Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast - 1

  
  LALLI; TUOMAS PIISPA; MAUNU TAVAST
  Kirj.
  Eino Leino
  
  1907, 1908 ja 1909.
  
  SISÄLLYS:
  LALLI. 4-näytöksinen.
  TUOMAS PIISPA. 4-näytöksinen legenda.
  MAUNU TAVAST. 4-näytöksinen legenda.
  
  
  
  LALLI
  4-näytöksinen
  (Naamioita II, 1907)
  
  HENKILÖT:
  HENRIK PYHÄ, Suomen apostoli.
  LALLI, talonpoika.
  KERTTU, hänen vaimonsa.
  SINIKKA, hänen tyttärensä.
  INKO, metsänkävijä.
  TUURA, kylänvanhin.
  Paikka: Lallin tupa. Aika: 1158 j.Kr.
  
  
  ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
  
  Talvi-ilta. Päre palaa pihdissä, tuli takassa. _Lalli_ oikealla pitkän
  pöydän päässä tahkoaa kirvestä. _Kerttu_ karsinanpuolella vääntää
  värttinätä. Vaitiolo.
  
  KERTTU: Lalli!
  LALLI ei vastaa.
  KERTTU (kovemmin): Tahtoisin kanssasi puhua, Lalli.
  LALLI (kärsimättömästi): Puhu, puhu!
  KERTTU (sysää värttinänsä syrjään, nousee, kävelee poikki näyttämön ja
  istuu rahille pöydän toiselle puolen; painokkaasti): Tyttärestämme
  haastaa halaisin.
  LALLI: Mitä hänestä?
  KERTTU: Hän viipyy kauan ulkona.
  LALLI: Kah, metsä on mieluisa hänelle.
   (Vaitiolo.)
  KERTTU: Minne luulet hänen menneen?
  LALLI: Kuulit, kun sanoi: läksi hiihtelemään kuutamoisessa yössä.
  KERTTU: Katsomaan jänislankojaan?
  LALLI: Lie mennyt rihmojaan kokemaan.
   (Lyhyt vaitiolo.)
  KERTTU (painokkaasti): Paras olisi kenties, että itse kokisit rihmasi,
  Lalli.
  LALLI: Sinikka tekee sen niin mielellään.
  KERTTU: Sen kyllä uskon. Mutta oletko tuuminut tuota, miksi hänestä nyt
  äkkiä on tullut niin innokas metsänkävijä?
  LALLI: Kah, ihana on kulkea illan kuutamolla.
  KERTTU: Luulet hänen erässä kulkevan? Kun ei itse sattuisi satimeen!
  LALLI (hymyillen hiljaa): Isänsä tytär on Sinikka. Pitää herkät hiiren
  korvat. Välttää erämiesten ansapuut.
  KERTTU: Ansat kiertää, erämiestä ei kierrä.
  LALLI (katsoo häneen): Tiedätkö jotakin?
  KERTTU: Tiedänpä, mitä tiedän. Kaksi varjoa vierekkäin kuutamoisilla
  hangilla hiihtelee.
  LALLI (hymähtäen): Hiihtää tyttö kilpaa kuvajaisensa kanssa.
  KERTTU: Inko metsämies on hänen kerallaan. Toistaan huhuilevat he
  salojen siimeksessä.
  LALLI: Inko?--(Hymähtäen.) Hyvä, kun huhuilevat.
  KERTTU: Niin sanot sinä.
  LALLI: Mitäpä itse virkat?
  KERTTU: Inko? Mikä on Inko? Köyhä metsänkävijä, ilman peltoa, ilman
  niittua, vailla edes vakinaista elosijaa maailmassa. Hänellekö tyttären
  työntäisimme?
  LALLI (piloillaan): Maasta ei kelpaa, taivaasta ei anneta.
  KERTTU (arvokkaasti): Turun rikkaimmat kaupit Sinikan oikeat kosijat
  ovat.
  LALLI (kuten edellä): Mutta kun ne eivät tule.
  KERTTU (alakuloisesti): Eivät.--(Lyhyt vaitiolo.) Eiväthän ne tule, kun
  sinä et liiku missään. Kävisit kerran edes Kokemäellä tyttöinesi.
  LALLI: Käythän sinä.
  KERTTU: Ei se ole saman veroista.--(Huokaa.) Mistäpä ne kosijatkaan
  meidät täältä korven keskeltä löytäisivät!
  LALLI (huoaten piloillaan): Siinäpä se.
  KERTTU: Siksi pitäisi sinun toki vähän liikkua oman talosi takamaita
  ulompana. Elät kuin karhu pesässäsi.
  LALLI: Kun on pesä, näetkös.
  KERTTU: Onhan toisillakin, mutta käyvät ne sentään markkinoilla ja
  muualla.
  LALLI (vakavasti): Näiden neljän seinän sisällä on minun maailmani.
  KERTTU: Maailmasi on käynyt ahtaaksi, Lalli.
