Kertomuksia ja kuvauksia - 1

  
  KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA
  Kirj.
  Karl A. Tavaststjerna
  
  Suomentanut
  Juhani Aho
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström,
  1896.
  
  
  SISÄLLYS:
  Meri.
  Urheilija.
  Jää on murrettu.
  Pikku kaupunki.
  Pomppe.
  Väärinkäsitys.
  Kotiin.
  Laulajan palkka.
  Kolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet.
  Rautatiejuttu.
  Joulu Kuusamossa.
  Keppi-Leena.
  Kaikkien suosikki.
  Taiteilijain tukala elämä.
  Maria.
  
  
  Meri.
  
  Meri, tuo kaikkien laulelema, kaikkien ihailema, on suuri näyttelijä.
  Oikeastaan ei se ilmaise mitään muuta kuin mitä kirjailija tahtoo,
  mutta sen se esittää mainiosti. Katselija on tuo meren kirjailija ja
  hän voi mielialansa mukaan antaa sille sen sisällön, mikä milloinkin
  miellyttää.
  Kesällä, kun meri huvinäytelmiä esittää, saapi pieni auringon eteen
  asettunut pilvitukko sen tummenemaan. Se vaihtelee monen monella
  tavalla, uhkaavasta vihasta mitä lempeimpään hymyyn, hurjasta ilosta
  synkimpään suruun; -- aina sen mukaan, miten valot vaihtelevat, miten
  kirkas on ilma, miten aallot käyvät ja tuuli puhaltaa. Mutta syksyllä
  ja talvella, kun se suuria murhenäytelmiään esittää ja väliin vaan
  joitakuita hellempiä kohtauksia, silloin hautoo synkkä, raskas totisuus
  viikkokausittain, kuukausittain sen mahtavia kasvoja.
  Sama harrastus, joka lukemattomia kertoja sai minut istuutumaan samalle
  tuolilleni teaatterin parterrilla, seuratakseni siitä näyttelijän
  taidetta, oli eräänä vuonna saattanut minut parhaalle paikalle, mistä
  voin Itämerta ihailla, kauvas Hankoniemen nenään. Päivä päivältä
  seurasin minä merta sen pienimpiäkin vaihteluita tarkastellen;
  näin sen kohoilevan heratyynenä pitkissä mainingeissa, näin sen
  pettävän rauhallisena, kavalana, salaisuuksiaan hautovana; näin sen
  pikimustana vyöryvän äkäisiä vaahtopallojaan heitellen lumiseinien
  keskellä, ja minä näin sen untelona ja harmaana, köyhänä ja uupuneena
  yksitoikkoisia laineitaan liikutellen herpoavan rantojaan vastaan, kun
  syksyn tuhuttava sade lakkaamatta kallioita kostutteli. Olisin voinut
  kirjoittaa siitä arvostelun -- arvostelun ilman moittivaa sanaa.
  Mutta minä en huolinut haaveilla sen ääressä, tahdoin siilien vaan
  tutustua, ja minä tapasin siinä myötätuntoisen sielun. Se oli
  epäluotettava, tunteeton, raju ja vaikuttava. En koskaan täydellisesti
  tuon myötätuntoisuuteni valtaan antautunut, niinkuin esim. rakkauden
  valtaan antaudutaan, suurin huvini oli sitä tutkia, hallita sitä. Ja
  minä pysyin aina voitolla, sillä minä en itse joutunut sen haltuun,
  minä vaan pelkäsin sitä, kunnioitin sitä ja ihmettelin.
  Joka kerta kuin sittemmin olen maailmassa kohdannut, katseen, joka on
  huomiotani herättänyt, näen minä siinä jotain, joka muistuttaa minua
  ystävästäni ja näyttelijästä, merestä. Sellaisessa katseessa on samaa
  petollista ja salaperäistä rauhaa, samaa hämärätä syvyyttä, samaa
  heratyyntä tyytyväisyyttä, jonka vähinkin ilman henkäys saa väräjämään
  ja elämään, samaa unteloa, uupunutta tylsyyttä, joka tuossa tuokiossa
  voipi vaihtua päiväpaisteeksi tai vihreävaahtoiseksi vihaksi. Kaikissa
  ihmisissä on meren sukua, -- ainakin kaikissa, jotka ovat jotakin.
  Milloin tahansa minä kohdannenkin silmän, joka koettaa ilmaista
  ystävyyttä ja tuttavallisuutta, milloin tahansa tavannenkin toisen,
  jonka katse on terävä, vastenmielinen ja läpitunkeva, milloin tahansa
  minulle kauniit naisen silmät hymyillevätkin, aina näen minä niiden
  takaa meren, tuon epäluotettavan, tunteettoman, rajun, inahtavan meren,
  jonka valtaan ei koskaan voi kokonaan antautua. Mutta minua miellyttää
  tuo henkilö, ja minä pelkään, kunnioitan ja ihailen häntä.
