Lapset: Kuvauksia lapsille lapsista - 1

  
  LAPSET
  Kuvauksia lapsille lapsista
  Kirj.
  JALMARI FINNE
  
  
  Helsingissä,
  Vihtori Kosonen,
  1908.
  
  
  SISÄLLYS:
  Karhu.
  Napukka.
  von Döbelnin kuriiri.
  Sandelsin hattu.
  von Döbelnin ruusu.
  
  
  Karhu.
  
  Kenraali Adlercreutzin johtama uusmaalainen rykmentti oli peräytyessään
  venäläisten edellä saapunut Tampereelle. Mieliala armeijassa oli hyvin
  katkera sen vuoksi, että vihollista väistettiin ja Adlercreutzin
  upseerit kuulivat hänen puolikovaa lausuvan ankaria lauseita sodan
  ylijohtajasta Klingsporista joka kerta kun uusi käsky saapui armeijan
  peräytymisestä.
  Oli maaliskuu ja purevan kova pakkanen. Juuri kun armeija oli lähdössä
  Tampereelta pohjoiseen päin, saapui uusmaalaisen rakuunarykmentin
  luo juron näköinen poika ajaen virman hevosen selässä. Hän pysäytti
  hevosensa torilla olevan ratsujoukon luo ja kysyi, kenelle oli
  ilmottauduttava sen, joka tahtoi liittyä väkeen. Korpraali kuuli
  kysymyksen, astui lähemmäksi, tarkasti poikaa, joka oli astunut
  hevosen selästä alas. Poika oli tanakka ja roteva. Kun hänellä oli oma
  hevosensa mukanaan, niin pääsi hän pitemmittä mutkitta rykmenttiin.
  Kuormastosta sai hän uusmaalaisten sinisen sotilastakin ylleen ja
  sotilastakin päähänsä. Korpraali kysyi hänen nimeänsä. Ehkä hän ei
  tahtonut sitä sanoa, hänellä oli kai omat syynsä ollessaan sitä
  ilmaisematta, mutta sille ei pantu sen suurempaa painoa, matkalle
  oli kiire ja nimen tiedusteleminen sai jäädä sikseen. Vähät nimestä,
  kun vain kykeni sotilaaksi ja rotevana näytti tuo poika täyttävän
  paikkansa, ja se tapa, jolta hän ratsuaan ohjasi, osoitti, että hän oli
  tottunut hevosen selässä istumaan.
  Kun armeija ensi kertaa lepäsi matkallaan ja sotilaat vietyään
  hevosensa talliin istuivat erään talonpoikaistalon pirtissä
  lämmittelemässä, näki rykmentin tukanleikkaaja, että uudella
  tulokkaalla oli pitempi tukka, kuin mitä oli sallittu sotilaan pitää.
  Heti otti hän keritsimet esiin ja tyynenä istui poika katsellen miten
  pellavanvärinen tukkansa putoili maahan.
  -- Mikä on nimesi? kysyi leikkaaja.
  -- Ei minulla ole nimeä, vastasi poika.
  -- Vai ei ole sinulta nimeä? vastasi sotilas nauraen. Lienetkö edes
  kastettukaan? Ei auta muu kuin että minä sinulle annan nimen. Karhu.
  Sopiiko se?
  -- Miksi ei se sopisi, vastasi poika.
  -- Sinulla on nimittäin tuollainen pyöreä naama kuin karhulla ja olet
  tukeva ja tanakka ja astuskelet hajareisin, aivan kuin karhu. Vanhako
  sinä olet?
  -- Viidentoista vuotias.
  -- Eipä uskoisi, kylläpä olet ikääsi nähden kookas.
  Näin oli hän saanut nimen ja Karhuksi kutsuttiin häntä piankin koko
  rykmentissä, sillä kaikkien huomio kääntyi häneen heti kun hän hevosen
  selässä näytti taitoaan. Ja siinä hän olikin oikea mestari, hän
  saattoi pysyä seisaaltaan hevosen selässä ajaessaan täyttä laukkaa
  ja istuessaan satulassa hän saattoi putoamatta kumartua niin syvälle
  sivulle, että osasi ottaa minkä esineen tahansa maasta.
  Tehdessään miesten huviksi kaikellaisia temppujaan osoitti Karhu
  kyllä vilkkautta, mutta sotamiesten seurassa hän oli jäykkä, juro
  ja harvasanainen. Hän ei koskaan yhtynyt sotilaitten keskusteluihin
  ja vastasi vain lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta aina
  hän kuunteli toisten puheita varsinkin silloin kun ne sodasta
  keskustelivat. Ja kun muut innostuivat, niin pysyi hän vaiti, hänen
  harmaat silmänsä vaan tulivat tummemmiksi. Ja varsinkin Adlercreutzistä
  puhuttaessa ne hohtivat niin ihmeellisesti ja hän oli silloin kaunis,
  niin omituinen valo levisi hänen muuten rumille kasvoilleen.