  LALLI (hymähtäen): Taikka kenties minä leveämmäksi.
   (Vaitiolo.)
  KERTTU: Sinä olet käynyt niin harvapuheiseksi viime aikoina.
  LALLI: Häh?
  KERTTU: Ja niin synkkämieliseksi. Tuskinhan enää päiväkausiin suutasi
  aukaiset.
  LALLI: En ole ennenkään ollut mikään kielenpieksäjä luonnoltani.
  KERTTU: Et. Mutta nyt näytät aivan mykistyneen.
  LALLI: Soitat sinä suuta minunkin sijastani.
  KERTTU: Lienenkö liiaksi suupaltti minäkään!--(Vaitiolo.) Kolkkona käyt
  sinä kotona, synkkänä korvessa...
  LALLI (jyrkästi): Entä sitten? Eivätkö ole omat askeleeni?
  KERTTU: Ka, ka...
  LALLI: Milloin loppuu lappamisesi?
  KERTTU (loukkaantuneena): Saatan kaiketi minä sen lopettaa.--
  (Vaitiolo.) Mutta Sinikankin vuoksi, ajattelin...
  LALLI: Mikä hätä hänellä on?
  KERTTU: Ei hätä, eipä mikään. Mutta on minusta paha nähdä, miten hän
  pelkää ja kammoaa sinua.
  LALLI: Sinikka?
  KERTTU: Niin. Kohta hän ei tohdi liikahtaa edes sinun läsnäollessasi.
  LALLI (kiivaasti): Se ei ole totta!
  KERTTU: Mitäs minulle äyskit!--Milloin lienet viimeksi häntä
  puhutellut?
  LALLI ei vastaa.
  KERTTU: Siinä näet itse. Niin vähän sinä välität hänestä,--Ja nyt
  tahdot sinä naittaa hänet miehelle, joka...
  LALLI: Sen asian Sinikka itse päättäköön.
  KERTTU: Ja minä sanon, että vaikka hänet hukka perisi...
  LALLI: Ei sovi sutta sisälle manata.
  KERTTU: ... niin Inko häntä ei ikinä saa!
  LALLI: St! Taitaa tulla tyttö!
  SINIKKA tulee arkana, posket pakkasesta punertavina, katsoen
  kummallekin kupeelleen; riisuu lakkinsa ja kintaansa, puhaltaa
  sormiinsa, vilkaisee isäänsä, taas äitiinsä ja pujahtaa sitten nopeasti
  värttinänsä ääreen karsinanpuolelle.
   (Vaitiolo.)
  KERTTU: No, oliko käynyt rihmaan?
  SINIKKA (säpsähtäen): Rihmat?--(Hämillään.) Äiti, minä aivan
  unohdin ne.
  KERTTU: Eipähän se liene ensi kertaa tapahtunut.
  SINIKKA: Ilta oli niin ihana...
  KERTTU: ... ja veri niin vetävä!
  SINIKKA vaikenee ja painaa päänsä alas.
  KERTTU: Kovinpa poskesi palavatkin. Lienet lujastikin hiihtänyt?
  SINIKKA (hiljaa): Hiihdin.
  KERTTU: Kilpaa kuvajaisesi kanssa?
  SINIKKA: Kuva----?
  KERTTU: Niin sitä isäsi arvelikin tässä.
  SINIKKA katsoo säpsähtäen isäänsä ja vaikenee.
  KERTTU: Siitä taitavat silmäsikin sädehtiä?
  SINIKKA (viattomasti): Niin, äiti, kuudan paistoi niin kauniisti...
  KERTTU: ... ja varjo hiihti niin kovasti!
  SINIKKA: Varjoko? (Hämmentyen.) Niin, se--hiihti!
  KERTTU: Ja sai kiinni sinut?
  SINIKKA: Saiko?
  KERTTU: Ja kääppäsi kättä sinulle?
  SINIKKA: Kättä?
  KERTTU: Ja suikkasi suuta sinulle?
  SINIKKA (vakaumuksella): Ei, äiti.
  KERTTU (välinpitämättömästi): Suu ei kulu suudellessa.--(Vaitiolo.) Ei,
  täytyy tästä lehmiläävässä käväistä. (Nousee.)
  SINIKKA (arasti): Minä menen, äiti.
  KERTTU: Kun vaan ei sattuisi varjo vastaan?
  SINIKKA (naivisti): Eei.
  KERTTU: Taitaa olla paras, kun itse menen. Ei tiedä, mikä yökyöpeli
  sattuu kartanolla liikkumaan.
   (Menee. Vaitiolo. _Sinikka_ istuu allapäin värttinänsä ääressä.
   _Lalli_ nousee ja lähestyy tytärtään.)
  LALLI: Onko totta, mitä äitisi sanoi minulle?
  SINIKKA: Mitä?
  LALLI (värähtävällä äänellä): Että sinä--pelkäät ja kammoat minua?
  SINIKKA: Enhän minä pelkää sinua, isä.
