Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten - 01

  
  MATKAHAVAINTOJA PUOLI VUOSISATAA SITTEN
  Kirj.
  Zacharias Topelius
  Suomennos.
  
  
  
  WSOY, Porvoo, 1904.
  
  
  SISÄLTÖ:
  Ruotsalaisia kuvia 1843.
   Mademoiselle Marie ----:lle
   1. Meren yli
   2. Mälarin rannalla
   3. Mosebacken
   4. Djurgården
   5. Silmäys taiteen alalle
  Itämeren eteläpuolella 1856.
   Bettylle:
   1. Pohjoisesta etelään
   2. Itämerellä
   3. Lübeck
   4. Hamburg
   5. Ravennan miekkailija
   6. Pohjois-Saksa
   7. Berlini
   8. Berlinin freskomaalaukset
   9. Robert ja Bertram
   10. Dresden
   11. Sikstiniläinen madonna
   12. Saksin Sveitsi
   Toinen jakso:
   13. Leipzig, Fredrik II ja Napoleon I
   14. Frankfurt ja Wiesbaden
   15. Düsseldorf ja suomalaiset maalarit
   16. Köln ja sen tuomiokirkko
   17. Rein
   18. Koblenz ja Ehrenbreitstein
   19. Belgia
   20. Neljä kuvapatsasta Belgian edustajakamarin palatsissa
   21. Brüsselinpitsit
   22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat
   23. Ranskan aurinko
   24. Pariisi ruusunpunaisena
   25. Särki meressä
   26. Miten sivistys muuttuu kansan omaisuudeksi
   27. Notre Dame
   28. Pantheon ja Madeleine
   29. Napoleonin hauta
   30. Napoleon III
   31. Pariisi juhlatamineissa
   32. Kansanjuhlat kesäkuun 15 p:nä 1856
   33. Katukahakka Invaliidisillan luona
   34. Jardin des plantes ja kuningastiikeri
   35. Uudenaikainen Ooppera
   36. Baletti »Merirosvo»
   Kolmas jakso:
   37. Teaatterin varjopuolet
   38. Teaatteri semmoisena kuin sen pitää olla
   39. Piirteitä näyttämöltä
   40. Loppusanoja teaatterista
   41. Ylienkeli Mikael
   42. Saint Cloud, Versailles, Trianon
   43. Rahapaja. Père Lachaise
   44. Jäähyväiset Pariisille
   45. Kööpenhamina
  Lontoon kirjeitä 1862.
   1. Tulo
   2. Tukala aika
   3. Näyttely
   4. Suomi näyttelyssä
   5. Lontoon kaduilla
   6. Öinen Lontoo
   7. Sydenhamin kristallipalatsi
   8. Fantasia-markkinat
  Viiteselitykset.
  
  
  Ruotsalaisia kuvia 1843.
  
  MADEMOISELLE MARIE ----:lle.
  
  Mademoiselle!
  Olette suvainnut pyytää joitakuita ruotsalaisia kuvia, hätäisiä
  siveltimenvetäsyjä sangen lyhyen matkani varrelta. Niin suloisten
  huulten lausuma toivomus ei siedä vastaväitteitä. Minulla olisi niitä
  kyllä useitakin varalla ... tahtoisin sanoa että piirrän huonosti ja
  hätiköiden, että aika ei ole myöntänyt minun tarkata kuvattaviani
  läheskään niin tyystiin kuin olisin suonut, että olen useinkin
  katsellut noita ohikiitäviä kuvia yksipuolisesti ja karsaasti, että ...
  suokaa anteeksi, teidän katseenne saa minut sanattomaksi. Te, joka
  olette niin hyvä, ette suinkaan kiinnittäne huomiotanne kaikkiin noihin
  heikkouksiini.
  Eräs pyyntö minulla kuitenkin olisi teille, mademoiselle: älkää
  odottako mitään matkakuvauksia! En ole niitä, jotka matkustavat
  kirjottaakseen näkemistään matkamuistelmia. Olen tuskin ollenkaan
  tehnyt muistiinpanoja ennenkuin nyt vasta, kun vaikutukset ovat jo
  muutamia viikkoja vanhat. Se johtuu aivan luonnollisesti meidän
  suomalaisesta hitaisuudestamme: meidän on niin vaikeata vakauttaa ja
  suullisesti tai kirjallisesti ilmaista kokemuksiamme ja tunteitamme
  samana hetkenä kuin ne syntyvät.
