Lea; Margareta - 1

  
  LEA; MARGARETA
  Näytelmiä yhdessä näytöksessä
  
  Kirj.
  Aleksis Kivi
  
  1919.
  
  
  LEA
  Näytelmä yhdessä näytöksessä
  
  JÄSENET:
  SAKEUS (Pipliassa Zacheus), publikanien päämies Jerikossa.
  LEA, hänen tyttärensä.
  ARAM, eräs nuori saduseus.
  JOAS, eräs fariseus.
  RUBEN, publikani.
  Tapaus: Palestinassa Jerikon kaupungissa Kristuksen aikana.
  
  Sakeuksen huone; avonaisesta ovesta näkyy etäällä kallioinen seutu ja
  kallioin juurilla korkeita palmuja. Sakeus istuu pöydän ääressä lukien
  rahojansa lippaasta pöydällä.
  
  ENSIMÄINEN KOHTAUS.
   Sakeus. Sitten Ruben.
  SAKEUS. Yksi tuhatta, kaksi tuhatta, kolme tuhatta penninkiä. Siinä
  kolme tuhatta penninkiä.
  (Kimmauttaa äkisti lippaansa kiini.) Ruben! Unohdanpa viikunatarhani.
  Ruben! (Ruben tulee.)
  RUBEN. Mitä tahdot, herra?
  SAKEUS. Käy kerta viikuna- ja palsamitarhani ympäri ja katso, onko
  kaikki, niinkuin oleman pitää. Muista: hedelmät rippuvat valmiina, aita
  on heikko ja varkaita monta. Tee, niinkuin sanoin.
  RUBEN. Teen sen heti. (Menee.)
  
  TOINEN KOHTAUS.
   Sakeus (yksin).
  SAKEUS (Avaa taasen lippaansa ja lukee:) Kolme tuhatta, neljä tuhatta,
  viisi tuhatta penninkiä. Niin, viisi tuhatta penninkiä ja kasa ropoja
  siihen lisäksi, siinä on rikkauteni rahassa. Rikas olen, mutta miksi en
  rikkaampi? Viisi tuhatta penninkiä; miksi ei kymmenen tuhatta?--Mutta
  tuleva aika tuopi käsiini kultaa, jota Sakeus tietää ammentaa ja panna
  talteen.--Rikas olen, rikkaammaksi tulen, ja olenpa onnellinen myös,
  niin luulen. Mutta onnellisempi olisin, jos tuo kiiltävä saalis tuossa
  olisi kokonansa kunnialla pyydetty; mutta juuri niin ei ole laita. Enin
  kaikista muistelen tuota leskeä Gilgalin kaupungissa. Hän on köyhä,
  mutta häneltä pinnistin vikkelästi ulos kaksikymmentä penninkiä,--ja
  kymmenen määrää siinä kohdassa laki.--Noo, tosin puristan ja kiskon,
  »oikein ja väärin kokoon käärin»; mutta samoin teki tässä ennen minua
  toinen mies, samoin myöskin mies ennen häntä, ja niin on tapahtunut
  aina alusta Rooman vallan. Ja, suuri Jehovah! ken on Israelissa
  kylliksi luja harjoittamaan Sakeuksen virkaa, silloin tällöin
  horjumatta oikeuden tieltä pois? Tuskin joku voimallinen rabbi.--Mutta
  kuinka suuri on tuossa ropojen luku? (Lukee.--Joas tulee sisään
  Sakeuksen huomaamatta.)
  
  KOLMAS KOHTAUS.
   Sakeus. Joas.
  JOAS (erikseen.) Tuossa istuu ukko yksin ja, niinkuin luulen, lukee
  aarteitansa. Niin, siinäpä se voima, joka minua, puhdasta fariseusta,
  vetää väkisin ylönkatsotun publikanin huoneeseen. Tästäpä saan pitää
  hyvänäni paljon nuhteita ja kylmyyttä monelta vanhurskaalta ystävältäni
  ja heimolaiseltani. Mutta ukolla tuossa on kultaa ja tavaraa, joista ei
  sydämeni mieli enään erota, ei, vaan kaiken tämän rikkauden
  perilliseksi tahdon tulla hänen tyttärensä kautta. (Katsoen yli
  Sakeuksen olan.) Haa, mitkä kiiltävät kulta-kasat!
  SAKEUS (huomaa Joaksen ja lyö äkisti lippaansa kiini). Mies, mitä näit?
  JOAS. Kultaa, kultaa!
  SAKEUS. No, miksi näytti?
  JOAS. Mullaksi, mullaksi!
  SAKEUS. Mullaksi? Jos niin aattelet kullasta, niin etpä koskaan pysy
  varallisena miehenä, vaikka ammentaisi onni sun arkkuusi vielä
  suuremmat perinnöt kuin ne, jotka jo saanut olet.--Multaa! Mitä? oletko
  tyttäreni ansaitseva ja hänen kauttansa viimein kaiken tämän kullan,
  jonka hiellä ja vaivalla olen koonnut vuosien kuluessa?