  LALLI: Ei olisi ihme, jos välistä vähän pelkäisitkin. (Hymyilee
  väkinäisesti.) Taidan olla toisinaan sangen totinen ja kummallinen.
  SINIKKA: Tiedänhän, isä, että sinulla on suruja.
  LALLI: Minulla?--(Jyrkästi.) Kuka sitä sanoo?
  SINIKKA (hämmentyen): Ei kukaan.
  LALLI (päätään nyykähyttäen): Inko on sanonut sitä.--(Vaitiolo.)
  Rakastatko Inkoa?
  SINIKKA: Isä! (Kätkee kasvot käsiinsä.)
  LALLI: Hyvä mies on Inko.--(Hymähtäen.) Mutta äitisi sanoo, että
  hänellä ei ole taloa.
  SINIKKA: Hän aikookin muuttaa pois, kauas täältä, salojen hämärään.
  LALLI: Ja sinä tahdot seurata häntä?
  SINIKKA (hiljaa): Niin.
  LALLI (ikäänkuin itsekseen): Kauas ... korpeen ... pois pahoista
  ihmisistä.
  SINIKKA: Sanoitko jotakin, isä?
  LALLI: En mitään.--Milloin tulee hän sinua pyytämään?
  SINIKKA (arasti): Hän lupasi tulla tänään.
  LALLI: Nyt? Heti?
  SINIKKA: Niin.--(Hiljaa.) Surettaako se sinua, isä?
  LALLI (kamppaillen liikutuksensa kera): Minua? Mitäs minusta!--Hän on
  tervetullut minun kattoni alle.
   (Vaitiolo. _Lalli_ palajaa entiselle paikalleen ja ryhtyy jälleen
   kirvestään tahkoamaan; unohtuu miettimään ja painaa pään käsiinsä.)
  SINIKKA (lähestyen häntä): Itketkö, isä?
  LALLI (kohottaen kasvonsa, joissa suurin tuska kuvastuu): Nyt katkesi
  viimeinen vihanta heinä minun mielestäni!
  KERTTU tulee takaisin ja istuu entiselle paikalleen karsinanpuolelle.
  SINIKKA palajaa takaisin värttinänsä ääreen.
   (Vaitiolo.)
  LALLI: Noh, näkyikö kyöpeleitä?
  KERTTU (välinpitämättömästi): Inko tuolla vaan tuntui suksiaan
  kolistelevan.
   (Vaitiolo.)
  INKO (tulee, jousi ja nuolikontti selässään, lintu pari kädessään):
  Rauha taloon.
  LALLI: Terve tulijalle.--Saloilta matka käy?
  INKO: Tulen Teljän kaupungista. Ammuin kuitenkin metsoparin tullessani.
  tuomisiksi ehtoisan emännän.
  KERTTU (ynseästi): Ei ole riistan puute tässä talossa.
  INKO (hyvänsävyisesti): Kyllä tiedetään, että aitat ovat laajat
  Lallolassa. Mutta lisänä rikka rokassa, sanoo sananlasku.
  KERTTU: Ja rohkea rokan syö, arvelet sinä? (Sivukatseella Sinikkaan.)
  Mutta luulenpa, että saat kuin saatkin siinä suhteessa nuolla näppiäsi.
  INKO (heittää linnut ovensuuhun): Lahja on lahja köyhänkin miehen.
  KERTTU: Siksi kiitänkin sinua--kihloistasi!
  LALLI: Kissa kiitoksella elää.--(Iskien silmää Sinikalle.) Eikähän Inko
  niillä asioilla liiku. Minä takaan hänet.
  KERTTU (mutisten): Taitaa olla siinä Tuppurainen Tappuraisella
  takausmiehenä. (Nousee ja korjaa linnut.)
  LALLI: Saata kuitenkin haarikka käteen metsänkävijän.--Kah, mitä
  taivastelet, eukko!
  KERTTU (menee eteiseen, laskee olutta tynnyristä ja tarjoaa tuopin
  ynseästi Ingolle): Juo, vaikka syömisen tarpeessa sinä enemmän lienet.
  INKO (nauraen): Hyvä vasikka elää juomallakin. (Juo ja tarjoaa haarikan
  takaisin.)
  KERTTU: Kovin näytät kuitenkin nälänkuoliolta. Milloin lienet viimeksi
  maistanut jumalan jyvää?
  SINIKKA (hiljaa): Äiti!
  INKO: Mistä sen päätät?
  KERTTU: Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen.
   (Vaitiolo. _Kerttu_ palajaa takaisin karsinanpuolelle. _Inko_,
   jonka silmät etsivät Sinikkaa, jää epäröiden ovensuuhun seisomaan.)
  LALLI: Paina puuta!
  INKO: Enpä tiedä,--taitaisi pitää tästä kotimajalle.
  LALLI: Kah, ethän tulta lainaamassa liene?--Istu!
  INKO riisuu jousensa ja nuolikonttinsa sekä istuu rahille pöydän
  toiselle puolen.
   (Vaitiolo.)
