Katajainen kansani - 1

  
  KATAJAINEN KANSANI
  Kirj.
  Juhani Aho
  
  WSOY, Porvoo, 1921.
  
  SISÄLLYS:
  Katajainen kansani
  Narrin neuvo
  Kohtaus keisarin patsaalla
  Ikuiset kukat
  Laulaen
  Miten lumen valta voitettiin
  Kolmivaljakko
  Niemen äijä
  Korpelan ukot
  Äiti
  Juhlavaatteet
  Matin linna
  Laiva lumimyrskyssä
  Härkä ja muurahaiset
  Suomen lippu
  »Eläköön valo ja valistus!» »Eläköön isänmaa!»
  Kansa kapinassa
  Lesken ropo
  »Sammuta sinä, minä sytytän!»
  Painajainen
  Lehdet
  Uusi juhannus
  Pienet ja suuret
  Vanha ukko puhuu
  Valtiollinen itsemurha
  Elukoita laitumella
  Kun juna kulki ohi
  Kuulutus
  Varis ja pääskyset
  Takaliston Heikki
  Kaksi sankaria
  Kokko ja kokon poika
  Kuntakokous
  »Siltä varalta»
  Härkätaistelu
  Isänmaan malja
  Hovineuvoksetar
  Kiusaaja
  Veljeni vierailla mailla
  Kansan tuomioita
  II traditore della patria
  Alppipuro
  Lippu
  Vapaalle kynälleni
  
  
  KATAJAINEN KANSANI.
  
  Ei ole suinkaan sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme tänne
  Suomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka pysyneet.
  Täällä on kyllä käynyt muitakin maan haussa. Mutta ne ovat joko läpi
  pihan ajaneet taikka kääntyneet veräjän suulta takaisin. Lappalaisen
  kynnet eivät saaneet erää Suomen kamarasta, ja pulkissaan poistuivat he
  vähitellen sinne, missä elatus kasvaa heille itsestään. Ruotsalaiset
  ottivat haltuunsa rantamaan hedelmällisimmän ruokamullan, mutta kun
  kahden penikulman päässä merestä tuli vastaan suo ja korpi, niin siihen
  he seisahtuivat. Mitä itäisiin ystäviimme tulee, niin lienevät
  kaalimaat ainoat, joita heidän auransa ovat täällä kääntäneet. Ja jos
  täällä joskus lienee hiisiä asunut, niin ovat ne tyytyneet olemaan
  kivenheittosilla kirkkojen kanssa ja siihen uupuneet.
  Suomalaiset, ne olisivat kai nekin löytäneet mehevämpiä maita, joissa
  rieska ja hunaja vuotaa. Mutta heidän halunsa näyttää aina vieneen
  heitä kuta karuimmille maille. Ihan kuin uhalla he ovat hakeneet kuivia
  kankaita, veteliä soita ja synkkiä routapohjakorpia.
  On niitä, jotka ovat sanoneet sitä pakolliseksi siirtymiseksi muiden
  väkevämpien tieltä. Minä luulen, että se on ollut esi-isiemme
  käytännöllisin kuninkaan ajatus. He ovat tunteneet omien sivujensa
  sitkeyden, ja siinä, missä toisten selkäranka olisi rusahtanut poikki,
  siinä on _heidän_ selkärankansa vain voimistunut. Kuokka on ollut
  heidän miekkansa, ja sillä he ovat valloittaneet itselleen maan, jonka
  voittajakin on tunnustanut heidän omakseen. Minkä nimellinen hän lienee
  milloinkin ollut, puhuipa hän ruotsia, tanskaa tai venäjää, lopputulos
  taisteluista on ollut se, että taistelutanner jäi suomalaisille
  itselleen. Ulkolaisille uudisasukkaille on se ollut liian kova pähkinä
  purra. Ja niin se on vieläkin. Jos me ojentaisimme sen vieraalle ja
  sanoisimme: »Tuoss' on ... tule ja ota!»--niin ei hänessä kuitenkaan
  olisi sen ottajata.
  Sentähden me kaikesta huolimatta saatamme istua jotenkin rauhallisina
  ja mitään hätäilemättä, »vaikk' onni mikä tulkohon». Me saatamme
  tyynesti kuunnella taivaan tuulien huminata niinkuin kataja kivisellä
  mäellä. Yläilmoista iskevä ukkonen musertaa pirstaleiksi korpikuusen,
  mutta katajikkoon se tupsahtaa voimatonna. Sotaratsut ajavat siitä
  ylitse, ja kanuunavaunujen rattaat saattavat taivuttaa sen maata
  myöten. Mutta kataja ei katkea. Ei synny verihaavaa, ei tule luun
  vikaa. Kun meteli on ohitse, ojentaa pieni puu lyhyen jäntevän
  vartensa, ja oksa risahtaa oksalle: »Kasva sinä sinnepäin, minä kasvan
  tänne». Eikä kestä kauan, ennenkuin on jo jalkain jälki ja pyöräin
  uurtama ura peitossa. Ja kun yliajaja huomenna hakee eilisiä jälkiään,
  ei hän enää niitä löydä. Tie on kasvanut umpeen, ja katajikko näyttää
  koskemattomalta.
  Niiden meidän veljiemme viljelyksiin, jotka ovat asuinsijoikseen
  hakeneet pehmeämpiä peltomaita, ovat uurrokset tunkeneet syvemmälle.
  Mutta juuri se, että me valitsimme kovimman kallioniemekkeen, jossa
  ainoastaan meidän kaltaisemme katajat voivat kasvaa, se oli meidän
  suurin viisautemme. Se Mooses, joka meidät tänne luvattuun maahamme
  johti, hän ymmärsi sen sitkeyden voiman, joka piili hänen kansansa
  katajuudessa.
  1891.
  