  JOAS. Älköön tämä teitä huolettako, isä. Kuitenkin pois, kauvas minusta
  se, että rakastaisin täällä ylitse kaikkea tuota maallista tavaraa,
  jonka koi syö, ruoste raiskaa ja varkaat kaivaa. Minä pelkään ja
  rakastan ainoastaan Israelin Herraa, joka tähän asti on minua varjellut
  ja tästälähin varjelee kaikesta synnin loasta. Joas ei jumaloitse
  kultaa ja rikkautta; mutta hänen säästäväinen luontonsa tekee, että
  rikkaus hänen hallussansa ei vähene, vaan enenee päivä päivältä.
  Tavaraa en katso ylön, vaan rehellisellä tavalla tahdon sitä
  lakkaamatta koota. Ja mistä syystä? Siitä syystä, että viimein kuin
  näen itseni kyllin varakkaaksi, taidan harjoitella laupeuden töitä
  Herran kunniaksi.
  SAKEUS. Mutta aina varovasti, aina varovasti, muistellen pahoja päiviä,
  jotka voivat meitä lähestyä.
  JOAS. Varovasti, sen tiedätte.
  SAKEUS. Minä tiedän, että toimitan Lealleni miehen, joka ei tuhlaa,
  mitä Sakeus on koonnut, vaan saattaa säästöt paisumaan yhä enemmän ja
  pitää köyhyyden kaukana siitä huoneesta, jossa tyttäreni emännöitsee.
  Joas, rakastatko lastani?
  JOAS. Vähemmän kuin Jehovaa, enemmän kuin itseäni.
  SAKEUS. Ja enemmän kuin minun kultaani?
  JOAS. Mitä kysytte?
  SAKEUS. Yhtä kysyn. Katso, jos nyt pahapäiväni tulisi, ryntäisi
  päälleni tuulen puuskana, kuin ennen Jobin onnettomuuden päivä,
  temmaisten minulta kaikki, ja minä seisoisin kerjäläissauva kädessä;
  sano, ottaisitko sittenkin tyttäreni vaimokses?
  JOAS. Elohimin nimessä, minä ottaisin hänet.
  SAKEUS. Terve sinä!
  JOAS. Rakkauteni häntä kohtaan ei ole kullan pyyntiä, vaan puhdas
  ihastus, niinkuin ennen Jaakopin povessa Raakkelia kohtaan.
  SAKEUS. Poikani, minä tahdon uskoa sen, ja olen valmis laittamaan
  häitä.
  JOAS. Yhtä mielin kerran vielä kysyä. Naituani tyttärenne, kuinka
  suuren huomenlahjan saan?
  SAKEUS. Kaksi tuhatta penninkiä.
  JOAS. Ei, kolme tuhatta.
  SAKEUS. Kaksi tuhatta, ei äyriä enemmän. Mutta mentyäni viimein isieni
  luokse, silloin tiedät saavasi kaikki; ole tyytyväinen.
  JOAS. Vakaasti suostun odottamaan, kun vaan kerran olen saanut
  tyttärenne. Mutta siinähän on solmu.
  SAKEUS. Jonka avaa isän valta.
  JOAS. Hänen sydämmensä on minua kohtaan kylmä, mutta Aramille aivan
  hempeä.
  SAKEUS. Vaan sinä hänet saat, mutta Aram saakoon sauvastani, jos kerran
  vielä hän uskaltaisi astua minun huoneeseni. Monta on minulla syytä
  hyljätä tämä mies. Katso, hän on saduseus, vaikka alhaista säätyä, ja
  siis enemmän vielä inhoittava kuin itse saduseusten päämies. Hän on
  puoleksi Kreikkalainen, lukee yhtä kevytmielisesti Moseksen lakia kuin
  pakanain saastaisia kirjoituksia. Tutkistella muukalaisten eksyttäviä
  kirjoja: rangaistuksen alainen teko!
  JOAS. Kivitystä ansaitseva, kivitystä.
  SAKEUS. Ja mikä on hän vielä? Köyhä rotta. Ja se on pykälistä pahin.
  Antaisinko siis tyttäreni hänelle? En, niin kauvan kuin elää Israelin
  Jumala!
  JOAS. Minä kiitän teitä. Mutta olkoon asia lujasti vahvistettu,
  vierasmiesten kuullen.
  SAKEUS. Se tapahtukoon, kun tyttäreni tulee.
  JOAS. Missä viipyy hän? Ehkä tuon kirotun saduseuksen luona taas, hänen
  viekkaan äitinsä puheilla.
  SAKEUS. Erehdytpä. Nyt on hän luvallani pois, mutta kadunpa toki, että
  päästin hänen. Jo eilen läksi hän erään ystävänsä seurassa katsomaan
  tuota profeettaa, näkemään hänen ihmeitänsä, joista kerrotaan
  loppumatta. Kimahtihan--ja sen mahdat tietää--eilen kaupungissamme
  suuri huuto ja maine tuosta eriskummallisesta miehestä, tuosta
  Natsarenuksesta, jota kutsutaan profeetaksi, vieläpä Messiaaksikin.