  LALLI: Mitä Teljässä teit?
  INKO: Kauppaa kävelin. Oli tullut sinne turkkisaksa Tallinnasta.
  LALLI: Hyvässäkö oli hinnassa metsän vilja?
  INKO: Sainhan kalua kaikenlaista.--(Vaitiolo.) Sinä kirvestä tahkoat?
  LALLI: Pyhät kuluvat tähdet taivaalla. On aika mesikämmenen kaatoon
  mennäkseni.
  INKO: Eikö keihäs kättä pitempi liene?
  LALLI: Varmempi on kirves vyössä.--(Vaitiolo.) Mitä muuta kuulit
  matkaltasi?
  INKO: Yhtä toista kaikenmoista. Oli sentään kumma suurin kumma.
  LALLI: Mikä?
  INKO: Kuului pyhä mies Turusta tulleen ja opettavan kansaa Kokemäen
  Ylistarossa.
  KERTTU (vilkkaasti): Lie ollut sama, joka kansan Kupittaalla kastoi?
  INKO: Sama lie ollut. Heinrikiksi ne sitä nimittivät.
  LALLI: Et käynyt kuulemassa miestä?
  INKO: Mitäpä minä hänestä!--Ja olihan tuo luvannut täälläpäinkin
  pistäytyä.
  LALLI: Vai oli.
   (Vaitiolo.)
  INKO: Ei se kenellekään kuulu pahaa tekevän, joka itsensä vain kastaa
  antaa ja ne uudet luvut päänsä päällä lukea. Mutta muuten suuttuu ja
  uhkaa Ristin soturit perästään lähettää.
  LALLI: Vai uhkaa.
   (Vaitiolo.)
  INKO: Sinua ei kastettu Kupittaalla?
  LALLI: Ei.
  INKO: Et tainnut olla koko tienoillakaan?
  LALLI: En.
  INKO: Vaikka kävi arpakapula?
  LALLI (harvakseen): Minä olen rauhan mies. Elän parhaiten omalla
  turpeellani.
   (Vaitiolo.)
  INKO: Minä siellä olin.
  LALLI: Missä?
  INKO: Tasapäässä taistelossa. Toki pakoon pääsin.
  LALLI (hymähtäen): Kiitä kinttujasi! (Ylenkatseellisesti.) Olihan
  siellä eukkokin.
  INKO: Mielitty?
  LALLI (kuten edellä): Kerttu sen nimi nyt kuuluu olevan. Kävi näet
  saamassa kylmän kylvyn.
  INKO (nauraen): Oikeinko umpisukkilossa?
  LALLI: Miten lie käytetty. Mutta Ristin mieheen se nyt sanoo uskovansa.
  KERTTU: Ka, enhän minä tuohon nyt niin täytisesti uskokaan, mutta kun
  tuli mennyksi niille Ukon juhlille...
  LALLI: Mitäs menit!
  KERTTU: Kävi aika pitkäksi korven keskellä. Ja joskushan tuon pitää
  Sinikankin päästä nuorten kisoihin.
  INKO: Missäs kukka, jos ei karkeloissa. (Nousee ja lähestyy Sinikkaa.)
  LALLI: Taisipa siellä emäntäkin pyörähdellä.
  KERTTU: Sinikka siellä enemmän pyöri.--(Tarkoituksella.) Ja olisi
  kosijoita ollut vaikka kymmenen joka sormen päässä!
  INKO (Sinikalle): Ei vienyt sinua vainolainen?
  SINIKKA: Ei.
  LALLI (hymähtäen): Eivät näet immestä huolineet.--Hunnullisen ennen
  huolivat Ristin miehet.
  KERTTU: Sinikka pääsi pakoon.
  LALLI: Olisit kaiketi sieltä itsekin päässyt, jos olisi mieli mennä
  ollut.
  KERTTU: Oli hyvinkin mieli. Mutta kun seisoi siellä niin paljon
  rautapukuisia ritareita ja niiden kypärät kiilsivät...
  LALLI: Niin sinä niinkuin harakka sitä kohti!
  KERTTU (haaveellisesti): Ja papit kulkivat pitkissä paidoissaan, joihin
  oli monta kaunista koruommelta kirjaeltu... Ja veisattiin, ja
  laulettiin, ja tuprusi suloinen savu sieraimiin, ja se pyhä mies
  saarnasi niin kauniisti...
  LALLI: Niin sinä töllöttämään niinkuin lehmä uutta konttia!
  KERTTU: Ka, kun sen silmät tuikkivat niinkuin kaksi tähteä taivaalla ja
  oudot sanat solisivat niinkuin hopeavirta hänen huuliltaan.
  (Haaveellisesti.) Ja sen ääni helisi...
  LALLI (matkien häntä): Ja sen kieli kilisi ja sen parta järisi!
  KERTTU: Ja sitten ne valoivat kylmällä vedellä minut.
  LALLI (jupisten): Mahtoivat paremmin valaa.
