTILIO.
   En sano, ett'en tahtois. Mutta enhän saa
   sua käskeä ma toki hengen vaaraan moiseen;
   en saa, en voi. Kas niin, jää hyväst' aikaan toiseen!
  HIERONYMUS.
   Jalo herra, muuta en, vain totella ma voin.
   Mut miksi teeskellä, kuin eessä maallikkoin?
   Te tahdotte, mut käs' jos tämä harhaan lyöpi,
   te kätenne pesette, kun minut surma syöpi.
   Hyvä. Juoskoon veremme! Elo kestää hetkisen,
   mut kirkko, uskomme läpi vuosisatojen.
   Ma olen toimiva kuin ette epäis sitä.
   Tän' iltana jo teidän lähteä siis pitää!
  ATTILIO.
   Mun täytyy. Tehkää tahtonne, mut päättäkää!
  HIERONYMUS (itsekseen).
   Oo käärme kavala... Mut luontomme on tää. (Ääneen.)
   Siis anteeksantonne, mit' taivallankin teitä.
  ATTILIO.
   Poikaansa kuuliaist' ei kirkko hellä heitä.
   Sinulle _kaikk'_ on suotu.
   (Hieronymus ottaa polvillaan vastaan synninpäästön.)
   Pyhän neitsyen
   käs' sua suojatkoon ja maata Frankien.
   (Itsekseen.)
   Tulesta sanotaan: hyvä renki, huono herra.
   Pala, liekki! Talohon sun tiesi suljen kerran.
   (Attilio menee.)
  HIERONYMUS (yksin).
   Siis yksin! Hyvä. Siis tuo liesi olen ma,
   min ahjost' iskevä on koston salama!
   Ma käsivarsi oon, min jänner teräksinen
   nyt lyöpi voimalla koko kirkon katoolisen.
   Siis toimeen!...
   (Miettien.)
   Lapsi tuo... Hän melkein säälittää...
   Pah... hän tai joku muu... on elon kulku tää!
  
  Näyttämönmuutos.
  Reginan huone Emmeritzim linnassa. Taustassa seinäkomero, siinä
  marmorinen pyhän neitsyen kuva. Tämä osa huoneesta on puolipimeä,
  ainoastaan yhden, pyhäinkuvan edessä palavan lampun valaisema, Oikeaan
  ja vasempaan ovia. Pöydällä avattu kirja.
  
  Kolmas kohtaus.
   Regina polvistuneena pyhäinkuvan eteen; puku: ruumista myöten
   tiiviisti soluva musta sametti; päässä valkoinen huivi, jonka
   nurkat ovat solmitut kaulan ympäri; kasvot peittämättömät.
   Vasemmalla etualalla Dorthe värttinänsä ääressä; puku: niinkuin
   tavallisesti siihenaikaan Saksassa. Heti sen jälkeen Kätchen,
   saksalaisen porvaristytön heleävärisessä puvussa.
  
