Luotsina Mississippi-joella: Humoristinen kertomus - 1

  
  LUOTSINA MISSISSIPPI-JOELLA
  Humoristinen kertomus
  
  Kirj.
  MARK TWAIN
  
  Suomennos.
  
  Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1913.
  
  
  
  I
  
  Mississippi on merkillinen joki, johon kyllä kannattaa hieman
  tutustua. Missään suhteessa ei sitä voi sanoa jokapäiväiseksi,
  vaan pikemmin läpeensä omintakeiseksi, alkuperäiseksi ja
  eriskummalliseksi. Jos pitää Missouria sen pääjokena, on se
  ensiksikin kieltämättä maailman pisin joki -- ei vähemmän kuin
  neljäntuhannen kolmensadan Englannin penikulman [engl. penikulma
  on 1,6 km. Suom.] pituinen. Epäämättömästi voinee myös sanoa, että
  se on haaveellisin ja oikullisen mutkallisin joki maailmassa,
  kun sen juostessaan täytyy kulkea matka, joka linnuntietä ei ole
  kuutta sataa seitsemääkymmentäviittä penikulmaa pitempi. Sen
  vesimäärä on kolme kertaa niin suuri kuin S:t Lawrence-joen,
  kaksikymmentäviisi kertaa niin suuri kuin Rheinin ja kolme sataa
  kolmekymmentäkahdeksan kertaa Thamesia runsaampi. Minkään muun joen
  allas ei ole niin mahdottoman laaja: se ei vastaanota lisävesiä
  vähemmästä kuin kahdestakymmenestäkahdeksasta valtiosta ja
  maa-alueesta -- aina Delawaresta Atlannin meren rannalta, Idahosta
  Lännen rinteiltä ja koko näiden molempain paikkain välillä olevalta
  maalta, -- neljänkymmenenviiden pituusasteen laajuudelta. Se ei
  vastaanota helmaansa ja kuleta mukanaan Meksikon lahteen vähempää
  kuin viisikymmentäneljä lisäjokea, joilla liikkuu höyrylaivoja,
  puhumattakaan monesta sadasta muusta, joista useimmat kuitenkin ovat
  lotjille ja pienemmille aluksille purjehduskelpoisia. Sen juoksuala
  on yhtä suuri kuin Englannin, Walesin, Skotlannin, Islannin,
  Ranskan, Espanjan, Portugalin, Saksan, Itävallan, Italian ja Turkin
  pinta-alat yhteenlaskettuina -- ja melkein koko tämä valtainen alue
  on hedelmällistä maata, melkein hedelmällisintä koko maapallolla.
  Joki on eriskummallinen siitäkin, että se käy ahtaammaksi
  sikäli kuin se lähenee suutaan, sen sijaan että useimmat joet
  laajenevat -- se kapenee ja syvenee. Siitä kohdasta, jossa Ohio
  laskee Mississippiin, erääseen toiseen määrättyyn paikkaan tämän
  paikan ja suun puolivälissä on leveys Englannin penikulma. Tästä
  kohdasta laskien vähenee sen leveys asteettain, ja "Solan" luona
  heti laskukohdan yläpuolella on suurin leveys tuskin Englannin
  penikulmaa. Siinä, missä Ohio laskee Mississippiin on viime
  mainittu kahdeksankymmentäseitsemän jalkaa syvä; -- syvyys
  enenee enenemistään, ja suun läheisyydessä ei se ole sataa
  kahtakymmentäyhdeksää jalkaa vähempi.
  Päteväin insinöörien laskelmain mukaan laskee joki vuosittain
  neljäsataa kuusi miljoonaa tonnia mutaa Meksikon lahteen --
  mikä ehdottomasti muistuttaa kapteeni Marryatin epäkohteliaasta
  Mississipin nimityksestä -- "Suuri lokaviemäri". Jos tämä muta
  voitaisiin koota kiinteään muotoon, muodostaisi se neliöpenikulman
  laajuisen ja kahdensadan neljänkymmenenyhden jalan korkuisen vuoren.
  Patoutuneet liejumäärät lisäävät siten vähitellen mannermaan
  aluetta -- mutta se käy hitaasti; niiden kahdensadan vuoden aikana,
  jotka ovat kuluneet siitä kun joki otti sijansa historiassa, on
  rantaviiva edennyt ainoastaan vajaan kolmannespenikulman. Tiedemiehet
  otaksuvat yleensä, että joen suu alkuaan on ollut Baton Rougen
  luona, missä vuorijono päättyy, ja että ne kaksi sataa penikulmaa
  tasankomaata, jotka ovat tämän kaupungin ja meren välillä, vähitellen
  ovat muodostuneet joen lietteestä. Tällä tavoin voi joltisenkin
  tarkasti laskea, kuinka vanha tämän tasankomaan täytyy olla: sata
  kaksikymmentä tuhatta vuotta. Ja kuitenkin on aivan epäilemätöntä,
  että tämä on nuorin maa näillä seuduin.