  KERTTU: Ja kasteessa minä sain nimen Kerttu.--(Haaveellisesti.) Mutta
  kyllä se oli ihanaa...
  INKO (nauraen): Vesi on vanhin voitehista.
  LALLI: Kauanko tuo sitten kannantavesi kaivossa pysynee. Mutta kyllä
  tuo eukko on ollut siitä asti aivan kuin hassastunut. Eihän se enää
  muusta puhuisikaan kuin siitä Ristin miehestä. Unissaankin se...
  KERTTU: Ole hupsimatta!
  LALLI: ... unissaankin se kääntelee ja vääntelee ja suhkaa ja sopottaa,
  niin että luulisi sen tuhannen takkiaista kimpussa olevan. Tokko tuosta
  enää kunnon ihmistä tulleekaan!
  INKO (on aina välillä kuiskutellut Sinikan kanssa): Onpa siinä ihmistä
  tarpeeksi.
  LALLI: Eukkoa liiatenkin!
  INKO (hymyillen): Näkyy kaivolta kotiin tämän talon emäntä.
  KERTTU: Näkyy, kenelle näytetään.
  LALLI: Mene sinne! Saat sieltä sanan sanasta ja kaksi paraasta.
  KERTTU: Eipä istu nyt tuppisuuna tämänkään talon isäntä. Sanat jokena
  juoksevat. Jos rahan jokaiselta saisin, niin enpä pieksäisi tässä
  minäkään kieltä penningittä.
  LALLI: Pennit sinusta on maksettu ja kalliit lunnaat lunastettu, mutta
  niin tuntuvat menneen kuin kankkusen kaivoon nekin rahat.
  INKO (nauraen): Vai menivät hukkaan hyvät humalat!
  KERTTU: Ainahan reikiä rahalla on. Ja kuka käski sikaa säkissä
  ostamaan?
  LALLI: Sitä minä olen tässä tuuminutkin, että taitaa pitää käydä
  hakemassa uusi kulta sieltä Hämeen puolesta, kun ei tästä entisestä
  enää kalua tulle. Vai mitä arvelet, Inko?
  KERTTU: Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!
  INKO: Tee parannus, jos katumoiksi käypi!--(Nauraa.) Sitähän se kuuluu
  selittävän sekin Ristin mies.
  KERTTU: Mitäs Lallille Ristin miehestä puhut?
  Kun ei kärsi muita miehiä koko tienoillaan...
  LALLI: Häh?
  KERTTU: Niin näet on mustasukkainen minusta.
  LALLI (jurosti): Ne sukat ovat sinun kutomasi.
  KERTTU: Pane ne jalkaasi silloin, kun vasta valheen kengillä kävelet!
  INKO (nauraen): Onpa kuin kiskoisit kivestä tuohta, Lalli. Huomaatko
  joutuneesi kera naisen naljasille?
  LALLI: Kokenut tuonkin tietää.
  KERTTU: Vaivainen kaikki kokee! Ota opiksi, Inko!
   (Vaitiolo. Inko kuiskuttelee Sinikan kanssa.)
  INKO (astuen keskilattialle): Pelottelitte niin pahasti, ettei taida
  tohtia tässä nuori mies enää asiaansa ilmoitellakaan.
  LALLI: Puhu suusi puhtaaksi vaan!
  INKO: Kaikkea kuuluu mies katuvan, vaan ei nuorna naimistansa...
  KERTTU: Ethän vain kosioretkillä kulje?
  INKO: Ne olisi asiat.
  KERTTU: Turhan matkan teit. Sama kuin et olisi tullutkaan.
  INKO (loukkaantuneena): Niinkö--?
  LALLI: Eukko se on aina niin kiukka kieleltään. Arvellaanhan asiata.
  INKO: Aika kuluu arvellessa.--(Lyö pöytään kourallisen koruja, vitjoja,
  helmiä ja sormuksia.) Kelpaako kihlat?
  LALLI: Miksi eivät kelpaisi?--Hyväthän on lemmen lunnaat Ingolla. Siinä
  kullat. Siinä helmet. Katsohan, eukko!
  KERTTU: Eivät ne katsomisesta parane. Saat mennä sitä tietä kuin
  tulitkin!
  INKO: Kyllä mennään. Hyvästi!
  LALLI: Ka, ka, eihän sinulla niin kiire liene, ettet lähteä ennätä, Ei
  ole hoppu hyväksi.
  KERTTU: Ala vaan laputtaa! Monet ovat täältä komeammatkin kosijat
  nurpolla nokin lähteneet.
  INKO (Painaa lakin päähänsä): Rukkaset sai siis metsämies?
  KERTTU: Niissä hän talvella tarkeneekin!
  INKO: Kestää kylmän tämä poika.
  KERTTU: Saatpa nyt kuitenkin paikata mökönturkin itsellesi.
  SINIKKA kuiskaa jotakin hätäisesti äidilleen.
  INKO (tulistuneena): En seiso tässä naisten soppityrskynä.