  
  NARRIN NEUVO.
  (Kuvaus inkvisitsioonin ajoilta.)
  
  Siinä on pienen kaupungin torilla, raatihuoneen ja tuomiokirkon
  välillä, kaikenlaisia kidutuskoneita: venytystelineitä, peukalopihtejä,
  piikkituoleja, naulatynnyreitä, hehkuvia hohtimia... Keskellä toria on
  polttorovio, valmiina ottamaan vastaan kerettiläistä, jos hän ei
  tunnusta erehtyneensä, jos hän ei luovu harhaopistaan ja alistu ainoan
  autuaaksi tekevän katolisen kirkon alle.
  Hänet ripustetaan käsistään orteen riippumaan ja jalkoihin kiinnitetään
  lyijypainoja. Mutta hän ei muuta kuin huutaa vain: en tunnusta! ... en
  luovu! ... en alistu!
  Hänet viedään piikkituoliin, mutta hän huutaa yhä hurjemmin
  vastalauseensa kiduttajilleen ja ympärillä seisoville, joita on sekä
  torilla ja kaduilla että katoilla ja ikkunoissa.
  Häntä näpistetään hehkuvilla hohtimilla ja hänen nahkaansa
  kärvennetään, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Hän ei luovu, ei
  tunnusta, ei alistu...
  Suur'inkvisiittori, kardinaali, joka itsestään isosta Roomasta on
  tullut paavin käskystä kerettiläisyyttä tukehuttamaan, ei tiedä, mitä
  tehdä tälle uppiniskaiselle miehelle. Tunnustus, luopuminen, ehdoin
  tahdoin alistuminen olisi hänestä mieluisampi kuin roviolla
  polttaminen, joka on vasta viimeinen keino eikä ole enää suosittu
  kirkon korkeimmissa piireissä.
  Raatihuoneen parvekkeelle, jossa hän istuu puettuna punaiseen
  verkaansa, kutsuttaa hän kätyrinsä ja käskee luvata ainaista armoaan
  syytetylle itselleen ja hänen suvulleen ja koko hänen kaupungilleen.
  Mutta ylenkatseella kohtelee kidutettu kiusaajiaan.
  Silloin loppuu suur'inkvisiittorin kärsivällisyys, ja vimmoissaan
  käskee hän pyövelin silpoa vasemman käden keretiltä. Mutta keretti
  ojentaa oikeansa ja kehoittaa silpomaan senkin. Ja kuta kovempi on
  hänen kipunsa ja kuta suuremmat ovat hänen tuskansa, sitä kovemmin hän
  huutaa, ja sitä kauemmaksi hänen huutonsa kuuluu. Kuuluu yli torin,
  pitkin katuja, tunkee seinien läpi huoneisiin, kantautuu ulkopuolelle
  kaupungin muurienkin.
  Hiki tippuu kardinaalin otsalta, hänet on käsketty hankkimaan
  luopumusta, tunnustusta ja alistumista ... pyhän isän ja hänen
  kardinaalikollegionsa epäsuosio uhkaa häntä.
  --Mikä _antaa_ hänelle tuon yliluonnollisen voiman? kysyy hän itseltään
  ja ympärillä oleviltaan. Mutta ei kukaan voi siihen selitystä antaa,
  sillä aina olivat ahdistetut ennen alistuneet.
  Silloin astuu esiin hänen eminenssinsä hovinarri, jota hän kuljettaa
  matkoillaankin mukanaan, ja pyytää saada puhua.
  --Puhu! sanoo suur'inkvisiittori.
  --Tukkikaa hänen suunsa! neuvoo narri.--Huutaminen helpottaa kipuja,
  mutta kipu on kaksinkertainen, kun sitä ei saa huutamalla lieventää.
  --Narrin neuvo! sanoo suur'inkvisiittori. Kuinka voi hän erehdyksensä
  tunnustaa ja harhaopistaan luopua, jos me hänen suunsa tukkeamme?
  --Joka vaikenee, hän suostuu.
  --Sinä viisas narri! Neuvosi on nerokas! huudahtaa inkvisiittori
  riemuissaan.
  Ja heti käskee hän pyövelinsä tehdä niinkuin narri oli neuvonut.
  Suukapula pistetään syytetyn suuhun ja solmitaan lujasti nuoralla
  niskan taa. Ja kun hänet ripustetaan orteen riippumaan ja lyijypainot
  jalkoihin kiinnitetään, vaikenee hän--ja kun hänet piikkituoliin
  istutetaan, vaikenee hän--ja kun häntä hehkuvilla hohtimilla
  näpistetään, vaikenee hän vieläkin.
  Mutta kun kansa ei enää kuulekaan hänen huutavan, alkaa se itse huutaa.
  Torilta ja kaduilta ja katoilta ja ikkunoista kuuluu yksi ainoa iso
  huuto yli koko kaupungin:
  --Älä luovu! Älä tunnusta! Älä alistu!
  Eikä hän alistunut. Sillä vaikkakaan hän ei enää itse voinut huutaa,
  lievitti se hänen tuskaansa ja rohkaisi hänen mieltään, että kuuli
  muiden huutavan.
  Ja hän kärsi, kunnes kuoli kiduttajainsa käsiin.
  Mutta silloin jyrähti torilta, kaduilta, katoilta ja ikkunoista uusi
  huuto, riemuhuuto:
  --Ei luopunut! Ei tunnustanut! Ei alistunut!
  Suur'inkvisiittori raivosi ja tukkaansa repi.
  Mutta narri nauroi partaansa. Sillä se oli _hänen_ neuvonsa, joka oli
  saanut koko kansan huutamaan silloin, kun yksi pakotettiin vaikenemaan.
  1899.
  