  Kas tässä muutamia kynänpyörähdyksiä, jommoisia olette pyytänyt ja
  joita ette suosiollisuudessanne hyljeksine. Ei mitään egyptiläisiä
  pyramiideja tai klassillisten maiden temppeliraunioita, ei mitään
  kepeitä kuvauksia pariisilaiselämästä tai Lontoon ylhäisöstä, vain
  muutamia hajanaisia ruotsalaisia kuvia tummanvihreässä kesäpuvussaan ja
  sinisine taivaineen, jommoisia Fahlcrantz eniten maalailee, tai
  muutamia pehmytsävyisiä kuvia, jommoisia Westin niin mielellään
  kiinnittää kankaalle -- sillä toivomuksella kuitenkin, ettette ruhjoisi
  minua kokonaan näihin herroihin vertaamalla.
  
  1. Meren yli.
  Muistatteko miltä tuntui, kun ensi kertaa lähditte lapsuudenkodistanne,
  tuosta pienestä, vaaleankeltaisesta pikkukaupunkitalosta punaisine
  tiilikattoineen, ja nousitte äitinne viereen vaunuihin matkustaaksenne
  pääkaupunkiin, tuohon elämänne uuteen maailmaan, sen kirjavaan,
  monivaiheiseen tuoksinaan ... muistatteko kuinka kummallisesti
  sydämenne silloin sykähteli ja kuinka kyynel vierähti silmäänne, ettekä
  vielä tänä päivänä tiedä oliko se ilosta, surusta vai ikävöimisestä!
  Niin niin, te muistatte sen hyvin, muistatte jokaisen puun, jokaisen
  puron ja jokaisen pienen punaiseksi maalatun talonpoikaistalon tien
  varrella -- ja ensimäistä saapumistanne tuohon outoon kaupunkiin, oi
  sitä ette unohda milloinkaan, vaikka tulisitte yhtä vanhaksi ja
  harmaaksi kuin isoäitinne, tuo herttainen kunnon eukko. Ja jospa
  unohtaisittekin, niin »Illusioneista» ja »Emilin hjertebankenista»
  voitte lukea sangen elävän ja selvän kuvauksen siitä, miltä tuo tuntui.
  Siellä tapaatte jälleen itsenne.
  Mutta toisin on kun nuorukainen ensi kertaa lähtee isäinsä maasta,
  vaikkapa ei sen pitemmällekään viikinkiretkelle kuin pienen meren
  tuolle puolelle satujen ylistämän Mälarin rannoille. Silloin hän
  rakkain silmäyksin katselee taakseen petäjikköisiä rantoja, joilla
  ystävät viivähtäen heiluttavat hattujaan, hän tuntee rakastavansa
  maataan yli kaiken maailmassa; saaret, salmet, kotimaan ystävälliset
  lahdelmat katoavat näköpiiristä, mutta kyyneltä ette hänen silmässään
  näe. Hän näkee surua tuntematta kodin häipyvän, murhe ei saa sijaa
  nuorukaisen sydämessä, jos se on terve ja voimakas, niinkuin sen olla
  pitää. Hän tähystää avartunein katsein elämän hyörinää, tuntuu kuin hän
  seisoisi korkealla vaaralla ja maailma lepäisi hänen jalkojensa alla,
  ja kuin hän tahtoisi syöksyä alas kukkulalta sinervään avaruuteen ja
  heittäytyä myrskyjen ja tuulenpyörteiden siiville, kulettaisivatpa ne
  hänet sitte minne tahansa.
  Vanhasta hupaisesta Turusta liukuu »Finland» nopeasti pitkin Aurajoen
  keltaisia tiber-laineita merelle päin. Tuossa tuokiossa katoovat
  rantojen polvekkeet, vanha linna tornineen vaipuu kukkulain taakse,
  saaristo laajenee, illansuussa avartuvat ulapat, Degerbyn punaiset
  puutalot pilkottavat puiden välitse, kone seisautetaan, uusia
  matkustajia otetaan laivaan ja matkaa jatketaan eteenpäin. Pari tuntia
  myöhemmin tuo savuava jättiläinen puskuttaa Ahvenanmeren yli, tuon
  levottoman, pahankuulun ulapan, jota kulkeissa monta kuolonkalpeata
  matkustajaa aavemaisesti hoippuu keinuvalla kannella ja katselee alas
  laidan yli kaikessa muussa kuin runollisessa mielentilassa. Jo
  nukahtavat ulapan aallot, meri lepää kuin hopealevy tyynessä
  loistossaan ja laskevan auringon purppura ja kuun raukea, uneton silmä
  sekä tähtien kelmeät, kaihteliaat katseet leikkivät kimeltävin sätein
  daguerrotyypillisesti meren sinisellä pinnalla. Kannella istuu
  puolisataa huoletonta matkustajaa sohvilla ja penkeillä, kauniit naiset
  turvautuvat saaleihin ja päällysvaippoihin yökylmää vastaan ja
  haukottelevat herttaisesti päivänvarjojensa takana, herrat astelevat
  edestakaisin suitsevat sikaarit suussa, peräsalongissa paukahtelee
  samppanjapullot, hilpeitä lauluja kajahtelee...