  KERTTU: Mieluummin vahinkona loukossa vaaninet?
  INKO: Pääsen pihallekin.
  KERTTU: Ei kynnys käyden kulune.
  INKO (uhaten): Minä menen, mutta minä tulen takaisin.
  KERTTU: Vara on vierasta varten, kun mielin kielin tullet.
  INKO: Näet kumpaisetkin, kun _ryöstän_ tyttäresi!
  SINIKKA: Inko! (Pidättää häntä menemästä.)
  KERTTU: Eivät suuret sanat suuta halkaise.
  LALLI: Ka, ka, suotta hyvän miehen suututat. Ei tarvis tästä toralla
  erota.
  KERTTU: Olisit sinä rauhan rakentanut!
  LALLI: Ehtikös siinä edes päätään sammuttamaan, jos olisi tuleen
  syttynyt.
  KERTTU (mutisten): Välipä tuosta jos paloikin--harakanpesä!
   (Vaitiolo. _Kerttu_ tuiskeana karsinanpuolella. _Inko_ seisoo
   synkkänä ovipielessä. _Sinikka riippuu hänen käsivarressaan.
   _Lalli_ neuvottomana keskilattialla.)
  TUURA (on tullut edellisen aikana): Rauha alle kuulun kurkihirren!
  LALLI: Terve tervehyttäjälle!
  KERTTU tarjoaa haarikan tulijalle.
  TUURA (juo): Tahtoisin tavata Lallia kahden kesken.
  LALLI: Menkää te toiseen tupaan.--(Kertulle.) Ja sinä tee sula sovinto
  sulhon kanssa.
  Esirippu.
  
  
  TOINEN NÄYTÖS.
  
  _Lalli_ istuu lautsalla pöydän päässä. _Tuura_ häntä vastapäätä
  rahilla. Kumpikin katsovat kyräten alta kulmiensa toisiaan, tietämättä
  oikein, mistä alottaa. Vaitiolo.
  
  LALLI: Kusta käyvät jalon vieraan askeleet?
  TUURA: Tulen Kokemäen Ylistarosta.
   (Vaitiolo.)
  LALLI: Siellähän se kuuluu saarnaavan se Ristin mies?
  TUURA: Jo on lähtenyt sieltä.
  LALLI: Turkuunko takaisin lähti?
  TUURA: Tätä kohti sanoi tulevansa.--Tahtoi tavata Lallia.
  LALLI: Vai niin. (Jurosti.) Mitähän tuo minusta?
  TUURA: Kertoi kuulleensa, että yksin korven keskellä elät etkä vielä
  ole antanut kastaa itseäsi.
  LALLI: Annoitko sinä?
  TUURA: Ka, mikäpä siinä auttoi!--ja pääseehän tuosta lähteessä
  peseytymällä.
  LALLI: Saattaa päästä.
   (Vaitiolo.)
  TUURA: Sinun vaimosi on kastettu?
  LALLI: On.
  TUURA: Taitaa tulla jo sinunkin vuoroni?
  LALLI (naurahtaen väkinäisesti): Jospa tullee! Lienet sinä lähtenyt
  ristimään?
  TUURA: En. Toiset ovat asiani.--(Vaitiolo.) Näin nuoren miehen ovesi
  pielessä. Kuka hän oli?
  LALLI: Inko, metsänkävijä. (Hymyillen.) Kosii näet tytärtäni.
  TUURA: Aiotko antaa omasi?
  LALLI: Mikäpä siinä lienee edessä muu kuin antaminen. Kun nuoret kerran
  yhtä köyttä vetävät, näetsen.
   (Vaitiolo.)
  TUURA: Itse sinä et metsästä enää?
  LALLI: En. Tyhjän työtä on metsän käveleminen.
  TUURA: Mikä sinusta miehen työtä siis?
  LALLI: Kasken kaato, kumppani, pellon raato ja aatran hatasarvisen
  perässä asteleminen. Siitä talo kostuu ja isäntä ävärtyy. Siitä
  pilkkeet emännällekin pirahtelevat.
  TUURA: Mutta jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Muista se, Lalli!
  LALLI (puoli-ääneen): Sitä tuo mahtanee napsaa sinunkin suusi.
  TUURA: Sanoitko jotakin?
  LALLI: En mitään. (Hymyillen.) Sanoin vaan, että kesällä ei kerkeä,
  talvella ei tarkene.
  TUURA: Kuitenkin oli ennen metsänkäyminen sinun suurimpia ilojasi!
  LALLI (synkistyen): Ennen. Ehkä.
  TUURA: Mutta ei enää? Miksi ei?
  LALLI: Saatan sen sanoakin sinulle: riista on vähennyt näiltä mailta.
  TUURA (viekkaasti): Ja miksi se on vähennyt?
  LALLI (kuivasti): Sen mahdat itse parhaiten tietää.
  TUURA: Tiedän, tiedän: rupesi naapureita ympärillesi ilmestymään.
  LALLI (kolkosti): Niin.