  DORTHE.
  N:o 1. Kehruulaulu.
   Torquemada oli mies,
   hän Herran teitä käydä ties;
   Gloria!
   Kolme väär'uskolaista hän tiellä löys,
   tuli yhdelle palkaksi hirsi ja köys;
   Gloria!
   Toinen herjoista roviolle heitettiin,
   mut kolmas se kattilassa keitettiin;
   Gloria!
   Ravaillac se oli mies,
   hän Herran teitä käydä ties;
   Gloria!
   Hän kohtasi kuningas Henrikin,
   jota keretit ne kiitteli taivaihin;
   Gloria!
   Mut juuri kuin kuningas ol' parhaillaan,
   hän putosikin kuolleena vaunuistaan;
   Gloria!
  (Viimeisen värssyn aikana astuu sisään Kätchen toisten huomaamatta,
  kori omenia käsivarrellaan. Hän pysähtyy tehden kärsimättömän liikkeen
  ja alkaa seuraavat kupletit heti kuin Dorthe on omansa lopettanut.
  Regina on noussut ylös ja istuu nyt liikkumattomana lukien pöydän
  ääressä).
  N:o 2. Kätchenin kupletteja.
   Niin kaunista on metsässä,
   kun loistaa illan kuu,
   hopeita helkkää lehvillä,
   on kultaa joka puu.
   Ja hohto kastehelmien
   on niinkuin taivaan tähtien,
   ma oon niin nuori, iloinen,
   kun loistaa illan kuu.
  (Reginalle:)
  Niin, neiti, minä tulen puistosta. Kuutamo välkkyy vihreillä lehdillä,
  te ette voi uskoa kuinka se on kaunista. Käydään ja käydään ja
  ajatellaan ja ajatellaan. Voitteko sanoa, neiti, mitä ajatellaan? Sen
  olen heti sanova...
  Toinen kupletti.
   Ja jospa lehdon varjossa
   ma kohtaan armahain,
   niin tiedän, miksi laulan ma,
   miks kaikk' on kultaa vain.
   Ja illan kuu ja kaste yön
   ja kuiske puun ja tähtivyö
   ne kertoo, miksi sykkii syön,
   kun saapuu armahain.
  (Reginalle:)
  Niin, neiti. Maailma on niin kaunis ja elämä on niin keveä. On niin
  hyvä ja lämmin lempiä ja laulaa. Silloin ei ihminen ole koskaan yksin.
  Silloin vastaavat kaikki vuoret ja laaksot, kaikki vihreät lehvät ja
  kaikki kauniit tähdet. Itse vanha, harmaa muurikin välkkyy kuutamossa;
  sekin tarvitsee jonkun rakastaakseen. Tiedättekö, neiti, mitä rakkaus
  on? (Pudistaa huoaten päätään.) Hoh, hoo! Haluatteko omenan? (Regina
  tekee epäävän liikkeen.)
  DORTHE (kärsimättömästi.)
   Äl' häntä häiritse pyhistä miettehistä!
   Mik' koreus, nokkaviisaus! Onko säädyllistä
   hurskaassa linnassa noin nauhoin kirjavin
   itsensä pyntätä kuin tytöt Nürnbergin?
   Maailma turmeltuu ja pahuus paisuu, karttuu,
   yli Herran itsensä jo pirun valta varttuu,
   kun moista puhetta nyt nuoret pitävi.
   Jos neitis olisin, niin, kautta sieluni,
   sun kohta...
  KÄTCHEN (Reginalle, ojentaen omenaa).
   Katsokaa, se kuink' on kypsä, suuri,
   niin tuores, tuoksuva, poimittu puusta juuri.
   Kas, tää!
   (Regina epää kuin ennenkin.)
   Vai niin. Ma kysyn: oikein onko näin?
   Kolmasti päivässä syön minä kyllältäin,