  
  KOHTAUS KEISARIN PATSAALLA.
  
  Keisarin patsaan juurella sinä suurena kukkaspäivänä...
  Patsaan jalusta on kokonaan kukkien peitossa. Tuhansiin nouseva
  väkijoukko täyttää torin. Ei kuulu hiiskahdustakaan, kaikki on hiljaa
  kuin hautajaisissa. Siellä täällä käyskelee santarmeja.
  Järjestyksenvalvoja, entinen sotilas, seisoo kukkaskummun vartijana.
  Hän on totinen ja tyyni, hänen kasvonsa eivät ilmaise iloa eikä surua,
  mutta minä luen hänen sinisten silmiensä pohjasta hänen ajatuksensa:
  --Mitä varten ne oikeastaan lienevät minut tähän asettaneet?...
  Vartioimaanko?... Kukkiako? ... etteikö kukaan saisi niitä viedä? Ei
  kukaan näy tahtovan niitä _viedä_, ne vain _tuovat_ niitä.--
  Järjestystäkö ylläpitämään? Ne kyllä näkyvät itsekin ylläpitävän
  järjestyksensä.--
  --Minun on käsky seistä tässä, kunnes viimeinen katsoja poistuu. Taidan
  saada sitä odottaessani seistä koko ikäni. Mutta saanhan kerran minäkin
  seistä keisarin kunniavartijana ... ja perustuslakien.
  Helähtää virren sävel väkijoukosta. »Linna luja on Jumala» kaikuu
  yliopiston rappusilta senaatin rappusille, helähtää takaisin
  Nikolainkirkon seinistä. Kaikki seisovat lakittomin päin.
  Järjestyksenvalvoja paljastaa hänkin päänsä ja seisoo lakki kämmenellä
  kuin kenttärukouksessa.
  --Se oli kaunis virsi...
  Hän panee hitaasti hatun päähänsä. Kyynel kiiltää hänen silmässään. Hän
  kääntyy sitä salatakseen syrjin yleisöön, on katsovinaan kukkia patsaan
  juuressa.
  --Se oli ihmeen kaunis virsi...
  Helähtää taas uusi sävel. Maammelaulu, päät paljastuvat uudelleen.
  Järjestyksenvalvojan käsi lentää lakkiin kunniaa tehden. Mutta
  yht'äkkiä hän säpsähtää, laskee alas kätensä, nostaa sen puoleksi,
  laskee taas eikä näy tietävän, mitä tekisi.
  Sehän on kielletty ... on tullut käsky olla kansallislaululle kunniaa
  tekemättä...
  Santarmit seisovat tuolla lakit päässä ja kädet suorina sivuilla...
  Hän epäröi, taistelee, käsi nousee ja laskeutuu, koettaa pysähtyä lakin
  liepeeseen...
  Hän saa ehkä eronsa ... häneltä otetaan virkansa ... vaimo ja lapset
  jäävät leivättömiksi... Kaikki muutkin järjestyksenvalvojat erotetaan
  ... myöskin eversti, ja lähetetään pois... Kuka tulee sijaan? Kuka
  tulee järjestystä valvomaan? Santarmit nuo? Santarmit pannaan sijaan...
  Käsi on vaipunut kupeelle, noussut ja laskenut.
  Mutta yhä hartaammin, vakuuttavammin ja voimakkaammin vyöryvät
  Maammelaulun sävelet säe säkeeltä tuhansista rinnoista.
  --Se on _maani_ laulu! Se on kansani laulu! Kenelle minä kunniaa, jos
  en sille!... Vaikka kaikki menköön ... vaikka mikä tulkoon: minä _teen_
  kunniaa!
  Käsi kimpoo lakin reunaan, pysähtyy, vakaantuu. Hän kääntyy kuin
  komennussanan mukaan päin yleisöön, johon on seisonut syrjin. Ja
  ennenkuin isänmaan virsi on lopussa, seisoo hän siinä tanassa kuin
  valettuna paikoilleen, vankkana kuin pronssinen patsas, päin kansaan ja
  takanaan perustuslakien kilpi. Tyyni rauha ja luja luottamus loistaa
  hänen kasvoillaan, ja onnen ilme tuikahtaa hänen silmistään. Huulet
  liikahtavat laulun viimeisten sävelten mukaan.
  Väkijoukosta jostakin vilahtaa naisen käsi ylös, pienoinen kukkaskimppu
  tekee ihmisten päitten yli kaaren ilmassa ja putoo järjestyksenvalvojan
  jalkain juureen.
  Hän kumartuu, poimii kukkaset ja laskee ne, eläköönhuutojen isänmaalle
  kaikuessa, lakia suojelevan leijonan jalkain juureen.
  1899.
  