  Se on näyttelijä, meriluonto ihmisessä, joka tekee hänet huomattavaksi.
  Se on halu tutkia häntä, leikitellä hänen kanssaan ja hallita häntä,
  joka tekee elämästä elämän.
  
  
  Urheilija.
  
  Olimme purjehtineet viimeisen pohjoisreimarin ohitse ulkopuolella
  Hangon majakkaa, pohjoisessa oli Suomen rannikko kaitasena mustana
  juovana ja majakkamaan korkeat kalliot loistivat valkeina aamuauringon
  valossa. Me tarkastelimme huolellisesti kompassia ja merikorttia
  ja suuntasimme huvipurtemme suoraan Bogskärin majakkaa kohti, joka
  on etelään Ahvenanmaasta. Sieltä oli määrämme ottaa uusi suunta
  Sandhamniin, ja oli aikomuksemme, jos tuulet ja onni meitä suosisivat,
  jo huomisiltana istua Hasselbackenilla Tukholmassa illallista syömässä.
  Toistaiseksi ei tuo siro englantilainen mallikutteri vielä
  erinomaisemman nopeasti kulkenut, mutta kaakkotuuli lupaili
  kiihtyäkseen ja kello oli vasta kahdeksan aamulla, -- meillä oli
  neljättäkymmentä tuntia käytettävänämme. Vaahdottomat kesäiset laineet
  keikuttivat purttamme, suuria ne eivät olleet, mutta sentään tarpeeksi
  suuria saattamaan sairaaksi heikkohermoisen, sillä sama tuuli oli
  puhaltanut jo eilenkin. Kun suunta oli määrätty, ei meillä enää ollut
  mitään tekemistä. Ystäväni, joka oli kutsunut minut mukaansa tälle
  Tukholman matkalle, nosti valkoiset, kummipohjaiset sporttikenkänsä
  penkille, asetti peräsimen varren mukavasti vasemman olkapään taa,
  ojentihe ja nautti.
  -- Se on merkillistä, sanoi hän, mutta tämä nyt on kuitenkin elämäni
  suurin nautinto.
  Annoin katseeni harhailla ympäri tumman sinistä mertä, joka ikäänkuin
  heräsi eloon kaakkoistuulen kiihtyessä, hengitin raitista, suolaista
  tuoksua ja huomautin, ett'ei minua ollenkaan kummastuttanut hänen
  rakkautensa purjehtimiseen.
  -- Mutta on se kuitenkin vähän narrimaista, jatkoi hän, että vanha,
  järkevä mies pitää tätä tällaista mustalais-elämää kotia ja työtä
  parempana. Syy on kai siinä, ett'en minä koskaan tunne itseäni niin
  vapaaksi, niin itsenäiseksi kuin istuessani näin peräsimessä ja
  tähystellessäni tuota tasaista, mustaa juovaa maan ja meren välillä.
  Huomasin hänen äänestään ja pyylevistä kasvoistaan, että hän
  tahtoi päästää hyvän tuulensa valloilleen, ja sanaakaan sanomatta
  seurasin minä osanotolla hänen katseitaan, jotka purjeita ja mastoja
  tarkastelivat, ja katselin ihaillen minäkin kutterin häikäisevän
  valkeita purjeita ja tuulessa ja merenkäynnissä notkuvaa huippumastoa,
  ja annoin hänen häiritsemättä jatkaa:
  -- Eikähän nyt todella olekaan mitään ihanampaa kuin tällainen aamu
  ulkona merellä! Tuntuu oikein, kuinka purren notkea runko elää alla,
  kuinka nuorat ja mastot joustavat, tuuli työntää näkymättömällä
  voimalla, ja niin on silloin kuin purren vireys miehenkin virittäisi;
  siinä tervehtyy ja notkistuu ja käy huolettomaksi, niinkuin ei
  olisikaan muuta tehtävää kuin purjehtia näin koko ikänsä kaiken.