   mut päivää kolmatta noin murehella, huolla
   jo paastoatte te. Siit' ihminen voi kuolla.
   Poskenne valju on, katseenne väsynyt.
   Ja vasta olette kuustoista täyttänyt!
  DORTHE.
   Noin käärme Eedenin myös ensi Eevan nähden
   ojensi omenaa ja Eeva synnin tehden
   sen otti sekä söi. Mua usko, rikosta
   sitä vieläi itketään.
  KÄTCHEN.
   Voi olla, -- mutta ma
   kuin Eeva tehnyt oisin. Eihän ilman ruokaa
   voi elää ihminen. Kun mulla, anteeks' suokaa,
   on nälkä ja ma kuin rukoilla koetanki,
   ihan ilmi herjaust' on silloin sanani:
   Sanct Bonifacius! -- näin silloin miel' on mulla --
   Sanct Bonifacius! suo liemen kypsäks tulla!
   Niin, vääräuskoinen jos heikko, nälkäinen,
   myös paastopäivänä söis lihaa, siitä en
   kuin Dorthe muori kohta häntä polttais minä.
   Ma mietin useinkin...
  DORTHE.
   Ja mitä mietit sinä?
  KÄTCHEN (epäillen).
   Ma mietin: hyvä ei oo vääräuskoinen,
   mut sentään, tavallaan, on hänkin ihminen.
  DORTHE.
   Hoh, kuules mokomaa! Pakana ihminenkö?
   Keretti, turkkilainen, säälittävä hänkö?
   Niin Kain ol' ihminen ja Juudas ihminen.
   Pois kirkko kitkeköhön rikkaruohon sen!
   Oo, kaunis näkö tuo, ma ilost' itken vielä,
   ol' Ingolstadtissa vuos sitten, koska siellä
   torilla rovion näin neljän palavan
   riemuksi keisarin ja juhlaks Jumalan.
   Tuo näkö ylentää voi kristillistä mieltä.
  KÄTCHEN.
   Hyi, Dorthe!
  DORTHE.
   Kirkkoako herjaat? Pidä kieltä
   kurissa paremmin tai, tyttö suurisuu,
   jos synti yksikään viel' suustas sinkouu,
   tääll' inkvisiitori on, joka, kiitos Luojan,
   viel' antaa uskolle voi arvon sekä suojan.
  KÄTCHEN (itsekseen).
   Ai, Dorthe muori on vakooja paterin.
   (Ääneen.)
   Puheeni anteeks suokaa! Uskon minäkin
   ja aina "aveni" ma rukoilen kuin nunna.
   Mut totta tosiaanko tänne saapununna,
   yli merten kansa on kera pohjatuulien,
   pienläntä, lynkkä, länkkä, harja-niskainen,
   pääss' sarvet kauheat, kädessä kynnet, muussa
   muodossaan karvainen, ja sudenhampaat suussa.
  DOETHE.
   Lopun aika lähestyy. Niin paljon päällä maan
   noituutta, pakanuutt' ei nähty milloinkaan.
   On julma, sanotaan, näöltään ruotsalainen,
   toki sentään luonnonluoma, lihaa, luuta vainen;
   mut suomalaisista meit' taivas varjelkoon!
   Kuin itse Belsebub hän käypi taisteloon,
   kuin höyhen kimpoaa hänestä lyijy, teräs,
   jos yhden maahan löit, niin sata eloon heräs!
  (Ristinmerkki.)
  KÄTCHEN.
   Hirmuista!
  DORTHE.
   Niin, ken lyöpi ilkijoukon sen
   ja heidän kuninkaans', ansaitsee autuuden.
   Yö lähestyy. Sun aik' on neidin vuode laittaa.
  KÄTCHEN.
   Mä käyn. Ja omenat? Ne kissalle kai maittaa.
   (Reginalle.)
   Olin aivan unohtaa: isänne ruhtinas
   on teitä kysynyt. (Menee.)
  