  
  IKUISET KUKAT.
  
  Ihana on vilpitön tunteiden ilmaus, kaunis on kansan kiitollisuuden
  uhri.
  Keskellä kylmintä talvea, nietoksien alta ja tuiskujen läpi loihtii se
  kukkaset esiin.
  Se laskee ne surunsa seppeleenä muistojen haudalle, pyhittää ne
  murheensa merkiksi hyvien töiden tekijälle.
  Eikä se kuitenkaan suruansa ajattele, eikä kukat ole ainoastaan
  kaipaukselle omistetut. Ne ovat toiveiden tarhasta poimitut, ja ne
  lemuavat luottamusta parempiin päiviin.
  Sentähden ne kylmänkään kiven päälle heitettyinä eivät palellu, eivät
  kuihdu eivätkä lumeen peity. Sentähden käyvät ne yöllä uutta umppua
  tekemään ja taas aamulla aukenemaan.
  Uusi päivä tapaa uudet kukkaset patsaan juurella, ja kuitenkin ne ovat
  aina samat. Ne ovat kuin se pyhä tuli temppelin alttarilla ennen
  muinoin, joka ei saanut koskaan sammua, ettei suuri onnettomuus
  isänmaata kohtaisi. Se palaa siinä milloin punaisena, milloin sinisenä,
  milloin keltaisena liekkinä, ja koko kansan tyttäret sitä hoitavat ja
  papittarina sen vaiheella vartiota pitävät. Jos se sammuisi, silloin
  uhkaisi onnettomuus maata, sillä se olisi merkki siitä, että toivo on
  sydämistä kadonnut.
  Sentähden älköön sallittako tämän kukkien liekin koskaan sammua.
  Loistakoot ne siinä päivästä päivään ja vuodesta vuoteen tuoksukoot,
  kunnes kaikki on taas, niinkuin oli ennen. Muistuttakoot ne siitä, mitä
  meillä oli ja mitä meiltä otettiin.
  Ja sentähden kantakaamme sinne kevään ensi vuokko ja syksyn viimeinen
  kanerva ja tuokaamme sinne kesäisten lehtojemme tuoreimmat tuomet ja
  niittyjemme hempeys ja luhtaisten rantojemme lempi. Ja talvet pitkät
  hoitakaamme majan matalimmankin ikkunassa kukkaa--keisarivainaan.
  Älköönkä kukaan kotoaan matkalle lähtiessään unohtako ottaa käteensä
  kukkaskimppua, älköönkä sitä perille tultuaan jättäkö patsaan juureen
  heittämättä...
  Että toivomme aina yhtä vihreänä pysyisi, ettei menneiden muisto
  koskaan mielestämme murenisi, eikä luottamus parempiin päiviin
  lemuamasta lakkaisi.
  1899.
  
  
  LAULAEN.
  