  Hän vaikeni hetken verran ja minä olin täydellisesti samaa mieltä hänen
  kanssaan, nojauduin taapäin ja katselin pitkin kaunista isoa purjetta,
  yli terävän huippupurjeen, suoraan ylös aurinkoiseen heinäkuun
  seesteesen, ja kuuntelin taas ystäväni yksin puhelua:
  -- Aina siitä alkaen kuin poikasena tulin ensi kerran meren rannalle,
  on se melkein lumoavalla voimalla minua puoleensa vetänyt. Muistan
  vielä, kuinka minä, vietettyäni helteisen kesän sisämaan kaskisavun
  sekaisessa ilmassa, tulin alas Helsinkiin lukukautta alkaakseni ja
  onnesta uhkuvin tuntein ahmin minä sisääni meren tuoretta ilmaa. Niin,
  niin... on niitä niitäkin runoilijoita, jotka ovat runoilijoita,
  vaikk'eivät kirjoitakaan runoja! Tunsin ilman muutoksen niin herkästi,
  että jo junan kulkiessa poikki Töölön lahden vainusin meren liekoja
  ja suolaista vettä. Ensi kävelylläni menin satamaan ja kaivopuiston
  valleille, joilta meri näkyi vapaana ja jonne lounastuuli puhalteli
  nostatellen suuria, vaahtopäitä aaltoja ja tuoden tullessaan hurmaavaa,
  sisämaalaiselle outoa tuoksua.
  Entä merikylvyt sitten, -- se oli toki toista kuin polskaroida
  ummehtuneen sisäjärven tervan ruskeassa vedessä! Viivyttyäni
  neljännestunnin kylmässä vedessä saatoin seista tuntikausia rannalla ja
  hengittää tuota minulle vierasta ilmaa, seuratessani yhä kiintyvällä
  huomiolla saaristolais-purren kulkua, jonka harmaat purjeet olivat
  äsken kohonneet taivaan rannasta Mälkön takana, kunnes se myötätuulessa
  laski Uuninsuun salmesta aaltojen takaa ajamana. Mutta jos silloin joku
  huikaisevan valkea huvipurjehtija pisti ulos merelle Långörin salmesta,
  kiinnitti se kuin taikavoimalla kaiken huomioni puoleensa, kunnes
  katosi jonkun niemen taa ja minä kylmästä väristen, kädet taskuissa ja
  nutun kaulus pystyssä läksin kotiin päin kulkemaan, saadakseni siellä
  rohtoja ja joutuakseni kotilääkitysten alaiseksi vilustumisesta...
  -- Niin, -- se oli siihen aikaan kuin ajattelin ruveta merimieheksi...!
  Mutta sitten tuli koulu puuhineen ja tuo aava näköpiiri joutui
  unhotuksiin ja kutistui kokoon kammarin seinien sisällä. Ainoastaan
  jonain joutilaana keskiviikko-iltana kiipesimme me, muutamat saman
  mieliset luokkatoverit, satamassa olevien suurimpien laivojen
  mastoihin, kun ensin olimme asettaneet niin, että kapteeni oli mennyt
  kannen alle ja me tehneet tuttavuutta perämiehen kanssa. Mutta
  merimiesluontoni laimeni vuosien kuluessa, tulin liika kirjaviisaaksi
  kadehtiakseni meripoikain pikisiä paitoja ja kovaa työtä, opin
  vähitellen antamaan arvoa sivistyneelle elämälle, viikseni alkoivat
  kasvaa, ja niin tuli turhamaisuus muodin mukaisine vaatteineen,
  hansikkaineen ja rakastumisineen...! Mutta kun kaikki oli käynyt
  mieltäni vastaan, häämöitti edessäni taas aava ulappa, minussa heräsi
  taas hurja halu reippaaseen elämään vaahtoisilla laineilla, kun
  myrsky moninkertaisissa ristinuorissa riuhtoo... ja silloin oli taas
  hartahin mielitekoni päästä kaikesta ja ojentaa ulos avaraan maailmaan,
  vieraille maille ja uusiin oloihin...
  -- No niin, -- olihan minulla useinkin vastoinkäymisiä, enkä
  minä kuitenkaan merille lähtenyt, -- oli niitä niin usein, että
  lopulla suutuin todenteolla ja vannoin, että kerran oli tuleva
  myötäkäymistenkin aika. Ja silloin aloin minä tätä nykyistä
  teollisuushaaraani varten työskennellä, mutta ei sitä joutilasta
  päivää kesällä ja syksyllä, kun vaan oli avovettä vähänkään tarjona,
  ett'en hankkinut uutta työhalua ja uusia voimia purjehtimalla ulos
  saaristoon, jossa harhailin aamusta varhaisesta iltaan myöhäiseen. En
  olisi kuolemaksenikaan muuttanut sisämaahan, vaikka tulevaisuuteni
  siellä olisi ollutkin paljoa helpompi. Ja työni kestäessä kangasteli
  minulle aina harrastuksieni lähimpänä maalina oma pieni hyvä kutteri,
  jota voisin tarpeen tullessa yksinkin hoitaa. Tuo maali on jo kauvan
  sitten saavutettu; -- saavutin sen parin vuoden kuluessa. Sitten
  tulivat kaikki yhteiskunta-ihmisen monimutkaiset tarpeet: tuli halu
  perustaa perhettä ja kotia, tahdoin saada vaikutusta, tahdoin en tiedä
  enää mitä, mutta en mistään kuitenkaan tullut niin rauhalliseksi,
  en mistään niin täydellisesti nauttinut kuin merestä, en mitään
  niin rakastanut kuin merta. Tietysti kasvoivat vaatimukseni samassa
  määrässä. Olin jo aikoja sitten vaihtanut ensimmäisen venheeni toiseen
  nopeakulkuisempaan. On minulla sittemmin ollut useampiakin venheitä,
  mutta vasta viime vuonna päätin hankkia itselleni tämän.