  JOAS. Kaikki hulluutta! Tutkistele kirjoja; niistä olet löytävä
  järkähtämättömän todistuksen, ettei tule profeettaa Natsaretin
  kaupungista, saatikka Messias, Israelin luvattu ylkä, Davidin huoneen
  herra.
  SAKEUS. Minä sanon: niin kertoilee kansa.
  JOAS. Tämä kansa, tämä viheliäinen joukko, joka ei tunne lakia eikä
  profeettoja, olkoon kirottu! Kirottu olkoon tomppelikas roistokansa!
  Ah, että laskitte neidon siihen petolliseen virtaan.
  SAKEUS. Toivon kuitenkin...
  JOAS. Vaiti! Seitsemännen rukouksen hetki on tullut. (Laskee
  polvillensa ja rukoilee.) Minä nostan käteni ylös korkeuteen ja kiitän
  sinua, Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala ja meidän
  isäimme Jumala! Minä kiitän sinua, etten ole ryöväri, en varas enkä
  valehtelija, etten istu siellä, missä pilkkaajat istuvat, vaan
  käyskelen kaukana jumalattomain retkiltä. Katso, minä olen kuin
  istutettu viikunapuu juoksevan virran reunalla, joka aina on kantava
  hedelmänsä oikeaan aikaan ja jonka lehdet eivät lakastu. Kaksi kertaa
  viikossa minä paastoan, kerran viikossa lahjoitan uhriarkkuhun äyrin,
  ja aina Sinua sapattina ylistän, veisaten temppelin pyhässä savussa.
  Herra, ken palvelee sinua hartaammin Benjamin maassa, ja ken on siis
  enemmän ansaitseva, että hänen hyvin kävis, niin istuessa kuin
  astuessa, niin maatessa kuin valvoessa? Herra, suojele Joasta aina,
  mutta syökse hänen vihamiehensä helvetin tuleen! Kuule rukoukseni,
  isäimme Jumala, sotajoukkojen ruhtinas, Herra Sebaot!
  (Nousee ylös. Tämän kuluessa on Sakeus korjannut lippaansa ja tehnyt
  yhtä ja toista siivoamista huoneessansa.--Lea tulee.)
  
  NELJÄS KOHTAUS.
   Entiset. Lea.
  SAKEUS. Tyttäreni, sinä olet viipynyt kauvemmin, kuin lupani myönsi.
  LEA. Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämmemme askartelee taivaan
  ihmetöissä.
  SAKEUS. Sielusi on tulessa ja liekissä, luulen minä.
  LEA. Oi, pyhälle tuntuu ilma, jota hengitän, pyhälle tuuli
  viikuna-tarhassamme!
  SAKEUS. Joko hulluttelet sinäkin?
  JOAS. Mitä sanoin minä? Haa, villitys on saanut vallan!
  LEA. Joas, ole lausumatta niin, ja sinä, mun isäni armias. (Halailee
  isäänsä.) Isä, minä olen usein ollut tottelematon lapsi; mutta anna
  minulle anteeksi, taivaan rakkauden nimessä, anna minulle anteeksi
  kaikki. Tästälähin lupaan olla kuuliainen Leasi aina.
  SAKEUS. Mun tyttäreni, hyvä lapsihan olet ollut aina, paitsi yhdessä
  kohdassa, mutta siinäpä tuiki itsepintainen ja vastahakoinen. Sinä
  ymmärrät?
  LEA. Minä ymmärrän; tämä viittaa Joakseen, mun ylkääni.
  JOAS (erikseen). »Ylkääni!» Sen sanan kuulen hänen suustansa ensimäisen
  kerran. Hänen mielensä on muuttunut.
  LEA. (Ottaa Joasta kädestä.) Joas, aivan penseä on poveni ollut sua
  kohtaan, sen tunnustan; mutta minä tahdon rukoilla itselleni taivaalta
  rakkautta, ja rakkauden hengen lapsena sua kerran vaimonasi palvelen ja
  kunnioitan. Aram, nytpä unohdan sinun ja liityn Joaksen kohtaloon;
  sillä niin on isäni tahto. Jos toisin tekisin, niin saattaisipa kenties
  murhe hautaan hänet, joka on mun siittänyt ja niin hellästi
  kasvattanut, hänenpä kenties kuolettaisin, ennenkuin aikansa on tullut,
  ja minua kohtaisi korkeuden rangaistus. Mutta jos täytän hänen
  tahtonsa, rakentaen rauhaa, niin asettuvat hyvät enkelit huoneeseni ja
  viimein kantavat mun sieluni Abrahamin helmaan. Rauhaa, sovintoa tahdon
  tehdä, niin käskee Natsarenuksen oppi, tuon Jumalan lähettämän miehen
  oppi. (Ojentaa Joakselle toisen kätensä.) Joas, katso morsiantas!