  Laulaen keväällä lintuset pesäänsä laittoivat, viserrellen kortensa
  uuteen asuntoonsa kantoivat. Helisivät lehdot, ja työn riemua raikuivat
  rannat.
  Kulkija kuuli soittoa ilmasta ja luuli lintujen huolettomina oksalta
  oksalle hyppivän.
  Ja kuitenkin oli se heidän työaikansa kiireisin, eikä huoli huomisesta
  sallinut heidän suven lyhyttä yötäkään levähtää.
  Kun pesä oli valmis, vaikeni lintujen laulu, ja äänetönnä onnestaan
  hauteli emo lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä, ja toverinsa kattoi
  hänelle lempensä osoitteeksi kukkuran pöydän. Ja heidän onnensa oli
  niin suuri, ettei ollut sävelin soitettavissa.
  Mutta pesä särkyi, ja maahan putosivat hentoiset munat ja kivihin
  murskautuivat. Mutta ei istunut emo oksalle itkemään eikä vaurioitansa
  valittamaan. Uutta pesää hän kohta laittamaan lensi, ja entisen
  työvirren tovereineen viritti. Viritti virren ja soitti sävelen niin
  syvän ja sulavan, että ihmetellen kuuntelivat sitä ilmojen asukkaat ja
  ihastuen riensivät kilvan apuansa antamaan ja särjetyn pesän sijalle
  kortensa kantamaan. Vaikka jo syyskesän tulleen tiesit, niin keväisessä
  lehdossa taas kulkevasi luulit.
  Eikä lakannut laulu, eikä sortunut soitto, ennenkuin oli uusi asunto
  valmis ja emo taas siinä lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä hautoi.
   * * * * *
  Laululla sinut, Suomeni, horroksistasi herätettiin, suuret runoniekat
  soittivat kanneltansa kansani korvaan, ja esi-isien vanhat virret unen
  silmistäsi ajoivat.
  Ja kansan nuoriso kulki kylästä toiseen niitä toistellen. Luulit heidän
  huvikseen huhuavan, ja he vain kiviä kantoivat yhteisen pesämme
  perustukseksi ja almuja anoivat isänmaan alttarille.
  Seinät nousi, katto kohosi, ja pian liehui valistuksen lippu tuhansien
  kotien harjoilla.
  Särkyi Suomelta pesänsä ... puhkesi pohja...
  Eikä ennen särkyä ehtinyt, kun jo taas raikuu kunnailta rakentajien
  laulu...
  Näen suoriutuvan siivilleen Suomeni laulajain parven, näen neitosten ja
  valkolakkisten nuorukaisten nousevan ja salojen keskeen kiirehtivän.
  Laulu soi suurissa saleissa, ja kaiku vastaa majan matalimmankin
  ovelta.
  Laulaen usmat erämaista ajamme ... laulaen salot taas toivojemme
  sinehen puemme.
  Laulaen roudan rinnoistamme sulatamme, laulaen rauniokivet rahaksi
  leimaamme...
  Laulaen, Suomi, sun särkyneen pesäsi korjaamme...
  1899.
  
  
  MITEN LUMEN VALTA VOITETTIIN.
  Sisämaassa maaliskuulla 1899.
  
