Lähimmäisiäni - 01

  
  LÄHIMMÄISIÄNI
  Kirj.
  Kyösti Wilkuna
  
  Otava, Helsinki, 1919.
  
  
  
  SISÄLLYS:
   Työtoverit
   Viimeinen mohikaani
   Oikea ammattimies
   Ikuinen jöröttäjä
   Loukattu aviomies
   Matkakumppani
   Suutarin Leena
   "Mulla piisaa"
   Veljekset
   Miekannielijä
   Matti Rentonen
   Punakaartin päällikkö
   Totinen israeliitta
   Väkevä mies
   Joonas Paski ja hänen osuutensa Venäjän vallankumouksessa
   Suntio Aaholma järkyttää auringon arvovaltaa
   Vapauttava vertaus
   Emännöitsijä
   Tuulenperän ammattikuntalaisia
   Suursiivous
   Metsätalossa
  
  
  TYÖTOVERIT
  
  -- Kilk, kalk! Kilk, kalk!
  Tasaisesti ja hellittämättä kaikui tuo ääni louhuiselta rinteeltä.
  Täsmälleen kello seitsemän aamulla se alkoi ja kesti kello kuuteen
  illalla, tauoten vain puolenpäivän aikaan yhdeksi tunniksi.
  Kivimiehet Simola ja Saikku siellä työskentelivät, toinen pidellen
  poraa, toinen lekaa hoitaen. Kevätvarhaisesta he kalkuttivat aina näin
  syksymyöhään, jolloin puut alkoivat kellastua ja pieni, puolittain
  huvila-asutuksen muodostama kylä sai yhä autiomman tunnun.
  He olivat jo vuosikymmenen työskennelleet kumppanuksina, ensinnä
  valtion töissä, sittemmin omaan laskuunsa. Kylässä ja pitkin sen halki
  kulkevan radan vartta rakennettiin yhtä mittaa niin, että kivityötä
  riitti enemmän kuin tehdä ehti.
  Oikeastaan he eivät olleet ihan tasa-arvoiset työkumppanukset, sillä
  Simola oli työnantaja ja Saikku päiväpalkkalainen. Simola teki
  rakentajain kanssa työsopimukset ja maksoi sitten kahdesti kuussa
  Saikulle sovitun päiväpalkan.
  Paljon heissä oli toisiaan muistuttavaa. Molemmat olivat ensinnäkin
  pieniä, alle keskikoon. Ja tummapintaisia he molemmat niinikään olivat,
  kummallakin miltei pikimusta tukka ja mustat kulmakarvat. Saikulla oli
  lisäksi silmätkin mustat, mutta Simolalla ne olivat siniset. Tämän
  viimemainitun eroavaisuuden lisäksi oli Simola hiukan täyteläisempi ja
  hartiakkaampi kuin Saikku, joka oli laiha ja suonikas.
  Juroja, harvasanaisia ja sitkeitä mällinpurijoita he olivat kumpikin,
  uutteroita ja vääjäämättömiä työssä.
  Molemmat olivat perheellisiä miehiä, mutta Simolan avioliitto oli
  lapseton, jota vastoin Saikulla oli puolikymmentä perillistä. Tästä se
  luonnollisesti johtui Simolan taloudellinen etevämmyys, niin että hän
  toveriinsa nähden kykeni esiintymään työnantajana. Hänellä oli siisti
  punaiseksi maalattu tupa radan kupeessa hiukan tuonnempana kylästä ja
  pankkiin vei hän aina tavan takaa joukon säästösatasia. Saikku oli
  vähintään yhtä säästäväinen, mutta kassaa hänelle ei kertynyt, kun oli
  siksi monta suuta syömässä ja asuakin täytyi vieraan katon alla. Mutta
  tästä taloudellisesta eriarvoisuudesta huolimatta olivat he lujasti
  toisiinsa kiintyneet. Sanoin eivät he sitä koskaan toisilleen
  osottaneet ja yleensäkin puhuivat he työmaalla mahdollisimman vähän.
  Saattoipa väliin mennä kokonaisia päiviäkin, etteivät he sanaa
  toisilleen vaihettaneet. Kun Simola vähää ennen seitsemää kiipesi
  louhikon rinnettä ylös työmaalle, tapasi hän aina Saikun juuri paikalle
  saapuneena sekä ripustamassa eväsreppuaan ja takkiaan katajanoksaan.
  Hyvää huomenta ei toivotettu kummaltakaan puolen, ei edes puolinainen
  murahdus tai päännyökkäys tullut kysymykseen. Simola ripusti vain oman
  reppunsa ja takkinsa toiseen oksaan, otti puserontaskustaan vanhoista
  kellonkuorista muodostetun rasian, josta haukkasi siistin palan
  pikanellia, sijoitti sen mukavimmilleen toiseen poskeensa ja tarttui
  lekaan. Sillaikaa oli Saikku jo asettanut poran valmiiksi ja niin
  alkoi, samalla kuin seitsemän juna saapui läheiselle pysäkille,
  rinteeltä kajahdella tuttu: -- kilk, kalk! kilk, kalk!