  Mississipillä on vielä yksi ominaisuus, joka kannattaa mainita; --
  me tarkoitamme sen taipumusta aina väliin tehdä valtavia hyppyjä,
  puhkaisemalla kapeita maakaistaleita, ja siten itse muuttaa ja
  lyhentää juoksuansa. Se on useammin kuin kerran tuollaisella hypyllä,
  muutamassa tunnissa, tullut enemmän kuin kolmekymmentä penikulmaa
  lyhyemmäksi! -- Nämä murtaumiset ovat usein aiheuttaneet mitä
  kummallisimpia tuloksia: satamakaupunkeja on äkkiä tullut muutetuksi
  kauas kuivalle, toisinaan useitakin penikulmia maalle, sekä
  suletuksi hiekkasärkkiin ja metsiin, niin että kaikki yhteisliikenne
  joen kanssa on käynyt miltei mahdottomaksi. Deltan kaupunki oli
  ennen maailmassa kolme penikulmaa alapuolella Vicksburgin; --
  Mississipin viimeinen murtauminen on kuitenkin niin perusteellisesti
  kääntänyt olosuhteet ylösalasin, että Delta nyt päin vastoin
  sijaitsee kaksi penikulmaa yläpuolella Vicksburgin. Molemmat nämä
  kaupungit ovat sitäpaitsi yht'aikaa tämän murtautumisen kautta
  vetäytyneet takaperin maaseudulle. Nämä murtautumiset aikaansaavat
  myös suurta epäjärjestystä ympäröivien valtioiden rajaviivoissa
  ja oikeudenkäytössä. Joku henkilö asuu tänään esim. Mississipin
  valtiossa. Yöllä katkaisee joki niemen, ja seuraavana aamuna huomaa
  hän, että hän ja hänen maatilansa onkin siirtynyt vastaiselle
  rannalle Lousianan rajojen sisäpuolelle ja sen lakien alaiseksi!
  -- Jos jotakin samantapaista on menneinä päivinä tapahtunut joen
  yläjuoksun varrella, on joku orja äkkiä voinut tulla siirretyksi
  Missourista Illinoisiin, ja samalla heti muuttua vapaaksi mieheksi.
  Mutta eivät ainoastaan murtautumiset muuta Mississipin asemaa; koko
  joki siirtyy samalla kertaa huomaamattomasti, mutta pysähtymättä,
  sivullepäin. Hard Timesin luona, Lousianan valtiossa, on joki
  nyt kaksi Englannin penikulmaa vanhasta joenuomasta. Seuraus on,
  että tämän kaupungin alkuperäinen asema itse asiassa nyttemmin ei
  ensinkään ole Lousianassa, vaan siihen rajoittuvassa Mississipin
  valtiossa, sekä että melkein koko se kolmentoista sadan penikulman
  pituinen osa jokea, jota myöten tunnettu löytöretkeilijä La
  Salle purjehti kaksisataa vuotta sitte, nykyhetkellä on kuivaa,
  mannermaata. Itse joki on paikoin oikealla, paikoin vasemmalla
  puolella vanhaa uomaansa. Mutta riittäkööt esimerkit mahtavan joen
  oikuista ja eriskummallisuuksista -- ainakin tällä hetkellä; minä
  palaan siihen edempänä sopivassa tilaisuudessa. Tarkoitukseni on nyt
  kuvata erästä puolta elämää tällä ihmeellisellä joella; se kyllä
  saattaa olla kuvaamisen arvoinen, sellaisena kuin se esiintyi vanhaan
  hyvään aikaan, kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vuotta sitte,
  kun höyrylaivaliikenne vielä oli parhaassa vauhdissaan. Mississipin
  luotseista ja ihmeellisestä luotsitieteestä -- en voi nimittää sitä
  vaatimattomammalla nimellä! -- sellaisena, jollaiseksi he sen joella
  kehittivät -- siitä tahdon puhua. Luulenpa, että tuskin missään
  muussa maailman paikassa on nähty verrempää.
  
  
  II
  
  Kun minä olin poika, oli minulla ja tovereillani eräässä
  pikkukaupungissa Mississipin länsirannalla vain yksi toiveittemme ja
  kunnianhimomme päämäärä, nimittäin saada jokin paikka höyrylaivassa.