  Ei muisteta täällä aikoihin olleen niin paljon lunta ja niin korkeita
  kinoksia kuin tänä talvena. Se sama lumimyrsky, joka tämän kuun 18 p:nä
  katkaisi paluumatkan suurelta Suomen lähetystöltä, on riehunut
  täälläkin maan sydämessä vielä hurjemmalla raivolla ja vielä
  suuremmalla voimalla kuin Etelä-Suomessa. Kaupungit ja kylät näyttävät
  siperialaisilta jurttakyliltä, joista savu nousee katoilta kuin
  lumimättäiden keskestä. Pikkumökit ovat niin ummen peitossa, että on
  täytynyt ruveta kaivamaan tunneleita ovien ja ikkunoiden eteen. Kujat
  ja solat ovat lunta niin kukkuranaan, että aidanseipäitä tuskin näkyy.
  Jäillä on tie kuin korkea harju. Jokainen vastaantulija on epäluuloa
  herättävä vihollinen, joka uhkaa kaataa kumoon reet ja hevoset.
  Näyttää siltä kuin tämä lumijättiläinen olisi yhdellä ryntäyksellä
  tahtonut lyödä alleen koko maan, pysähdyttää kaiken liikkeen ja sitten
  hiljaa ja varovasti haudata ja tukehuttaa kaiken elämän ja lopuksi
  kevättulvain tullen yht'äkkiä riipaista mukanaan mereen vangitsemanaan
  saaliina pellot, niityt, myllyt, tehtaat...
  Näyttää siltä kuin olisi se ollut talvenhaltijan totinen aikomus ja
  niinkuin se siinä aikomuksessa alussa olisi onnistunutkin...
  Sillä kaikista kertomuksista päättäen valtasi kauhu kansan, vaikka
  näillä seuduilla kyllä vanhastaan on pahoihinkin pyryihin totuttu. Ei
  osattu mihinkään liikkua, ei päästy naapuriinkaan, ei tiedetty,
  elettiinkö siellä vai oliko tuiskuun tukehduttu--ajateltiin vain
  säälillä ja pelolla ja vavistuksella matkalla olevia, joiden kohtalosta
  ei mitään tietty. Oltiin kuin piiritetyssä talossa, jonne vainolainen
  on tiet sulkenut ja jota se metsän rannasta väijyy.
  Vähitellen alettiin kuitenkin tointua ja tuumailla, mitä olisi tehtävä.
  Lyhyt hetki ajateltiin sitä ja luotettiin siihen, että kai viranomaiset
  pitävät huolta siitä, että ainakin valtatiet tulevat kuljettavaan
  kuntoon. Niidenhän on asia katsoa, että ne, jotka ovat ottaneet teiden
  aukipidon urakalle, tekevät velvollisuutensa. Siellä täällä ovat
  lumireet olleetkin liikkeessä, mutta liukuneet kovien kinosten yli
  niihin juuri ollenkaan uppoamatta, jättäen pehmeämmillä paikoilla vain
  pieniä töyräitä kuin heikkoja vastalauseita lumen valtaa vastaan.
  Lapioihin, jotka ovat tehoisat aseet suurten tuiskujen jälkeen ja jotka
  tekevät ihmeitä silloin, kun Suomen valtion rautateiden veturiauratkaan
  eivät mitään voi, eivät viranomaiset ole käskeneet tarttua, vaikka
  heillä vanhain asetusten mukaan siihen olisi ollut oikeus--lienevätkö
  sen sitten tehneet näiden hankihirviöitten pelosta vaiko säälistä
  kansaa kohtaan, säästääkseen sitä uusista rasituksista. Sentähden
  seisovat kinokset täällä yhä yhtä korkeina kuin ennenkin ja saanevat,
  ainakin mitä virallisiin toimenpiteisiin tulee, seistä siinä siksi,
  kunnes Herran päivä ne kerran sulattaa.
  Mutta usein tapahtuu, että kun viranomaiset jolloin kulloin eivät ole
  tehtävistään selvillä--mikä sattuu tavallisesti juuri silloin, kun
  heidän apuaan kipeimmin kaivattaisiin--keksii kansa itse jonkin keinon
  itsensä auttamiseksi. Se kyllä miettii muutamia päiviä, joskus
  viikkojakin, mutta lopulta ratkaisee se pulmansa omalla tehokkaalla
  tavallaan.
  Ja niin se teki nytkin. Ihmisten _täytyi_ päästä liikkeelle ja ne
  pääsivätkin.
  Vaikka hiihtäminen viime aikoina on ollut suuresti vähenemässä,
  paikoitellen melkein unohduksissa, teitten kunnossapito kun on vuosi
  vuodelta parantunut, on täällä kuitenkin joka talossa ollut sukset,
  jopa kahdetkin. Joskaan niitä ei tavallisina talvina ole yleisemmin
  tarvittu, ovat talojen vanhukset niitä kuitenkin kaikessa
  hiljaisuudessa huolellisesti hoitaneet ja joka kesä tervailleet, sillä
  eihän koskaan voi olla varma siitä, _milloin_ taas läpipääsemättömän
  lumen sataa ja milloin näitä taikakaluja tarvitaan.
  Ja nyt otettiin ne kuin orrelta alas, ja ihmeellinen oli se vaikutus,
  minkä ne tekivät. Nuo nietokset, joita oli luultu murtumattomiksi
  muureiksi, muuttuivat yht'äkkiä kaiken yhteyden nöyriksi välittäjiksi
  ulkomaailman kanssa. Ne muuttuivat siksi sillaksi, jota myöten ihmiset
  keveästi kuin tuulen kantamina liukuivat toistensa luo.
  Hankien hankaluudesta on tullut matkamiesten mukavuus. Välit talojen
  välillä ovat lyhenneet. Tiet, jotka ennen kulkivat kierrellen ja
  kaarrellen, vievät nyt suorina viivoina halki korpien, yli järvien.
  Hiihdännän ponnistelu, pakko luottaa vain omaan itseensä ja omiin
  suksiinsa ja tieto siitä, että kunkin oma voima on hänen ainoa
  auttajansa, on saanut mielet hilpeiksi ja rinnat reippaiksi. Ihmiset
  ovat yht'äkkiä käyneet toisilleen ystävällisemmiksi ja keskinäisissä
  suhteissaan herttaisemmiksi. Vastaantulija ei ole enää vihamies, joka
  sinut tiepuoleen ajaa, vaan ystävä, joka sinulle on uran avannut ja
  sinä hänelle. Etäisimmätkin ovat kuin naapureita, ja kuulumiset
  kulkevat talosta toiseen nopeammin kuin koskaan ennen.
  Se suuri lumivaippa, jonka pelättiin hautaavan alleen ja ihmisiä
  erottavan, onkin vain kohottanut ja yhdistänyt. Lumenhaltijan ilkeät
  aikomukset ovat häpeään tulleet.
  Tekeehän tuo vielä raskaammissa kotiajoissa haittaa hiukan.
  Heinäkuormat täytyy panna pienemmät kuin ennen, ja hirsien veto useihin
  uudisrakennuksiin on täytynyt jättää toisiin.
  Mutta kahteen paikkaan on keli nyt livakampi kuin on koskaan ollut--
  kirkkoon ja kouluun. Niiden ympärillä seisoo suksia ja sauvoja kuin
  keihäitä sotaleirissä. Ja kuta korkeammalle kinokset kohoavat--ja
  yhähän ne vain kohoo, sillä talven selkä ei ole vielä taittunut--sitä
  enemmän sakenee suksimetsä kirkkojen seinämillä ja koulujen pihoilla.
  1899.
  