  Joitakin murahduksia tai joo- ja ei-sanoja enempää ei tavallisesti
  päivän mittaan vaihdettu, Simola vain silloin tällöin työn käydessä
  sylkeä tirskautti sivulleen, mihin Saikku säännöllisesti vastasi siten,
  että hänen sylkensä tirskahti ristikkäin Simolan syljen kanssa. Ja
  juuri kun kello osotti kuuden aikaa illalla, laski Simola lekan maahan,
  silmäsi vaistomaisesti kelloaan ja murahti: -- eikö piisanne jo tälle
  päivälle, minkä jälkeen kumpikin puki takin päälleen, otti reppunsa ja
  lähti enempää puhumatta omalle suunnalleen. Mutta toistensa seuraa he
  kaikesta huolimatta kaipasivat. Kun Simola esimerkiksi kerran kiveä
  räjäytettäessä loukkasi itsensä ja oli pakotettu parisen viikkoa
  makailemaan kotona, kävi Saikku joka iltapäivä hänen luonaan. Saattoi
  kyllä tapahtua, etteivät he kaikiste noiden käyntienkään aikana
  puhuneet toisilleen mitään. Saikku istui vain tuolilla, poltteli
  piippuaan ja vaihtoi jonkun sanan Simolan eukon kanssa, minkä jälkeen
  hän kopisti tuhkan piipunpesästä ja lähti kotiin, luomatta edes
  silmäystäkään työtoveriinsa.
  Sen kaksiviikkoiskauden lopulla, jonka kuluttua Simola säännöllisesti
  suoritti palkan Saikulle, kävi heidän keskinäinen kanssakäymisensä
  entistäänkin jurommakgi. Alituinen, aamusta iltaan kestävä yhdessäolo
  oli alkanut tympäistä ja kerännyt kummankin sydänlokeroihin
  epämääräistä närää toista kohtaan. Happamin ilmein muljauttelivat he
  silmiään ja äkäisesti tirskahtelivat sylyt ristikkäin, kun he mällejään
  käännellen hoitivat porausvehkeitään.
  Mutta tänään, jolloin oli kulumassa viimeisen edellinen päivä tuosta
  kaksiviikkoiskaudesta, sukeusi heidän välilleen tavallista
  monisanaisempi vuoropuhelu. Simola hoiti tällä kertaa poraa ja kun
  reikä oli valmis, laski hän työaseen kädestään, silmäsi kelloa ja
  virkkoi kuin itsekseen:
  -- ... hyvin vielä pysäkille.
  Tämän lauseen päälle, jonka alun hän oli purrut kuulumattomiin, katsoa
  muljautti hän toveriinsa.
  -- ... tiedä, lähtisikö häntä -- murahti Saikku.
  -- ... jos tahdot! -- murahti vuorostaan Simola.
  -- Kaksiko litraa sitä? -- hymisi Saikku itsekseen, lähestyen takkiaan.
  -- ... häntä vähemmästäkään, -- vastasi Simola.
  -- Venniaa niinkuin ennenkin, -- arveli Saikku ja lähti painumaan
  pysäkkiä kohti.
  Simola puolestaan ei virkkanut mitään, vaan kokosi kapineensa ja lähti
  astelemaan kotiaan kohti.
  Tänään he siis olivat lopettaneet työnsä neljännestä vaille viisi.
  Mutta niin he olivat tehneet joka kerta ennenkin kuun viimeisen
  palkanmaksupäivän aattona. Silloin lähti heistä aina toinen viiden
  aikaan ohikulkevalla paikallisjunalla pistäytymään kaupungissa, josta
  hän toi kahden litran viinapullon. Sen kuljetti hän sitten seuraavana
  päivänä työpaikalle, missä he työn päätettyään ja tilin tehtyään
  tyhjensivät sen yhteisesti. Täten he olivat vuodesta vuoteen kerran
  kuukaudessa ottaneet perusteellisen humalan, saaden samalla tilaisuuden
  tyhjentää ja liestyttää sitä närää, mitä kuluneen kuukauden aikana oli
  sydämen pohjalle kasaantunut. Kohmelon sairastettuaan ryhtyivät he
  sitten uusina miehinä työtänsä jatkamaan.
  Edellisellä kertaa oli Simola tehnyt kaupunkiretken. Siksi oli sinne
  nyt Saikun asia mennä ja sen vuoksi oli Simola kelloansa silmäten
  huomauttanut, että vielä hyvin ehtii pysäkille siksi kuin juna tulee.