  TUURA (kuin ohimennen): Sinä vihaat naapureitasi?
  LALLI: En heitä rakasta.
   (Vaitiolo. _Lalli_ nousee ja menee poikki lattian karsinanpuolelle.
   Avaa ikkunaluukun ja jää ulos tuijottamaan; kuun valo lankeaa
   hänen kasvoilleen. _Tuura_ seuraa häntä ja laskee kätensä hänen
   olalleen.)
  TUURA: Tiedän senkin, mikä mieltäsi kalvaa ja kaivertaa. Sinulla on
  murhe siitä, ettet saa olla enää kyllin itseksesi. Ihmiset vaivaavat
  sinua. Jokainen uusi savu, jonka näet taivaan rannalta nousevaksi,
  tuottaa sinulle uutta huolta ja mieliharmia.
  LALLI (harvakseen): Suru on aina. Murhe tekee majansa siihen, mihin
  mies talonsa rakentaa. _Siitä_ naapurista emme pääse, vaikka minne
  muuttaisimme. (Kääntyy takaisin ulos tuijottamaan. Vaitiolo.)
  TUURA (varovasti): Muutit, muutit yhä koskemattomampaan korpeen...
  LALLI (raskaasti): Tässä luulin vihdoinkin leposijan löytäneeni.
  TUURA: Niin kuulit kerran metsälle mennessäsi vieraan hallin viidakosta
  haukahtavan...
  LALLI: Korvani valehdelleet lienevät. Ei siellä ollut ketään.
  TUURA: Siellä oli joku.--Sitten tuli niitä useampia.
  LALLI (synkästi): Saattoi tulla.
   (Sulkee ikkunaluukun ja menee hitaasti ovelle päin; kohentaa
   koneellisesti tulta lakassa ja jää liekkeihin tuijottamaan.
   _Tuura_ etualalla vasemmalla. Vaitiolo.)
  TUURA: Mutta sen kerran perästä ei Lalli enää metsästänyt.
  LALLI: Enkö?--(Hymyilee vaivaloisesti.) Kenenkä tuo lie noutama tuokin
  turkki? (Osoittaa karhunnahkaa ovipielessä.)
  TUURA: Kontion kolkkaat sinä vielä joskus, kun omien peltojesi perille
  eksyy. Mutta et etempänä käy.
  LALLI: Ei ole tarvis mennä kalaan merta etemmäksi.
  TUURA (varovasti): Et siellä samoa, missä luulet liikoja liikkuviksi?
  LALLI: En.
   (Vaitiolo.)
  TUURA (lähestyen häntä): Tunnusta pois, kuoma: jos olisi sinulla valta
  niinkuin on mieli, kolkkaisit kyllä mielelläsi jokaisen, joka tulee
  peninkulmasi kuuluville.
  LALLI (naurahtaen väkinäisesti): En minä mikään murhamies ole.
   (Vaitiolo.)
  TUURA: Täältäkin sinun tekisi mieli muuttaa yhä kolkompaan korpeen ja
  yhä synkempään sydänmaahan, ellet arvelisi heidän sinnekin löytävän
  tiensä sinun perästäsi.--Sinä pelkäät ihmisiä, Lalli.
  LALLI (kiivaasti): Pelkää? kuka pelkää?
  TUURA: Sinä itse teet sitä, ystäväni.
  LALLI: En!
  TUURA: Taikka sitten sinä vihaat heitä.
  LALLI (harvakseen): Siksi minä olen kodin korpeen rakentanut, että
  asuisin siinä ja olisin onnellinen. Miksi minä muka vihaan ihmisiä?
  Siksi että rakastan itseäni, ymmärrätkö?
  TUURA: Tuoko on sinun suurin rakkautesi?
  LALLI (hymyillen hiljaa): Muuta ei ole rakkaus muidenkaan.
   (Vaitiolo. _Lalli_ tuijottaa synkkänä tuleen.
   _Tuura_ on istunut pöydän luo.)
  TUURA: Merkillinen mies sinä olet, Lalli. Et tajua ajan nykyisen
  merkkejä.
  LALLI (ylenkatseellisesti): Mitkä ne ovat?
  TUURA: Että ihmisten tulee yhtyä, käsi kädessä käydä. Ei elää erillään,
  kuten pedot metsässä, vaan toimittaa yhdessä yhteiset tuumansa ja
  asiansa.
  LALLI: Elän niinkuin isätkin elivät.
  TUURA: Siinäpä se. Aika on vierähtänyt sinun ohitsesi.
  LALLI (harvakseen): Minä arvaan oman tilani, annan arvon toisellekin.
  TUURA: Sen jokainen tietää.--(Vaitiolo.) Et sinä käy heimon käräjissä,
  et kihlakunnan yleisissä kokouksissa. (Varovasti.) Turhaan tänne
  tuonaan, kun Ristin soturit maahan tulivat, arpakapulankin kansan
  päämiehet lähettivät.
  LALLI (kärsimättömästi): No, tuosta minä olen saanut kuulla--
  arpakapulasta!