  Mutta kaikki tuo on jokapäiväistä, tavallista, joskin miellyttävää. Te
  olette itse matkustanut höyrylaivalla jonakin kauniina kesäyönä,
  jolloin jokaisen tunnin uinahdus on tuntunut lyhyen elämänilon
  varkaudelta. Sillä pohjoismaalaisen ei pitäisi koskaan nukkua ihania
  kesäkuun-öitään, hänen pitäisi etelämaalaisen tavoin viettää
  lepohetkensä silloin, kun keskipäivän aurinko paahtaa kuumimmillaan,
  livertää leivosten kanssa aamuisin ja öisin virittää laulurastasten
  kera riemuitsevan virtensä elämän lyhyelle, unen tavoin pakenevalle
  sulolle.
  Furusund sivuutettiin kello kolmen aikaan kauniina tiistaiaamuna,
  Ruotsin aallot sulkevat »Finlandin» siniseen syliinsä. Ne eivät olleet
  vieraita rantoja nuo, ne olivat kuin omat eteläsuomalaiset rannikkomme,
  korkeitten, tummien petäjien reunustamia, jyrkkien graniittikallioiden
  vyöttämiä. Siellä täällä pilkisti olkikatto havupuiden lomitse tai
  jonkun huvilan valkoinen otsikko hymyilevän lahdelman poukamasta, joku
  vastaantuleva halkovene, pari etäällä tupruttavaa höyrylaivaa ... siinä
  kaikki. Vakava suomalainen sävy seuraa saaristoa aina Vaxholmaan
  saakka, joka on samalla leveysasteella kuin Viapori ja näyttää
  leikkituvalta. Senjälkeen vaalenevat maisemat tuntuvasti, rannat saavat
  oman ruotsalaisen sulonsa, lepät ja tammet kansottavat metsät,
  talonpoikaistuvat näyttävät pikku ylhäisiltä, herraskartanoita ja
  huviloita kurkistelee yhä useammin korkeine, valoisine ikkunoineen
  lehtipuiden lomitse, veneitä ja jahteja vilisee ulapoilla, pienet
  höyryveneet polskuttavat kuin sorsat lahdelmien yli, elämä käy yhä
  vilkkaammaksi, hauskemmaksi ja rattoisammaksi kaikkialla. Ja tuo on
  ruotsalaista kaikki tyyni. Me tunnemme tulevamme meidän hitaan, vakavan
  ja umpimielisen kansamme luota ruotsalaisen elämän ripeään,
  avomieliseen ja iloiseen piiriin, toisesta Furusundista toiseen
  Vaxholmaan. Ja Tukholma sitte.
  Siitä on paljo kirjotettu, mutta ehkei sentään liian paljo. Edessämme
  lepää Mälarin kaupunki tornineen ja valkoisine fasaadeineen kukkuloilla
  ja rinteillä -- se paljastautuu heti miltei kokonaan katseillemme, se
  ojentaa lähetessämme molemmat käsivartensa, Norr ja Söder nimiset,
  molemmille sivuille vastaamme, ikäänkuin oiti sulkeakseen meidät
  avoimeen, rehelliseen syliinsä, josta meidän kerran lienee perin vaikea
  irtautua. Sekin on ruotsalaista. Sillä kaikkine virheineenkin on
  ruotsalainen avomielistä, iloista ja vieraanvaraista kansaa, me opimme
  hänet tuntemaan tuossa tuokiossa sydänjuuriaan myöten, hän näyttäytyy,
  kuin Tukholma, kaikkinensa jo ensimäiselle katseellemme. Onhan se joka
  tapauksessa kaunista. -- Yhtä viehkeä kuin tuo miellyttävä vihreys, joka
  ympäröi hänen pääkaupunkiansa ja sekottaa tuoksujaan torien helteeseen
  ja katujen lemuihin, on hänen iloinen, kevyt, leikkisä, suloa ja
  eloisuutta uhkuva luonteensakin. Muinaisten päivien muistona on
  Tukholmalla vanhat rakennuksensa kirjotuksineen, vaakunakilpineen ja
  korkeine päätyineen, mutta uudet rakennukset ovat kuitenkin anastaneet
  etusijan. Tukholmalainen on ylpeä entisyydestään, mutta kaikki, mikä
  Tukholman tullien sisällä on elävätä, hengittää uuden ajan ilmaa. Minä
  olen kirjottanut siitä joitakuita rivejä ja lähetän ne teille hiukan
  huolettomassa asussa sen sijaan, että lähettäisin kuvauksen tuosta
  tuhansia kertoja kuvatusta kaupungista. Suvaitkaa olla tällä kertaa
  siihen tyytyväinen.
  
  2. Mälarin rannalla.[1]
   Mä muistan sen päivän
   kirkkaan, helon,
   niin suloisen;
   vain lauluissa
   semmoisen luo elon
   runoilija.