  Siihen oli Saikku ollut hiukan empivinään, että eipä tiedä muka,
  viitsisikö häneen lähteä, mihin Simola oli murahtanut, että menepä jos
  tahdot, hyvin tietäen, ettei Saikku missään tapauksessa olisi
  menemättä, yhtä vähän kuin hänkään omalla vuorollaan niin tekisi.
  Saikku piti enemmän fenniaviinasta, jota hän lähtiessään mainitsi
  tuovansa, mutta Simola vuorollaan toi aina savonviinaa.
  Aamulla he olivat tavalliseen aikaan työmaalla. Juuri kun Saikku oli
  ehtinyt kiivetä ylös rinteelle ja ripusti eväsreppuaan oksalle, kohosi
  Simolakin, omalta suunnaltaan tullen, työpaikalle. Sitten alkoi
  herkeämätön kalkutus, joka keskeytyi ainoastaan päivällistunniksi.
  Eväänsä söivät he parin sylen päässä toisistaan sekä syrjittäin
  toisiinsa istuen. Aterioituaan istuivat he puolisen tuntia äänettöminä,
  Saikku poltellen piippuaan ja Simola, joka ei tupakoinut, käännellen
  hitaasti mälliään ja katsellen alas kylään.
  -- Kilk, kalk, -- alkoi taas tasan kello yksi ja kun viiden juna
  tuuheine savuhäntineen ilmestyi näkyviin, pani Simola poravasaran
  syrjään ja murahti:
  -- Saa olla.
  Samalla sylkäsi hän loppuun pureskellun mällin jäännökset suustaan ja
  veti housuntaskustaan avaran messinkileukaisen rahakukkaron. Hitaasti
  ja tuumaillen veti hän sieltä huolellisesti kokoon taitetun setelin
  toisensa jälkeen, levitti ne auki ja asetteli päällekkäin kämmenelleen.
  -- ... kai se pitäisi olla, -- sanoi hän, ojentaen setelitukun
  Saikulle.
  Tämä laski setelit yhtä perusteellisesti ja ilmoittaen hyväksymisensä
  sanoilla: -- näkyy olevan, kääri ne kokoon ja työnsi omaan kukkaroonsa,
  jonka lukko kiinni painuessaan napsahti niin äkäisesti kuin ei aikoisi
  koskaan enää aueta.
  Nyt seisoivat he hetkisen ikäänkuin neuvottomina ja epäselvillä siitä,
  mihin tämän jälkeen olisi ryhdyttävä. Lopuksi Simola rykäsi karmeasti
  ja läheni päättävästi katajapensasta, jonka juurelta hän veti esiin
  fenniaviinapullon.
  -- He! -- sanoi hän, ojentaen pullon Saikulle, kun ensin oli itse
  tehnyt perusteellisen keikauksen.
  Saikku noudatti esimerkkiä ja laski sitten maahan pullon, jonka kahden
  puolen nyt kumpikin istuutui. Saikku alkoi ladata piippuaan ja Simola
  näpisti kellonkuorirasiastaan uuden pikanellimällin. Kummankin silmissä
  oli hymyilevä ilme.
  Mitään puhumatta suorittivat he uuden keikauksen. Hymy silmänurkissa
  lisääntyi, edessä oleva laakso syysväreineen rupesi kuin elämään,
  värähtämättömät metsät kullanhohtoisine lehtipuineen ja lienteä syksyn
  taivas tuntuivat huokuvan pelkkää rauhaa ja sopusointua. Kielenkantimet
  pyrkivät väkisinkin irtaantumaan. Saikku alotti ensimäisenä
  keskustelun.
  -- Ameriikaan minä olen tässä tuuminut lähteä, -- lausui hän
  yksikantaan.
  Se ei ollut mikään yllätysuutinen Simolalle, sillä Ameriikaan
  lähtöä oli Saikku usein ennenkin aprikoinut näissä heidän
  litviikiryypiskelyissään.
  -- Mitä parempi sinulla siellä on? -- tokasi Simola ja otti jälleen
  pullon käsille.
  -- Onhan siellä toisellaiset palkat kuin täällä.
  Rauhan hymy katosi Simolan silmistä, sillä tämä koski häntä
  palkanmaksajana.
  -- Jos lie paremmat, mutta paremmat siellä on menotkin, -- sanoi hän ja
  Sylkäistä tirskautti äkäisesti.
  -- Moni siellä sentään saa kassaakin tehdyksi.
  -- Saahan sitä täälläkin, kun säästää.
  -- Säästää! Mitä sitä tyhjästä säästää?
  -- Tyhjästä! Lempo soi, väitätkö sinä, että minä olen sinulla tyhjän
  edestä työtä teettänyt? -- ja tulistuneena nousi Simola seisoalleen.