  
  KOLMIVALJAKKO.
  Sisämaassa sen suuren lumipyryn jälkeen maaliskuulla 1899.
  
  Hiihtelimme tässä eräänä pyhäiltana vähän aikaa sen suuren lumipyryn
  jälkeen hiljalleen liukkaita hankia ja kiittelimme näitä
  kulkuneuvojamme, joilla näkyi pääsevän, olipa keli millainen tahansa,
  kun alkoi kuulua outoa melua maantieltä päin, jonka poikki latumme
  kulki. Siellä huudettiin ja pauhattiin ja isoäänisiä aisakelloja
  soitettiin.
  Päätimme sodan syttyneen siitä, että kaksi vastaantulijaa ehkä oli
  joutunut tiestä tappeluun, ja riensimme hätään. Mutta kun tulimme luo,
  emme tavanneetkaan kuin yhden matkamiehen mellastamassa. Mutta hän oli
  kyllä sitä kummallisempi kulkija. Ei ole ainakaan täälläpäin semmoisia
  laitoksia ennen nähty.
  Siinä oli iso kuomureki, leveä kuin laiva, kallellaan lumessa. Kuomun
  sisässä istui sen täyteinen parrakas, lihava, kiiltonappinen
  herrasmies. Reen kupeella oli vyötäisiään myöten hangessa hänen
  kuskinsa, isolakkinen, pitkähihainen ja leveähelmainen, joka,
  koettaessaan omin voimin päästä ylös, vaipui vain yhä syvemmälle.
  Hevosista, joita oli kaksi suurta konia ja yksi pienempi keskellä, oli
  pienin tiellä poikkiteloin mahansa varassa, suuret tiepuolessa
  lautasiaan myöten lumessa. Aisat olivat katkeilleet ja suitset
  sekaantuneet.
  Ummikko herra ärjyi outoja sanoja kuskille. Kuski, joka osasi hiukan
  suomea, noitui hevosiaan, jotka vaahtoon asti ponnisteltuaan nyt eivät
  enää yrittäneetkään ylös; noitui rekeään, jonka toinen jalas oli
  vaipunut syvälle lumeen; noitui tietä, joka todella olikin kelvoton
  semmoisilla ajopeleillä kulkea; noitui lomaan herraansakin ja lopuksi
  meitä kaikkia, jotka emme olleet tien kunnossa pidosta paremmin
  huolehtineet.
  --Kaikenlaisilla konkareilla sitä pitääkin ajaa ... sanoinhan minä jo
  lähtiessäni, ettei näillä pelin täällä pääse mihinkään ... mokomat
  valjakot ... luuliko se tuo (hän osoitti herraansa) täällä Nevskiä
  ajavansa ... joka virstalla saadaan tiepuolessa rypeä... Ja te sen
  moukat siinä, tsuhnat, kelvottomat, ette pidä teitänne kunnossa, että
  herrat ajamaan pääsisi... Herra, herra, mitä me teemme?
  Herra murahti jotakin...
  --Selkään uhkaa teitä antaa!--Selkäänne sietäisittekin!--Ka, miksette
  auta!--Kuuletteko, kollot, nostakaa reki tielle ja hevoset hangesta!
  Miehet katselivat tyynesti outoa näytelmää, mutta ei kukaan heistä
  yrittänytkään ruveta pelastuspuuhiin.
  --Mitä te täällä kuljeksitte? kysyi meistä muuan. Vai lähdittekö vain
  keliä koettelemaan?
  --Keliäkö koettelemaan! kiljui pitkähihainen mies. Kyllä me teille
  vielä keliä näytämme?
  Hän hujahutti pitkällä piiskallaan lähinnä seisovaa miestä, mutta tämä
  nosti sauvansa eteen, siima kiertyi sen ympärille ja piiska irtautui
  kurittajan kädestä. Koettaessaan rynnistäytyä ylös kellahti hän
  selälleen hankeen ja siitä istualleen, niin ettei näkynyt kuin vähän
  parran häntää lumesta.
  --Auttakaa minut ylös, konnat! komensi hän. Mutta miehet olivat piiskan
  käyttämisestä hiukan närkästyneet...
  --Parasta, kun huppuroit siinä siksi, kunnes sydämesi lauhtuu. Ne ovat
