Köyhäin aarteet - 7

总字数为 3732
唯一单词总数为 1794
23.1 个单词位于 2000 个最常用单词中
32.4 个单词位于 5000 个最常用单词中
37.6 个单词位于 8000 个最常用单词中
每个条形代表每 1000 个最常用单词中的单词百分比。
italki
vastapuolikin. On ehkä totta, että sikäli kuin meidän sielumme kohoaa
se samalla puhdistaa kohtaloa; vaikka on totta sekin, että samat surut,
mitkä uhkaavat villejä myös uhkaavat meitä. Mutta meillä on toisia
suruja, joita he eivät aavistakaan; ja henki kohoaa vain sitä varten,
että se keksisi niitä uusia, kaikista näköpiireistä. "Me nimitämme
kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa." Pyrkikäämme vaikuttamaan
niin, ettei kohtalo olisi liian jyrkkä. On kaunista lisätä surujensa
määrää, koska se on yhtä kuin laajentaa tietoisuuttaan, joka taas on
ainoa ala, missä ihminen tuntee elävänsä. Ja se on myös ainoa keino
täyttää korkein velvollisuutensa toisia maailmoja kohtaan, koska
maanpiirin tietoisuuden lisääminen todennäköisesti on yksin meidän
tehtävämme.


XI.
NÄKYMÄTÖN HYVYYS.

Viisas mies, jonka sattumalta olin tavannut suuren valtameren
kuuluvissa, sanoi minulle eräänä iltana: On muuan asia, jota ei huomata
ja jota ei kukaan näytä ottavan lukuun; ja kumminkin se luullakseni on
yksi niitä voimia, jotka pitävät yllä olentoja. Ne jumalat, joista me
olemme syntyneet, ilmaisevat meissä itsensä tuhansilla eri tavoilla;
mutta niiden ikuisen elämän ehkä puhtain tunnus on tuo salainen hyvyys,
johon ei ole kiinnitetty huomiota ja josta kukaan ei ole puhunut kyllin
suoraan. Ei kenkään tiedä mistä se on lähtöisin. Se vaan tulee ja
hymyilee meidän sielujemme ovilla; ja ne joille se hymyilee syvimmin ja
tiheimmin voivat, jos tahtovat, täyttää kärsimyksillä meidän päivämme
ja yömme, ja sittenkään me emme voi olla heitä rakastamatta...
Syy ei ole tästä maailmasta, ja kumminkin se liittyy useimpiin meidän
toimiimme. Se ei huoli edes näyttäytyä katseessa tai kyynelessä.
Päinvastoin se joistakin arvaamattomista syistä aina pysyy kätkössä. On
kuin se pelkäisi voimansa käyttämistä. Se tietää, että sen
tahdottominkin liike luo sen ympärille kuolemattomia seikkoja; ja me
olemme kitsaita, kun on kysymys kuolemattomista seikoista. Minkä tähden
me niin pelkäämmekin ammentaa siitä taivaasta, joka meissä on? Me emme
uskalla toimia sen Jumalan mukaisesti, joka meitä pitää elävinä. Me
säikymme kaikkea, mitä jokin liike tai sana ei kykene selittämään; ja
me suljemme silmämme kaikelta mitä vasten tahtoamme teemme siinä
valtakunnassa, jossa kaikki selittelyt ovat tarpeettomia. Mistä
johtuukin että ihmisten jumalallisuus on niin arkaa? Voisi sanoa, että
mitä enemmän jokin sielun liike lähestyy jumalallista, sitä tarkemmin
me yritämme peittää sitä lähimäistemme katseilta. Eikö ihminen olisi
muuta kuin pelokas jumala? tai eikö meidän ole lupa eksyttää korkeampia
voimia? Kaikessa mikä ei sisälly tähän ylen näkyväiseen maailmaan on
samallaista hentoa nöyryyttä kuin taitamattomassa tytössä, jota äiti ei
päästä sisälle silloin kun taloon tulee vieraita. Ja sen vuoksi ei
meidän kätketty hyvyytemme vielä koskaan ole käynyt ulos meidän
sielumme hiljaisista ovista. Se elää meissä niinkuin vanki, jonka on
kielletty lähestymästä ristikkoa. Sen ei muuten tarvitsekaan sitä
lähestyä. Riittää kun se vaan on siellä. Pyrkiköön se vaikka
piiloonkin, niin heti kun se kohottaa päätään tai liikuttaa jotain
kahleensa rengasta tai avaa kättänsä, valkenee vankihuone, ikkunat
leviävät sisäisen kirkkauden paineesta, sanojen ja olentojen välille
aukenee kuilu, joka on täynnä liehuvia enkeleitä, kaikki on hiljaa,
katseet kääntyvät hetkeksi pois ja siinä kynnyksellä kaksi sielua
syleilee toistaan kyynelsilmin...