  Meillä oli tosin silloin tällöin muitakin tulevaisuuden unelmia,
  mutta ne olivat ohimeneviä, joka kerran kun taideratsastajajoukko
  kävi kaupungissa, saimme me kaikki hehkuvan halun opetella
  itsemme klowniksi. Ensimäiset neekerilaulajat, jotka esiintyivät
  paikkakunnalla, herättivät meissä syvän kaipuun saada omistautua
  tälle elämänuralle; ja välistä väikkyi mielessämme sekin rohkea
  toivo, että jos saisimme elää ja olla kilttejä, niin Jumala sallisi
  meistä tulla merirosvoja, kun tulisimme suuriksi. Kaikki nämä
  tulevaisuuden suunnitelmat kalpenivat yksi toisensa jälkeen; mutta
  höyrylaivaelämä säilytti aina viehätyksensä.
  Kerran päivässä laski höyrylaiva laituriimme matkalla ylöspäin S:t
  Louisista ja toinen alaspäin matkalla Keokukista. Ennenkuin nämä
  tapaukset olivat sattuneet, elimme me kaikin toivossa; kun ne olivat
  ohi, ei elämällä ollut enää mitään tarjottavana. Näin ei ollut laita
  ainoastaan poikain, vaan koko kaupungin. Huolimatta vuosista, jotka
  ovat sen jälkeen kuluneet, näen kaiken vielä elävänä edessäni:
  vanhan valkean kaupungin, joka uinuu aamuauringon paisteessa; tyhjät
  tai melkein tyhjät kadut; kaksi tai kolme kauppapalvelijaa, jotka
  istuvat nukuksissa puotinsa edustalla alhaalla Rantakadulla, hakien
  tasapainoa seinää vasten tuolin kahdella jalalla, leuat rintaan
  painuneina ja hatut yli silmien vedettyinä; emäsiat pikkuporsaineen
  verkkaan astuskelemassa jalkakäytävällä, einehtien meluunan kuoria
  ja sydämiä; kaksi tai kolme vaatimatonta kasaa rahtitavaraa alhaalla
  kivetyllä rantalaiturilla, ja kaupungin kuuluisan, paloviinalta
  tuoksuvan juopporatin uinumassa niiden vähäisessä varjossa;
  kaksi tai kolme halkolotjaa, jotka ovat kiinnitetyt laiturin
  yläpäähän, kenenkään kuulematta aaltojen hiljaista loisketta niiden
  laitoja vasten; suuren Mississipin, majesteetillisen, valtavan
  Mississipin levittämässä penikulman laajuista, välkkyvää pintaansa
  päivänpaisteessa; pimeän metsän vastaisella rannalla; "niemennenät"
  yläpuolella kaupunkia, jotka rajoittavat näköalan kummallekin
  suunnalle ja näyttävät muuttavan joen suureksi, autioksi, loistavaksi
  sisäjärveksi! -- Äkkiä näyttäytyy kapea juova mustaa sauhua toisen
  kaukaisen niemennenän päältä; samassa silmänräpäyksessä korottaa
  musta laiturirenki, tunnettu terävistä silmistään ja valtavista
  keuhkoistaan, mölinän, joka lyö korvat lukkoon: "Laa-a-aiva tulee!"
  ja tuossa tuokiossa on näyttämö muuttunut. Juopporatti alkaa
  liikkua, puotipalvelijat heräävät, vaunuja ja rattaita alkaa ratista
  kivikadulla, väestö virtaa kaikista asumuksista ja kädenkäänteessä
  on kuollut kaupunki elossa ja täydessä toimessa. Työntökärryt,
  kuormavaunut, miehet, pojat, kaikki ryntäävät eri tahoilta samaan
  kohtaan, höyrylaivalaiturille. Sinne saavuttua kiinnittävät
  kaikki silmänsä lähestyvään laivaan niinkuin ennenkuulumattomaan
  ihmeeseen. Ja laiva on todellakin aika komea näky. Se on pitkä, siro,
  komea ja loistava; sillä on kaksi korkeaa, kauniisti koristettua
  savupiippua vierekkäin, joiden välissä riippuu joku kullattu
  koriste, joka heiluu edes takaisin tuulessa; muhkea "ohjaushytti"
  pelkkää peililasia ja kultausta ylimmällä kannella; rataskomerot
  upeilevat kultaisine säteineen laivan nimen ympärillä; konekansi,
  myrskykansi ja teksaskansi komeilevat hienoine, vaaleaksimaalattuine
  rautakaiteineen; Amerikan lippu liehuu iloisesti tangossa; kaikki
  uunit ovat auki ammollaan ja tulet liekehtivät uljaasti niissä;
  ylin kansi vilisee matkustajia; suuren kellon luona seisoo kapteeni
  tyynenä, mahtavana, kaikkien kadehtimana; sysimusta savu vyöryy
  paksuina pilvinä savutorvesta -- halpaa huvia, joka aikaansaadaan
  heittämällä muutamia halkoja pesään juuri vähää ennen johonkin
  kaupunkiin saapumista; miehistö on ryhmittynyt kannen katokselle;
  leveä rantaporras pistää alihangan sivusta, ja sen äärimäisessä
  kärjessä keikkuu taitavasti kadehdittava merimies köysivyyhti
  kädessään; pidätetty höyry viheltää kimeästi hanoista; kapteeni
  nostaa kättään -- kello soi; pyörät seisovat; sen jälkeen alkavat
  ne pyöriä vastakkaiseen suuntaan, vellovat vedet muutamassa
  silmänräpäyksessä kuohuksiin, -- ja nyt lepää höyrylaiva hiljaa. Ja
  nyt alkaa hurja kiire päästä maihin, päästä laivaan, purkamaan ja
  ottamaan vastaan kuormaa, kaikki yhtaikaa ja keskeymättä perämiesten
  kajahtelevien kirousten, haukkumasanojen ja komennushuutojen
  seuraamana ja avustamana. Kymmenen minuuttia myöhemmin on höyrylaiva
  taas lähtenyt rannasta, minkään lipun liehumatta tangossa ja
  mustan savun tupruamatta savutorvista -- vielä kymmenen minuuttia
  lisäksi, ja kaupunki on taasen kuollut, ja juopporatti on uudelleen
  rauhallisesti nukahtanut tavarakääryjen varjoon.