  nämä tämmöiset aseita, joita täällä ei ole totuttu tottelemaan. Täällä
  meidän puolessa ei päästä kulkemaan kuin hyvällä puheella ja kauniilla
  käytöksellä.
  Hän posmitti jotakin herransa kanssa, joka oli niin turkkeihinsa
  vyötetty ja tyynyillä ja nahkasilla kuomiinsa niin pönkitetty, ettei
  kyennyt muuta kuin silmiään mulkoilemaan ja vähän olkapäitään
  kohottelemaan.
  --Herra käskee teidän heti paikalla lapioimaan auki tien! Jos sen
  teette, lupaa hän antaa anteeksi eikä olla vihainen siitä, ettette ole
  sitä ennen tehneet.
  --Lapioimaan auki tie? Läpi Suomenko? Se on yhtä umpea täältä Lappiin.
  --Eikä kuin yhä pahenee vain! vahvisti toinen.
  Kuski raapi korvallistaan.
  --Läpi Suomen ... helkkari...
  --Parasta taitaa olla, kun käännytte takaisin tai odotatte täällä
  kesään ... kesä kuitenkin tulee, ennen kuin on kaikki kujat luotu, jos
  ne luotaisiinkin...
  --Ei sovi kääntyä eikä odottaa! Nyt juuri täytyy meidän päästä!
  --Ka, pääseehän siitä ... tasainen on taival... eivät kivet kolaja ...
  ei muuta kuin vähän upottaa...
  --Vai läpi Suomen! jahkaili kuski. Yhtä umpea Lappiin asti ... eikä
  kuin yhä pahenee... Saamari sentään!
  --Onko teillä sitten määrä minne joutua, vai mitä varten se oikein on
  lähtenyt?
  --Annahan kätesi, hyvä mies, että pääsen pystyyn!--Kas niin, vetäiskää
  samalla maantielle! Vot! Hyvä on! Puhhuh!--Määräkö? Vieläkös!
  Ylpeillessään se vain lähti ... Suomen herrat aina kehuvat hevosiaan ja
  rekiään. Tämä kun on aina elänyt siinä luulossa, että hänellä on ne
  pelit paremmat kuin missään muualla, niin suuttui ja lähti näyttämään
  omiaan.--»Kyllä minä opetan kehumaan!» sanoi.--»Näytetään tsuhnoille!»
  sanoi. Ja nyt kun kuuli lunta tulleen...
  --Sitä tuli jo vähän liiaksikin!
  --Eihän niillä näillä, tietäähän sen, täällä mihinkään pääse, uppoavat
  joka askelella...
  --Ei toki tavallisinakaan talvina, saati tämmöisenä.
  --Sitähän sanoin... Emme pääse Suomessa näillä hevosilla ja tällä
  reellä, sanoin. »Pääsemän pitää!» ärjäisi, ja lähteä täytyi, ei
  auttanut. Nyt se sen näkee, mutta ei anna arvo kääntyä.
  --Antaakohan tuon arvo sitten tuossa istua?
  Herra huusi jotakin kuskilleen, ja tämä tulkitsi sitten sen meille.
  --Se vain minulla teitä ärjyttäisi ja pelotuttaisi. Jos sydäntyy
  oikein, niin ei lähde siitä koko talvena ... siihen ruokansakin
  kannattaa ... teiltä tien tukkeaa. Mutta jos olisitte nöyriksi,
  rukoilisitte polvillanne: »Hyvä herra, lähde armossa pois, anna meille
  tien aukaiseminen anteeksi, emme koskaan enää, korkea pajari, sinulta
  tietä tukkea», niin sitten hänestä pääsisitte ... niin täytyy minun
  tehdä, kun mitä tahdon saada aikaan.
  --Ei me häntä hännystelemään, kun emme tiedä pahaakaan tehneemme ...
  olkoon siinä tai menköön mihin tahtoo ... yhdentekevä meille on...
  --Mutta on teissäkin syytä, kun olette antaneet tien umpeen mennä! Onko
  tämä laitaa? Viikko siitä, kun lumen satoi, eikä ainoatakaan
  lapiollista luotu! kiivastui kuski taas.
  --Ei ole tämä pyry meidän nostamamme ... sieltäpä se teidän ilmoilta
  pilvi nousi, eikö ollekin omain noitainne nostama? Mutta kun hyväksi