  Olin siinä työllä selaillessani englantilaisia urheilulehtiä, ennenkun
  löysin sopivan mallin. Mikä oli epämukava, mikä käymätön meidän
  vesillä, mikä liika suuri tai liika pieni, ja vaimoni katseli minua
  kuin mielensä menettänyttä, kun en viikkokausiin osannut puhua mistään
  muusta kuin uudesta purrestani. Naisten näkyy olevan vaikea seurata
  tuollaisia hiukan haaveellisempia harrastuksia. Mutta minun nautintoni
  oli rajaton, kun sain miettiä sopivata mallia lauta laudalta, riepu
  rievulta. Minusta tuli uppo-oppinut laivanrakentaja ja minä uneksin
  vaan kantavuuksista ja veden vastustusvoimista. Konttorikirjoissani
  olivat imupaperit täynnä laskuja ja kotonani kätkin minä vaimoni
  halveksivia katseita piiloon arkittain piirustuksia ja suunnitelmia.
  Viimein tein minä erään insinöörin avulla piirustukset tähän purteeni.
  Niin, niin, vaikka tämä onkin tehty englantilaisen mallin mukaan,
  on tässä paljon omaa keksimäänikin. Katsos esim. näitä juoksevia
  nuoralaitoksia täällä perässä, -- ne ovat minun keksimiäni! Ne hoitavat
  itsensä luoviessa melkein itsestään, ei tarvitse muuta kuin vähän
  nyhtäistä. Tilaa mittaellessani kannen alla olen myöskin noudattanut
  omia periaatteitani, ja olen tyytyväinen tuloksiini, oikein tyytyväinen.
  Hän huusi miehistölle kokassa ja teki luovin tuuleen, näyttääkseen
  minulle, miten nuo juoksevat nuoralaitokset hoitivat itsensä melkein
  itsestään. Olihan minusta niistä paljonkin vastusta, mutta en huolinut
  tehdä mitään ilkeitä muistutuksia. Ja niin laskeusi pursi taas vanhaan
  suuntaansa, vaahto helmeili tuulen alla, ja peränuora pinnistyi
  tiukalle kuin viulunkieli tuulen purjeita painaessa.
  -- Suuren osan talvea ja koko kevään kuljin minä melkein joka päivä
  laivaveistämölle, jossa emäpuuta paikoilleen asetettiin, kaaria
  kiinnitettiin ja laitoja kuonnuteltiin. Seurasin niin tarkkaan purteni
  syntymistä, että tunnen jokaisen kuparinaulan ja jokaisen puukiilan sen
  rungossa. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että kolmannen lapseni
  osaksi, joka syntyi viime talvena, tuli tuskin puoletkaan siitä
  huomiosta, jota valmistuvalle purrelleni osoitin. Ihmisluonto on nyt
  vähän epätäydellinen ja isän tunteet kestävät koetuksensa ainoastaan
  ensimmäisellä kerralla, ja sen jälkeen voi ne luokittaa ihanteellisten,
  arvelunalaisten hyveiden joukkoon. Vaimoni lienee huomannut, että
  purrestani olisi tuleva hänen ja koko perheen kilpailija, sillä
  kaikista kehoituksistani huolimatta en saanut häntä koko rakennusaikana
  ainoatakaan kertaa laivaveistämölle. Eikä sillä hyvä: -- sen
  valmistuttua ei hän ole siihen kertaakaan jalallaan astunut. Eihän hän
  tosin milloinkaan ole ollut mikään erinomainen urheilun ystävä, mutta
  ei hän urheilua vihannutkaan, ennenkun Lucifer tuli. Olin aikonut olla
  kohtelias ja antaa sille vaimoni nimen, mutta kun hänellä oli sitä
  kohtaan niin kylmä, otin sen sijaan tämän maanalaisen nimen, ja luulen,
  että hän ymmärtää sukkeluuden.
  Ystäväni nauroi keksinnölleen ja kiinnitti isopurjeen nuoraa saadakseen
  enemmän tuulta purjeesen. Hangon majakka kohosi kaukana takanamme kuin
  liikkumaton savupatsas ja sen alla olevat korkeat kalliot alkoivat
  huveta aamun seesteesen. Meren laineet murtautuivat siellä täällä
  lakkapäiksi, Lucifer puski eteenpäin huimaavaa vauhtia ja kallistui
  niin, että vesi aina välistä kantta huuhtasi. Meri oli puhdas melkein
  kautta koko näköpiirin, ainoastaan yksi purje näkyi kaukana, kaukana
  etelässä, vielä kauvempana sen takana häämöitti epäselvä savujuova
  jostain höyryvenheestä toisella puolen maanpallon kupukannen.