  [Amerikalaiset jokihöyrylaivat eroavat rakenteeltaan melkoisesti
  europalaisista. "Voidakseen kuvitella sellaista alusta", sanoo v.
  Hesse-Wartegg, "täytyy ajatella kaunista kolmikerroksista rakennusta
  puulautalla, joka vain etu- ja takakeulassa pistää muutaman jalan
  vedenpinnan yläpuolelle. Alin kerros (jossa koneet ovat) on
  tarkotettu tavaroita varten; toisessa kerroksessa on salonki, jonka
  ympärillä matkustajain hytit sijaitsevat; kolmannessa kerroksessa
  on asumuksia kapteenia, upseereja ja miehistöä varten; ylinnä on
  perämies pienessä lasihytissä. Kaksi pitkää, kapeaa savutorvea ja
  joitakuita lyhty- ja lipputankoja kohoaa yli uinuvan palatsin."]
  Isäni oli rauhantuomari, ja minä olin vakuutettu siitä, että hänellä
  oli ehdoton valta elämän ja kuoleman suhteen -- että hän voi
  silmänräpäyksessä hirtättää kenen tahansa, joka ei ollut hänelle
  mieleen. Tämä oli tosin yleensä kunniaksi kylläkin minulle, mutta
  siitä huolimatta oli hetkiä, jolloin en kokonaan voinut vaijentaa
  palavaa haluani päästä höyrylaivapojaksi. Aluksi tuntui minusta
  kuin olisin mieluimmin tahtonut päästä tarjoilijaksi, niin että
  olisin voinut näyttäytyä puettuna valkoiseen esiliinaan ja pudistaa
  pöytäliinaa kaiteen yli kaikkien toverien nähden. Myöhemmin tuntui
  minusta merimies, jonka oli tapana seistä köysivyyhti kädessä
  rantaportaalla, kadehdittavimmalta. Mutta ikävä kyllä -- kaikki
  tämä ei ollut muuta kuin valveilla olevan unia, liian taivaallisia
  voidakseen koskaan toteutua. Eräänä päivänä meni muuan poika
  menojaan eikä hänestä kuultu sen koommin pitkään aikaan. Vihdoin
  ilmestyi hän jälleen koneenrasvaajana eräässä laivassa. Tämä tapaus
  vapisutti kaikkien niiden hyvien opetusten perusteitakin, joita
  minä olin saanut pyhäkoulussa. Kysymyksessä oleva nuorukainen
  ei ollut koskaan kunnostautunut millään erikoisen hyveellisellä
  vaelluksella, kun _minä_ taas aina tunnollisesti olin pysytellyt
  hyveiden polulla -- ja siitä huolimatta hän oli saavuttanut tuon
  kuulumattoman korkean kunnian, kun minä taas edelleen sain huokailla
  surullisessa mitättömyydessä, ja se heittiö ei ollut sitte edes
  jalomielinen onnessaan. Hän sovitti aina niin, että hänellä oli
  joku ruostunut ruuvi tai muu sentapainen puhdistettavana silloin
  kun laiva oli meidän laiturissa, ja hän istui aina jollain
  silmäänpistävällä paikalla konekannella ja suoritti tätä työtään,
  jotta me kaikki olisimme nähneet hänet, kadehtineet häntä ja
  vihanneet häntä, ja joka kerran kun hänen laivansa oli nostettu
  maalattavaksi ja korjattavaksi, tuli hän kotiin ja käydä ketkutteli
  ympäri kaupunkia mustimmissa ja rasvaisimmissa vaatteissaan, niin
  ettei kukaan ihminen silmänräpäykseksikään voinut unhottaa, että
  hän oli höyrylaivapoika; ja lisäksi ahtasi hän puheeseensa joukon
  höyrylaiva-sanantapoja, joihin hän oli niin tottunut, varjele,
  ettei hän voinut muistaa, että toiset eivät voineet ymmärtää niitä.