Se ei ole mitään tähän maailmaan kuuluvaa, eivätkä mitkään kuvaukset
sen suhteen auta mitään. Niillä jotka tahtovat minua ymmärtää, pitää
itsellään olla _sama tunnonherkkä kohta_. Jollet eläissäsi koskaan ole
kokenut _omaa näkymätöntä hyvyyttäsi_, niin pysähdy tähän, tämä ei
hyödytä sinua. Mutta onko todella niitä, jotka eivät olisi tuota voimaa
kokeneet, ja eivätkö pahimmatkin meistä joskus näkymättömästi ole
olleet hyviä? En tiedä sanoa; on niin paljon olentoja tässä maailmassa,
jotka eivät muuta mieti kuin miten masentaisivat sielunsa
jumalallisuutta. Pienikin peräänantaminen saa kumminkin jumaluuden taas
elpymään, eivätkä ilkeimmätkään aina jaksa pitää puoliaan. Ja sen
vuoksi varmaan niin monet ilkiöt ovat hyviä vaikkei sitä päästä
näkemään, kun taas monet pyhimykset eivät näkymättömissä olekaan
hyviä...
Minä olen useamman kuin yhden kerran aiheuttanut kärsimystä, jatkoi
hän, kuten jokainen olento luo kärsimystä ympärilleen. Minä olen
tuottanut kärsimystä sen tähden, että me olemme maailmassa, missä
kaikki on sidottu toiseensa näkymättömillä siteillä, maailmassa, missä
kukaan ei ole yksin; ja kuinka usein särkeekään hyvyyden tai rakkauden
lempein liike niin paljon viattomuutta meidän läheisyydessämme! -- Olen
vielä tuottanut kärsimyksiä siitäkin syystä, että parhaimmat ja
hellimmätkin ihmiset joskus tuntevat tarvetta toisten tuskista
löytämään jonkin osan omaa olemustaan. Löytyy todella semmoisia
siemeniä, jotka itävät meidän sielussamme vain niiden kyynelten
kasteessa, jotka vuodatetaan meidän tähtemme; ja kumminkin niistä
siemenistä kasvaa hyviä kukkia ja terveellisiä hedelmiä. Minkä sille
voi? Se on laki, jota me emme ole laatineet, ja minä en tiedä,
uskaltaisinko minä rakastaakaan semmoista ihmistä, joka ei koskaan
olisi tuottanut toiselle kyyneliä. Sangen usein ne, jotka ovat enimmän
rakastaneet, myös ovat aiheuttaneet enimmän kärsimystä, sillä jokin
lempeä ja arka julmuus on tavallisesti rakkauden levoton sisar ja
seuralainen. Rakkaus etsii kaikkialta rakkauden todisteita, ja kukapa
ei olisi taipuvainen näkemään kaikkein ensimäisiä sellaisia todisteita
rakastetun kyynelissä?
Ei kuolemakaan riittäisi tyynnyttämään rakastajaa, jos hän uskaltaisi
kuunnella rakkauden vaatimuksia; sillä kuoleman hetki tuntuu aivan
liian lyhyeltä tuolle rakkauden sisäiselle julmuudelle. Kuoleman tuolle
puolen mahtuu vielä kokonainen epäilysten meri; ja ne jotka kuolevat
yhdessä, eivät ehkä kuolekaan ilman levottomuutta. Tässä on kyynelten
juostava pitkään ja verkallensa. Tuska on rakkauden ensimäinen ravinto,
ja jokainen rakkaus, jota ei kertaakaan ole ravittu puhtaalla tuskalla,
kuolee pois niinkuin äskensyntynyt lapsi, jota yritetään ravita
aikuisten tapaan. Rakastatko sinä samalla lailla sitä joka aina saa
sinut hymyilemään, kuin sitä joka joskus saa sinut itkemään? Ah,
rakkauden täytyy saada itkeä, ja sangen usein juuri nyyhkytysten
hetkinä taotaan ja karaistaan rakkauden siteet koko elämän iäksi...