  SAKEUS. Tämä on somasti tehty, mun lapseni, oikein soreasti! Joas,
  oletpa nyt kihlattu mies; hän tarjoo sinulle kätensä ja sydämensä.
  JOAS. Ole tervehditty, soma neito!
  SAKEUS. Eikö ole hän oivallinen lapsi?
  JOAS. (Syleilee Lean päätä.) Eihän sitä voi kieltää. (Erikseen.) Täytyy
  takoa, täytyy takoa, niin kauvan kuin on rauta lämmin, takoa ja
  peitellä vielä, millä silmällä katselen sun hulluuttasi. Mutta kas, kun
  kerran olet vaimoni, laillinen aviopuolisoni, niin kyllä sun opetan
  juoksemaan narrin retkillä ja kuulemaan tyhmän Galilealaisen kirottua
  oppia. Toki nyt käskee viisaus, että hallitsen mieltäni vielä ajan
  tuonnemma, vaikka paisuukin sappi. Mutta tuleepa tästä vielä luku
  laulun perästä, tulee.
  SAKEUS. Rukoilitko taas? Vaan sano: ah! eikö ole hän oivallinen lapsi!
  JOAS. Ei voi kieltää.
  SAKEUS. Natsarenus on siis vaikuttanut hyvää eikä pahaa.
  JOAS (purren hammasta). Hmm, hmm! (Lea kääntyy isänsä puoleen.)
  LEA. Mun kallis isäni! hyvin tekee hän kaikki, tämä mies. Sairaat hän
  parantaa, syntisille saarnaa hän armoa ja orjille ijäistä vapautta. Oi!
  olenhan nähnyt hänen ihmeellisen voimansa, sen näin kun talutettiin
  hänen eteensä mies, joka mykkä ja kuuro oli. Liepeästi tarttui hän
  mieheen, painoi sormensa hänen korviinsa ja katsahti laupeaasti ylös
  taivaaseen. »Hefata», hän lausui, ja kohta aukenivat miehen korvat,
  hänen kielensä siteet päästettiin, ja selvästi hän haasteli suureksi
  ihmeeksi kaikille. Millä kiitollisuuden ihastuksella silloin parannettu
  katsoi parantajaansa, ja millä jumalallisella hymyllä loi häneen
  silmänsä Natsaretin poika, rakkautta täynnä! Mikä juhlallinen hetki,
  jona kaikki kansa itkuun hyrskähti heidän ympärillään! Oi! armon-liiton
  enkeli on meitä lähestynyt matalasta majasta Galilean vuorilta, mutta
  Jumalan linnasta on hänen sielunsa lähtenyt alas. Ja siunattu olkoon se
  kohtu, joka häntä kantoi, siunatut ne kädet, jotka häntä tuuvittivat!
  Tullut on Israelin otollinen aika, nousnut on sen autuuden päivä.--
  Isäni armahin!
  SAKEUS. Ihmeellistä!
  JOAS. (Erikseen.) Saatana on karannut kahleistansa ja villitsee nyt
  maailmaa.
  SAKEUS. Sano, tyttäreni, millainen on miehen muoto?
  LEA. Isäni, kuinka voisin kuvata häntä, lähettilästä ikuisen aamun?
  Niinkuin aamun koitto paistaa hänen kirkas otsansa, ja kuin aamun
  tähteä kaksi hänen silmänsä säteilevät, lausuen maailmasta, jolla ei
  ääriä ole. Vertaisinko aamun ruskoon hänen huuliensa hohtavaa kultaa,
  joista hengittää puhtaus ja pyhyys? En tiedä, mutta kiharat hänen
  olkapäillänsä välkkyvät niinkuin muhevat pilvet, niinkuin varjoisten
  pilvien somat kierrokset Hermonin hartioilla välkkyvät. Hän halvassa
  manttelissa käyskelee, samoin hameessa, Galilean vaimoin kutomassa, ja
  purpurainen nauha vyöttää hänen hoikan miehustansa. Ah! hänen kuvansa
  juhlallinen korkeus meitä taivuttaa alas ja taasen saman kuvan lempeä
  voima vetää meitä armaasti hänen manttelinsa liepeisiin. Ja sille, joka
  hänen kasvojansa katselee, hän lainaa valoa sädeloisteestansa, niinkuin
  lähteelle valoa antaa auringon terä. Niin, jos äänetönnä hän seisoo.
  Mutta kun aukenevat hänen huulensa, silloin kaikuu ääni voimallinen
  niinä kuin Jehovan, ja kuitenkin lempeä kuin tuulen hyminä Salemissa.
  Niin kaikui hänen äänensä saarnatessansa Jumalan valtakunnasta.
  (Katsahtaen hartaudella ylös.) Sinne mua kerta saata, armias henki
  taivahan! Sinne meitä kaikkia kerta saata!
  JOAS (erikseen). Tosi! Saatana on pääsnyt irti ja villitseepi maailmaa
  valkeuden enkelin haamussa.
