Kalevala - 01

  
  Kalevala 1849
  Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835. Teos syntyi Elias Lönnrotin
  (1802- 1884) työn tuloksena ja koostui hänen keräämistään kansanrunoista.
  Kalevala merkitsi käännettä suomenkieliselle kulttuurille ja herätti huomiota
  myös ulkomailla. Se synnytti suomalaisten keskuudessa itseluottamusta oman
  kielen ja kulttuurin mahdollisuuksiin. Kalevalaa ruvettiin kutsumaan
  suomalaisten kansalliseepokseksi.
  Lönnrot ystävineen jatkoi edelleen kansanrunojen keräämistä. Uutta aineistoa
  kertyi runsaasti. Sen pohjalta Lönnrot julkaisi Kalevalan toisen, laajemman
  version vuonna 1849. Eepoksessa oli nyt 50 runoa (22 000 säettä) ja se oli
  juonenkulultaan yhtenäisempi kuin vanha Kalevala.
  Vuoden 1849 Kalevala on se, jota siitä lähtien on Suomessa luettu ja johon myös
  useimmat käännökset pohjautuvat.
  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka perustajiin Lönnrotkin kuuluu, julkaisi
  sekä vuoden 1835 että 1849 Kalevalan.
  Oheinen teksti perustuu SKS:n julkaiseman 1849 Kalevalan 28. painokseen. Sen on
  Anssi Toivon tekstistä muotoillut ja tarkastanut Johanna Kurela.
  Kommentit ja korjaukset:
   Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
   Sirkka-Liisa Mettomaki
   Sirkka-Liisa.Mettomaki@finlit.fi
  
  
   Ensimmäinen runo
  
   Mieleni minun tekevi,
   aivoni ajattelevi
   lähteäni laulamahan,
   saa'ani sanelemahan,
   sukuvirttä suoltamahan,
   lajivirttä laulamahan.
   Sanat suussani sulavat,
   puhe'et putoelevat,
   kielelleni kerkiävät,
   hampahilleni hajoovat.
   Veli kulta, veikkoseni,
   kaunis kasvinkumppalini!
   Lähe nyt kanssa laulamahan,
   saa kera sanelemahan
   yhtehen yhyttyämme,
   kahta'alta käytyämme!
   Harvoin yhtehen yhymme,
   saamme toinen toisihimme
   näillä raukoilla rajoilla,
   poloisilla Pohjan mailla.
   Lyökämme käsi kätehen,
   sormet sormien lomahan,
   lauloaksemme hyviä,
   parahia pannaksemme,
   kuulla noien kultaisien,
   tietä mielitehtoisien,
   nuorisossa nousevassa,
   kansassa kasuavassa:
   noita saamia sanoja,
   virsiä virittämiä
   vyöltä vanhan Väinämöisen,
   alta ahjon Ilmarisen,
   päästä kalvan Kaukomielen,
   Joukahaisen jousen tiestä,
   Pohjan peltojen periltä,
   Kalevalan kankahilta.
   Niit' ennen isoni lauloi
   kirvesvartta vuollessansa;
   niitä äitini opetti
   väätessänsä värttinätä,
   minun lasna lattialla
   eessä polven pyöriessä,
   maitopartana pahaisna,
   piimäsuuna pikkaraisna.
   Sampo ei puuttunut sanoja
   eikä Louhi luottehia:
   vanheni sanoihin sampo,
   katoi Louhi luottehisin,
   virsihin Vipunen kuoli,
   Lemminkäinen leikkilöihin.
   Viel' on muitaki sanoja,
   ongelmoita oppimia:
   tieohesta tempomia,
   kanervoista katkomia,
   risukoista riipomia,
   vesoista vetelemiä,
   päästä heinän hieromia,
   raitiolta ratkomia,
   paimenessa käyessäni,
   lasna karjanlaitumilla,
   metisillä mättähillä,
   kultaisilla kunnahilla,
   mustan Muurikin jälessä,
   Kimmon kirjavan keralla.
   Vilu mulle virttä virkkoi,
   sae saatteli runoja.
   Virttä toista tuulet toivat,
   meren aaltoset ajoivat.
   Linnut liitteli sanoja,
   puien latvat lausehia.
   Ne minä kerälle käärin,
   sovittelin sommelolle.
   Kerän pistin kelkkahani,
   sommelon rekoseheni;
   ve'in kelkalla kotihin,
   rekosella riihen luoksi;
   panin aitan parven päähän
   vaskisehen vakkasehen.
   Viikon on virteni vilussa,
   kauan kaihossa sijaisnut.