   Tää kaupunki!
   Laineet, kukkaismäet
   sen saartavi.
   Niin pehmoisen
   helmass' aaltoin näet
   sa vehreyden.
   Ja taivaalta
   säteitä ilma valaa
   niin kirkkaita;
   Siell' yllä on,
   linnaa kohti palaa,
   silm' auringon.
   Ja kansa tää
   rattoisasti vaivat
   voi selvittää;
   nää ihmiset
   tehtävikseen saivat
   työt kevyet.
   Vaan henkinyt
   toinen tuuli ennen
   tääll' on kuin nyt;
   näät kansa, maa
   vaihtaa, ajan mennen,
   oloja saa.
   Se verta joi,
   näiden rantain hiekka,
   nyt vihannoi;
   nyt käsissä,
   joiss' on ollut miekka,
   on helyjä.
   Hävittäen
   voima karski nousi
   tääll' ilmoillen,
   näilt' aalloilta
   vainopurret sousi,
   toi tuhoa.
   Miespolvi tuo
   voiman oikeudella
   maan veriin luo
   ja hiomaan
   tällä kannaksella
   riens aseitaan.
   Oi Mälari,
   kuinka aika muuttaa
   voi osasi!
   On kalmisto
   urhos niellyt, uutta
   on kaikki jo.
   Taa aaltojen
   päivän painuessa
   niin aattelen;
   jos totuutta
   ei liene aatoksessa,
   se unhota.
   Se anteeks suo!
   Arvossa on mainees.
   Kaupunki tuo,
   mi rannallen
   kasvoi kirkkaan lainees,
   on iloinen.
   Sit' armastan.
   Muistoillensa annan
   ma kunnian,
   ja rakkaaksi
   tunnen kauniin rannan,
   oi Mälari!
  
  3. Mosebacken.
  Mademoiselle!
  Kun seisotte jonakin kauniina kesäaamuna Mosebackenin kukkulalla koko
  Tukholman ihanuus jalkainne alla, kun seisotte tuolla kuin maisen
  muurahaiselämän yläpuolelle kohounut jumalatar ja ylevät ajatukset
  kohoavat kuin kotkat lentoon, mitä tahtoisitte silloin antaa kaikesta
  tuosta ihanuudesta? Mitä vastaisitte, jos kiusaaja äkkiä ilmautuisi
  luoksenne balkongille ja kuiskaisi merkitsevästi: »tämän kaiken annan
  sinulle -- loistoa, herrautta, valtaa, kunniaa, kultaa, huvia,
  nautintoa ilman rajaa -- jos lankeat maahan ja rukoilet minua!» Kuinka,
  rukoillakko? Ei juuri niin, ainoastaan rakastaa huvia yli kaiken,
  loistavaa kuorta kaiken siihen kuuluvan kera, sitä lähinnä ja
  lopullisesti kultaa noiden molempien saavuttamisen välikappaleena. Mitä
  silloin vastaisitte?
  -- No niin, eihän tuo olisi hulluinta olla suurenmaailman naisena.
  Hyvä! Silloin veisi kiusaaja teidät takaisin lapsuutenne aikoihin. Hän
  antaisi teidän syntyä ylhäisistä porvarivanhemmista, sillä ne lienevät
  nykyään suurimmassa arvossa Ruotsin pääkaupungissa. Teidän isänne olisi
  alhaista syntyperää, vailla perittyä varallisuutta, mutta älykäs ja
  toimekas, joka omalla työllään kohottaisi itsensä rikkauteen, olisi
  jalo kansalainen ja oivallinen perheenisä, eikä hänellä olisi kuin yksi
  ainoa pikkuinen virhe: turhamaisuus. Hän tahtoisi upeilla teistä, hän
  antaisi teille mitä loistavimman kasvatuksen, teidän pitäisi omistaa
  kaikki pensionien viisaus, kaikki salonkielämän avut, kristinoppia
  lukisitte tunnin viikossa hovipapin ohjauksella ja taloushuolilta
  teidät kokonaan säästettäisiin. Te olisitte onnen helmalapsi,
  viidentoista ikäisenä teillä olisi satoja ihailijoita, lukemattomia
  huveja; teidän aitionne oopperatalossa olisi ihailijain piirittämä,
  pörssitanssiaisissa teillä olisi se mairitteleva onni että Hänen
  Kuninkaallinen Korkeutensa Perintöprinssi pyytäisi teitä franseesiin
  tai Prinssi Carl valssiin. Te olisitte ihastuttava ja kadehdittu --
  niin kaunis, niin lahjakas ja niin rikas! Elämä näyttäisi teistä
  tanssiaisilta, taivas olisi lemmenjumalia ja maa luutnantteja täynnä.