  SAKEUS. Lapseni, kerro mulle lyhyesti, mitä hän saarnasi.
  JOAS (erikseen). Kas niin!
  LEA. Sydämmen puhtautta, hengen siveyttä tahtoo hän meiltä ja että
  hylkäämme kaikki saastaiset ja häijyt himot. Vihan, vainon hän
  tuomitsee pois ja tahtoo, että rakastamme kaikkia, kaikkia, niin
  vihamiehiämme kuin ystäviämme. Vihamiehiämme! Isäni, huomaitkaat tämä.
  SAKEUS. Vihamiestämme rakastaa!--Se on uutta.
  LEA. Mutta jaloa, ihanata, ihanata!
  JOAS (erikseen). Lystillistä!
  LEA. Kaikki hän kutsuu liittoonsa, niin pakanat kuin Israelin lapset,
  niin publikanit kuin temppelin vartijat hän kutsuu taivaan liittoon.
  JOAS (erikseen). Voi taivaallista melskaa!
  LEA. Ei ketäkään katso hän ylön, ei syntistä suurimpaa, joka vaan katuu
  ja parantaa itsensä. Uutta, vilpitöntä henkeä hän tahtoo, ja jo täällä
  murheen laaksossa hän lupaa meille palkinnoksi omantunnon rauhan ja
  puhtaan ilon, mutta viimein kuoltuamme hän antaa sielullemme
  ijankaikkisen autuuden Jumalan pyhässä Sionissa.
  JOAS (erikseen). Lystillistä, lystiä! Heisaa kaikki Sionin pojat ja
  tyttäret!
  SAKEUS. Sano missä erosit miehestä.
  LEA. Kappaleen matkaa kaupungin portista, jota hän lähestyy.
  SAKEUS. Minä tahdon hänen nähdä!
  LEA. Rientäkäät häntä vastaan!
  JOAS. Mitä mieletöntä?
  LEA. Mun hyvä isäni, rientäkäät häntä vastaan!
  SAKEUS. Paikalla, ja seuratkoon mua Ruben. Häntä tarvitsen; sillä
  olenpa kovissa kiipaleissa vuokramiesteni kanssa toisessa talossani.
  Eipä heltiä sieltä leikiten vuokra, mutta nytpä on lähteminen
  kiristämään heitä, ja toimitan siis yhdellä tiellä kaksi asiaa, koska
  taloni on lähellä kaupunkimme porttia.--Minä tahdon nähdä tämän miehen!
  JOAS. Seisattukaat, malttakaat mieltänne!
  SAKEUS. Miksi tahdot niin?
  JOAS. Pysykäät hänestä kaukana, muutoin kiukkuinen perkele kiertää
  päänne hulluksi.
  SAKEUS. Ole pelkäämättä, poikani.
  LEA. Joas, tämä puheesi on taivaalle kauhistus. Oi ylkäni! lähdeppäs
  sinäkin häntä katsomaan, ja oletpa huomaitseva, toivon minä, ettei ole
  hän perkele, vaan Messias itse.
  JOAS. Messias! Hahaa! Missä ovat sitten hänen legionansa, siivitetty
  ratsasjoukkonsa, missä voimat, joilla kukistaisi hän Roomalaiset,
  syöksisi ne helvettiin alas ja rakentaisi uudestaan Davidin linnan?
  Näitä kaikkia ei kuulu eikä näy.
  LEA. Sinä et käsitä hänen oppiansa. Ei ulkonaisella tavalla, vaan
  henkensä voimalla on hän vapahtava maailman.
  JOAS. Mikä hulluus!
  LEA. Viisaus taivaallinen!
  JOAS. Lea, Lea, sinä olet soaistu.
  LEA. Nähtyäni maailman valkeuden.
  SAKEUS. Minä myös hänen tahdon nähdä.--Vartioitse huonettamme tarkasti,
  Leaseni, ja liiotenkin lipasta tuolla, sinä tiedät!
  JOAS. Kerran vielä teitä rukoilen: olkaat kaukana vaarallisesta
  miehestä!
  SAKEUS. Minä menen, mutta vartioitse viikuna~ ja palsamitarhaani sinä.
  Ruben astukoon jäljissäni. Käyskele yrttimaassani, kunnes palaan
  retkeltäni takasin, ja sitä, joka mielisi tunkea läpitse aidan, sitä
  iske päähän, iske konnaa sauvallasi päähän. Mutta sinä, tyttäreni,
  muista kallis arkkuni tuolla.--Tule, Joas, ja ole uskollinen vahti.
  (Menee.)
  
  VIIDES KOHTAUS.
   Entiset pait Sakeus.
  JOAS (erikseen). Voi, etten taida sinua estää! sillä aavistanpa pahaa.
  (Menee.)
  
  KUUDES KOHTAUS.