  Sotilaat oppivat pitämään tuosta hiljaisesta pojasta, joka aina oli
  valmis toisia palvelemaan.
  Eräänä iltana kun uusmaalaiset rakuunat lämmittelivät eräässä pirtissä,
  tuli sisään hämäläinen kuriiri. Heti hänen astuttuaan sisään vetäysi
  Karhu tuvan perimpään kolkkaan. Hän olisi pysynyt siellä, elleivät
  halot takassa olisi loppuneet ja korpraali käskenyt häntä menemään
  noutamaan lisää. Sanaakaan sanomatta nouti Karhu pihalta halkoja ja
  laski ne permannolle takan viereen. Hämäläinen kuriiri katsoi hyvin
  pitkään häneen ja kun Karhu aikoi jälleen palata nurkkaansa, sanoi hän
  pilkallisesti:
  -- Vai täällä sinäkin olet?
  Karhu tuli aivan kalpeaksi eikä sanonut sanaakaan. Kaikki pirtissä
  olijat katsoivat häneen. Syntyi pitkä äänettömyys. Lopulta läksi Karhu
  liikkeelle ja sanaakaan sanomatta, katsomatta kehenkään hän meni
  pihalle. Hän hengitti raskaasti seisoessaan pakkasessa ulkosalla.
  Sitten hän meni riihen luo, jonka oveen hän oli sitonut hevosensa,
  asettui sen viereen seisomaan, siveli sen kaulaa ja toisella kädellään
  syötti sille heiniä. Hämärässä hän näki, miten hämäläinen sotilas läksi
  talosta ja kohta huomasi hän rakuunojenkin valmistautuvan lähtöön. Hän
  päästi hevosensa irti, hypähti satulaan ja ajoi toisten luo. Hänen
  lähestyessään vaikenivat kaikki ja hän huomasi, miten jokainen häntä
  väisti. Karhu ei uskaltanut ajaa hevostaan rivin alkupäähän, jossa
  hän tavallisesti oli ollut ja hän huomasi, miten toinen jo otti hänen
  paikkansa. Hän pysytteli viimeisten joukossa pihamaalta lähdettäessä,
  mutta kun hän ajoi hevosensa viimeisen rakuunan rinnalle, niin tämä
  karautti äkkiä ratsuaan ja jätti Karhun yksin. Karhu näki, miten kaikki
  häntä karttoivat. Arkana jäi hän yhä kauemmaksi toisista eikä kukaan
  näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Lopulta pysäytti hän hevosensa
  kokonaan ja antoi toisten ajaa yhä loitommalle.
  Hän oli niin iloinnut sotilaitten seurasta ja nyt hän huomasi, miten
  yksin hän oli, kun kaikkien ystävällisyys oli haihtunut tuon hämäläisen
  sotilaan kertomuksen johdosta. Ja Karhu tiesi, mitä tämä oli kertonut
  tovereilleen, eikä hän sen vuoksi uskaltanut puolustaakaan itseään.
  Hänellä oli häpeäpilkku elämässään ja hän tiesi kaikkien välttävän
  häntä heti sen tiedettyään.
  Kauvan hän antoi ratsunsa seisoa paikallaan. Se kävi jo levottomaksi,
  mutta Karhu ei sitä huomannut, hän tuumi lähtisikö kokonaan pois
  sotaväestä.
  Silloin kuului hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta kaukaa. Se oli
  Adlercreutz, joka saapui oman vartiojoukkonsa kanssa. Siellä ei vielä
  hänestä tiedetty mitään, heidän seurassaan hän siis voi olla vielä
  jonkun aikaa. Hän odotti ratsujoukkoa tien syrjässä ja liittyi sitten
  heihin.
  Adlercreutz oli jäänyt viimeiseksi armeijasta viiden ratsumiehen
  keralla. Hän oli levoton, sillä aivan viimehetkellä oli hän saanut
  vakoojien kautta tietää, että venäläisiä joukkoja kulki pitkin seutua
  aikoen hyökätä suomalaisiin.
  Karhun liittymisen jälkeen eivät he olleet kauvaakaan ratsastaneet kun
  eräässä tien käänteessä ilmestyi äkkiä heidän eteensä parvi kasakoita.
  Nyt oli heidän käännyttävä tai hyökättävä kasakoitten rintaman läpi
  eteenpäin. Adlercreutz tuumi hetkisen, katsahti pieneen joukkoonsa.
  Heitä oli yhteensä seitsemän ja venäläisiä parikymmentä.