  Te olisitte hyvin tunteellinen, lukisitte Böttigeriä ja paukuttaisitte
  kätösiänne Guntherille. Voisihan sattua joskus tanssiaisten
  jälkeisenä aamuna, että keskipäivän aurinko, kurkistaessaan teidän
  sänkykamariinne, tapaisi poskenne kalpeina, sydämenne tuntuisi tyhjältä
  ja etoavalta; elämänne, joka näytti niin loistavalta juhlavalojen
  heijastuksessa, tuntuisi niin sanomattoman viheliäiseltä ja ikävältä
  kuin teaatterikulissit päivänvalossa. Mutta -- te ottaisitte vihreään
  marokiniin sidotun George Sandin romaanin käteenne ja heittäytyisitte
  pehmeään leposohvaanne soreassa aamupuvussanne; teille ojennettaisiin
  luettelo sen päivän huveista, te valitsisitte jonkun niistä,
  pukeutuisitte ja somisteleisitte tuossa lyhyessä ajassa neljässä
  tunnissa ja...
  Mademoiselle, te olisitte onnellinen! Kun ensimäiset kukoistavat
  luutnanttivuotenne olisivat ohitse, ojentaisitte siron kätenne
  jollekin keski-ikäiselle kreiville, yhtä korkea-arvoiselle kuin
  suurivelkaiselle; teidän isänne olisi ylpeä saadessaan sanoa tytärtään
  kreivittäreksi. Teille avautuisi uusi loistava elämänura; te
  matkustelisitte miehenne kanssa, huvejanne hoitaisitte ilman häntä;
  hänellä olisi kyllin puuhaa taistellessaan katalan vastapuolueen kanssa
  ritarihuoneessa. Teidät esitettäisiin hovissa, pojistanne tulisi
  kamarijunkkareita, tyttäristänne hovineitejä, te olisitte onnellinen
  elämänne loppuun saakka, paitsi niinä hetkinä, jolloin muistelisitte
  millainen olitte ennen kuin rukoilitte kiusaajaa tuona kauniina
  kesäaamuna kaukana Mosebackenin pienellä balkongilla.
  Mutta olettakaamme että teillä on ollut rohkeutta sanoa hänelle
  käskevästi: mene pois! Teidän pienet kasvonne olivat sinä hetkenä
  vakavat mutta rakastettavat. Siinä tapauksessa tahdon kertoa teille
  jotakin Tukholmasta täällä ylhäällä balkongilla aamuviileässä. En
  yksityiskuvia, en näköaloja tai muita merkillisyyksiä. Tunnen liian
  vähän Ruotsin pääkaupunkia, mutta tahdon ilmaista teille mitä ne
  sanovat, jotka tuntevat sitä paremmin kuin minä.
  Ne sanovat että Tukholma ei edusta lainkaan huonosti sitä maata ja
  kansaa, jonka hallintokeskuksena sillä on kunnia olla -- avointa,
  viljavaa, kaunista maata ja ylpeätä kansaa, melkein liian ylpeätä
  vanhoista historiallisista muistoistaan, mutta herkästi syttyvää
  läsnäolevan hetken harrastuksiin, niin pieniin kuin suuriin -- muuten
  rehtiä, vierasvaraista ja voimakasta kansaa, ripeätoimista, levotonta,
  omavaltaista, kansanvaltaisen herkkätuntoista ja muutamiin
  ennakkoluuloihin piintynyttä, joista en kuitenkaan halua tässä
  yksityiskohtaisemmin puhua. Jos tähän vielä lisäämme ne ominaisuudet,
  jotka ovat luonnollisia jokaiselle suurehkolle kaupungille
  --ylellisyyden, kevytmielisyyden ja korkeamman sivistyksen edut -- niin
  tunnemme ruotsalaisen helposti tukholmalaisessa. Hän on hyväntahtoinen,
  avomielinen, vieraanvarainen ja iloinen, kevytmielinen, liikkuva,
  toimekas, monisanainen, utelias, hyvin itseensä tyytyväinen, vaikkei
  aina asemansa mukaisesti, heikko kaikelle silmäänpistävälle, herkästi
  ihastuva kauniiseen ja loistavaan, mutta harvoin sentään hyvää
  ja jaloa hylkivä vaikkapa se esiintyisi vähemmän viehättävissäkin
  muodoissa. Arvojenhimon ajat hän on jo onnellisesti läpäissyt, mutta sen
  pieni tytär, kunnianimienhimo, on kaikkivaltaisen isoäitinsä
  turhamaisuuden kera hiipinyt hänen muuten niin kauniiseen
  seurustelusävyynsä. Muistatteko Uno von Trasenbergin »rouva
  sairashuoneparseli-intendentskaa?»