  -- Sano nyt sinäkin, huudahti ystäväni yhtäkkiä, -- eikö tätä voi sanoa
  vapaudeksi? Minä ohjaan minne mieleni tekee, eikä kukaan voi sanoa
  mitään sitä vastaan. Vaimoni ohjatkoon kernaasti kotiani, -- eihän
  se kuitenkaan paikaltaan päkähdä. Hei, hai, purteni sä, -- kiinnitä
  kulkuasi ja näytä, mihin kelpaat! Hoi miehet siellä kokassa! Viiripurje
  ylös, niin on meillä kaikki rievut kuivamassa! Joutukaa nyt, niin saapi
  kokkipoika sitten laittaa aamiaista, minulla on nälkä niin, että näköä
  haittaa, ja seuran vuoksi otan minä aamuryypynkin, vaikka se on vastoin
  tapojani merellä.
  Viiripurje lensi mastoon, Lucifer kallistui vielä tuuman verran ja
  halkasi noita pitkiä Itämeren aaltoja täydellisellä raivolla. Vaahto
  tuprusi savuna kokan edessä.
  -- Kas niin, nyt olisi hauska laskea kilpaa jonkun kanssa! Eikö se
  seiso komeasti -- mitä? Loki mereen, elkääkä ottako sitä pois, ennenkun
  olemme kulkeneet vähintäinkin kuusi solmuväliä, muistakaa se! Kuules
  nyt, kokki... Andersson! Pane konservilaatikko pataan samassa... ja
  sitten saa Andersson ottaa esille madeiran. Kas nyt, kuinka komealta
  Lucifer näyttää. Olla häntä nyt sivulta katsomassa! Tunnusteleppa
  peräsintä, kuinka keveä se on, ja kuinka pursi sitä tottelee helposti!
  -- Muistan tässä erään toisenkin venheistäni ja kuinka tottelevainen
  se oli. Kertomukseni saattaa tuntua merimiehen jutulta, mutta tosi se
  on sittenkin. Ei minulla ole vieraita miehiä tapahtumaan, sillä minä
  olin yksin, mutta joka ei usko, puskekoon. Purjehdin, niinkuin sanoin,
  yksinäni eräänä lämpimänä aamupäivänä tasasessa tuulessa, aurinko
  paahtoi minua ja keskellä selkää alkoi mieleni tehdä uimaan, Olin
  tehnyt samalla tavalla useat kerrat ennen. Riisuuduin, tartuin kiinni
  nuoran päähän, ja puhaltauduin suin päin mereen. Mutta nuora olikin
  sattumalta irti tällä kertaa, se juoksi jälestä ja siinä olin minä
  puolen peninkulman päässä maista, kädessäni vaan kymmensylinen köysi,
  joka tinki jalkoihini sotkeutumaan. Hätkähdinhän tuossa vähän, mutta
  en sentään itkemäänkään ruvennut. Venhe kulki rauhallisesti entistä
  suuntaansa, ja turhaan odotin minä että se luovisi tuulta vasten.
  Silloin minä suutuin ja huusin jälkeen, ensin ujostellen ja hiljaa,
  sillä minä häpesin itseäni. Sitten huusin jo vähän kovemmin. Mutta
  kun näin, että se ikäänkuin vähän alkoi luovia, karjasin minä kaikin
  voimin. Ja eikö se pahus silloin nöyrästi käännä nokkaansa tuulta
  vasten, muuttaudu toiselle kylelleen ja laskeudu aivan päälleni tuulen
  purjeita taapäin painaessa! Minä kiinni mastonuoraan ja sen avulla
  kannelle; -- enkä ollut edes köyttäni päästänyt, vaan lapoin senkin
  perässäni. Se on venhe se, joka ei niskoittele -- vai mitä? Mutta en
  kehoittaisi ketään tekemään sitä perässäni, enkä ole sitä minäkään
  toiste tehnyt.
  Hän puhui yhteen menoon, kunnes Andersson tuli sanomaan että aamiainen
  oli katettu kajuutassa.
  -- E-hei! Tuo se tänne kannelle! -- On aivan liika kaunis ilma
  mennäksemme katon alle syömään.
  Ja peräsintä jättämättä täytti hän, merenkäynnistä huolimatta, kaksi
  pientä ruokaryyppypikaria, ojenti minulle toisen, iski silmää, kippisti
  ja nielasi karvaan nesteen mielihyvästä irvistäen.