  -- Eteenpäin! komensi hän. Suomalaiset kannustivat ratsujaan. Syntyi
  vimmattu taistelu, mutta niin äkillinen oli ollut suomalaisten
  hyökkäys, että venäläisten joukko hajaantui ja Adlercreutz kiisi
  täyttä laukkaa miehineen eteenpäin. Penikulman päässä he pysähtyivät
  suureen kartanoon, jonne edeltäajanut rakuunajoukko oli asettunut yötä
  viettämään.
  Karhu näki entiset toverinsa ja nyt tiesi hän täytyvänsä lähteä pois.
  Adlercreutz oli mennyt kartanoon, jonka isäntä lämpimästi otti hänet
  vastaan. Karhu seisoi pihamaalla valmiina eroamaan joukosta, kun
  Adlercreutz ilmestyi portaille ja huusi:
  -- Minun vartiostoni!
  Nuo viisi miestä, jotka olivat ajaneet hänen seurassaan, riensivät
  portaitten luo. Adlercreutz laski heidän lukumääränsä ja sanoi sitten:
  -- Missä on se rakuuna, joka tiellä liittyi meihin?
  Karhu tiesi sillä häntä tarkoitettavan, eikä uskaltanut olla
  lähestymättä. Tultuaan portaitten luo viittasi kenraali heitä
  seuraamaan häntä kartanoon.
  Astuttuaan sisään jäivät rakuunat oven luo riviin, Karhu jäi arkana
  heidän taakseen.
  Adlercreutz lyhyenä, leveäharteisena käveli huoneessa ja kääntyi sitten
  rakuunain puoleen:
  -- Se oli lyhyt, mutta tulinen ottelu. Minä saan hengestäni kiittää
  teitä. Onko kukaan haavoittunut?
  Hän kulki miehen luota miehen luo kysellen, ja jokaisen hän tunsi
  nimeltään. Vaarallisia haavoja ei ollut kellään.
  -- Sepä oli onnen kauppaa, sanoi kenraali mielihyvillään hykerrellen
  käsiään.
  Hän näki Karhun toisten takana.
  -- Sinä olet se, joka tiellä liityit meihin? kysyi hän.
  -- Niin olen, vastasi Karhu.
  Toiset väistyivät syrjään, niin että hän nyt ensi kertaa seisoi
  Adlercreutzin edessä.
  -- Sinua minä en tunne? kysyi hän. Mikä on nimesi?
  -- Karhu.
  -- Ja kuulut rykmenttiini. Kuinka kauvan?
  -- Kaksi viikkoa.
  -- Kuinka vanha olet?
  -- 15 vuotta.
  Kenraali katsahti hämmästyneenä rotevaan poikaan, mutta ei sanonut
  sanaakaan. Hetkisen päästä hän kysyi:
  -- Mistä tulit tänne?
  Karhu kalpeni ja oli vaiti.
  -- Vastaa, mistä tulit tänne?
  Karhun päässä kiisivät ajatukset nopeasti eteenpäin. Nyt se siis oli
  tullut, ajatteli hän. Nyt hänen se täytyi sanoa, se, jota hän oli
  muilta salannut. Ja kenraalilleen hän ei voinut valehdella.
  -- Mistä sinä tulit? Etkö saa suutasi auki?
  -- Vankilasta.
  Adlercreutz oli hetkisen vaiti rypistäen silmäkulmiaan.
  -- Sinä karkasit?
  -- Niin.
  -- Mistä rikoksesta olit tuomittu?
  Karhu tuli aivan punaiseksi ja vastasi hiljaa:
  -- Varkaudesta.
  Ankarana kajahti kenraalin ääni:
  -- Etsi sitten onneasi muualta. Minun rykmentissäni ei ole varkaita.
  Riisu univormutakkisi pois. Heti paikalla. Ei hetkeäkään enää saa se
  olla ylläsi.
  Karhu oli aivan kalpea. Olisihan hän vapaaehtoisestikin lähtenyt
  pois sotaväestä, mutta nyt hänet ajettiin. Ja sen teki kenraali
  saatuaan kuulla, että hän oli varas. Hän avasi takkinsa napit ja
  riisui sen yltään. Adlercreutz oli kääntänyt selkänsä sotilaille ja
  seisoi ikkunan luona katsellen pihalle. Tuvassa oli aivan hiljaista,
  sotilaat seisoivat aivan jäykkinä katsomattakaan Karhuun. Tämä kääri
  takin hellävaroen kokoon ja laski sen penkille. Kenraali kääntyi ja
  aikoi juuri käskeä häntä poistumaan tuvasta, kun sanat kuolivat hänen
  huulillaan. Hänen katseensa osui pojan rintaan. Risainen paita oli
  aivan verinen.
  -- Oletko haavoitettu? kysyi hän.
  -- Pari naarmua.
  -- Missä ne sait?
  -- Äsken.
  -- Taistelussa kasakkain kanssa?
  -- Niin.
  -- Se olit sinä, joka sait iskun, kun eräs kasakka aikoi iskeä minuun?