  Saikku nousi myöskin seisomaan, katsoi kyräten Simolaa ja jurnutti:
  -- Eipä noita kannata sinunkaan palkkojasi liioin kehua.
  -- Menepäs ja ota muualta paremmat palkat!
  Saikku mietti hetkisen vastausta, mutta kun hän ei keksinyt mitään
  oikein mojovaa, alkoi hän silmäillä Simolaa päästä jalkoihin,
  ruiskautti sitten pitkän sylen ja sanoi halveksivasti yhden ainoan
  sanan:
  -- Syöttiläs!
  -- Saakeli, mikä sinä, mies, oikein luulet olevasi! -- kivahti Simola
  ja tarrasi Saikkua rinnuksista.
  Syntyi vimmattu nujakka. Kumpikin punotti ja ähkyi ankarasti, ja yhteen
  purtujen hammasten välistä kirahteli vain epäselviä ja katkonaisia
  lauseita. Tiimellys muodostui tasaväkiseksi, sillä minkä Simola oli
  voimiltaan vahvempi, sen oli Saikku vikkelämpi ja sisukkaampi.
  Yhtäkkiä lensi jalkoihin osonut pullo nurin ja alkoi äänekkäästi
  valuttaa sisällystään maahan. Silmänräpäyksessä hellittivät miehet
  otteensa, Simola tempasi pullon maasta ja kohotti huulilleen.
  -- Älä kaikkia! -- karjasi Saikku ja tempasi häneltä pullon.
  Tuskin oli hän saanut siitä hyvän kulauksen sekä asettanut pullon
  maahan, kun Simola oli jälleen hänen kimpussaan, uhaten opettaa
  Saikulle olemaan määräilemättä hänen ryyppyjensä suuruutta.
  -- Ei tuollainen kitupiikki ikinä kykene minua kuranssaamaan! -- karjui
  Saikku ja iski vihan väellä vastaan.
  Molemminpuolinen uupumus erotti heidät tällä kertaa ja huohottaen
  painuivat he maahan istumaan. Ääneti ottivat he pitkiä siemauksia
  pullosta, joka osotti jo tyhjentymisen oireita. Simola nipisti uuden
  mällin ja sitä poskeen sijoitellessaan saivat hänen silmänsä jälleen
  lauhkean ja sovinnollisen ilmeen. Mutta onnettomuudeksi järäytti
  Saikku, jonka äkä ei ollut vielä hellittänyt:
  -- Aiotko mennä johonkin heinälatoon yöksi vai otatko suosiolla
  akaltasi tukkapöllyn?
  Se oli piikki sen johdosta, että Simola kerran litviikijuomingin
  jälkeen ei ollut uskaltanut mennä kotiinsa, vaan viettänyt yönsä
  ulkona.
  -- Kuule mies, -- sanoi Simola, joka nyt tekeytyi aivan rauhalliseksi,
  mutta sai ääneensä sitä enemmän myrkkyä, -- kuule, kyllä minä akkani
  selän takana yötä vietän, mutta mitenkähän sinun kotona käynee? Taidat
  lentää taas kuin äyskäri porraspäähän!
  -- Äyskäri! -- ja siinä tuokiossa oli Saikku jaloillaan.
  -- Sanoitko sinä, että äyskäri?
  -- Niin että muiden oli täytynyt onkia sinut ylös sieltä porraspäästä
  ja kuljettaa katon alle.
  Ja Simola nauroi myrkyllisesti. Mutta samassa lyödä läiskäytti Saikku
  häneltä lakin päästä ja silloin oli Simolakin kuin raketti jalkeillaan.
  -- Vai lyömään sinä, mokomakin mettiäinen!
  -- Ei tässä parempiakaan syöttiläitä vääjätä!
  Tällä kertaa meni jalkoihin joutunut pullo sirpaleiksi, mutta se ei
  saanut miehiä toisistaan erkanemaan. Kivensirpaleet kalskuivat ja
  pensaat huojuivat ja ryskivät, kun he toisiaan rinnuksista kiskoen tai
  nyrkeillä mäikyttäen kierivät ympäri työtanhuttaan. Simola kävi tällä
  kertaa kimppuun sellaisella raivolla, että Saikun oli pakko hiljalleen
  peräytyä. Lopulta tempautui hän kokonaan irti Simolasta ja painui
  katajapensasten keskelle.
  -- En päivääkään minä enää viivy tuollaisen nylkyrin palkoissa! --
  huusi hän pensasten takaa.
  -- Ei kaivatakaan, mene vain sen tiesi Ameriikaan! Tuommoinen mies,
  joka tuskin lekaa saa maasta nousemaan!
  Saikku karjui vielä joukon sapekkaita sanoja, samalla kun hän
  etenemistään eteni kotinsa suunnalle.