  Neljäs kohtaus.
   Regina mykkänä. Dorthe.
  
  DORTHE.
   Laps, pysy uskossas
   lujana, vakaana, suo ettei isäs hurmaa
   humulla maailman, mi monet sielut surmaa.
   Sua sanoin rakkahin hän taas kai houkuttaa.
   Mut rakastettavaa mit' onkaan päällä maan?
   Ei, hurskaan ensi käsky käskee vihaa, vihaa
   maailmaa vastahan ja vastaan omaa lihaa.
   Läpi loistaa vaivojen päämääräs ylevin:
   marttyyrikruunu tuo ja rauha luostarin.
   (Salaperäisesti.)
   Äl' horju lapseni maan pahan houkutuksin
   sit' yhtä pettämään, johon paastoin, rukouksin
   jo kolme pyhittänyt päivää olet sa.
   En tiedä, mitä on se -- sen vaan tiedän ma,
   ken kulkee tietä, min pater Hieronymus raivaa,
   hän siitä palkinnon saleissa saapi taivaan.
  
  Viides kohtaus.
   Regina mykkänä. Dorthe. Asemies. Heti sen jälkeen.
   Ruhtinas Emmeritz; puku: vanha saksalainen.
  
  ASEMIES (lyöden ovet selälleen).
   Hänen ylhäisyytensä ruhtinas Emmeritz! (Menee.)
  Ruhtinas astuu sisään. Regina nousee ylös häntä vastaan, jäykkänä,
  kylmänä, liikkumattomana samassa asennossaan, sillä aikaa kuin ruhtinas
  puhuu.
  RUHTINAS (katsellen häntä läpitunkevasti).
   Te neiti, näättekö, kuink' isän askeleet
   ennemmin tytärtänsä etsii väsyneet
   kuin häntä tyttären. Jo kolme päivää olen
   ma sua vuottanut ja kolmantena tulen.
   En kolmeen päivähän ole nähnyt tytärtäni.
   Isäsi hellän helmaa miksi väistät näin?
   Sairasko? Poskes valju on, sun silmäs tulta
   palavat synkeää, mi ryösti rauhan sulta?
   Jos sairas olet, laps, sen aika parantaa,
   mut suru outo jos sun rauhattomaks saa,
   se usko isälles! Mun kieltävänkö luulet?
   En sulta. Puhu oi! Mun odottavan kuulet.
   Tule, ollos lapseni kuin olit ennen ain.
  (Ruhtinas levittää käsivartensa. Regina liikkumattomana ja kylmänä.
  Lyhyt vaitiolo. Ruhtinaan käsivarret vaipuvat hitaasti takaisin.)
   En sanaa, silmäystä saa ma lapseltain!
   Käy vanhus hautahas! Miks vielä viivyt täällä?
   Kesä maasta mennyt on ja syys on merten päällä.
  DORTHE.
   Aikamme paha on ja heikko sielumme.
   Liha täytyy kuolettaa, ettemme kuolis me.
   Pyhille ylistys! On kunniaksi heidän
   lupauksen pyhän tehnyt tyttärenne teidän
   vait olla, rukoilla, ei ruokaa nautita,
   siks kunnes...
  RUHTINAS (kärsimättömästi).
   Kunnes?
  DORTHE.
   ... Tahtoo neitsyt Maaria.
  RUHTINAS.
   Kuin? Hullun kieltäkö sun huules julistaapi.
  DORTHE.
   Mit' täällä kärsitään, taivaassa palkan saapi.
  RUHTINAS.
   Pois käärme silmistäin! Työs tääll' on päättynyt
   ja neitis rippi-isä olkoon Helmbold nyt.
   (Dorthe vetäytyy takaisin.)
   Mun löikö sokeudella silloin viha Herran,
   kun, Hieronymus, sun ma käsiis uskoin kerran
   tään sielun ylvähän. Kas, tuossa työnne on,
   suvi ilman suloa ja kevät kukaton.
   On lapsein myrkytetty. Lapsen sydän sykkää,
   mut marmor'kuva tää, niin tunteeton ja mykkä,
   hän tyttäreni? Ei! Ol' hellä tyttärein
   ja hyvä, lempeä, sukua enkelein.
   Kirottu olkohon, ken tyttäreni ryösti,
   ken kultaa syömen sai ja sijaan kiven syösti.
   (Regina osoittaa vienoa liikutusta.)
  DORTHE (hiljaa ovelta).
   Kiusaaja!
  RUHTINAS.
   Kuule! Kaksi poikaa uljasta
   jo maallein uhrasin ma Tillyn joukossa.
   Vesa yksi jälell' on, mun armain, ainoani.
   En tahdo, että kerran minun kuoltuani
   kaikk' kanssas hautaisit sa yöhön luostarein.
   Sa oot mun perijäin. En tahdo, aartehein,
   nimeni, maani, että munkki saita saisi.
   Ei sulho valitse, mi heimon helmen naisi,
   ylväs ja mahtava, ett' Emmeritzin puu
   viel' viime vesastaan korkeeksi kohouu.
   Sa tiedät, Lichtenstein, on kättäs pyytänynnä.
  DORTHE (kuin ennen).
   Nyt kiusaa maailma.
  RUHTINAS.
   Hän kunnon mies on ynnä
   suvultaan korkea. Sun sanas muistan, oi:
   "On prinssi liian pien'! Ma lempiä vain voin
   maailman voittajaa, mi voitti katseellansa
   enempi sydämiä kuin maita miekallansa.
   Te tuokaa kuningas!" -- Niin silloin sanelit.
   No niin, mun lapseni, saat, mitä toivotit.
   Nimeltään vaikka ei, kuningas kunnialtaan
   on Lichtenstein ja suureen kohota voi valtaan;
   sukua keisarin hän on.
  DORTHE (kuiskaten mennessään).
   Ma palajan.
  RUHTINAS.
   Vait? Mykkä vaan? Siis tahtoni ma julistan:
   Huomenna tätis luo sa lähdet Wienin hoviin
   kera ratsasvartion ja palaja et toviin.
   Levoton aika on, sai Tilly tappion
   ja Breitenfeldistä tie lyhyt tänne on.
  