  Sitten pyyhki hän suunsa hyvin miettiväisen näköisenä, pyyhkäsi samalla
  tavalla kasvojaan ja otsaansa, katsoi minuun tutkivasti ja virkkoi:
  -- Voiko nyt kukaan uskoa, että minä olen vanha mies ja perheen-isä!
  Voisiko kukaan epäillä, että minulla on kolme lasta ja liike, jossa on
  työtä sadalle miehelle -- mitä? Minä melkein häpeän itseäni. Mutta niin
  se on aina merellä -- unhotan kaiken sen ja muutun pojaksi jälleen, ja
  tiedätkö mitä, -- se on aivan helkkarin hauskaa tämä...!
  Suu täynnä voileipää ja nälissäni kuin susi näin minä viimeiset tähteet
  Hangon majakasta katoavan, ja ympärillämme oli Itämeren laaja rannaton
  ympyrä. Keskellä tuota ääretöntä ympyrää, sen keskipisteenä -- me itse.
  Ja kuitenkin moititaan onnellisia ihmisiä siitä, että luulevat olevansa
  maailman keskipisteitä, kun todellakin niin ovat.
  
  
  Jää on murrettu.
  
  Satamasilta ojentautuu laihana ja mustana käsivartena tuon laajan,
  valkosen, kuun valaiseman jääkentän sisään, joka sulkee Hangon
  talvisataman, ikäänkuin tahtoisi ojentaa apuaan lastilaivalle,
  joka on tarttunut ajojäähän noin sata syltä laiturista. Maan
  puolella laituria on kova kiire saada Ruotsin posti ja viimeiset
  matka-arkut postilaivaan, joka kimakalla, rasittuneella vihellyksellä
  antaa toisen lähtö merkkinsä. Valoa on vaan niukasti avonaisessa
  tavarakatoksessa, tavarapinot luovat läpitunkemattomia varjoja, ja
  matkustajat kompastuvat milloin mihinkin, kun lähtöä odotellessaan
  tekevät viimeisen kävelynsä mannermaalla, ennenkun meren heiteltäväksi
  antautuvat. Lounastuuli puhaltaa tasaisesti ja voimakkaasti mereltä
  päin, lyhdyt liehtovat ja hulmuavat ja huikasevat silmiä sen sijaan
  että valaiseisivat. Makasiinin nurkan takaa tuijottaa kuu alakuloisena
  ja tylsänä, vähääkään välittämättä kaupasta ja merenkulusta.
  Ulompana tavallista kävelypaikkaa, toisella puolella nostokoneen,
  aivan satamasillan huipussa kävelee kaksi henkilöä, nainen ja herra,
  tarmokkain askelin. Vähintäinkin kymmenen kertaa ovat he kulkeneet
  siinä edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä he tuskin eteensä
  katsovat ja väistävät vaan koneellisesti tielleen sattuvia pikku
  esteitä. Kun he taas tulevat katoksen alle, valaisee keltanen
  lampun valo mustaverisiä, lujaa tahtoa ilmaisevia, kenties hiukan
  epäkehittyneitä naisen kasvoja, ja laihoja, älykkäitä miehen kasvoja.
  -- ... sillä te tietysti tulisitte sitä kaiken elämänne katumaan,
  lopettaa miehen ääni, ivaten, välinpitämättömästi.
  -- Eihän se ole sanottu, sanoo naisen ääni sovittavasti, välittävästi,
  -- tunnenhan teitä niin vähän, ainoastaan muutamia tunteja.
  -- Mutta te tiedätte, kuka minä olen, ja me olemme kuulleet puhuttavan
  toisistamme ennen. Eihän aina ole takeita pitkästäkään tuttavuudesta.
  -- Niin, niin, -- mutta me voimme pettyä.
  -- Me? -- Oh, mutta, -- te puhutte jo monikossa! Mutta pettyä voin
  tässä asiassa ainoastaan minä, pettyä teistä. Itse minä olen niitä
  ihmisiä, jotka eivät kykene edes lastakaan pettämään.
  -- Meidän on kai jo mentävä laivaan; -- ajatelkaas, jos jäisimme maihin!
  -- Ei ole vielä mitään kiirettä. Me ehdimme hyvin vielä kerran käydä...
  He kääntyivät ja taas kuului nuori mies virkkavan:
  -- Siis kuitenkin mahdollista...
  Loppua ei kuulunut, kun kävelijät vetäytyivät tavarapinojen taa ja
  heidän vartalonsa satamasillalta kuvastuivat harmahtavaa taivasta
  vasten.
  Kun he taas palasivat, vaikenivat he molemmat. Nainen oli levottoman
  näköinen, kääräsi turkkinsa hermostuneella liikkeellä ympärilleen ja
  pysähtyi.