  LEA (yksin). Kurja isäni, sun kulta-arkkusi on sun rakas maailmasi,
  joka painaa sinua niin päivällä kuin yöllä. Tuskallinen ompi rikkautesi
  onni, vaikka olisitkin koonnut tavarasi oikeuden mitalla. Mutta, isäni,
  oletko aina käytellyt tätä mittaa? Toista pelkään minä ja pelkään
  taivaan rangaistusta, joka taitaa kiroukseksi muuttaa huomenlahjan
  mennessäni miehelään. Rikkaasta isästä lähden rikkaalle miehelle, mutta
  luulenpa, että on heillä molemmilla syytä katsoa surun pimentämällä
  silmällä rehellisyyden kultavaakaa, ja silloin ehkä synkistyy heidän
  elämänsä päivä. Ah! heidän aarteensa ovat mun sielulleni kauhistus.
  Mutta ilon ja rauhan tarjoo sydämelleni köyhä Aram. Hän lempii Leaa
  Lean tähden, vaan ei hänen isänsä kullan tähden, ja Lea lempii häntä ja
  tahtoisi mennä hänen vaimoksensa, mutta toisin on isäni tahto. Ah,
  kuinka katkerata erota sinusta, sä päiväni lempeä! Sinua lemmin, vaikka
  oletkin Sadusealainen etkä usko, että kuolemme elämään ijankaikkisesti.
  Mutta ehkä uskot toki, vaikka et usko, ehkä epäilet, nuorukainen,
  kaunis ja ylevä. Ylevä sä olet kuin Jerikon palmupuu, joka taivaan
  korkeudessa humisee, ja kaunis sä olet; ihanata ompi sua katsella kuin
  Nebon harjalta luvattua maata. Niin sua sieluni kuvailee. Mutta
  jalompana, kirkkaampana seisoisit mun edessäni vielä, jos uskoisit
  taivaallista oppia Natsaretin profeetan suusta. (Istuu.) Oi! ei poistu
  mielestäni ihmeellinen mies, ei hänen haamunsa, ei hänen äänensä
  helinä; ja pyhänä tarinana väikkyy muistossani mennyt päivä ja mennyt
  valvottu yö. (Unisena.) Sun jalkojesi juurehen, punehtuen kainosti,
  minun sieluni vaipua tahtoo ... vaipua, nukkua ... nukkua uneksimaan
  suloisinta unta. Siitä alkaa pelastuksen tie, Jumalan valtakunnan tie.
  Sinne minua saata ... saata minua sinne, laupias Goell (Nukkuu.--Aram
  tulee.)
  
  SEITSEMÄS KOHTAUS.
   Aram. Lea.
  ARAM (erikseen). Hän on nukuksissa; hän lepää viattomuuden rauhallista
  unta. Ihanasti sievä huntu, muodostaen monikiemuraista valkeata pilveä,
  peittää sun pääsi, ja somasti tummat kiharasi kierteleikse tämän
  valkean huivin alla. Sun hameesi, mukaellen orjantappura-kukkasen
  punertavaa pukua, sulkee sun hienoon verhoonsa, mutta ei kuitenkaan
  sulje eikä peitä käsivarsiasi kyynäspäistä sormiesi ruusuisiin päihin
  asti; vaan paljastettuina ne kimmeltävät, voittaen päivän kirkastaman
  lumen Libanonin kukkuloilla.--Tämä kuva mua viehättäen vetää publikanin
  huoneeseen, tuon miehen majaan, jota juutalaiset vihaavat. Toki; miksi
  vihattu, jos virkaansa hän toimittaa kunnialla? Mutta itsekäs ja
  taikauskoa täynnä ompi Israelin kansa. Mutta minä, muistaessani sinua,
  armahani, tahdon katkaista kaikki, mikä voisi väliämme himmentää. Sinua
  kohden aina, vaikka Gehennan yöhön saakka, tahdon rynnistää, halkaisten
  vastuksien synkeät seikat.--Lea, katsellessani sinua, uneksuneena
  tuossa, tahtoisinpa melkein uskoa, että sinussa on kuolematon sielu.
  Uskoisinko, aattelisinko niin? Löytyyhän kuitenkin myriaadeja, joiden
  rinnalla luontokappaleen ei tarvitse juuri hävetä. Missä on siis
  erotus? Olisiko se mahdollisuuden siemen ihmislapsen povessa, joka
  siirtää hänen elikosta äärettömän kauvas? Mitä aattelen? Mitä uskon?--
  En tiedä, en tiedä! mutta ihastuksella katselen impeä tuossa,
  ihastuksella ja polttavalla vaivalla; sillä hän on kaunis kuin serafim,
  ja on hän ehkä huomenna Joaksen oma. Oi, kiusallinen aatos, aatos
  tuskaa täynnä! Hänkö kerran on lepäävä povella, joka tuossa nyt huokuu
  hiljaisessa autuudessa? Hän! Sinä suloisesta pureskeleva mato, katkaise
  jo sydämmen juuret kaikki! Hänkö nauttisi näiden huulien pyörryttävää
  hekkumaa, Saaronin pyhää ruusua tuossa? Mutta, Joas, haa, minä varastan
  sun kukkaseltasi ylimmäisen hunajakasteensa pois! (Suutelee Leaa, joka
  heräyy.--Aram poistuu hänestä muutaman askeleen.)