  -- Minä se olin, sanoi Karhu hiljaa. Hän, joka taistelussa oli ollut
  niin urhoollinen, oli nyt arka ja ujo.
  Adlercreutz käveli hetkisen huoneessa edes ja takaisin. Sitten hän
  kääntyi Karhun puoleen. Äänensä oli käskevä, mutta samalla hellä:
  -- Pue takki yllesi!
  Karhu sävähti, hän ei ensin tahtonut ymmärtää käskyä. Hänkö saisi pukea
  takin jälleen ylleen! Sitä ei siis otettaisikaan häneltä pois! Hän
  saisi siis kuitenkin kuulua rykmenttiin.
  -- Pue takki yllesi, sanoi Adlercreutz uudelleen.
  Karhu sieppasi takin penkiltä ja puki sen nopeasti ylleen. Mutta vasen
  käsi ei löytänytkään hihan reikää, hän koetti nostaa kättään, se ei
  noussut. Hän katsahti arasti kenraaliin, ikäänkuin pyytäen anteeksi
  sitä, ettei hän osannut noudattaa hänen käskyään. Adlercreutz huomasi
  pojan avuttomuuden, hän tarttui Karhun hervottomaan käteen, nosti
  paidan liian ylös, ja ammottava verihaava tuli näkyviin.
  Adlercreutz avasi nopeasti oven ja huusi ulkona vahdissa olevalle
  sotilaalle:
  -- Kutsu välskäri tänne!
  Nyt uskalsi Karhu kysyä:
  -- Minä saan siis jäädä tänne?
  -- Saat.
  -- Eikä minulta enää koskaan oteta univormua pois?
  -- Ei.
  -- Vaikka minä olenkin ollut vankilassa?
  -- Se on nyt unohdettu.
  Karhun teki mieli sanoa jotain, kiittää, luvata jotain, mutta ei
  löytänyt sanoja. Veri kohosi hänen poskillen ja hänen silmänsä olivat
  tummat katsoessaan kenraaliin.
  -- Kyllä minä vielä näytän, ajatteli Karhu, ettei hän suotta ollut
  minulle ystävällinen.
  Samassa riensi välskäri sisään. Kenraali sanoi hänelle osoittaen Karhua:
  -- Sido tuon pojan haavat, hän sai ne pelastaessaan tänään henkeni.
  Sitten kääntyi hän Karhun puoleen ja sanoi:
  -- Tänä päivänä sinä olet sovittanut sen, mitä ennen lienetkin
  rikkonut. Uusi sellainen teko ja minä mainitsen nimesi päiväkäskyssä.
  Päiväkäskyssä! Oikein Karhu säpsähti, sehän oli suurin kunnia, minkä
  sotilas voi saavuttaa. Nimi päiväkäskyssä! Ja hän tiesi, että niin
  kauvan kuin vaaroja oli, hän saattoi sen saavuttaa. Ja vaaroja ei sodan
  aikana puuttunut, eikä siis tilaisuutta urhoollisuuteen.
  Kun välskäri sitoi hänen haavojaan ja ompeli käsivarressa olevaa
  pistimen tekemää haavaa, kysyi hän:
  -- Koskeeko?
  Karhu nauroi ääneen, niin lapsellinen oli hänen mielestään tuo kysymys.
  Ja hänen naurunsa sointui niin oudolta, sillä hän ei koskaan sitä ennen
  ollut nauranut.
  Haavoistaan huolimatta hän kuljeskeli pitkin pihamaata, kävi viemässä
  ratsunsa talliin ja puheli sille hiljaa taputellen sitä kaulalle ja
  kokosi suuren tukon heiniä sen eteen.
  Kun kenraali teki iltatarkastuksen, seisoi Karhu rivissä jälleen omalla
  paikallaan ja kenraali nyökkäsi hänelle astuessaan hänen ohitseen.
  Karhu oli siitä onnellinen. Kenraali oli ystävällinen hänelle,
  vankilasta karanneelle varkaalle, kaikkien nähden!
  Isossa väentuvassa hän aikoi asettua syrjään muista levolle, kun kuuli
  vanhan rakuunan Hakalan mainitsevan hänen nimeään:
  -- Karhu! Tule tänne, poika!
  Hakala kokosi runsaasti olkia tuvan perälle hänelle vuoteeksi. Kun hän
  astui sinne miesten ohi, ei kukaan enää katsonut vihamielisesti häneen,
  muutamat nyökkäsivät hänelle ja pari ojensi kättäkin. Kaikki oli siis
  taas hyvin, kaikki sovitettu yhden teon kautta.
  Ei hän voinut nukkua. Haavoja kivisti hiukan, mutta mielensä oli niin
  pehmeä ja hyvä. Ja tietämättä miksi, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä
  ja hän itki hiljaa.