  -- Ettekö vielä tule viimeistä kertaa? Eihän meidän vielä tarvitse
  mennä laivaan, esitteli nuori mies.
  -- Oletteko varma siitä?
  Vastaukseksi käännähti nuori mies nopeasti kantapäillään, tuli häntä
  aivan lähelle ja virkkoi vakuuttavasti:
  -- Minä en väitä varmaksi mitään, mikä ei ole varmaa.
  Nainen aikoi juuri seurata häntä, kun kolmas lähtövihellys samassa
  vihiäsi korvia äkäisesti ja kimakasti. Hän säpsähti kuin pahaa ennettä
  ja huudahti:
  -- Siinä nyt näette kuinka paljon teihin voi luottaa! Nyt menen minä
  laivaan.
  -- Ensin varma vastaus! vaati hän tyytymättömästi, kärsimättömästi ja
  hammasta purren.
  -- Minä en voi. Minä en saa...
  -- Teidän täytyy!
  -- Minä en tee sitä.
  -- Vai niin --
  Nuori mies seurasi naista rantalautaa myöten, johon muutamat miehet
  jo olivat tarttuneet sitä pois vetääkseen, niin pian kuin kaikki
  matkustajat olivat laivaan ehtineet. He pysähtyivät laivan reunaan ja
  nuori mies piti toisella kädellään kiinni rantalaudan rautakaiteesta.
  Sitten kumartui hän nopeasti naisen puoleen ja kuiskasi:
  -- Päättäkää!
  -- En.
  -- Hyvästi sitten?
  -- Ettekö seuraa mukana?
  -- Olen seurannut teitä tarpeeksi kauvas. Olette väärin käyttänyt
  avomielisyyttäni. En olisi koskaan tullut tänne ilman teitä...
  -- Lauta sisään! komensi kapteeni.
  Nuori mies puristi naisen kättä ja juoksi lautaa myöten maihin. Samassa
  vedettiin lautakin pois. Nainen jäi laivan reunaan nojaamaan, ikäänkuin
  kivettyneenä kummastuksesta, ja propelli alkoi piestä jääpalaisia,
  laivan siitä kuitenkaan vauhtia saamatta. Laivasillalla seisoi hänen
  toverinsa ja heilutti karvalakkiaan hyvin ystävällisesti, mutta hän ei
  tullut heiluttaneeksi vastaan eikä hyvästiäkään sanoneeksi. Hän seisoi
  kalvavissa ajatuksissa ja tuijotti satamasillalle, mihinkään varmaan
  paikkaan katsomatta.
  Jää oli jotenkin tiukassa postilaivan ympärillä, niin että kesti
  kauvan, ennenkun se sai tilaa päästäkseen sitä murtamaan. Perän takana
  oli toinen höyrylaiva, jonka ohitse ahtaassa satamassa oli kulettava
  aivan läheltä, niin että laivat melkein hipasivat toisiaan.
  Kaiken aikaa tuijotti laivasillalta kaksi terävätä silmää tupakkahytin
  kupeella seisovaan naisolentoon nähdäkseen hänen pienimpiäkin
  liikkeitään. Vaan ei hän hievahtanutkaan. Ei ennen kuin postilaiva
  jo puoleksi oli peittynyt toisen laivan taa. Silloin kiiruhti hän
  yht'äkkiä laivan reunalle ja viuhtoi kiivaasti, katuvaisesti molemmilla
  käsillään:
  -- Tulkaa!
  Viisi sekuntia senjälkeen seisoi tuo karvalakkiin puettu rannassa
  olevan laivan reunalla laivamiesten keskessä, jotka viilarien avulla
  estivät laivoja toisiinsa hankautumasta. Postilaivan kannelta tehtiin
  uusi viittaus.
  -- Vielä yksi matkustaja! huusi nuori mies, teki arveluttavan
  hyppäyksen, iski kiinni postilaivan mastonuoraan ja kiipesi hitaasti
  laidan yli laivaan...
  Laiva sai vauhtia samassa ja halkasi kuin veitsen terällä ajojäätä.
  Puoli tuntia senjälkeen oli se keskellä valkoista, kuutamon valaisemaa
  jääkenttää kuin musta peikko mikään, ja tuuli veti sen piipusta
  tupruavan pikimustan savun pitkäksi ajatusviivaksi maata kohti. Silloin
  tällöin voitiin kumeasta kolinasta päättää, että se menestyksellä
  jäätä mursi. Ylhäällä taivaalla kimmelti Kalevan-miekka kallellaan,
  ja loistomajakka välähti muutamaksi hetkeksi niin, että olisi voinut
  luulla koko koneiston tuleen syttyneen.
  
  
  Pikku kaupunki.
  Linnun silmällä katsottuna.