   Veänkö vilusta virret,
   lapan laulut pakkasesta,
   tuon tupahan vakkaseni,
   rasian rahin nenähän,
   alle kuulun kurkihirren,
   alle kaunihin katoksen,
   aukaisen sanaisen arkun,
   virsilippahan viritän,
   kerittelen pään kerältä,
   suorin solmun sommelolta?
   Niin laulan hyvänki virren,
   kaunihinki kalkuttelen
   ruoalta rukihiselta,
   oluelta ohraiselta.
   Kun ei tuotane olutta,
   tarittane taarivettä,
   laulan suulta laihemmalta,
   vetoselta vierettelen
   tämän iltamme iloksi,
   päivän kuulun kunniaksi,
   vaiko huomenen huviksi,
   uuen aamun alkeheksi.
  
   Noin kuulin saneltavaksi,
   tiesin virttä tehtäväksi:
   yksin meillä yöt tulevat,
   yksin päivät valkeavat;
   yksin syntyi Väinämöinen,
   ilmestyi ikirunoja
   kapehesta kantajasta,
   Ilmattaresta emosta.
   Olipa impi, ilman tyttö,
   kave luonnotar korea.
   Piti viikoista pyhyyttä,
   iän kaiken impeyttä
   ilman pitkillä pihoilla,
   tasaisilla tanterilla.
   Ikävystyi aikojansa,
   ouostui elämätänsä,
   aina yksin ollessansa,
   impenä eläessänsä
   ilman pitkillä pihoilla,
   avaroilla autioilla.
   Jop' on astuiksen alemma,
   laskeusi lainehille,
   meren selvälle selälle,
   ulapalle aukealle.
   Tuli suuri tuulen puuska,
   iästä vihainen ilma;
   meren kuohuille kohotti,
   lainehille laikahutti.
   Tuuli neittä tuuitteli,
   aalto impeä ajeli
   ympäri selän sinisen,
   lakkipäien lainehien:
   tuuli tuuli kohtuiseksi,
   meri paksuksi panevi.
   Kantoi kohtua kovoa,
   vatsantäyttä vaikeata
   vuotta seitsemän satoa,
   yheksän yrön ikeä;
   eikä synny syntyminen,
   luovu luomatoin sikiö.
   Vieri impi veen emona.
   Uipi iät, uipi lännet,
   uipi luotehet, etelät,
   uipi kaikki ilman rannat
   tuskissa tulisen synnyn,
   vatsanvaivoissa kovissa;
   eikä synny syntyminen,
   luovu luomatoin sikiö.
   Itkeä hyryttelevi;
   sanan virkkoi, noin nimesi:
   "Voi poloinen, päiviäni,
   lapsi kurja, kulkuani!
   Jo olen joutunut johonki:
   iäkseni ilman alle,
   tuulen tuuiteltavaksi,
   aaltojen ajeltavaksi
   näillä väljillä vesillä,
   lake'illa lainehilla!
   "Parempi olisi ollut
   ilman impenä eleä,
   kuin on nyt tätä nykyä
   vierähellä veen emona:
   vilu tääll' on ollakseni,
   vaiva värjätelläkseni,
   aalloissa asuakseni,
   veessä vierielläkseni.
   "Oi Ukko, ylijumala,
   ilman kaiken kannattaja!
   Tule tänne tarvittaissa,
   käy tänne kutsuttaessa!
   Päästä piika pintehestä,
   vaimo vatsanvääntehestä!
   Käy pian, välehen jou'u,
   välehemmin tarvitahan!"
   Kului aikoa vähäisen,
   pirahteli pikkaraisen.
   Tuli sotka, suora lintu;
   lenteä lekuttelevi
   etsien pesän sijoa,
   asuinmaata arvaellen.
   Lenti iät, lenti lännet,
   lenti luotehet, etelät.
   Ei löyä tiloa tuota,
   paikkoa pahintakana,
   kuhun laatisi pesänsä,
   ottaisi olosijansa.
   Liitelevi, laatelevi;
   arvelee, ajattelevi:
   "Teenkö tuulehen tupani,
   aalloillen asuinsijani?
   Tuuli kaatavi tupasen,
   aalto vie asuinsijani."
   Niin silloin ve'en emonen,
   veen emonen, ilman impi,
   nosti polvea merestä,
   lapaluuta lainehesta
   sotkalle pesän sijaksi,
   asuinmaaksi armahaksi.
   Tuo sotka, sorea lintu,
   liiteleikse, laateleikse.