  Koko tupa nukkui, kuului vain miesten raskas hengitys. Ja Karhusta
  tuntui kuin jotain kovaa, tylyä, katkeraa, joka oli hänen mieltään
  painanut ja ahdistanut, olisi alkanut sulaa pois. Hän oli vapaa omasta
  häpeäntunteestaan ja tunsi olevansa toisten arvoinen, sillä se, jolle
  Adlercreutz oli nyökännyt, oli yhtä hyvä rakuuna kuin kuka muu tahansa.
  -- Mitä sinä itket? kysyi pimeässä ääni hänen vieressään.
  -- En mitään. Minun on vain niin hyvä olla.
  Karhu nieli kyyneleensä, rukoili iltarukouksensa, rukoili kaikkien
  puolesta, rukoili varsinkin kenraalinsa puolesta. Hän ei saanut kuolla,
  hänen täytyi elää siksi, kunnes hän, Karhu, oli saanut tulla hänen
  päiväkäskyynsä, kunnes Adlercreutz omalla kädellään kirjoittaa hänen
  nimensä paperille, jonka kuningas saa lukea.
  Lopulta painuivat hänen silmänsä umpeen, tuvassa kuului vain nukkuvien
  miesten hengitys ja sirkan sirinä uunin takaa.
   * * * * *
  Armeija kulki yhä pohjoista kohden antautumatta taisteluun venäläisten
  kanssa. Sotilaat olivat alakuloisia ja katkeria, he olisivat tahtoneet
  taistella, mutta sitä ei sallittu. Talonpoikien avulla venäläiset
  jakelivat suomalaisille kirjoituksia, joissa heitä kehoitettiin
  antautumaan. Kun sellainen kerran joutui Karhun käsiin, niin häpesi hän
  sitä, että sellaista uskallettiinkaan ehdoittaa suomalaisille.
  Silloin tällöin uskalsivat sotilaat kysyä päälliköltäänkin, milloin
  aletaan taistella. Adlercreutz oli vaiti.
  Armeija saapui Siikajoelle. Suomalaisen armeijan asema oli nyt niin
  edullinen, että Adlercreutz päätti ryhtyä taisteluun. Se tieto herätti
  sotilaissa tavatonta riemua. Vihdoinkin saatiin siis ryhtyä otteluun.
  Taistelu oli kiivas, suomalaiset taistelivat monta tuntia
  urhoollisesti, mutta täytyi heidän lopulta peräytyä. Karhu näki tämän
  ja oli vimmoissaan. Täytyisikö armeijan taaskin lähteä pakoretkelle!
  Äkkiä saapui hyökkäyskäsky. Adlercreutz oli nähnyt heikon paikan
  vihollisten rintamassa ja sitä kohden hän äkkiä lähetti ratsuväkensä.
  Hurraa-huudoilla ottivat sotilaat tämän hyökkäyskäskyn vastaan.
  Innoissaan joutui Karhu hämäläisten joukkoon, jotka etumaisina
  ryntäsivät. Hän iski kuin vimmattu, huusi ja hyökkäsi eteenpäin.
  Hän tiesi kenraalin katselevan kunnaalta joen toiselta puolelta ja
  odottavan taistelun tulosta, josta niin paljon saattoi riippua.
  Nyt tiesi Karhu sen hetken tulleen, jolloin hän voisi näyttää
  urhoollisuuttaan. Kasakan pistin osui häneen, hän pysyi horjumattomana
  hevosensa selässä. Mutta eräs vihollinen osui miekallaan hänen
  otsaansa. Hän tunsi kaiken mustenevan ympärillään, hän horjahti,
  koetti pidellä hevosen harjasta kiinni, mutta hän putosikin alas
  hankeen. Kun hän kylmässä lumessa virkosi tajuntaansa, huomasi hän
  taistelun loitonneen ja suomalaisten peräytyvän. Hän näki vieressään
  kuolleen upseerin, se oli hämäläisten johtaja, luutnantti Kihlström.
  Hänen miekkansa oli vielä hänen kädessään. Karhu koetti nousta,
  horjahti, nousi uudelleen. Hän tahtoi päästä taisteluun, hänen täytyi
  jaksaa nousta. Jo jaksoi hän pysyä seisaallaan, hän tahtoi rientää
  taisteluun, mutta hänellä ei ollut asetta. Hän otti miekan kuolleen
  luutnantin kädestä ja alkoi astua hangessa taistelevia kohden. Hevonen,
  jolla ei ollut ratsastajaa, kiisi hänen ohitseen, hän sieppasi sen
  kiinni, hyppäsi satulaan ja riensi sinne missä hämäläiset taistellen
  peräytyivät. Miekkaansa heiluttaen ja huutaen hän kiisi eteenpäin.
  Hämäläisten avuksi tuli uusmaalaisia rakuunoita, hänen omaa väkeänsä.