  Simola kaahaili lakkiaan, mutta kun ei löytänyt sitä kyllin nopeasti,
  tempasi hän eväslaukun kainaloonsa ja lähti avopäin, tylsästi eteensä
  tuijottaen ja pahoin viittätoista heittäen astelemaan omalle
  suunnalleen.
   * * * * *
  Puhkuen pysähtyi seitsemän juna seuraavana aamuna pysäkille, kun
  Simola, kasvot hieman turvonneina, kiipesi työpaikalle. Saikkua ei
  näkynyt eväsreppuaan oksaan ripustamassa, mutta juuri kun Simola ehti
  perille, ilmestyi hän omalta suunnaltaan tullen paikalle. Täten
  joutuivat he yhtaikaa riisumaan reppunsa ja takkinsa.
  Kun se oli tehty, otti Simola esiin kellonkuorirasiansa ja haukkasi
  hyvänmoisen palan pikanellia.
  -- He! -- murahti hän ja ojensi, syrjittäin seisoen, rasian Saikulle,
  joka veti esiin pikanellirullan pään ja nipisti siitä suuhunsa peukalon
  pituisen pätkän.
  Kun rasia oli kadonnut takaisin Simolan puserontaskuun ja mällit saatu
  mukavaan asentoon, istahti Saikku paaden kulmalle ja asetti poran
  paikalleen. Simola tarttui lekaan ja seuraavassa hetkessä alkoi
  syksyaamuun kaikua vanha tuttu:
  -- Kilk, kalk! Kilk, kalk!
  
  
  VIIMEINEN MOHIKAANI
  
  Vinnurvan Mikko-vaari! Jos sinut unhottaisin, sinä perustuslaillisuuden
  viimeinen mohikaani ja metsien Methusalem, niin... kuivukoon kieleni
  kitalakeen!
  Maaseudun syrjäsopukoissa ne säilyvät vanhat puoluemuodostumat eheinä
  ja järkkymättöminä vielä kauan sen jälkeen kuin Helsingissä ja muualla
  rintamailla on lähdetty uusia uria kokeilemaan. Liittoutumisesta ja
  muista sellaisista huolimatta tapasi vielä Venäjän vallankumouksen
  päivinä syrjäsopukoissa suomettarelaisia ja perustuslaillisia, jotka
  Bobrikoffin vuosina kohotetut taisteluviirit pystyssä seisoivat
  toisiaan vastassa kyräten ja epäluuloisina. Sen jälkeen on kuitenkin
  tapahtunut niin monenlaisia mullistuksia, että itsepintaisimmatkin
  suomettarelaiset ja perustuslailliset ovat hävinneet, joko sulautumalla
  toisiinsa tai asettumalla muun nimisiin leireihin. Niin että Vinnurvan
  Mikko-vaari on luullakseni nykyään ainoa koko maassa, joka järkkymättä
  vielä tänäkin päivänä seisoo sillä kannalla, minkä hän menneinä
  laillisuustaistelun päivinä, ensi kerran valtiollisen elämän piiriin
  osuessaan, on itselleen omaksunut. Ja samalla kannalla on -- sitä ei
  sovi unhottaa -- myöskin hänen Miina-muorinsa.
  Oikeastaan on Mikko aivan sattumalta tullut vedetyksi valtiollisen
  puoluetaistelun piiriin. Mitäpä hän olisi niistä välittänyt tai
  tiennytkään, sellainen vähäkuuloinen, jyrkeä äijänköriläs, joka ikänsä
  kaiken on kahden Miinansa kanssa elellyt kaukana saloilla, missä hän on
  kehittynyt vallan omaan suuntaansa eikä ole koskaan sanomalehtiä edes
  käteensä ottanut, ellei hän silloin vaalilakia saarnattaessa ja
  puoluetaistelun korkeimmillaan kuohuessa olisi kontinkaupalla
  liikkuessaan osunut taloon, jossa muuan perustuslaillisten agitaattori
  juuri piti kokousta. Nähdessään herrasmiehen puhumassa sekä joukon
  avopäisiä kuulijoita, oli Mikko luullut täällä sanaa viljeltävän,
  ottanut itsekin lakin päästään ja etupenkille raivautuen kuunnellut
  hievahtamatta ja käsi korvan takana. Erikoisesti oli häneen tehonnut
  lause: "laissa maan turva". Hyväksyvästi oli hän silloin murahtanut ja
  nyökäyttänyt päätään ja sillä oli hänen puoluekantansa ollut ikiajoiksi
  määrätty.
  Ja kun agitaattori oli selittänyt kaikkien velvollisuuden olevan käydä
  vaaleissa, oli Mikko laskenut asian tunnontarkasti sydämelleen.