   Keksi polven veen emosen
   sinerväisellä selällä;
   luuli heinämättähäksi,
   tuoreheksi turpeheksi.
   Lentelevi, liitelevi,
   päähän polven laskeuvi.
   Siihen laativi pesänsä,
   muni kultaiset munansa:
   kuusi kultaista munoa,
   rautamunan seitsemännen.
   Alkoi hautoa munia,
   päätä polven lämmitellä.
   Hautoi päivän, hautoi toisen,
   hautoi kohta kolmannenki.
   Jopa tuosta veen emonen,
   veen emonen, ilman impi,
   tuntevi tulistuvaksi,
   hipiänsä hiiltyväksi;
   luuli polvensa palavan,
   kaikki suonensa sulavan.
   Vavahutti polveansa,
   järkytti jäseniänsä:
   munat vierähti vetehen,
   meren aaltohon ajaikse;
   karskahti munat muruiksi,
   katkieli kappaleiksi.
   Ei munat mutahan joua,
   siepalehet veen sekahan.
   Muuttuivat murut hyviksi,
   kappalehet kaunoisiksi:
   munasen alainen puoli
   alaiseksi maaemäksi,
   munasen yläinen puoli
   yläiseksi taivahaksi;
   yläpuoli ruskeaista
   päivöseksi paistamahan,
   yläpuoli valkeaista,
   se kuuksi kumottamahan;
   mi munassa kirjavaista,
   ne tähiksi taivahalle,
   mi munassa mustukaista,
   nepä ilman pilvilöiksi.
   Ajat eellehen menevät,
   vuoet tuota tuonnemmaksi
   uuen päivän paistaessa,
   uuen kuun kumottaessa.
   Aina uipi veen emonen,
   veen emonen, ilman impi,
   noilla vienoilla vesillä,
   utuisilla lainehilla,
   eessänsä vesi vetelä,
   takanansa taivas selvä.
   Jo vuonna yheksäntenä,
   kymmenentenä kesänä
   nosti päätänsä merestä,
   kohottavi kokkoansa.
   Alkoi luoa luomiansa,
   saautella saamiansa
   selvällä meren selällä,
   ulapalla aukealla.
   Kussa kättä käännähytti,
   siihen niemet siivoeli;
   kussa pohjasi jalalla,
   kalahauat kaivaeli;
   kussa ilman kuplistihe,
   siihen syöverit syventi.
   Kylin maahan kääntelihe:
   siihen sai sileät rannat;
   jaloin maahan kääntelihe:
   siihen loi lohiapajat;
   pä'in päätyi maata vasten:
   siihen laitteli lahelmat.
   Ui siitä ulomma maasta,
   seisattelihe selälle:
   luopi luotoja merehen,
   kasvatti salakaria
   laivan laskemasijaksi,
   merimiesten pään menoksi.
   Jo oli saaret siivottuna,
   luotu luotoset merehen,
   ilman pielet pistettynä,
   maat ja manteret sanottu,
   kirjattu kivihin kirjat,
   veetty viivat kallioihin.
   Viel' ei synny Väinämöinen,
   ilmau ikirunoja.
   Vaka vanha Väinämöinen
   kulki äitinsä kohussa
   kolmekymmentä keseä,
   yhen verran talviaki,
   noilla vienoilla vesillä,
   utuisilla lainehilla.
   Arvelee, ajattelevi,
   miten olla, kuin eleä
   pimeässä piilossansa,
   asunnossa ahtahassa,
   kuss' ei konsa kuuta nähnyt
   eikä päiveä havainnut.
   Sanovi sanalla tuolla,
   lausui tuolla lausehella:
   "Kuu, keritä, päivyt, päästä,
   otava, yhä opeta
   miestä ouoilta ovilta,
   veräjiltä vierahilta,
   näiltä pieniltä pesiltä,
   asunnoilta ahtahilta!
   Saata maalle matkamiestä,
   ilmoillen inehmon lasta,
   kuuta taivon katsomahan,
   päiveä ihoamahan,
   otavaista oppimahan,
   tähtiä tähyämähän!"
   Kun ei kuu kerittänynnä
   eikä päivyt päästänynnä,
   ouosteli aikojansa,
   tuskastui elämätänsä:
   liikahutti linnan portin
   sormella nimettömällä,
   lukon luisen luikahutti
   vasemmalla varpahalla;
   tuli kynsin kynnykseltä,
   polvin porstuan ovelta.
   Siitä suistui suin merehen,
   käsin kääntyi lainehesen;
   jääpi mies meren varahan,
   uros aaltojen sekahan.