  Ne tunsivat hänet, ja yhdessä he ryntäsivät jälleen venäläisiin. Karhu
  oli kuten kirkastettu ajaessaan ratsun selässä, hän oli avopäin, kalpea
  ja silmät kiiluivat tummina. Hänen kasvoilleen valui verta otsassaan
  olevasta haavasta. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin se, että
  heidän täytyy voittaa nyt, kun kenraali kunnaalta seurasi taistelua.
  Vähitellen alkoivat venäläiset peräytyä, ne taistelivat vielä
  vimmatusti, mutta lopulta pakenivat. Voitto oli suomalaisten!
  Oli tullut jo ilta. Joen jäällä asteli hiljaa hevonen ja sen selässä
  makasi nuori mies, joka oli tarttunut lujasti hevosen ohjaksiin. Ne
  olivat kietoutuneet hänen käsiensä ympäri ja estivät häntä putoamasta.
  Karhu irroitettiin pyörtyneenä satulasta ja vietiin Siikajoen
  pappilaan, jossa haavottuneita sidottiin.
  Hän oli tainnoksissa koko ajan. Nyt makasi hän olkivuoteella toisten
  haavottuneiden joukossa.
  Adlercreutz käveli sairaiden välitse kuten etsien jotakuta. Avatessaan
  silmänsä näki Karhu hänen seisovan vieressään. Hän katsoi päällikköönsä
  ja tämä näytti ymmärtävän hänen katseensa, sillä hän sanoi:
  -- Minä näin sen.
  Tyytyväisyyden hymy levisi Karhun kuolemankalpeille kasvoille.
  -- Ja huomenna sinä olet päiväkäskyssä.
  Karhu aikoi nousta, mutta ei jaksanut, hän putosi raskaasti vuoteelleen
  ja kaikki pimeni hänen silmissään. Kun hän ne jälleen avasi, näki hän
  kenraalin seisovan koko esikuntansa seurassa hänen vieressään. Ja
  hän näki, miten Adlercreutz irroitti rinnastaan kunniamerkin, joka
  annettiin urhoollisuudesta taistelutantereella, ja kiinnitti sen hänen
  rintaansa veriseen paitaan sydämen kohdalle.
  -- Minun kenraalini! sanoi Karhu hiljaa. Nyt minä kuolen! Hänen
  silmänsä ummistuivat ja hengitys tuli yhä heikommaksi, kunnes vihdoin
  taukosi.
  Seuraavana aamuna laskettiin Siikajoen sankarit suureen yhteiseen
  veljeshautaan, ja liput painuivat alas, kun kenraali heitti kourallisen
  multaa erään vaaleatukkaisen pojan rinnalle, jossa loisti talviauringon
  valossa kunniamerkki.
  
  
  Napukka.
  
  Kyllä se Napukka nimeään vastasi, pieni se oli, tavattoman pieni,
  vaikka olikin jo seitsemän vuoden vanha. Olisi luullut, ettei sillä
  ikää ollut kolmea vuotta enempää. Ja ruma se oli. Tukka oli likaisen
  keltainen ja törrötti joka suuntaan, eikä sitä millään harjalla olisi
  saanut jakauksella pysymään. Naama oli aivan pyöreä ja sen keskellä
  pikkuinen pysty nokka, silmät olivat pienet ja pyöreät ja suu suuri.
  Ja sitten sääret! Ne olivat aivan väärät, ne olivat aivan kuin padan
  korvat. Ruma se Napukka oli, todella ruma. Mutta viisas poika se oli,
  osasi jo lukea ja kirjoittaa, ja minkä se kerran luki, sen se myös
  muisti. Eikä ollut vielä muuta kuin seitsemän vuotias! Ja kun sen
  kanssa keskusteli, niin huomasi, että ymmärsi se maailman menosta
  enemmän kuin monet aikamiehet. Sodasta Napukka varsinkin tiesi tarkoin
  kaikki, tunsi kaikkien päälliköiden nimet, tiesi kaikki armeijaosastot
  ja missä ne milloinkin olivat. Ainahan seudulle sattui tulemaan
  sotamiehiä, ja niiltäkös Napukka kyseli. Ja kun hän oli niin hauska
  poika ja niin viisas, niin vastasihan jokainen.