  Helppo olisi Cederberghin tavoin kirjottaa tukholmalaisesta varsin
  hauskoja ja varsin paksuja kirjoja. Itse asiassa lienee hän aina Ottar
  Trallingin ajoista saakka pysynyt enemmän kaltaisenaan kuin useimpien
  muiden pääkaupunkien asukkaat. Kustaa kolmas kaipaisi Bellmaniaan --
  nuorella Ruotsilla on Par Bricolensa ja kadotti äskettäin Wadmaninsa --
  mutta iloisen kansanelämänsä tapaisi hän, tietysti asianmukaisilla
  pukumuutoksilla, vielä nytkin toisinaan juhannusmarkkinoilla tai
  Djurgårdenin ylistettyjen tammien alla. Yksinpä noilla ijäkkäillä,
  muodottoman korkeilla taloilla varsinaisessa kaupungissa, noilla
  ahtailla kaduilla ja vuosisatojen vanhoilla lehmuksilla ja tammilla on
  erikoinen vanhoillinen leimansa, mikä kiinnittää monin paikoin mielen
  tuohon vanhaan hyvään. Kellarit (ravintolat) hiekotettuine lattioineen
  näyttävät enimmäkseen hyvin vanhanaikaisilta ja vanhan rodun
  tukholmalainen istuutuu mieluimmin pahimmin kuluneen pöydän ääreen.
  Yleensä muistuttavat Tukholman alemmat porvaripiirit paljon meidän
  suomalaisten pikkukaupunkiemme, erittäinkin rannikkokaupunkien,
  vastaavaa asukasryhmää. Kummassakaan maassa eivät nämä kansanluokat ole
  mainittavasti edistyneet viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa,
  mutta samalla kun he ovat laiminlyöneet omata aikansa sivistyksellisiä
  edistyksiä, ovat he myöskin säilyneet samaisen ajan pöyhentelevältä
  korskeudelta ja ylellisyydeltä. Itse asiassa lienee Tukholma vähemmän
  kuin useimmat muut, yksinpä pienemmätkin pääkaupungit viehtynyt
  ylellisyyden hempeään viettelijättäreen. Vaikka yhteiskunnan kerma
  täällä, niinkuin muuallakin, kohoileksen kermavaahdoksi, niin paljoa
  taajemmat alemmat kansankerrokset pysyvät kuitenkin uskollisina
  entiselle hiljaiselle vaatimattomuudelleen, hyväntahtoisina ja
  levollisina »niinkuin maito pytyssä», käyttääkseni erään suomalaisen
  papin tunnettua lausetta. Sanotaan että Tukholman hyvinvointi on viime
  vuosina tuntuvasti kärsinyt huonoista ulkomaisista kauppasuhteista ja
  yleisesti valitetaan niistä melkoisista hopeamääristä, joita melkein
  jokaisessa lähtevässä höyrylaivassa viedään maasta niin hyvin
  valtion kuin yksityisten nimissä. Mutta liikenne on lisääntynyt
  hämmästyttävällä tavalla nopean ja mukavan höyrylaivaliikkeen kautta
  kaikkiin suuntiin.
  Te kai kuuntelette epäluuloisesti, kun muukalainen puhuu tällälailla
  Tukholmasta ainoastaan muutamia viikkoja kestäneen vierailun nojalla,
  mutta vähemmin ihmettelette, jos tunnette ruotsalaisten avomielisen ja
  auliin olemuksen, joka vaikuttaa että saamme hänestä selvän
  niinsanoakseni yhdellä ainoalla silmäyksellä; siksipä laulaakin tuo
  rakastettava Lind Vingåker laulussaan Vapunpäivänä Wärendissä yhtä
  sattuvasti kuin kauniisti kansastaan:
   »Se kansa, se on kelpo kansa pohjaltaan,
   kun sitä lähenee, se vastaan kiirehtää,
   ja silloinhan jo puolitiessä tavataan.»
  Mutta, mademoiselle, Tukholmaa koskeva luku ei kai pääse milloinkaan
  loppuunsa, ellen katkaise pakinaani kerta kaikkiaan. Mosebackenilla
  avautuvasta näköalasta en tahdo nyt puhua, sehän on teillä edessänne,
  kauniina vaihtelevana ja eloisana. Aurinko on jo aikoja sitte noussut
  koillisesta Atlantinmeren sylistä ja sen säteet hehkuvat jo kuumina
  Ritariholman kirkon rautahuipussa ja kultaisessa ristissä. Suvainnette
  että saatan teitä Strömparterrenin vilpoiseen varjoon ja pyydän saada
  sillaikaa, kun nautitte hiukan jäätelöä, täydentää hajanaisilla
  yksityiskuvilla sitä entistä vähää, mitä minulla on ollut onni teille
  kertoa tuosta tuhansia kertoja ennemmin ja tuhansia kertoja paremmin
  kuvatusta ja ylistetystä Mälarin kaupungista.