Niin olen aiheuttanut kärsimystä sentähden, että rakastin -- puhui hän
edelleen -- ja myös olen aiheuttanut sitä sentähden, että en enää
rakastanut. Mutta mikä ero onkaan noiden kaksien eri kärsimysten
välillä! Yhtäällä koetellun rakkauden verkkaiset kyyneleet, jotka
omissa syvyyksissään näyttivät olevan tietoisia siitä, että ne meidän
yhtyneissä sieluissamme kostuttivat joitakin sanoin selittämättömiä
seikkoja; toisaalla taas nuo poloiset kyyneleet, jotka puolestaan
tiesivät valuvansa yksinäisinä erämaahan. Mutta juuri semmoisina
hetkinä, kun sielu todella on pelkkänä korvana tai pikemminkin pelkkänä
sieluna, olen minä saanut tuta sen näkymättömän hyvyyden voiman, joka
osaa sammuvan rakkauden onnettomiin kyyneliin luoda syttyvän rakkauden
jumalallista hohdetta. Etkö koskaan ole kokenut semmoista synkkää
iltaa, kun masentuneet suudelmat eivät enää jaksa hymyillä ja sielu
vihdoinkin huomaa pettyneensä? Sanat saattoivat vain suurella vaivalla
tulla kuuluville lopullisen eronhetken viileässä ilmassa; sinä hankit
juuri ainiaaksi poistumaan ja melkein elottomat kädet ojentuivat
peruuttamattoman lähdön hyvästelyyn, kun sielu yhtäkkiä värähti
käsittämättömällä tavalla. Samassa heräsi kumppaninkin sielu olemisen
huipuilla, jotakin syntyi paljon korkeammalla kuin oli väsyneiden
rakastajien rakkaus, ja loitotkoot ruumiit toisistaan miten kauas
tahansa, niin sielut eivät silleen enää unohda, että ne hetkisen saivat
katsella toisiaan vuorten yli, joita ne eivät ennen olleet nähneet, ja
että ne silmänräpäyksen ajan olivat hyviä sellaisesta hyvyydestä, jota
ne eivät vielä tunteneet...
Mitä sitten on tuo salaperäinen liikunto, josta tässä olen puhunut vain
rakkauden toten, mutta joka voi ilmetä elämän pienimmissäkin
sattumuksissa. Onko se jotakin pyhää uhrautumista tai sisäistä
syleilyä, syvää tarvetta esiintyä sieluna sielua kohtaan, liikuttavaa
tunnetta toisen yhtäläisen elämän näkymättömästä läsnäolosta? Onko se
samaa kuin kaikki se ihanuus ja suruvoittoisuus mikä sisältyy itse
elämän ilmiöön, sen yhden ja jakamattoman elämän tuntua, joka
semmoisina hetkinä huuhtelee koko meidän olemustamme? -- Minä en sitä
tiedä; mutta niinä hetkinä ihminen todellakin tajuaa, että jossain on
jokin tuntematon voima; että me kuulumme jonkin semmoisen Jumalan
aartehistoon, joka rakastaa kaikkea; ettei pieninkään sen Jumalan
liikahdus huku huomaamattomiin; ja että lopultakin ollaan semmoisten
seikkain aloilla, jotka eivät petä...
On kyllä totta, ettemme me kapalon ja haudan välillä kertaakaan poistu
noilta sanotuilta aloilta, mutta me harhailemme Jumalassa niinkuin
unissakävijät tai niinkuin sokeat, jotka kiihkeästi etsivät samaa
temppeliä, jossa juuri ovat. Me vaan elämme elämäämme, mies miestä,
sielu sielua vastaan ja yötä päivää me olemme aseissa. Me emme näe
toisiamme, emme kosketa toisiamme. Emme näe muuta kuin kilpiä ja
italki
kypäreitä, emme kosketa muuta kuin pronssia ja rautaa. Mutta kun joku
taivaallinen sattumus hetkeksi saa aseet vaipumaan, niin eikö näykin
aina kypärän alta kyyneleitä ja kilven takaa lapsen heikkoa hymyä, ja
eikö vivahda siinä jokin uusi totuus?