  Jokainen piti Napukasta ja teki mielellään kaiken sen, mitä poika
  pyysi. Ja parasta oli tehdäkin, sillä jollei Napukka saanut tahtoaan
  täytetyksi, alkoi hän huutaa, parkua oikein vimmatusti. Eikä se ollut
  mitään tavallista parkunaa, hänen äänensä soi kuin torvi, niin että
  kuulijan korvia vihloi. Paimenessahan Napukka oli äänensä sellaiseksi
  saanut, huutamalla ja hoilaamalla pitkin metsää. Ja kyllä karja sen
  kuuli ja tuli sitä kohden. Jokainen, joka ensi kertaa kuuli Napukan
  äänen, aivan hämmästyi, kuinka sellainen suuri ääni tuli niin pienestä
  ruumiista. Olisihan ihminen jaksanut vähän aikaa kuunnella tuota
  toitotusta, mutta kun Napukka jaksoi huutaa vaikka kuinka kauvan, niin
  johan sitä lopulta suostui vaikka mihin, jotta hän taukoisi. Tämän
  Napukka tiesi ja käyttikin parkunaansa hyväkseen. Hän ajatteli pikku
  päässään näin:
  -- Kullakin on oma voimansa. Voittaa se pikkuinenkin sen ison,
  voittihan Taavettikin Koljatin. Ja minun linkoni on minun kurkkuni.
  Ei Napukalla ollut enää isää eikä äitiä, hän oli aivan orpo, ja eli
  ihmisten armoilla. Anttilan talossa pidettiin häntä mielellään, sillä
  poika oli viisas ja vilkas. Kesällä hän oli paimenessa ja sai karjan
  tottelemaan itseään. Kun hän ensi kertaa paimensi Anttilan karjaa, niin
  härkä tuli vihaisena Napukkaa kohden ja aikoi viskaista tuon nulikan
  ilmaan. Mutta Napukka parkasi, voi, hyvänen aika, kuinka hän parkasi.
  Härkä jäi silmät selällään ja häntä pystyssä tätä ihmettä katsomaan.
  Ja kääntyipäs, kääntyipäs poispäin eikä uskaltanut puskea. Mutta kun
  härkä kääntyi, niin silloinpas Napukka sivalsi sitä karahkalla selkään,
  ja siitä päivästä oli Napukka Anttilan karjan komentaja. Talvella
  hän oli opettanut lapsia lukemaan ja kova komento kävi tuvassa,
  jossa Napukka opettajana oli. Maantielle kuului kun Napukka parkaisi
  jollekulle laiskurille. Kauppilan Eemeli, joka oli pitkä poikaroikale,
  jo yhdentoista vanha, mutta ei osannut vielä lukea, ei kerran tuntenut
  i:tä. Mutta silloinkos Napukka huusi hänen korvaansa i--i niin kovaa,
  että Eemeli toiseen päivään asti ei sillä korvalla kuullut yhtään
  mitään. Mutta sen jälkeen Eemeli oppi ja pian luisti lukeminen kuin
  vettä vain.
  Sota läheni kylää. Viereisessä pitäjässä oli venäläisiä sotilaita ja
  pian ilmestyi Anttilaan suomalaista sotaväkeä. Venäläiset ajoivat
  heitä takaa. He asettuivat talon luo suurien kiviröykkiöiden suojaan,
  ja pitivät uskollisesti puoliaan. Venäläisiä lähestyi yhä enemmän,
  ne alkoivat saartaa pientä parvea. Talosta, joka sijaitsi kunnaalla,
  näki etäälle joka taholle. Seuraavana päivänä ilmestyi venäläisiä jo
  talon toisellekin puolelle, metsän laitaan. He luulivat varmaankin
  suomalaisten joukkoa suuremmaksi ja sen vuoksi viivyttelivät lopullista
  hyökkäystä. Eräänä yönä koettivat suomalaiset murtautua venäläisten
  rintaman läpi, mutta heidän täytyi palata taloon takaisin.
  Tämä pieni, kymmenmiehinen joukko oli tarkastelumatkallaan eronnut
  pääjoukosta, joka oli penikulman päässä. Jos heille vain saataisiin
  sana, niin silloinhan he voisivat tulla avuksi. Mutta miten pääsisi
  venäläisten rintaman läpi. Eräänä iltana eräs sotilas koetti pujahtaa
  talosta ja venäläisten huomaamatta päästä metsään, mutta he saivat
  hänet kiinni ja hän joutui vangiksi.
  Napukka kuuli, miten korpraali neuvotteli talon isännän kanssa asiasta.
  -- Ei mies pääse pujahtamaan täältä pois, sanoi korpraali, ei muu kuin
  nainen tai lapsi. Ja jollei sanaa saada pääosastolle, ei meistä parin
  päivän päästä ole ainoatakaan hengissä.
  Nyt kysyttiin talon naisilta, lähtisikö kukaan heistä tälle
  vaaralliselle retkelle. Naiset kiljaisivat kauhusta kuullessaan
  asiasta. Mennä venäläisten rintaman halki! Se on mahdotonta!
  Silloin Napukka vetäisi isäntää takin liepeestä ja kuiskasi:
  -- Kyllä minä menen!
  Isäntä oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:
  -- Kuule, poika, sinä et tiedä, mistä on kysymys.
  -- Kyllä minä tiedän, vakuutti Napukka. Mikkolan lähellä on pääjoukko.