  
  4. Djurgården.
  Mademoiselle!
  Kun te muutamia vuosia takaperin, ensimäisen nuoruutenne ihanina
  silmikoimispäivinä, joskus tätinne ja eräiden ystäväin seurassa jätitte
  Tukholman kivitalot taaksenne ja läksitte hupaiselle veneretkelle
  Djurgårdeniin -- Mälarin kaupungin rakastettavaan sydämeen -- kuinka
  sykähtelikään silloin sydämenne lapsellisesta riemusta! Sillä
  turmeltumaton viisitoistavuotias sydän ei viihdy ahtaitten muurien
  välissä eikä suletuissa saleissa; hän vaihtaa tanssiaisten loiston ja
  lamppujen hohdon mielellään tammien vilpoisiin varjoihin ja
  vaaleanvihreiden rantojen hilpeään vapauteen jonakin päiväpaisteisena
  kesäiltana. Siellä oli niin »champetert», vakuutti ranskalainen
  kotiopettajattarenne, te hyppelitte kuin mikähän pieni hupakko ympäri
  ruohikossa, olitte vallan huimapää, sanoi tätinne, mutta itsestänne se
  oli niin äärettömän hauskaa! Te ette viitsinyt kauvankaan kulkea noita
  suuria, leveitä teitä, sillä niillä tuoksui tomupilvet monien
  ohikiitävien vaunujen ja solakoiden luutnanttien vuoksi, jotka
  hyväilivät vuokrattuja hevosiaan ratsupiiskalla ja näyttivät sanovan:
  »katsotaanpa onko sinussa Sleipnerin-verta». Ja kun olitte hetkisen
  katselleet tuota kirjavaa vilinää, ihmisiä jotka tahtoivat kulkea
  upeammin kuin te, silloin vetäydyitte jonkun verran syrjään, ylös
  tuolle sievälle kukkulalle Framnäsin ja Sirishofin luona, otitte esiin
  pienen namuspussinne ja istuunnuitte rinteen pehmeälle nurmikolle,
  josta voitte hyvin katsella ihmisten hyörinää alempana kulkevalla
  tiellä, itse sanottavasti näkymättä. Ja jos silloin katsoitte oikein
  iloisin silmin ohikulkevaa kadettia, joka oli kavaljeerinanne
  viimeisellä kävelyretkellä, sattui toisinaan että hän kiisi täyttä
  laukkaa alas ravintolatalolle ja osti viimeisellä daalerillaan jäätelöä
  teille ja ystävillenne. Niin istuitte viehkeässä illan siimeksessä
  tammien alla ja katselitte ympärillänne kukoistavaa Tukholman kesää, ja
  ainoastaan silloin, kun kuninkaalliset vaunut valkonauhaisine
  esiratsastajineen kiitivät ohitse ja prinssit nostivat teille
  ystävällisesti hattua, muistitte äkkiä että olittekin kuninkaallisessa
  pääkaupungissa ettekä jollakin kauniilla maatilalla kaukana suuren
  maailman hyörinästä ja upeasta loistosta.
  Eipä ihme että tukholmalainen on kesäiseen Djurgårdeniinsa ihastunut.
  Se on hänen luonteensa luonnollinen tyyssija -- sillä ulos, ulos
  ahtaitten seinien puristuksesta hän haluaa. Muinainen Mälarin kansa
  läksi kesiksi kaukaisille sotaretkille, meidän päiviemme tukholmalainen
  mieltyy helposti kaikkeen ulkomaalaiseen ja oleskelee mielellään kodin
  ulkopuolella. Djurgårdenia voisi sanoa hänen keuhkoikseen, siellä hän
  hengittää tyytyväisyyttä ja iloisuutta, jota hänen sielunsa kaipaa,
  siellä hän on oma itsensä. Tukholmaa ympäröi lukuiset kauniit maisemat
  ja monia niistä on taide yhä somistanut. Mutta Drottningholman loisto
  on rappeutumaisillaan, ihana Haga on unhotettu, Ulriksdal on
  harmaantuneiden invaliidien viimeinen turvapaikka -- monissa muissa
  kauniissa paikoissa käy ainoastaan huvimatkailijoita kulettavat
  höyrylaivat. Djurgårdenissa esiintyy Tukholman kesäelämä kukassaan. Tuo
  suurenmoinen, loistelias, joskus jäykkä prameus ei saa täällä
  jalansijaa, tämä on vain viehkeän, soman ja sorean tyyssija. Byströmin
  huvilassa ovat taiteen ihanimmat luonnokset veitikkamaisten
  rakkaudenjumalain ympäröiminä ja itse kuninkaallisesta Rosendalista
  lausuu Marmier sangen sattuvasti: _c'est une villa de gentilhomme
  plus q'un palais de suverain_.[2] Ja tuskinpa aivan aiheetta laulaa
  Bellmankaan:
   »om denna parken
   rår kärleksmonarken
   och en kung.»[3]
  Hän tosin lauloi siihen aikaan, jolloin lemmettäret -- tosin
  puuteritukkaiset ja pönkkähameiset, mutta lemmettäret joka tapauksessa
  -- liehuivat valtaistuimen ympärillä. Kunpa koko Kustaa III:n
  valtakunta olisi ollut hänen Djurgårdeninsa ja Hagansa kaltainen!