  Hän puhui hevosen "ylihangan-puolesta" säädyttömällä tavalla, joka
  suorastaan pakotti toisen toivomaan hänelle kuolemaa. Ja hän puhui
  "Sangluista" (S:t Louis) niin vastenmielisen tuttavallisesti,
  että olisi voinut luulla hänen syntyneen ja kasvaneen siellä --
  linkosi esiin viittauksia tapauksista, jolloin hän "oli kulkenut
  ylös Neljättä katua, tiedättehän", tai kun hän oli ollut mukana
  jossain tulipalossa hoitamassa höyryruiskua, "Vanhaa Missouria",
  minkä jälkeen hän ivallisesti vihjasi, että sinä päivänä paloi
  tarpeeksi monta taloa, jotta niillä olisi voinut rakentaa meidän
  kaupunkimme kolmeen kertaan. Pari poikaa oli aikaisemmin ollut
  meidän kunnioittavan ihmettelymme esineenä, koska he kerran olivat
  olleet S:t Louisissa ja heillä oli piskuinen tuntemus sen ihmeistä
  -- mutta heidän aikansa oli nyt kokonaan mennyttä. He noudattivat
  nöyrää vaikenemista tai vetäytyivät kokonaan taamma, heti kun tuo
  pelottava koneenkäyttäjän alku ilmaantui näköpiiriin. Sillä elikolla
  oli myös aina rahoja, ja hän käytti aina hiusöljyä. Sitäpaitsi omia
  aikojaan käyvä hopeakello ja mahdottoman loistavat messinkiperät.
  Hänellä oli nahkavyö uumillaan, ja hän halveksi housunkannattimia.
  Jos mitään nuorukaista koskaan sydämellisesti on ihailtu ja
  vihattu ystäviensä ja aikalaistensa taholla, oli se hän. Ei mikään
  kaupungin tyttönen voinut vastustaa hänen lumousvoimaansa. Hän löi
  joka ainoan pojan laudalta. Kun hänen höyrylaivansa vihdoin eräänä
  päivänä räjähti ilmaan, levisi sydämiimme hiljainen tyytyväisyys,
  sellainen, jota me emme olleet tunteneet moneen kuukauteen. Mutta
  kun hän viikko senjälkeen tuli kotia pelastuneena, elävänä ja
  kuuluisana, sekä esiintyi kirkossa kaikkine laastarilappuineen ja
  siteineen kuin mikäkin loistava sankari, jota kaikki katselivat,
  josta kaikki puhuivat -- näytti meistä todellakin kuin kaitselmuksen
  puolueellisuus tuohon halveksittavaan matelijaan nähden olisi
  saavuttanut huipun, jota tuskin voi hyväksyä.
  Tämän olion loistava ura voi aikaansaada vain yhden tuloksen, ja se
  seurasi heti. Poika toisensa jälkeen meni höyrylaivaan. Papin pojasta
  tuli koneenkäyttäjä. Tohtorin ja pormestarin pojista tuli perämiehiä.
  Ravintoloitsijan pojasta tuli tarjoilija erääseen laivaan; etevimmän
  kauppiaamme neljästä pojasta ja maatuomarin kahdesta tuli luotseja.
  Luotsina oleminen oli kuitenkin etevintä kaikesta. Luotsilla oli
  jo siihen aikaan, kun kaikki palkat olivat paljo alemmat kuin
  sittemmin, ruhtinaallinen palkka -- sadastaviidestäkymmenestä
  kahteensataanviiteenkymmeneen dollariin kuussa ja kaikki ilmaiseksi.
  Hänen tulonsa kahtena kuukautena olisivat riittäneet papin koko
  vuosipalkan maksamiseen.
  Mutta vielä oli meistä muutamia jälellä -- valitettavia olioita,
  joiden vanhemmat eivät sallineet heidän "lähteä joelle."
  Seurauksena tästä oli, että minä eräänä päivänä karkasin tieheni.
  Sanoin etten koskaan, koskaan enää tule kotia, ennenkuin tulen
  mahtavasti täysin valmiina luotsina. Mutta kuinka olikaan, ei se
  näyttänytkään käyvän aivan niin helposti kuin olin ajatellut. Minä
  menin nöyrästi erääseen suurimmista laivoista, joita oli ahtautuneina
  kuin sardiineja S:t Louisin laivaveistämöä pitkin, ja kysyin kainosti
  luotseja, mutta sain vain äreitä ja lyhyitä vastauksia perämiehiltä
  ja miehistöltä. Minun täytyi tyytyä tähän kohteluun sillä kertaa,
  mutta lohduttauduin ajatellen sitä aikaa, jolloin minä olisin suuri
  ja kunnioitettu luotsi ja minulla olisi kasoittain rahaa, niin että
  voisin lyödä kuoliaaksi muutamia noista perämiehistä ja maksaa niistä.