  Minun pitäisi mennä sanomaan heille: Tulkaa meille, meillä on vieraita.
  -- Mutta sinun täytyisi pujahtaa venäläisten ohitse. Ne ottavat sinut
  kiinni.
  -- Oho! Minut kiinni! No, kylläpä ne sitten olisivat aika jehuja. Eihän
  teidän iso sonnikaan uskaltanut käydä minun kimppuuni, ei silloin
  venäläinenkään.
  Korpraali kuuli keskustelun ja sanoi:
  -- Poika näyttää terävältä, voihan koettaa. Jos ne hänet saavat kiinni,
  niin eivät ne toki lapselle mitään pahaa tee.
  -- Koettakoonpas vaan, tiuskasi Napukka. Kyllä minä näytän heille.
  Asia päätettiin, Napukka sai lähteä. Jotta häntä perillä uskottaisiin,
  sai hän pienen paperipalan mukaansa. Sille oli Korpraali kirjoittanut
  asiansa. Ensin annettiin Napukalle hyvä ateria, jotta hän jaksaisi
  matkan kulkea.
  Hän meni navetan parvelta hakemaan saappaitaan. Juuri kun hän aikoi ne
  vetää jalkaansa, hän tuumi, minne hän kätkisi kirjeen, jotta venäläiset
  eivät sitä saisi käsiinsä, jos sattuisivat ottamaan hänet kiinni. Jos
  sen pistäisi saappaasen, niin sieltä se varmasti haettaisiin. Äkkiä
  häntä alkoi kovasti naurattaa. Hän oli löytänyt varman piilopaikan,
  sellaisen, ettei sieltä kukaan hakisi. Hän riisui paikatut housunsa
  jalastaan, ratkoi istuimen kohdalla olevan paikan yhden reunan irti
  ja pisti kirjeen sinne. Ja kun hänellä aina oli neula ja lankaa
  vaatteittensa parsimista varten, niin ompeli hän pian reunan taas
  kiinni. Nyt oli kirje turvassa, sellaisessa paikassa, ettei sieltä
  kukaan ymmärrä sitä etsiä.
  Hän veti housut taas jalkaansa, kiskaisi saappaat jalkaansa ja meni
  pihamaalle.
  -- Onko sinulla kirje? kysyi korpraali.
  -- Tietysti on.
  -- Missä se on?
  -- Onhan vain vississä paikassa.
  -- Missä?
  -- Sellaisessa, ettette tekään sitä löytäisi.
  -- Onnea matkalle sitten, sanoi korpraali.
  Napukka kuuli lähtiessään hänen sanovan isännälle:
  -- Minä luulen, että tämä tuuma oli turha. Ei hän voi asiaa toimittaa.
  -- Koetetaan, vastasi isäntä. Se on viisas poika, ja minä uskon, että
  hän jollain koiranjuonella ajaa asiansa. Se poika on tottunut saamaan
  tahtonsa täytäntöön.
  Tuo isännän lause miellytti Napukkaa. Mutta se korpraali oli typerä.
  Oli muka niin varma asiastaan, vaikkei Napukkaa tuntenutkaan. Se
  suututti, ja hän päätti kiusallakin toimittaa asiansa.
  Napukka juoksi mäen rinnettä tietä alas. Kun hän väärine säärineen
  livisti ja tomu pöllysi hänen ympärillään, niin olisi luullut suuren
  kerän menevän alas. Maantie kulki peltojen halki. Venäläisiä ei näkynyt
  missään. Napukka oli heittänyt juoksunsa ja käveli. Hänen sydämensä
  löi kiivaasti, sillä hän tiesi, että tuolla, missä tie jatkuu metsään,
  siellä niitä venäläisiä on. Hän koetti eroittaa niitä. Ei ketään
  näkynyt. Kaikki oli rauhallista.
  -- Parasta on sentään valmistua, jos tässä saisi niinkuin ravata,
  ajatteli Napukka, riisui saappaat jalastaan ja otti ne käteensä.
  Yhä lähemmäksi hän tuli metsän reunaa. Ei näkynyt vihollista, ei
  missään. Jo oli hän ensimäisten puiden kohdalla, kun kuula suhahti
  hänen ohitseen. Nytkös Napukka sai jalat alleen. Hui, kuinka sitä
  mentiin. Saappaat hän heitti tien sivuun ja ravasi täyttä kyytiä. Mutta
  takaa kuului juoksua. Se tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi. Napukka
  ponnisti voimiaan, mutta takaa-ajaja tuli jo aivan kintereillä. Samassa
  se jo ennätti hänet, sieppasi Napukasta kiinni, ja siinä hän nyt oli
  räpistelemässä venäläisen sotilaan kynsissä.
  -- Anna minun mennä! tiuskasi Napukka.
  Mutta siitäkös sotilas välitti. Hän tarttui Napukkaa niskasta kiinni