  Samalla jäyhällä velvollisuudentunnolla, millä hän vuodesta vuoteen
  on käynyt henkirahanmaksussa ja niittyleivän otossa, tahtoo sanoa
  herranehtoollisella vähän ennen niittyaikaa, kävi hän siitä lähtien
  kaikissa vaaleissa ja veti, tulusrautaansa viivottimena käyttäen,
  täsmällisen ja syvästi harkitun viivan siihen listaan, jossa
  vaalineuvoja oli osottanut hänelle nimen Ståhlberg.
  Eräänlaisena Taula-Mattina elelee Mikko muorinsa kera kaukana ihmisten
  ilmoilta, valmistellen kontteja, rasioita, luokkia ja länkipuita, joita
  hän sitten kaupittelee ympäri pitäjää. Vanha ja naavainen hän on --
  kuka tienneekään hänen ikänsä. Ryhmyinen, itsekseen puheleva
  äijänköriläs, jonka selässä on aina valtava nippu kontteja ja
  tuohisykkyröitä, milloin hän kesäiseen aikaan kylille ilmestyy.
  Sellaisena ilmestyi hän näköpiiriini jo varhaisimpina poikuusvuosinani.
  Oli kuin kappale ryönäisintä sydänsaloa olisi silloin lenseänä
  kesäehtoona siirtynyt pihallemme. Silmät renkaina, kunnioituksesta
  sanatonna, tuijotin tuota pihakivelle lepäämään asettunutta vaaria,
  joka hartioiltaan laski mahtavan rykelmän kontteja ja mitä
  monimuotoisimpia tuohipalloja ja sykkyröitä ja joka täytti koko pihan
  vahvalla metsien tuoksulla. Ja kun hän hien otsaltaan kuivattuaan ja
  piippunsa hartaalla perinpohjaisuudella täytettyään kaivoi esiin
  kummallisen, rahakukkaroa muistuttavan esineen, jolla hän alkoi
  pienestä piikivenmukurasta kolkutella tulenkipunoita, silloin minä en
  uskaltanut hengittääkään. Kipunoita räiskyi joka suunnalle ja yksi ja
  toinen niistä katosi vaarin ryönäiseen partaan, jonka minä joka hetki
  odotin leimahtavan tuleen. Mutta se ei leimahtanut, kalkutus lakkasi ja
  vaari asetti piippunsa pesälle taulan kipeneen, joka tuoksui niin
  hyvälle ja josta sininen savu hienona pillikkeenä kohosi ylös. Niin,
  varmaankin oli edessäni joku suopea metsän jumaluus.
  Sellaisena näyttäysi minulle ensi kerran tuo tuluksia käyttävä
  Vinnurvan Mikko. Miltei satavuotiaalta näytti hän jo silloin ja nyt --
  niin, yhä kantaa hän kylille samanlaisia tuohirykelmiä ja yhä
  kolkuttelee hän tuluksilla valkean piippuunsa. Silloin tällöin vuosien
  kuluessa lienen hänet tavannut, mutta viimeinen kohtauksemme, joka
  sattui toissa syksynä, silloin suurten sateitten aikana, on painunut
  mieleeni yhtä elävänä kuin ensimäinenkin tapaamisemme.
  Niin, se oli todellakin suurten sateitten aikaa: taivas aamusta iltaan,
  viikosta viikkoon harmaa ja tihruinen, kaikki märkää ja litkuvaa,
  vesiojat tulvillaan ja tiet -- niin tiet, mihin niitä vertaisikaan?
  Jonkunlaista kylmää laavavirtaa ne muistuttivat. Kärrynpyörät upposivat
  niihin akselia myöten ja se onneton, joka joutui niitä pitkin jalan
  kulkemaan, toivoi itselleen siipiä. Luonto ja valtiollinen ilmapiiri
  kävivät aivan yhteen. Vietettiinhän kaikkialla svabodakemuja ja maata
  hallitsivat ryssän soltut kotoisten sakilaisten avustamina.
  Kesken tätä surkeutta oli Suomen itsenäisyyskysymys entistä
  avonaisempana astunut päiväjärjestykseen. Vaalit olivat ovella ja
  perustettu oli erityisiä itsenäisyyslistoja. Niiden hyväksi piti tässä
  nyt minunkin muka touhuta ja agiteerata.
  Olinpa siis kylää kiertämässä ja harjottamassa tuollaista rauhallista
  miesmieheltä-agitatsiota. Kuljen oikopolkuja, tilapäisiä pitkospuita ja
  aidanselkiä myöten. Mutta nyt on edessäni poikkiteloin vellimäinen
  valtatie, tuollainen kylmä laavavirta. No, ei muuta kuin ala keinotella
  yli.