  Kuudes kohtaus.
   Edelliset. Hieronymus on viimeisen vuoropuheen aikana
   tullut sisään ja katsellut ruhtinasta käsivarret ristissä.
   Puku: dominikaanimunkin. Vyötäröillä köysi ja miekka.
  
  HIERONYMUS.
   Myöhäistä, ruhtinas, nyt Wieniss' ilotella,
   ylös sillat vetäkää, on aika varustella!
   Lumivyöry syöksevi, se pian on päällämme,
   on aika taistelon, ei ketään säästä se.
   Kerettijoukot nuo jo tulvii tuhatpäisnä
   yli kaiken Frankin maan, kuningas ensimmäisnä.
   (Sivusilmäyksellä Reginaan.)
   Huomenna odottaa jo voitte vieraita.
  RUHTINAS (itsekseen).
   Yks päivä vielä mun hänt' täytyy suvaita.
   (Ääneen, olkapäitään kohauttaen.)
   Teill' oikein, pater, on, verikoirat hiipii teitä.
   Toki luulen, eineheks ei ota Ruotsi meitä;
   Vieraille kattakaamme pöytä kaunihiks.
   Te, neiti Emmeritz, siis tänne jäätte siks.
   (Torventorauksia näyttämön ulkopuolella.)
   Vakoojajoukkoni, min juuri alkoi retki,
   miks nyt jo palajaa? Jo lyökö taiston hetki?
  
  Seitsemäs kohtaus.
   Regina mykkänä, ottaa entisen asentonsa pöydän ääressä lukevana.
   Hieronymus vasemmalla. Kohta sen jälkeen Dorthe, hiipien.
  