  Hallitushuolet olisivat silloin olleet kepeämmät hänen nerokkaalle
  kevytmielisyydelleen ja iloinen elämänsä ei olisi päättynyt suruun ja
  vereen.
  Sitte kolmannen Kustaan ja Bellmanin aikojen on Valdemarinsaari
  suuresti muuttunut. Tammet, lehmukset ja vaahterat ovat yhä vieläkin
  samat ja kertovat menneiden vuosisatojen muistoista, mutta kukapa
  ymmärtäisi heidän sanojaan, kun iltatuuli auringon laskiessa suhisee
  niiden latvoissa? Ja niinkuin muinaisina päivinä vierivät Brunnsvikenin
  hohtavat laineet yhä vieläkin väreilevin pinnoin. Mutta uusi aika on
  rakentanut siroja huviloita, ravintoloita ja linnoja tuohon entiseen
  maalaismaisemaan ja »jumalainen» kalastajatorppa on saanut kilpailijan,
  jonka rinnalla sen ylistetty kauneus näyttää sangen raihnaiselta.
  Saavumme Djurgårdeniin Leijonansiltaa myöten. Nimi johdetaan eräästä
  leijonasta, jota säilytettiin joitakuita aikoja sillan vieressä, mutta
  miksei yhtä hyvin kaikista niistä viiksellisistä leijonista, joita
  kulkee joka päivä niin lukuisesti sen yli, etsien kenenkä he niellä
  mahtaisivat? Kun siten olemme päässeet onnellisesti puistoon, ei liene
  niinkään vähäinen kiusaus ryhtyä tuhannettaensimäistä kertaa
  kuvaamaan tuota jo tuhat kertaa ennen kuvattua, aina semmoisista
  vähäpätöisyyksistä kuin Blåportenin kuuluisista ahvenista sellaisiin
  ihmelaitoksiin kuin Rosendalin kehuttuun porfyrivaassiin, tuohon
  mahtavaan punssimaljakkoon kahdentoista jalan mittaisia juomasankareita
  varten, joka sentään näyttää jo miltei liian suurenmoiselta nykyajan
  viiden jalan pituisille limonaadisankareille, etenkin sen jälkeen kun
  rovasti Wieselgren on käännyttänyt puolet Ruotsin leijonista
  viattomiksi karitsoiksi kaikkeen väkijuomalta tuoksahtavaan nähden.
  Mutta -- pysähtykäämme tuolle pienelle kummulle satavuotisten tammien
  alle ja katselkaamme hetkisen graniittijalustalla olevaa vihreätä
  rintakuvaa. Se on Byströmin mestariteos, se on Bellman. Sanattomat ovat
  hänen huulensa, marmorinjäykkä ennen niin eloisa katse, otsaa ympäröivä
  laakeriseppele ei enää värähtele etäisiltä kukkarannoilta tulevien
  tuulahdusten hyväilyistä. Mutta nuori polvi leikkii yhä vieläkin
  iloisia leikkejään Bellmanin ympärillä ja laulaa hänen paraita
  laulujaan. Kesäkuun 26 p. 1829 kuhisi mitä kirjavin ja hilpein
  kansanjoukko ensi kertaa tämän patsaan ympärillä, joka silloin
  paljastettiin hurraahuutojen, laulujen ja puheiden säestyksellä.
  Joukossa oli muuan vanha eukko; hän nojautui poikaansa, keski-ikäiseen
  mieheen -- ja kyyneleet vierivät lakkaamatta hänen poskilleen. Ja
  juhlan toimeenpanijat menivät vanhuksen luo ja kunnioittivat häntä
  kaikin tavoin, sekä sanoin että lahjoin. Mutta eukko katsoi herkeämättä
  rintakuvaan ja itki ja puheli: »Niin, niin, kyllähän ne nyt hänelle
  juhlivat, kun hän on jo aikoja mullassa maannut; mutta vähemmin hänestä
  touhuaisivat, jos olisivat olleet naimisissa hänen kanssaan, niinkuin
  minä!» -- Sillä Bellmanin leski ei voinut unohtaa, että juhlittu
  runoilija oli ollut suuri hulttio kotoisessa elämässään. Hän puhui
  niinkuin aina aikalaiset puhuvat, jotka mielellään takertuvat suurten