  Aika kului, ja minun kunnianhimoiset unelmani näyttivät yhtä
  toteuttamattomilta. Mutta minä en kehdannut palata kotiin. Olin
  Cincinnatissa, kun aloin tehdä suunnitelmia uutta elämänuraa varten.
  Olin juuri lukenut retkikunnasta, jonka hallitus oli lähettänyt
  tutkimaan Amatson-joen juoksua. En vaivannut itseäni tämän suuren
  yrityksen yksityisseikoilla -- yksityisseikat eivät koskaan ole
  olleet minun asioitani. Pistin vain pillit pussiin ja ostin lipun
  New Orleansiin, vanhaan puolimätään alukseen nimeltä "Paul Jones."
  Kuudentoista dollarin edestä voin sydämestäni nauttia sen salongin
  kauhtuneesta ja likaisesta loistosta, jonka lähin omistaja olin,
  sillä "Paul Jonesilla" ei ollut erityistä vetovoimaa kokeneempiin
  matkustajiin.
  Kun vihdoin lähdimme porhaltamaan pitkin leveää Ohiota, tunsin
  yht'äkkiä muuttuneeni uudeksi olennoksi, joka melkein herätti omaa
  ihastustani. Minä olin _matkustaja!_ Koskaan ei millään sanalla
  ole ollut makeampaa makua suussani kuin tällä. Tunsin itseni niin
  ylpeäksi, niin yleväksi, niin läpeensä oman arvoni ja tärkeyteni
  täyttämäksi, että kaikki epäjalot tunteet katosivat sielustani
  ja minä voin katsoa ei-matkustavia kanssa-ihmisiäni säälillä,
  jossa tuskin oli halveksimisen hiventäkään. Kun pysähdyimme
  pikkukaupunkeihin ja lastauspaikkoihin, en voinut olla huolettomasti
  kumartumatta konekannen aitauksen yli, herättääkseni rannalla olevien
  poikien kateutta ja nauttiakseni siitä. Jolleivät ne näyttäneet
  huomaavan minua, aivastin minä herättääkseni niiden huomion tai
  siirrähdin sellaiseen paikkaan, jossa niiden oli mahdoton kääntää
  huomiotaan minusta. Ja heti kun huomasin, että ne katselivat minua,
  aloin haukotella ja ojennella itseäni sekä muulla tavoin osottaa,
  että olin kerrassaan ikävystynyt ja kyllästynyt matkustamiseen.
  Olin koko ajan paljain päin ja oleskelin parhaastapäästä tuulessa
  ja auringonpaahteessa, saadakseni niin pian kuin mahdollista
  itselleni vanhan matkustajan ahavoittuneen ja päivänpolttaman ihon.
  Jo seuraavana päivänä sain tuntea iloa, joka täytti sieluni mitä
  puhtaimmalla kiitollisuudella: nahka rupesi halkeilemaan kaulastani
  ja nenältäni. Oikein minä toivoin, että pojat ja tytöt siellä kotona
  olisivat minut nähneet nyt.
  Ennen pitkää saavuimme Louisvilleen -- tai ainakin sen välittömään
  läheisyyteen. Me tartuimme pohjaan joillekin särkille keskelle
  virtaa ja jäimme makaamaan siihen neljäksi päivää. Aloin sinä aikana
  tuntea itseni niin kotiutuneeksi laivalla kuin olisin kuulunut
  perheeseen jonkinlaisena kapteenin pikkupoikana ja perämiehen
  nuorempana veljenä. Ei kukaan voi kuvitella, kuinka ylpeäksi tunsin
  itseni huomatessani tämän, tai miten liikuttava ja sydämellinen
  hellyys noita ihmisiä kohtaan alkoi täyttää sydäntäni. En voinut
  arvata silloin, kuinka syvästi ylpeä laivamies halveksii kurjan
  maalla-asujan moista julkeutta. Ennen kaikkea paloi minussa halu
  kääntää suuren, kiivaan ensimäisen perämiehen huomio itseeni.
  Tässä tarkoituksessa pidin häntä herkeämättä silmällä, toivoen
  vihdoin saavani tilaisuuden tehdä hänelle jonkun palveluksen. Tämä
  tilaisuus tuli viimein. Yleisen melun vallitessa, jonka aiheutti joku
  temppu lastauksessa, ärjäsi äkkiä perämies kääntymättä erikoisesti
  kehenkään: "Tänne kanki!" Minä, joka tavallisuuden mukaan olin
  lähettyvillä, ehätin kaikkien edelle, riensin silmänräpäyksessä hänen
  eteensä ja sanoin nöyrästi: "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä se
  on, niin minä juoksen heti hakemaan!"