  Olen jo puolitiessä, kun vasemmalta kuuluva porskutus saa minut
  pysähtymään toisen jalkani varaan. Totisesti, sieltä astuu, posuaa
  pitkin keskitietä jalankulkija. Mikä vedenpaisumuksen takainen olio,
  mikä kaikesta piittaamaton mastodontti! Tervatut saapasvarret on
  lujasti köytetty pajuvitsalla, rinnalla riippuva parta on sateen
  takuttama ja hartioilla on kokonainen pino kontteja ja tuohisykkyröitä,
  jotka sadetuulen niitä pestessä humisevat ja lepattavat kuin laivan
  purjeet.
  Näin tuo tuohitavaroilla lastattu metsien mies, joka tietysti ei ole
  kukaan muu kuin Vinnurvan Mikko, purjehtii minua kohti niin, että loka
  ryöppyää edessä ja takana ja molemmilla sivuilla. Ja minä saan siinä
  yhtäkkiä mielettömän päähänpiston. Että mitäpä jos agiteeraan tuon
  Mikonkin, ihan tässä keskellä lokavirtaa, menemään vaaleihin ja
  vetämään viivansa johonkin itsenäisyyslistaan. En nimittäin vielä
  silloin tiennyt, että hän on jo ammoin omaksunut itselleen
  puoluekannan, joka on yhtä hellittämätön kuin hänen tulustensa piikivi
  ja että hän on uskollisesti kaikkien vaalien aikana käynyt
  kansalaisvelvollisuutensa täyttämässä.
  -- Häh! -- murahtaa Mikko ja nostaa toisen kätensä korvalliselleen.
  Mälli on alkanut liikkua suussa ja hän tuijottaa minuun epäluuloisesti
  tuuheiden kulmakarvainsa suojasta. Aika köriläs, Kolistimen äijä ja
  Taula-Matti! Kun nyt uskaltaisin uudistaa kysymykseni!
  -- Niin että... aiotteko te mennä vaaleihin? Vetämään punaisen viivan?
  -- Mitä, vaaleihinko? Kyllä mä tiedän. En vielä kertaakaan ole ollut
  heistä poissa -- eikä Miinakaan.
  -- No tuota, onko teillä jo selvillä, mitä puoluetta äänestätte?
  -- Vielä häntä kysyt! Se on minulla aina selvillä. Minä äänestän
  Toloperiä -- ja niin tekee Miinakin.
  Toloperiä, hm! Maksaisiko vaivan käydä tuota körilästä taivuttamaan
  itsenäisyyslistojen puoleen? Ja uskaltaisikohan sitä? Lyödä nappaa
  vielä korvalle kuin Kolistimen äijä Jukolan Eeroa.
  Mutta ennenkuin minä kerkeän esiin itsenäisyyslistoineni, sanoa
  jyräyttää Mikko kuin perusteluksi äskeiselle:
  -- Minä olen sitte niin perustuslaillinen, että vaikka roviolle
  vietäisiin... ja niin on Miinakin.
  Ryhdy nyt sitten ja käännytä tuo köriläs! Ennen työnnät Kuuhingan
  vuoren järveen tai käsin oikaset satavuotiaan koivunväärän.
  Eikä hän enempiä sanottavia minulta odotakaan, vaan työntää uuden
  tupakkimällin poskeensa, murahtaa jotakin ja lähtee matkaansa
  jatkamaan. Tuuli tarttuu uudelleen tuohirykelmään, loka lainehtii ja
  pärskyy korkealle ja Mikko syleksii äkäisesti suustaan liikoja tupakin
  hiutaleita, syleksii ja murahtelee, että mikähän tiitiäinen se tuokin
  lie ollut, kun ei näyttänyt tien yli pääsevän... ja vielä sitten tulee
  aikamieheltä utelemaan, että osataankos tässä muka äänestää... Pthyi!
  
  
  OIKEA AMMATTIMIES
  
  Aina kun tulee puhe oikeasta ammattimiehestä, sellaisesta, joka on koko
  sielullaan kiintynyt omaan työalaansa, jolle ansaitseminen, palkka ja
  työpäivän pituus ovat sivuasioita, mutta itse työ kaikki kaikessa,
  silloin näen ilmielävänä edessäni pienikokoisen, vilkaseleisen ja
  hinterän miehen, jonka pää seisoo itsetietoisessa asennossa pystyjen
  olkapäiden välissä.
  Se on ystäväni Jonne-räätäli. Harvemmin kangastuu hän mieleeni
  sellaisena kuin olen nähnyt hänet pyhäasussa sunnuntaikävelyllä,
  päässään lähes itsensä korkuinen, huolellisesti harjattu koppahattu ja
  musta puku vailla tomunhiukkastakaan ja ilman ainuttakaan ryppyä --
  kuinka monesti hän onkaan minuakin neuvonut, miten vaatteet on
  ripustettava kannatinpuuhun ja miten matkalle lähtiessä kokoon
  taitettava. Useimmiten näen hänet hengessäni istuvan laajan työpöytänsä
  nurkalla, jota peittävät kangaskaistaleet, tilkut ja surnaalinlehdet
  muotikuvineen. Siinä hän istuu ja käyttelee neulaa, että suihkii.