Hän vaipui ajatuksiin; sitten hän jatkoi surullisempaan sävyyn:
Eräs nainen -- luullakseni mainitsin siitä äsken -- eräs nainen, jolle
vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä -- sillä vaikka ihminen
kuinka varoisi, niin levittää hän sittenkin tietämättään kärsimystä
ympärilleen -- eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut
kärsimystä, paljasti minulle eräänä iltana tuon näkymättömän hyvyyden
kaikkivaltiaan voiman. Ihmisen täytyy olla kärsinyt, ennenkuin hänestä
tulee hyvä, mutta hänen täytyy ehkä tuottaa kärsimystä toiselle, ennen
kuin hänestä tulee parempi. Sen sain kokea sinä iltana. Minä tajusin,
että olin yksinäni saapunut siihen suudelmien surulliseen vaiheeseen,
kun jo tuntee itse liikkuvansa matalissa majoissa vaikka rakastettu
vielä viivyttelee menneitten alkuaikojen palatseissa. Se rakkaus, josta
ihmiset puhuvat, hankki jo meiltä kuolemaan niinkuin lapsi, jonka on
tavannut säälimätön ja selittämätön tauti. Me emme sanoneet toisillemme
mitään. Enkä minä voisi enää edes muistaa, mitä minä ajattelin tuona
vakavana hetkenä. Epäilemättä ajattelin jotakin mitätöntä. Ehkä äsken
tapaamiani kasvoja tai aution rantakadun lepattavaa lyhdynvaloa. Ja
kuitenkin _kaikki tapahtui_ tuhatta vertaa puhtaammassa ja tuhatta
vertaa korkeammassa valaistuksessa, kuin jos mukana olisivat toimineet
kaikki ne säälin ja rakkauden voimat, jotka ajatuksissani ja
sydämessäni ovat minun käskettävinäni. Me erosimme mitään puhumatta,
mutta samalla me hyvin ymmärsimme toinen toisemme sanoin
tulkitsemattoman ajatuksen. Me tiedämme nyt, että on syntynyt uusi
rakkaus, joka ei enää kaipaa tavallisen rakkauden lauseparsia,
huomaavaisuuksia eikä hymyilyjä. Me me ole silleen toisiamme tavanneet
emmekä ehkä tapaakaan vuosisatoihin. "Epäilemättä on meidän paljon
unohdettava ja paljon uutta opittava niissä maailmoissa, joiden läpi
meidän on käytävä" ennenkuin jälleen tapaamme toisemme _samassa
sielunliikunnossa_ kuin tuona iltana; mutta meillä on aikaa odottaa...
Siitä päivästä alkaen olen minä kaikkialla, synkimpinäkin hetkinä,
kunnioittavasti suhtautunut tuon ihmeellisen voiman hyväätekevään
läsnäoloon. Kun vaan yhden ainoankin kerran on selvästi tullut sen
näkemään, niin ei sen kasvoja enää pääse välttämään. Sen hymyä voi
havaita synkimmän vihan onkaloissa ja katkerimpain kyynelten pohjalla.
Ja kumminkaan emme näe sitä ruumiillisin silmin. Heti kun se ilmenee
ulkonaisena tekona, niin sen luonto muuttuu, ja me joudumme samassa
pois sielunmukaisen totuuden piiristä johonkin ihmismäisen valheen
piiriin. Sellainen hyvyys ja sellainen rakkaus, jotka eivät ole
tiedotonta, eivät tee mitään vaikutusta sieluihin, sillä ne ovat
poistuneet omalta elämisalueeltaan. Mutta niinkauan kun ne pysyvät
sokeina, voivat ne järkyttää itse Kohtaloa. Minä tiedän monia ihmisiä,
jotka ovat tehneet kaikkinaisia hyvyyden ja laupeuden töitä, eivätkä
kumminkaan ole niillä ainoatakaan sielua liikuttaneet; ja taas tiedän
toisia, joiden koko elämä näytti olevan valhetta ja vääryyttä, ja
kumminkaan eivät sielut heitä säikkyneet eikä herännyt hetkenkään
epäilystä siitä, että he olivat hyviä. Eikä siinä kyllin. Kun sinun
hyvyydestäsi ja rakkaudentöistäsi vaan kerrotaankin semmoisille, jotka
eivät ollenkaan sinua tunne, niin he heti epäilevät jotain, eikä
paraskaan vakuuttelu liikuta heidän syvintään, jollei sinun hyvyytesi
ole ollut tuota näkymätöntä laatua. On kuin jossain olisi semmoinen
paikka, missä kaikki punnitaan henkien läsnäollessa, tai jossain yön
tuolla puolen semmoinen varmuuksien keskuslähde, jonne sielujen äänetön
lauma joka aamu saapuu juomaan.