  LEA. (Nousee ylös.) Aram!
  ARAM. Lea!
  LEA. Aram, mitäs teit?
  ARAM. Mitä tein minä, Lea?
  LEA. Mitä tiesin minä, mitä tiesin minä,--ah, taivaan ihanuus!--mitä
  tiesin minä?
  ARAM. Ja minä?
  LEA. Vaiti! Minä kurja punehdun ja häpeen, ja taasen häpeen ja
  punehdun. Vaiti, Aram, vaiti! Sinä ansaitset rangaistuksen.
  ARAM. Rankaise minua!
  LEA. Joaksen puolesta sen teen.
  ARAM. Etkö itse puolestasi?
  LEA. Voi! minä mieletön yht'aikaa sinua nuhtelen ja kiitän. Kiitän? Älä
  luule! Rangaista sua tahdon, rangaista! Älä luule, älä luule! Voi, mikä
  moninkertainen hulluus! Mutta katso naisen luontoa, katso äläkä
  ihmettele.--Aram, Aram, miksi teit niin ihanasti tämän pahan työsi?
  Aramin suudelmasta herätä ompi suloista niinkuin taivaan manna,
  suloista kuin taivas itse; mutta älköön niin kuitenkaan tapahtuko, ei,
  ei, mun ystäväni, ei! Aram, kuule suustani katkera sana, sinun katkera
  kuulla, mutta minun ehkä vielä katkerampi lausua. Ystäväni, älä avaa
  koskaan enään tämän huoneen ovea. Minä lemmin sinua, mutta, mutta
  vaimoksesi en tule. Joasta en lemmi, mutta vaimoksi hänelle täytyy
  minun mennä; sillä niin on isäni tahto, jonka olen Jumalan nimessä
  täyttävä. Tiedä, hän on nyt sulhaiseni; hänelle olen luvannut
  sydämmeni, eloni ja olentoni kaiken.
  ARAM. Tämä on päätetty siis?
  LEA. Ainiaaksi.
  ARAM. Eikä enään toivon haamettakaan löydy.
  LEA. Ei, ystäväni. Mutta ole kuitenkin lohdutettu, sinä unohdat minun
  pian ja valitset itsellesi Jerikon palmumetsissä toisen morsiamen.
  ARAM. Nyt olkoon hautani se morsian, jonka helmaan vaivun.
  LEA. Aram, Aram, miksi riehut?
  ARAM. Miksi eläisin enään?
  LEA. Sielusi autuuden tähden.
  ARAM. Hm.
  LEA. Älä kiellä pois, älä kiellä pois meidän taivaallista kotoamme.
  Ethän toki milloinkaan ole vahvasti vakuutettu siitä, että totisesti
  niin, kuin tahdot uskoa nyt, ovat elämän ja kuoleman asiat. Siis älä
  seiso tyytyväisenä tässä tummassa sumussa, vaan katsahda aina kauvemma
  ja rukoile taivaan isää, että avaisi hän silmäsi huomaitsemaan armonsa
  valkeutta. Käy kuulemaan Natsarenusta, käy hänen oppiansa kuulemaan.--
  Sano, mitä aattelet hänestä.
  ARAM. Miesi ihmeellinen, jos niin hän on kuin maine sanoo.
  LEA. Hän saarnaa meille autuitten evankelioa, neuvoo meitä väsymättä
  rukoilemaan ja lupaa meille viimein voiton kruunun. Hän itse, vaikka
  jalo ja puhdas niinkuin korkeuden kirkas vahvuus, rukoilee sittenkin
  usein ja hartaasti meidän isäämme, jonka asunto on taivaassa. Suotko
  minun kertoa mitä näkivät silmäni eilen, laskiessa kauniin päivän?
  ARAM. Kuultelenpa mieluisasti.