  Milloin kiepahtaa hän siitä isokokoisen singerinsä ääreen -- herra
  varjelkoon ketään asettamasta muita ompelukoneita singerin edelle,
  silloin on Jonne kuin tulta ja tulikiveä! -- joka päästää itsestään
  mitä iloisimman rallituksen niin pian kuin Jonnen jalka on polkimelle
  asettunut, milloin taas pyörähtää pesän eteen, josta kantaa pöydälle
  niin suuren rässiraudan, että on oikein ihme nähdä, kuinka tuo hinterä
  mies voi niin suurta rautamöhkälettä näköjään niin keveästi kiikuttaa.
  Näin askaroidessaan juttelee hän vilkkaasti kundiensa kanssa, joista
  aina joku istuksii sivupenkillä. Suurpolitiikka on hänen erikoisalansa.
  Menneinä vuosina muodosti Chamberlainin tullipolitiikka hänen
  mieliaiheensa ja maailmansodan puhjettua alkoi Hindenburg herättää
  hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Venäläisten tappioiden
  tunnetuksi tultua rallitti hänen singerinsä aina tavallistakin
  iloisemmin ja rässirauta vaelsi pesän ja pöydän väliä entistä
  keveämmin.
  Suurpolitiikan lisäksi on Jonne minulle aina tavatessamme muistanut
  kertoa siitä suuresta ajasta, jolloin hän poikasena oli Helsingissä
  räätälin opissa ja jolloin Björnstjerne Björnson vieraili
  pääkaupungissamme. Jonne oli tietysti ollut mukana Kämpin nurkalla
  huutamassa eläköötä tuolle suurelle norjalaiselle.
  Työnsä ääressä on Jonne todellinen taiteilija. Millä antaumuksella
  valmistikaan hän sitä kevätpalttoota, joka minulla on vieläkin jälellä,
  hänen käsialojensa viimeisenä todistajana. Hän oli kotonani sitä
  tekemässä ja varhaisimman aamu-uneni läpi kuulin jo viereisestä
  huoneesta hänen koneensa iloisen rallituksen. Ja iltaisin istui hän
  työnsä ääressä niin pitkälle kuin kevätvaloa hiukankaan virtasi
  ikkunasta sisään, istui, ratkoi, sommitteli ja mallaili, kokonaan
  työhönsä unohtuneena. Säälimättä ratkoi hän vaikka joka ainoan sauman,
  ellei työ häntä itseään miellyttänyt. Sillä puvun täytyi olla kuin
  päälle valettu, ei missään kohti millimetriäkään liikaa eikä mistään
  ahdistava.
  Mutta millä luomisen ilolla hän, puettuaan valmiin palttoon päälleni,
  tarkastelikaan sitä sylen päästä. Hän käänteli minua puoleen ja toiseen
  kuin lukkari numerotaulua, etääntyi aina muutaman askeleen, nyökäytteli
  päätään ja hymyili, niin että minunkin tuli hyvä olla. Ja kun minä
  hänen kotiin lähtiessään lyöttäysin samaan matkaan kylällä käydäkseni,
  kulki hän koko matkan puolikymmentä askelta takanani, jolloin minä
  kaiken aikaa tunsin hänen katseensa hyväilevän selkääni, olkapäitäni ja
  molempia kylkiäni -- tai oikeastaan niitä verhoavia palttoon osia.
  Niin, itse minä tunsin olevani kuin jonkunlainen liikkuva
  palttoonkannatin, jonka Jonne oli pannut edellään käymään, saadakseen
  kaiken tietä ihailla käsialaansa. Ja vieläkin enemmän tunsin itseni
  sellaiseksi, kun Jonne pysäytti vastaan tulevan isännän ja
  juhlallisella eleellä minua kohti viitaten huudahti:
  -- Eikös siinä ole palttoo, isäntä?
  Jos hän on vaativainen omaan itseensä nähden, niin kyllä hän osaa olla
  ankara myöskin toisten käsialoja arvostellessaan. Kerran minulla oli,
  poiketessani hänen luokseen, päälläni kaupungissa teetetty puku. Heti
  kynnyksen yli päästyäni iski Jonne siihen silmänsä ja otti sen
  perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän nyki liepeitä ja taskunkansia
  ja mittanauha kädessään meni hän sauma saumalta läpi koko puvun.
  -- Aijai! -- huudahti hän vihdoin, äänessään harmia ja vahingoniloa.
  Hän näytti minulle mittanauhaa ja osotti, että housujen takapuolessa
  oli kaksi sentimetriä liikaa.
  Niin, tällä paljastuksellaan teki han minut onnettomaksi aina siihen