Ehkei vielä ollenkaan tiedetä, mitä _rakastaminen_ todella merkitsee.
Monien ihmisten elämä sisältää rakkautta, josta he eivät tiedä mitään.
Sellainen rakastaminen ei ole vain sitä, että tahdotaan auttaa ja
onnellistuttaa; vaan se että tunnetaan sääliä, että vilpittömästi
uhraudutaan, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se on
tuhannesti syvempää kuin suloisimmat, luontevimmat, voimakkaimmat
inhimilliset sanat voivat saavuttaa. Joskus tekisi mieli sanoa,
että se on salainen mutta erittäin tehokas ja selvä muisto suuresta
alku-yhteydestä. Siinä rakkaudessa piilee voima, jota ei mikään voi
vastustaa. Kukapa ei -- jos tutkistelee niitä tietämyksiään joihin
tavallisesti ei huomiota kiinnitetä -- kukapa ei sisimmästään löytäisi
muistoja tuon voiman joistakin ihmeellisistä vaikutuksista? Kukapa ei
olisi kokenut, kuinka joskus, ihan mitättömänkin ihmisen läsnäollessa
yhtäkkiä tulee esille jotakin, jota ei kukaan ole esille kutsunut? Onko
se sielu tai ehkä elämä, joka silloin käännähtää niinkuin unesta
heräävä? Sitä en tiedä. Ettekä te itsekään sitä tienneet eikä kukaan
siitä puhunutkaan. Mutta te ette eronneet niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.
Sellainen rakastaminen on sielun mukaista rakastamista, eikä ole
semmoista sielua, joka ei siihen rakkauteen vastaisi. Sillä
ihmissielulla on vuosisatainen nälkä, sitä ei tarvitse kahdesti käskeä
hää-aterialle.
Kaikki meidän veljiemme sielut leijuvat lakkaamatta meidän ympärillämme
etsien suudelman tilaisuutta ja odottaen vain saavansa merkin. Mutta
kuinka paljon onkaan niitä olentoja, jotka eivät eläissään ole
uskaltaneet sitä merkkiä antaa! Koko meidän olemisemme onnettomuus on
siinä, että me elämme niin syrjässä sielustamme ja pelkäämme sen
pienempiäkin liikuntoja. Jos me sallisimme sen siellä äänettömässä
valossaan avoimesti hymyillä, niin olisi meidän elämämme jo
ijäisyyselämää. Riittää kun hetkisen harkitsemme mitä se saa aikaan
niinä kalleina minutteina, joina me unohdamme vartioida sitä niinkuin
mielipuolta: esimerkiksi rakkaudessa, jossa me joskus päästämme sen
ulkonaisen elämän ristikoille asti. Ja eikö alkeellisen totuuden mukaan
kaikkien olentojen pitäisi meidän kasvojemme edessä olla samalla lailla
kuin rakastaja on rakastettunsa kasvojen edessä?