  LEA. Katso, kun seurassa monilukuisen kansan tulimme erään korkean
  vuoren juurelle, katosi joukostamme äkisti vieraamme Galilean maasta,
  katosi eikä kenkään tietänyt mihin. Mutta pianpa minä ja kaksi
  matkakumppaniani näimme hänen astelevan vuoren varjokasta rinnettä ylös
  himmeitten öljypuiden suojassa. Rupesimmepa kohta kilvan ja kaartaen
  juoksemaan ylös; ehdimme viimein, kovin hengästyneinä, vuoren
  harjanteelle, jossa tuuhean seeterin verhossa katselimme jumalallista
  miestä, joka rukoili, kauniina ja kirkastuneena. Milloin heleässä
  korkuudessa viipyivät kauvan hänen ihanat silmänsä, ja koko hänen
  olentonsa hengitti vakavuutta ja hurskautta, milloin vaivutti hän
  taasen katsantonsa alas kohden itäisiä maita ja seisoi salaisesti
  hymyten ja niinkuin uneksuen unta pyhää. Ja näkyi siellä Jordanin
  laakso, Gileadin vuoret kuin sinertävä savu, ja vuorten välistä
  Rabat-Ammonin kaupunki etäällä, mutta tuonnempana vielä, ihan ilman
  reunalla, haamotti Arabian hietainen, kellahtava maa. Sinne hän
  katseli, mutta katseli kohden kirkasta korkeutta taas, ja hänen
  silmissänsä leimusi suloisin tuli, otsa paistoi kuin juhlapäivän puhdas
  taivas, ja hänen hivuskierteittensä ympäriltä--niinkuin tuntui meistä
  kaikista, jotka tähtäilimme häntä--säteili valo ihmeellinen ja kirkas,
  antaen aavistusta pyhien kunniasta ja kirkkaudesta. Tämänkaltaisen
  näimme olennon harjulla huimaavan vuoren. Ja kun läksi hän taasen
  käyskelemään alas, asui hänen kasvoillansa ijankaikkinen rauha. Niin
  hän poistui, auringon vaipuessa Efraimin kukkulain taakse iltaruskon
  purpuraiseen mereen ja seeteripuiden peittyessä hämärään. Kaunis,
  juhlallinen oli tämä näky.
  ARAM. Armas Lea, oletpa maalannut sieluni eteen ankaran kuvan
  rukoilevasta miehestä.
  LEA. Tätä älä unohda sinä, joka hurjasti riehut, kun sydäntäsi kohtaa
  täällä vastoinkäyminen.
  ARAM. Olithan mun sydämeni korkein kalleus sinä.
  LEA. Mutta perintö kalliimpi on sinulla jälellä vielä: kultainen istuin
  Jehovan kaikuvassa pylvässalissa, jossa enkelien kanteleet soivat.
  Rukoile, Aram, rukoile voimaa sielullesi.
  ARAM. Totisesti! oletpa kohottanut masennettua mieltäni, että kerran
  vielä tahdon nostaa otsani ylös, vaikka nyt kuvautuukin eteheni elämäni
  päivä kuin Kyynelten-laaksossa illan nukkuva paiste. Mutta onhan kova
  osani pakoittanut eroamaan sinusta. Siis hyvästi jää. (Ottaa Leaa
  kädestä.)
  LEA. Voi murheen hetkeä!
  ARAM. Ole onnellinen!
  LEA. Onnellinen ilman sinua? Ah!
  ARAM. Seisothan lujana uskossasi Natsaretin mieheen.
  LEA. Haasteletko vakaasta mielestä?
  ARAM. En ilkastele suinkaan.
  LEA. No, minä ymmärrän sun aatoksesi. Mutta tiedä, me voimme olla
  onnettomat ja kuitenkin onnelliset, toivossa onnelliset, vaikka
  kärsiikin sydän kuluessa päivän hetken. Onnellinen, onnellinen! vaikka
  sun jäähyväis-kätesi tempaiseekin kaiken kukkaismehun elämäni kasvoilta
  pois, että kuoleman kalveilla poskilla onneni seisoo, kääntäen silmänsä
  nykyisyydestä pois, mutta katsoen ihanaiseen kaukaiseen tulevaisuuteen.
  Onnellinen! Silmä toivon riemua täynnä, mä tähtäilen taivaan reunaa,
  vaeltaissani halki ohdakkeisen maan.--Hyvästi, ystäväni!
  ARAM. Hyvästi! Minä menen.
  LEA. Viivy hetki vielä.
  ARAM. Hetken päästä on isäsi tässä.
  LEA. Hän viipyy hetken vielä.
  ARAM. Joas tässä kiertelee ympäri kuin koira.
  LEA. Se on mun kurja tuleva mieheni.
  ARAM. Unohdinpa.
  LEA. Hyvästi, hyvästi!
  ARAM. Niin, ja erotkaamme.
  LEA. Suo minun uneksua vielä povellasi lyhykäinen aika, lyhykäinen, ei
  kauvemmin kuin kameli henkeänsä vetää. (Vaipuu Aramin rintaan.) Aram,
  usko Kristukseen, sillä hän on Israelin Messias. Usko häneen ja sinä
  olet onnellinen. Aram! (Äänettömyyttä.--Joas tulee perältä.)
  
  KAHDEKSAS KOHTAUS.
   Entiset. Joas.
  JOAS (erikseen). Haa! Mikä saatanallinen näky! (Ääneensä.) Kirous! (Lea
  vavahtaa ja poistuu Aramista kiljahtaen.) Iske alas, Sebaotin tulinen
  nuoli!
  LEA. Joas, kuule minua!
  JOAS. Pois, kavala kärme, pois!
  ARAM. Siivosti!
  JOAS. Siivostiko? Vai niin. Manaatko minua vielä siivosti nielemään
  kaikkea tätä, sinä perkele? Ruhjokoon sauvani sun tuomitun pääsi.
  (Uhkaa häntä sauvallansa.)
  LEA. Joas, Joas!
  JOAS. Kuole, ja syökööt sinun korpit!