  Jos joku lumppujen kerääjä tarjoutuisi äkkiä Venäjän keisarille
  suorittamaan hänen hyväkseen jonkun mutkikkaan valtiollisen
  tehtävän, olisi mahdotonta, että tämä valtias tulisi enemmän
  hämmästyneeksi kuin "Paul Jonesin" perämies silloin minun rohkeasta
  esiintymisestäni. Hän lakkasi totisesti kiroomastakin. Hän seisoi
  hiljaa kädet sivulla ja tirkisteli alas minuun. Tarvittiin kymmenen
  sekuntia ennenkuin hän oli saanut kootuksi takaisin hämmentyneet
  sielunkykynsä. Sitten hän sanoi painavasti: "No, jopa h----ssä!"
  ja kääntyi takaisin työhönsä näköjään aivan kuin oltuaan silmä
  silmää vastaan jonkun ongelman kanssa, joka on liian monimutkainen
  ratkaistavaksi.
  Minä piilottelin ja etsin yksinäisyyttä koko lopun päivää. En
  mennyt alas päivälliselle; viivyttelin menemästä illallisellekin
  siksi kunnes kaikki muut olivat lopettaneet. En enää tuntenut
  olevani miehistön kanssa niin läheistä sukua kuin aamulla. Mutta
  vähitellen heräsivät elonhenget minussa samalla kun taas menimme
  virtaa alaspäin. Olin pahoillani siitä, että vihasin perämiestä
  niin hirveästi kuin vihasin, sillä itse asiassa oli mahdotonta
  kenenkään -- ainakaan pojan -- olla ihailematta häntä. Hän oli
  kookas, leveäharteinen ja jäntevä, ja hänen kasvonsa olivat
  melkein kokonaan parran peittämät; hänen oikeaan käsivarteensa
  oli tatuoitu punainen ja sininen nainen molemmin puolin sinistä
  ankkuria, jossa oli punainen köysi; -- ja mitä kirouksiin tulee,
  oli hän mestari. Kun hän oli lastausta valvomassa, pysyttelin aina
  hänen läheisyydessään kuuntelemassa ja katselemassa häntä. Hän oli
  kokonaan oman majesteettitunteensa läpitunkema ja antoi muidenkin
  sen tuntea. Jos hän antoi pienimmänkin käskyn, laukasi hän sen
  kuin pitkäisen leimauksen ja antoi sitä seurata pitkän, kierivän
  ukkosenjyrinän kirouksina. En voinut olla mielessäni vertaamatta
  sitä tapaa, jota tavallinen maanjussi käyttää käskyjä antaessaan
  ja sitä millä perämies niitä antoi: Jos joku tavallinen ihminen
  esim. tahtoisi maihinmenosillan muutetuksi jalan verran, sanoisi
  hän melkein varmasti näin: "Kuules, Jussi tai Ville, ole hyvä ja
  siirrä tätä rantaporrasta vähän." Mutta paneppa perämies hänen
  sijaansa, niin saat silmänräpäyksessä kuulla hänen ärjyvän: "Hei
  tänne, senkin kelvottomat kuhnukset! -- Nostakaa rantaporras ales
  ensin, kuuletteko! Nostakaa rantaporras ales ensin, sanon minä! --
  Nopeasti toimeen! -- Mitä tuhannen miljoonaa paistettua pikkupirua
  te siekailette? -- Ettekö saa jalkojanne liikkumaan, senkin kirotut
  maamyyrät! -- Kuuletteko mitä minä sanon? -- Jalat liikkeelle! --
  No, ettekö te nosta rantaporrasta ensin? Mitä? -- Mitä? -- Enemmän
  taaksepäin! -- Enemmän taaksepäin! -- No, kiirehtikää, sanon minä,
  muuten niin --! -- Istu ja pala! -- Nukutteko te, miehet -- No, niin
  -- -- minnekä sinä sen tynnyrin aiot viedä? -- Perään päin, sanon
  minä, perään päin, muuten pakotan sinut nielemään sen kokonaan,
  -- no, tuleeko siitä mitään, senkin -- senkin kilpikonnan ja
  pattijalkaisen hautajaishevosen välimuoto!!!!"
  Olisin suonut osaavani puhua sillä tavalla.