Tämä näkymätön ja jumalallinen hyvyys, josta nyt olen puhunut vain
senvuoksi, että se on varmimpia ja läheisimpiä merkkejä meidän sielumme
taukoomattomasta toiminnasta, se jalostaa tietämättään pysyväisesti
kaiken, mitä se joutuu koskettamaan. Kaikki, jotka syyttävät jotakuta
olentoa pahuudesta, syventykööt omaan itseensä ja kysykööt, ovatko he
koskaan olleet hyviä tuon olennon läheisyydessä. Minä puolestani en ole
tavannut ketään, joka ei olisi tullut minua paremmaksi heti samalla
hetkellä kun hänen läheisyydessään olen tuntenut näkymättömän hyvyyteni
heräävän. Olkaa vaan syvintänne myöten hyviä ja te saatte nähdä, kuinka
teidän lähimäisenne tulevat yhtä syvästi hyviksi. Ei mikään ole niin
tarkka vastaamaan hyvyyden salaiseen huudahdukseen kuin toisen hyvyyden
salainen huudahdus. Kun sinun näkymätön hyvyytesi toimii, niin kaikki,
jotka sinua lähestyvät, tekevät tietämättään sellaista, mitä eivät
tekisi jonkun toisen läheisyydessä. Siinä vaikuttaa jokin voima, jolla
ei ole nimeä, jokin henkinen kilpa, jota ei voi vastustaa. Voisi sanoa,
että juuri tässä on meidän sielujemme herkin kohta; sillä niitä on
sieluja, jotka näyttävät unohtaneen olemassaolonsa ja luopuneen
kaikesta mikä ylentää; mutta kun ne tapaavat toisensa tässä kohden,
niin ne taas kiinnostuvat; ja salaisen hyvyyden jumalaisilla kentillä
ei kaikkein mitättöminkään sielu joudu tappiolle.
Ja kuitenkin on mahdollista, ettei mikään muutu siinä elämässä, jota
silmin nähdään. Mutta tämä yksinkö on tärkeätä ja onko meidän
olemassaolomme sidottu vain tekoihin, joita voimme käsin koskettaa
niinkuin maantien kiviä? Jos teet itsellesi tuon kysymyksen, jonka on
sanottu kuuluvan ihmisen jokailtaiseksi tehtäväksi: "Mitä kuolematonta
olet tänään tehnyt?" -- niin onko vastaus silloin ensi kädessä
etsittävissä sellaisten seikkain parista, joita voidaan tarkalleen
laskea, punnita ja mitata? Olet ehkä vuodattanut ihmeellisiä
kyyneleitä, täyttänyt jonkun sydämen aavistamattomilla varmuuksilla tai
hankkinut ikuisen elämän jollekin sielulle kenenkään sitä
havaitsematta, itsesikään tietämättä. Mahdollista on että
koettelemuksen hetkellä kaikki romahtaa ja että tämäkin hyvyys väistyy
pienintä pelkoa. Mutta se ei mitään merkitse. Jotain jumalallista on
tapahtunut ja sinun Jumalasi on jossain ehkä hymyillyt. Eikö lienekin
elämän korkein määrä saada selittämätön sillä tavoin meissä uudesti
syntymään: ja tiedämmekö mitä me lisäämme itseemme silloin, kun
herätämme hitusen sitä käsittämätöntä, jota uinuu joka käänteessä?
Tässä olet herättänyt rakkauden, joka ei silleen enää nuku. Sielu, jota
sinun sielusi on katsellut ja joka sinun kanssasi kenenkään näkemättä
on vuodattanut juhlallisen ilon pyhiä kyyneleitä, se sielu ei
kärsimystensä kuluessa kanna sinulle vihaa. Sillä ei ole edes mitään
anteeksiannon tarvetta. Se on niin varma jostakin, tietämättömästä
jostakin, ettei mikään siitä puolin voi hävittää eikä kalventaa sen
sisäistä hymyä; sillä mikään ei voi erottaa kahta sielua, jotka
lyhyenkin hetken ajan "ovat yhdessä olleet hyviä".


XII.
SYVÄ ELÄMÄ.

On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä "kykenee
jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren
henkisen personallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä
itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä
todellisuutta, varmasti on juuri tämä."
Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä
löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet. Siinä on meidän jaloin
päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin olemme
erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi
mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin
tajunnut jonkun sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta
pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot
ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sen tähden, että
heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme
aavistakaan.
Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen
elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on
ihmisen todellinen aineeton personallisuus alkuisin semmoisesta
hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja
ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja
sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin
vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään,
joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa
eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain
satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta, tai ajatuksesta.
Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran
syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja
odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan
alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että "kaiken
parhaan ja pyhän alkulähde, maailmankaikkeudesta aina Jumalaan asti, on
kätkettynä kaukotähtisen yön tuolla puolen". Kolmas on ilossaan ja
onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas
on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut
myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita
juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei
sisälly edes ajatusta. "Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni", sanoo
jossain joku Shakespearen sankari, "mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin
omaa sieluani". Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli
maailmaan.
Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa
sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta
melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus
vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme
ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista
tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun
meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä
tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on
tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten
välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi,
pitääkö lastesi liukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi
töintuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään,
että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa
näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten
välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi
edestä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan
tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran,
Altairin ja Berenicehiusten hienojen valoväikkeiden tuolla puolen? Jos
olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä suudelmassa
voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa onnettomuudessa?
Tarvitaanko siis tuskan peitseniskuja herättämään niitä jumalallisia
muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas ei kaipaa sellaisia
järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön kädenliikettä,
putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se kiitää ohi,
puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin silmin ja
sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä vain hetken
ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä tarvitset
myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.
Sillä mitä ovatkaan "viisaus", "hyve", "sankarillisuus", "elämän suuret
juhlahetket" -- mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia
hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä
ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin
ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei
kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos
painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää
antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että
taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä
onnellisia hetkiä, kun se aukenee hiljaisuudessa; ja niin se aukenee
alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän
ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka
joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat
jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan
tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan
vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: "Jumala! Siinähän on
Jumala!"
Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua,
jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet
syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että
sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset,
yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan
kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita
suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle
olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt
semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö
ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset
eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan
odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle,
saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja
kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä
huojutellen: "Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut
sanaakaan." He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni,
eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa.
Meidän Jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei
ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää
siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä
kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.
Me kaikki elämme ylevyyden piirissä. Missäpä me muualla eläisimmekään?
Ei ole muuta elämisen paikkaa. Meiltä ei puutu taivaallisen elämisen
tilaisuutta, vaan meiltä puuttuu huomiokykyä ja harrasta keskittymistä,
pientä sielullista huumaa. Jos sinulla onkin vain pieni kammio, niin
etkö luule Jumalan olevan sielläkin, ja etkö luule siellä voivasi
viettää ylevyyden elämää? Jos valitat elämäsi yksinäisyyttä ja
tyhjyyttä, ettei sinua kukaan rakasta eikä sinulla ole ketään
rakastettavaa, niin luuletko, etteivät sanasi ole erehdyttäviä?
Luuletko että yksinäisyys ollenkaan on mahdollista, että rakkaus on
jotain tiettävää tai nähtävää, ja että tapauksia punnitaan niinkuin
kulta- tai hopealunnaita? Eikö elävä ajatus -- saman tekevä onko se
korkea vai matala; kun se lähtee sinun sielustasi, on se sinulle suuri
-- eikö korkea pyrkimys taikka yleensä elämän juhlallinen hartaushetki
voi saapua pieneenkin kammioon? Ja vaikka sinä et rakasta eikä sinua
rakasteta, mutta sinä kumminkin väkevästi näet tuhanten seikkain
kauneuden, sielun suuruuden ja elämän sanomattoman totisuuden, niin
eikö se ole yhtä ihanaa kuin se, että sinä rakastaisit tai sinua
rakastettaisiin? Ja vaikkapa itse taivas olisi sinulta kätketty, niin
eikö sittenkin toteudu runoilijan sana, että "laaja tähtikatto kaikesta
huolimatta leviää sinun sielusi ylitse kuoleman muodossa?"... Kaikki
mitä meille tapahtuu, on jumalallisen suurta ja me olemme aina suuren
maailman keskipisteessä. Mutta meidän olisi totuttava elämään niinkuin
äsken syntynyt enkeli, niinkuin rakastava nainen tai niinkuin kuoleva
mies. Jos tietäisit kuolevasi tänä iltana, taikka vain iäksi
poistuvasi, niin katselisitko silloin esineitä ja asioita samalla
silmällä kuin tähän asti? Etkö rakastaisikin toisin kuin koskaan ennen?
Näkyväisten ilmiöitten hyvyys ja pahuusko sinun ympärilläsi
suurentuisi? Sielujen kauneutta ja rumuuttako sinä silloin osaisit
katsella? Eikö silloin kaikki, yksin pahuus ja kärsimyskin, muodostu
rakkaudeksi, jota suloisin kyynelkaste siunaa? Eikö jokainen
anteeksiannon tilaisuus hiukkasen lievennä eronhetken tai kuoleman
katkeruutta, kuten on sanonut muuan viisas mies. Ja kumminkin,
sellaisessa murheen tai kuoleman kirkkaudessakin, sopii kysyä: totuutta
vaiko erehdystä kohden ihminen ottaa ne viimeset askeleet, jotka
hänelle on suotu?