  TUURA (puoli-ääneen): Saatpa kuulla siitä vielä enemmän.--(Varovasti.)
  Et noussut sotaan silloin, kun koko heimo nousi...
  LALLI (ylpeästi): Siksipä minua ei voitettukaan heimon keralla.
  TUURA: Mutta siitä kantavat nyt kaunaa sinulle kylän miehet...
  LALLI: Kantakoot!--Kapuloikoot!
  TUURA: Ja siksi sinun elosi tästä lähtien on tuleva yhä
  yksinäisemmäksi.
  LALLI: Minä en ole heidän vaivaisensa.
   (Etenee keskilattialle. Vaitiolo.)
  TUURA (itseään osoittaen): Yksi ystävä sinulla vielä on...
  LALLI: Niin. Tietäjä Kaikkivalta Lapinkorvessa.
  TUURA (hetken vaitiolon jälkeen): Mutta onko hänkään enää sinun oikea
  ystäväsi?
  LALLI (käännähtäen): Mistä niin päätät?
  TUURA: Yhä harvemmin kuulut enää käyvän häntäkin katsomassa.
  LALLI: Ei ole hyvä häiritä tietomiestä.
  TUURA: Tokkohan tuo nyt lienee oikea syy? Ethän kuulu kunnioittavan
  enää hänen taikojaan.
  LALLI: Enkö?--(Painavasti.) Täällä kuuluu niin paljon.
  TUURA: Vaimosi on sitä kertonut meillä käydessään.--Et uhraa jumalille,
  et esivanhempien menoja pyhinä pidä. Suvun suurissa lyylijuhlissa et
  ennenkään käynyt, mutta annoit toki antisi maahisille ja lauloit laulun
  metsälle mennessäsi.
  LALLI (piloillaan): Entäpä minäkin olisin ottanut uuden jumalan, kuoma?
  TUURA: Tuota voit sinä puhua tuhmemmille.--Vanhoihin jumaliin sinä et
  usko enää, uusia sinä olet liian ylpeä lähestymään.
  LALLI (uhmaten): Tulkoot he minun luokseni! Yhtä pitkä on heiltä meille
  matka.
  TUURA: Entäpä tulevatkin kerran?
  LALLI: Ketkä?--(Naurahtaen.) Jumalatko!
  TUURA: Tulevat talvi-iltana tupaasi, kolkuttavat kovasti ovellesi.
  LALLI (ilmeisesti kauhistuneena): Tulevat--? Kolkuttavat--?
  TUURA: Sellaista on tapahtunut. Ihmismuodossa kuuluu kulkevan Ristin
  Kiesus.
  LALLI: Sepä olisi--!
   (Vaipuu syviin ajatuksiin. Vaitiolo. _Tuura_ nousee ja lähestyy
   häntä.)
  TUURA (painavasti): Johonkin täytyy näet ihmisen uskoa, Lalli.
  LALLI: Näkyypä tuota aika mies tulevan toimeen omin neuvoinensakin.
  TUURA: Nyt sinä pilkkaat jo jumalia!
  LALLI: Tottapa sinä heitä kiität minunkin puolestani.
  TUURA: Julkiset ovat minulla jumalat.
  LALLI (ivallisesti): Uudet ja vanhat!
  TUURA: Entä sitten?--Ei vara venettä kaada.
  LALLI (kuten edellä): Molempi parempi, sanoo Pihkovan mies!
  TUURA: Mutta sinulla ei ole mitään. Maa ja taivas ovat tuiki tyhjät
  sinulle, meri synkkä kuin oma sydämesi.
  LALLI: Mutta meren keskellä _mies_.
  TUURA: Kolkko mies olet, Lalli, kova kuin kivi ja kylmä kuin rauta
  pakkasessa.--Mekin olimme ystävät ennen.
  LALLI (kylmästi): Kävithän silloin tällöin talossani.
  TUURA: Nyt tuskin tunnet enää minua.
  LALLI: Ajat muuttuvat, sanoit sinäkin äsken. Nyt olen tyytyväinen, jos
  itseni tunnen.
  TUURA (ikäänkuin itsekseen): Mikä lienet miehiäsi.
  LALLI (ylpeästi): _Minä_ olen _minä_.
  TUURA (välinpitämättömästi): En ymmärrä minä niitä viisauksia.
  LALLI: Ne ovatkin lauluja Lapinkorvesta.
  TUURA: Niitä lienevät.--(Vaitiolo.) Suuri on tietäjä Kaikkivalta.
  LALLI (hymyillen salaperäisesti): Olen itsekin velho omiksi
  tarpeikseni.
  TUURA: Mitä sanot?--(Mielenkiinnolla.) Oletko oppinut sanat salaiset,
  varaväkevät?
  LALLI: Tiedän, mikä on elämä.
  TUURA (uteliaasti): Siis tiedät syvimmän synnyn?
  LALLI: Tiedän, mikä ihmispoven raudasta rakentaa.