  Kun särkyneet tunteeni olivat alkaneet jonkun verran tyyntyä
  perämiehen kanssa sattuneen ikävän kohtauksen jälkeen, aloin
  vähitellen kainosti lähennellä yhtä laivan vaatimattomimmista
  virkailijoista -- yövartijaa. Aluksi hän minulle ärjyi, mutta
  lopulta uskalsin tarjota hänelle uuden savipiipun, ja tämä saattoi
  hänet lempeämmälle tuulelle. Sallipa hän minun istua vierellään
  ison kellon lähellä myrskykannella, ja antautuipa aikaa myöten
  kanssani keskusteluunkin. Hän olisi tuskin voinut muuta tehdäkään,
  niin selvästi osotin minä, kuinka suurta kunniaa tunsin hänen
  alentuvaisuudestaan, ja niin hartaasti kuuntelin jokaista sanaa,
  mikä kirposi hänen huuliltaan. Hän nimitteli minulle ne epäselvät
  niemet ja saaret, joiden ohi soluimme yön pimeydessä, ja vähitellen
  alkoi hän puhua itsestään ja kertoa minulle elämänsä vaiheita.
  Hän näytti tosin hentomieliseltä ollakseen mies, jolla on kuusi
  dollaria palkkaa viikossa. Mutta minä imin ahnaasti joka ainoan sanan
  uskolla, joka olisi voinut siirtää vuoria, jos se vain olisi tullut
  järkevästi käytettyä. Mitäpä minuun kuului, että hän oli likainen,
  rasvainen ja löyhkäsi paloviinalle? Mitäpä minuun kuului, ettei
  hänen puheensa ollut kieliopin mukaista ja että hänen kiroilunsa oli
  niin huonotekoista, että sen pikemmin voi sanoa laimentaneen hänen
  keskusteluaan? -- Hän oli suurta vääryyttä kärsinyt ihminen, kovaa
  kokenut mies, ja siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Kun
  hän kehitti surullista historiaansa, tippuivat hänen kyyneleensä
  lyhdylle, jota hän piti polvillaan, ja minäkin itkin osaaottaen. Hän
  kertoi olevansa englantilaisen aatelismiehen poika. Hänen isänsä
  piti hänestä, mutta vieroi häntä, sentähden että hän oli pieni; ja
  senvuoksi lähetettiin hänet jo lapsena "yhteen noista vanhoista,
  ikivanhoista akatemioista" --, hän oli unohtanut nimen. Aikoinaan
  kuoli aatelismies, minkä jälkeen minun surkuteltavan ystäväni äiti
  "kahmasi" koko omaisuuden ja "syrjäytti" hänet. Sitte kun äiti oli
  syrjäyttänyt hänet, onnistui muutamien ylhäisön jäsenten, joihin hän
  oli ystävällisissä suhteissa, hankkia hänelle paikka kajuuttavahtina
  eräällä aluksella; -- ja tästä kohdasta alkaen heitti yövartijani
  kaikki ajan, paikan ja mahdollisuuden estävät kahleet ja syöksyi
  päistikkaa kertomukseen, joka oli täynnä mitä uskomattomimpia
  seikkailuja -- kertomukseen, joka oli niin verinen ja niin täpötäysi
  mitä järkyttävimpiä ja itsetiedottomia konnankoukkuja, että minä
  istuin hengitystäni pidätellen, ihmeissäni, lumottuna, väristen,
  ihaillen ja jumaloiden! -- Olipa kova kolaus, kun sittemmin keksin,
  että mielenkiintoinen yövartijani itse asiassa oli yksinkertainen,
  raaka, tietämätön, hentomielinen juoppohullu, joka oli ravinnut
  mielikuvitustaan kiihottavilla nurkkanovelleilla ja rikosromaaneilla,
  joista hän oli kokoonpannut tämän lorun; sen oli hän sitte kertonut
  minuntapaisilleni herkkäuskoisille nuorukaisille niin usein, että
  vihdoin itsekin oli alkanut uskoa sitä.
  
  
  III
  
  Kun oleskelimme neljä päivää hiekkasärkällä Louisvillen edustalla,
  onnistui vanha "Paul Jones" viettämään noin 14 vuorokautta matkalla
  Cincinnatista New Orleansiin. Tämä oli kuitenkin lopulta onnekseni,
  sillä erityisissä olosuhteissa tutustuin todellakin vihdoin erääseen
  luotsiin, joka kohteli minua jonkinlaisella hyväntahtoisuudella,
  menipä niinkin pitkälle, että opetti minua hoitamaan ruoria, joka
  luonnollisesti yhä vielä lisäsi joen vetovoimaa minuun.
  New Orleansiin tullessani tein kaksi ikävää huomiota. Toinen oli,
  ettei mitään alusta, kaiken todennäköisyyden mukaan, tulisi lähtemään
  Amatson-joen suulle lähimpäin kymmenen tai kahdentoista vuoden
  kuluessa -- ja toinen, että ne yhdeksän tai kymmenen dollaria, jotka
  olivat koko rahavarani, tuskin riittäisivät kestämään sellaisen
  suurisuuntaisen löytöretken menoja, jollaista olin suunnitellut.
  Minun täytyi siis antautua johonkin muuhun toimeen. "Paul Jones"