  HIERONYMUS (katsoen ruhtinaan jälkeen).
   On hauras miekkasi ja muuris matala,
   mut verkko leijonan on muurin takana.
   Kun täällä saalis on, ei silloin vaaraa enään.
   (Dorthelle.)
   Kas niin, mit' uutta siis? Kuink' käynyt työs on tänään?
  DORTHE.
   Käskynne mukaan ensin riemut Eedenin
   kuvasin yksitellen sanoin kultaisin.
   Se miss' ei auttanut, ma toisen keinon keksin
   ja kiirastulen hälle pu'in ma punaiseksi.
   Pyhille ylistys! Mun työni heelmän suo.
   Nälästä voipunehen lapsen hurskaan tuon
   jo käsihimme me kuin vitsan norjan saamme.
  HIERONYMUS.
   Miel'kuvituksen haamut apuun kutsukaamme,
   sen voim' on hirmuinen.
  DORTHE.
   Niin mietin minäkin,
   siks vaitiolohon ma hänet vaivutin.
   Oh, kyllä tajuan. Kun sana haudatahan
   aatteiden yöhön niin kuin päärly simpukkahan,
   käy aaveet aivojen kuin koirat raivoisat
   ja kättä purevat, jot' ennen nuolivat.
  HIERONYMUS.
   Ei huonosti... Tuo toinen entä? Joutuisasti!
  DORTHE.
   Ah, hurskas isä, ei sen lait' oo huonommasti.
   Unessa nähnyt hän on äidin Jumalan
   hymyillen, lempeenä luo vuoteens' astuvan
   ja sanovan: "Oi laps, vait ole, varro, kestä,
   rukoile, paastoa, siks kunnes kehyksestä
   kuvani astuvi ja päänsä kumartaa!"
   Pois pyhä katosi, ja valo täytti maan.
   Ja sitä merkkiä nyt neiti vuottaa, vuottaa
   vait ollen, rukoillen, ja kuvan kutsuun luottaa.
  HIERONYMUS.
   Hyvä. Keinon keksimme kai siihen aikanaan.
   (Reginalle).
   Laps hurskas, varmahan rukoukses kuullahan.
   Nimesi kunniaan sa pyhimysten kannat.
   Sa ootko päättänyt?
   (Regina tekee kieltävän merkin.)
   Sa taivaan päättää annat?
   (Myöntävä merkki. Regina osoittaa kuvaan.)
   Sa vihaat, eikö niin, väär'uskon ruttoa?
   (Myöntävä merkki.)
   Erästä enimmän toki heistä vihaat sa?
   (Vilkkaasti myöntävä liike.)
   Siis tiedä, mies se, jota vihalla vihaat tuolla,
   hän lähestyy. (Vilkasta liikutusta.)
   Jo pian.
   (Sama merkki.)
   Sen miehen täytyy kuolla.
   Vai kuinka?
   (Epäröivä merkki. Regina osoittaa kuvaan.)
   Vapahaks sa tahdot uskos, maas?
   (Sama epäröiminen.)
   Pyhä äiti vallitsee sydäntäs, toimintaas?
   (Myöntävä liike.)
   Pax tecum, filia. Dominus ipse reget,
  
  Kahdeksas kohtaus.
   Edelliset. Dorthe salaillen itseään. Ruhtinas. Heti
   jälkeen Larsson ja Bertel ruotsalaisessa sotilaspuvussa,
   kädet ja silmät sidottuina. Kätchen. Vahti.
  
  RUHTINAS (ovessa).
   Sisälle vangit tuokaa!
   (Näyttämöllä.)
   Onko kuultu moista?
   Vakoilla meitä rohkee miestä kaksitoista;
   he havaitaan ja he kuin hullut taistelee,
   töin tuskin voitettuina mieheen viimeiseen
   käsiimme jäävät nää upseerit urhokkaiset.
  (Larsson ja Bertel tuodaan sisälle.)
  LARSSON.
   Ryövärit! Roistot! Konnat! Koirankuonolaiset!
   Näin koska kohdeltu on kunnon ihmistä,
   semminki sotilasta, teiltä kysyn mä?
   Sitoa meitä niinkuin kotilampahia.
   Se tapa sodanko? Mut kaksi tukaattia
   tyhjästä pullosta, ett' tässä piru tai
   joku munkki peliss' on, kaupalla sielun kai.
   Arvoisa herra, prosit! Anna meidän kuolla!
   Tääll' emme enää nää ja tuskin myöskään tuolla
   ylhäällä toisiamme... kiitos Jumalan.
  BERTEL.
   Pian joutuu joukkomme ja vankein kuoleman
   kovasti kostavi...
  LARSSON.
   Oh, kaikki huomaan Herran!
   Ma tunnen porsaani, näin sanoi äiti kerran
   pojistaan. Noh, mun käyköön kuinka tahansa!
   Ei haaraa minusta, olen vanha veitikka.
   Ma päivät taistelin, yöt join, ja vannon, että
   maan laajan päällä tään mä vihasin vain vettä.
   Kuin Turkki lemmin, kuin kroaatti pelasin,
   kuololle lausun nyt: sun maljas, kumppani!
   Mut sinä, pilttiseni, piimäparta vasta!
   Isäsi mulle sanoi: tuosta nulikasta
   tee kunnon sotilas! -- nyt sinut ampuu ne.
   Arvoisa munkki, anteeks, mutta minut te