   Virui siellä viisi vuotta,
   sekä viisi jotta kuusi,
   vuotta seitsemän, kaheksan.
   Seisottui selälle viimein,
   niemelle nimettömälle,
   manterelle puuttomalle.
   Polvin maasta ponnistihe,
   käsivarsin käännältihe.
   Nousi kuuta katsomahan,
   päiveä ihoamahan,
   otavaista oppimahan,
   tähtiä tähyämähän.
   Se oli synty Väinämöisen,
   rotu rohkean runojan
   kapehesta kantajasta,
   Ilmattaresta emosta.
  
   Toinen runo
  
   Nousi siitä Väinämöinen
   jalan kahen kankahalle
   saarehen selällisehen,
   manterehen puuttomahan.
   Viipyi siitä vuotta monta,
   aina eellehen eleli
   saaressa sanattomassa,
   manteressa puuttomassa.
   Arvelee, ajattelevi,
   pitkin päätänsä pitävi:
   kenpä maita kylvämähän,
   toukoja tihittämähän?
   Pellervoinen, pellon poika,
   Sampsa poika pikkarainen,
   sep' on maita kylvämähän,
   toukoja tihittämähän!
   Kylvi maita kyyhätteli,
   kylvi maita, kylvi soita,
   kylvi auhtoja ahoja,
   panettavi paasikoita.
   Mäet kylvi männiköiksi,
   kummut kylvi kuusikoiksi,
   kankahat kanervikoiksi,
   notkot nuoriksi vesoiksi.
   Noromaille koivut kylvi,
   lepät maille leyhke'ille,
   tuomet kylvi tuorehille,
   raiat maille raikkahille,
   pihlajat pyhille maille,
   pajut maille paisuville,
   katajat karuille maille,
   tammet virran vieremille.
   Läksi puut ylenemähän,
   vesat nuoret nousemahan.
   Kasvoi kuuset kukkalatvat,
   lautui lakkapäät petäjät.
   Nousi koivupuut noroilla,
   lepät mailla leyhke'illä,
   tuomet mailla tuorehilla,
   katajat karuilla mailla,
   katajahan kaunis marja,
   tuomehen hyvä he'elmä.
   Vaka vanha Väinämöinen
   kävi tuota katsomahan
   Sampsan siemenen aloa,
   Pellervoisen kylvämiä.
   Näki puut ylenneheksi,
   vesat nuoret nousneheksi;
   yks' on tammi taimimatta,
   juurtumatta puu Jumalan.
   Heitti herjan valloillensa,
   olevillen onnillensa;
   vuotti vielä yötä kolme,
   saman verran päiviäki.
   Kävi siitä katsomahan
   viikon päästä viimeistäki:
   ei ole tammi kasvanunna,
   juurtununna puu Jumalan.
   Niin näkevi neljä neittä,
   viisi veen on morsianta.
   Ne oli nurmen niitännässä,
   kastekorren katkonnassa
   nenässä utuisen niemen,
   päässä saaren terhenisen;
   mink' on niitti, sen haravoi,
   kaikki karhille veteli.
   Tulipa merestä Tursas,
   uros aalloista yleni.
   Tunki heinäset tulehen,
   ilmivalkean väkehen;
   ne kaikki poroksi poltti,
   kypeniksi kyyetteli.
   Tuli tuhkia läjänen,
   koko kuivia poroja.
   Saip' on siihen lemmen lehti,
   lemmen lehti, tammen terho,
   josta kasvoi kaunis taimi,
   yleni vihanta virpi;
   nousi maasta mansikkaisna,
   kasvoi kaksihaarukkaisna.
   Ojenteli oksiansa,
   levitteli lehviänsä.
   Latva täytti taivahalle,
   lehvät ilmoille levisi:
   piätti pilvet juoksemasta,
   hattarat hasertamasta,
   päivän peitti paistamasta,
   kuuhuen kumottamasta.
   Silloin vanha Väinämöinen
   arvelee, ajattelevi:
   oisko tammen taittajata,
   puun sorean sortajata?
   Ikävä inehmon olla,
   kamala kalojen uia
   ilman päivän paistamatta,
   kuuhuen kumottamatta.
   Ei ole sitä urosta
   eikä miestä urheata,
   joka taisi tammen kaata,
   satalatvan langettoa.
   Siitä vanha Väinämöinen
   itse tuon sanoiksi virkki:
   "Kave äiti, kantajani,
   luonnotar, ylentäjäni!