Kumpaisillako on näkemisen taito, elävillä vaiko kuolevilla, ja
kumpaiset ovat oikeassa? Niitä onnellisia, jotka ovat niin ajatelleet,
niin puhuneet ja toimineet, että saavat hyväksymisen kuolevilta ja
suurten tuskien kirkastamilta! Se on suloisin palkinto viisaalle, jota
elämässä ei kukaan kuullut. Jos olet elänyt elämäsi hämärässä
kauneudessa, niin älä ole rauhaton. Korkeimman oikeuden hetki lyö aina
lopulta jokaisen ihmisen sydämessä, ja onnettomuus avaa semmoisetkin
silmät, jotka eivät ennen auenneet. Kuka tietää vaikka sinä juuri tällä
hetkellä kiitäisit yli kuolevan sielun, niinkuin jonkun semmoisen
您已阅读芬兰语篇文献中的 1 篇文章。
下一个 - Köyhäin aarteet - 8
  • 零件
  • Köyhäin aarteet - 1
    总字数为 3572
    唯一单词总数为 1846
    22.7 个单词位于 2000 个最常用单词中
    32.8 个单词位于 5000 个最常用单词中
    38.5 个单词位于 8000 个最常用单词中
    每个条形代表每 1000 个最常用单词中的单词百分比。
  • Köyhäin aarteet - 2
    总字数为 3751
    唯一单词总数为 1819
    22.3 个单词位于 2000 个最常用单词中
    31.6 个单词位于 5000 个最常用单词中
    37.3 个单词位于 8000 个最常用单词中
    每个条形代表每 1000 个最常用单词中的单词百分比。
  • Köyhäin aarteet - 3
    总字数为 3629
    唯一单词总数为 1955
    21.0 个单词位于 2000 个最常用单词中
    29.2 个单词位于 5000 个最常用单词中
    34.6 个单词位于 8000 个最常用单词中
    每个条形代表每 1000 个最常用单词中的单词百分比。
  • Köyhäin aarteet - 4
    总字数为 3773
    唯一单词总数为 1866
    22.4 个单词位于 2000 个最常用单词中
    31.4 个单词位于 5000 个最常用单词中
    36.6 个单词位于 8000 个最常用单词中
    每个条形代表每 1000 个最常用单词中的单词百分比。
  • Köyhäin aarteet - 5
    总字数为 3662
    唯一单词总数为 1917
    20.2 个单词位于 2000 个最常用单词中
    29.9 个单词位于 5000 个最常用单词中
    35.0 个单词位于 8000 个最常用单词中
    每个条形代表每 1000 个最常用单词中的单词百分比。
  • Köyhäin aarteet - 6
    总字数为 3634
    唯一单词总数为 1869
    22.2 个单词位于 2000 个最常用单词中
    31.8 个单词位于 5000 个最常用单词中
    37.9 个单词位于 8000 个最常用单词中
    每个条形代表每 1000 个最常用单词中的单词百分比。
  • Köyhäin aarteet - 7
    总字数为 3732
    唯一单词总数为 1794
    23.1 个单词位于 2000 个最常用单词中
    32.4 个单词位于 5000 个最常用单词中
    37.6 个单词位于 8000 个最常用单词中
    每个条形代表每 1000 个最常用单词中的单词百分比。
  • Köyhäin aarteet - 8
    总字数为 3761
    唯一单词总数为 1798
    23.9 个单词位于 2000 个最常用单词中
    33.4 个单词位于 5000 个最常用单词中
    39.7 个单词位于 8000 个最常用单词中
    每个条形代表每 1000 个最常用单词中的单词百分比。
  • Köyhäin aarteet - 9
    总字数为 758
    唯一单词总数为 490
    27.5 个单词位于 2000 个最常用单词中
    37.1 个单词位于 5000 个最常用单词中
    42.3 个单词位于 8000 个最常用单词中
    每个条形代表每 1000 个最常用单词中的单词百分比。