  
  Tuo pieni lääninkaupunki on vallannut itselleen kaiken tasasen
  maan länsipuolella olevain kukkulain ja itäpuolella olevan
  lahdelman välillä. Kenttä on ihmeellisen tasanen ja tarpeeksi suuri
  uudenaikaiseksi kaupungin paikaksi suorine ja leveine katuineen.
  Idässä ja pohjosessa olevain laaksojen partaalla ovat nuo
  yksinkertaiset, Valkosiksi maalatut tulliportit ja suorana kuin viiva
  kulkee niiden välillä kaupungin suurin katu, joka on täsmälleen virstan
  pituinen tullista tulliin.
  Kun pohjosesta päin tulee kaupunkiin, on kaupunki siinä kuin
  tarjottimella ja uljaasti kohoo sen sisässä kokonaista neljä
  kaksikerroksista kivirakennusta. Keltasia ovat ne jokainen, paitse
  yksi, joka on harmaa, ja se on kaupungin lyseo. Muut talot vetäytyvät
  arvokkaasti puutarhojen syksyisen vihreyden suojaan ja peittäytyvät
  sinne omaa vaatimattomuuttaan piiloon.
  Vihreiden puiden yli katselee arvokas kuvernöörin asunto ylävällä
  halveksimisella ympärillään olevaa poroporvarillista yhteiskuntaa. Se
  tuntee itsessään, että sen alikerrassa ovat lääninhallituksen totiset
  virkahuoneet ja kaupungin etevimmän perheen asunto ylikerrassa, josta
  valkoiset ikkunavarjostimet loistavat.
  Kaupungin edustalla on pieni peilikirkas lahdelma ja muutamia
  laiskannäköisiä proomuja värjöttelee siellä pitkälle pistävän laiturin
  kupeella, joka kai on merkkinä siitä, että täällä lienee jonkinlaista
  laivakulkuakin, vaikka on vaikea käsittää, mistä täällä väylä kulkenee
  noiden matalain kaislarantain välitse.
  Lyseon talo on kaupungin toisessa laidassa, mutta keskessä sen
  oikeastaan olisi pitänyt olla. Sillä lähes kahden vuosikymmenen
  kuluessa on kaupungin henkinen elämä keskittynyt tähän
  polttopisteesensä. Tuolla suurella kielikysymyksellä on siinä kaikkein
  pyhin sovinnon temppeli. Vuosikausia on kaksikielisyyden jumalatar
  siinä hallinnut; sarkapukuiset talonpoikaispojat ovat siinä lukeneet
  ulkoläksyjä mainiolla, leveällä maaseutu-ruotsilla ja kansallismieliset
  opettajat ovat hikoilleet koettaessaan palvella kahta herraa yhdellä
  haavaa. Suuressa käytävässä puhuvat pojat suomea välitunneilla, mutta
  luokkahuoneet kaikuvat vielä vanhaa roomalaiskieltä, jota viime
  tunnilla koetettiin ajaa itsepäisiin suomalaisaivoihin.
  Rappukäytävä on tilava ja uudenaikainen, luokkahuoneet ovat
  laitetut uusimpia periaatteita noudattaen, lattia on vernissattu,
  ilmanvaihtolaitokset viimeisten vuosien terveyttä tarkoittavien
  lääketieteellisten olettamisien mukaan tehtyjä, ja kaikkien näiden
  yhdeksännentoista vuosisadan tunnusmerkkien keskellä harhailevat
  Ciceron ja Virgilion henget kodittomina ja vieraina ikävöiden lepoa ja
  rauhaa ja kyllästyneinä kuulemaan loistavia puheitaan ja runoparkojaan
  rääkättävän.
  Vaan lyseo ei ole ainoa merkkipaikka kaupungissa.
  Niemen nenässä, joka korkeita haapoja ja koivuja kasvaen pistää
  soman ja sievän näköisenä järvelle, on kaupungin ylpeys muinaisilta
  ajoilta, jolloin ihmiset tulivat tänne vatsakatarrejaan parantelemaan
  ja katsomaan nuorison tanssia kerta viikossa sotilassoittokunnan
  soittaessa, -- on sen kylpylaitos.
  Mutta ruotulaitos on jo aikoja sitten hävitetty ja asevelvollisten
  soittokunta soittelee kernaimmin upseerien omassa huvimajassa.
  Vatsataudit ajavat ihmisiä meren rantaan tai ulkomaille, mutta
  kylpylaitos on siitä huolimatta paikoillaan, ystävällisen ja
  vaatimattoman näköisenä kaksine torneineen, lasiverantoineen
  ja lahonneine paviljonkeineen. Satumaisen halpoihin hintoihin
  annetaan siellä aamuisin höyrykaappia ja suihkua luutnanteille,