   Laitapa ve'en väkeä
   - veessä on väkeä paljo -
   tämä tammi taittamahan,
   puu paha hävittämähän
   eestä päivän paistavaisen,
   tieltä kuun kumottavaisen!"
   Nousipa merestä miesi,
   uros aallosta yleni.
   Ei tuo ollut suuren suuri
   eikä aivan pienen pieni:
   miehen peukalon pituinen,
   vaimon vaaksan korkeuinen.
   Vaski- oli hattu hartioilla,
   vaskisaappahat jalassa,
   vaskikintahat käessä,
   vaskikirjat kintahissa,
   vaskivyöhyt vyölle vyötty,
   vaskikirves vyön takana:
   varsi peukalon pituinen,
   terä kynnen korkeuinen.
   Vaka vanha Väinämöinen
   arvelee, ajattelevi:
   on miesi näkemiänsä,
   uros silmänluontiansa,
   pystyn peukalon pituinen,
   härän kynnen korkunainen!
   Siitä tuon sanoiksi virkki,
   itse lausui, noin nimesi:
   "Mi sinä olet miehiäsi,
   ku, kurja, urohiasi?
   Vähän kuollutta parempi,
   katonutta kaunihimpi!"
   Sanoi pikku mies merestä,
   uros aallon vastaeli:
   "Olen mie mokoma miesi,
   uros pieni, veen väkeä.
   Tulin tammen taittamahan,
   puun murskan murentamahan."
   Vaka vanha Väinämöinen
   itse tuon sanoiksi virkki:
   "Ei liene sinua luotu,
   eipä luotu eikä suotu
   ison tammen taittajaksi,
   puun kamalan kaatajaksi."
   Sai toki sanoneheksi;
   katsahtavi vielä kerran:
   näki miehen muuttunehen,
   uuistunehen urohon!
   Jalka maassa teutaroivi,
   päähyt pilviä pitävi;
   parta on eessä polven päällä,
   hivus kannoilla takana;
   syltä oli silmien välitse,
   syltä housut lahkehesta,
   puoltatoista polven päästä,
   kahta kaation rajasta.
   Hivelevi kirvestänsä,
   tahkaisi tasatereä
   kuutehen kovasimehen,
   seitsemähän sieran päähän.
   Astua lykyttelevi,
   käyä kulleroittelevi
   lave'illa lahkehilla,
   leve'illä liehuimilla.
   Astui kerran keikahutti
   hienoiselle hietikolle,
   astui toisen torkahutti
   maalle maksankarvaiselle,
   kolmannenki koikahutti
   juurelle tulisen tammen.
   Iski puuta kirvehellä,
   tarpaisi tasaterällä.
   Iski kerran, iski toisen,
   kohta kolmannen yritti;
   tuli tuiski kirvehestä,
   panu tammesta pakeni:
   tahtoi tammi kallistua,
   lysmyä rutimoraita.
   Niin kerralla kolmannella
   jopa taisi tammen kaata,
   ruhtoa rutimoraian,
   satalatvan lasketella.
   Tyven työnnytti itähän,
   latvan laski luotehesen,
   lehvät suurehen suvehen,
   oksat puolin pohjosehen.
   Kenpä siitä oksan otti,
   se otti ikuisen onnen;
   kenpä siitä latvan taittoi,
   se taittoi ikuisen taian;
   kenpä lehvän leikkaeli,
   se leikkoi ikuisen lemmen.
   Mi oli lastuja pirannut,
   pälähellyt pälkäreitä
   selvälle meren selälle,
   lake'ille lainehille,
   noita tuuli tuuitteli,
   meren läikkä läikytteli
   venosina veen selällä,
   laivasina lainehilla.
   Kantoi tuuli Pohjolahan.
   Pohjan piika pikkarainen
   huntujahan huuhtelevi,
   virutteli vaattehia
   rannalla vesikivellä
   pitkän niemyen nenässä.
   Näki lastun lainehilla;
   tuon kokosi konttihinsa,
   kantoi kontilla kotihin,
   pitkäkielellä piha'an,
   tehä noian nuoliansa,
   ampujan asehiansa.
   Kun oli tammi taittununna,
   kaatununna puu katala,
   pääsi päivät paistamahan,
   pääsi kuut kumottamahan,
   pilvet pitkin juoksemahan,
   taivon kaaret kaartamahan
   nenähän utuisen niemen,
   päähän saaren terhenisen.
   Siit' alkoi salot silota,
   metsät mielin kasvaella,
   lehti puuhun, ruoho maahan,
   linnut puuhun laulamahan,
   rastahat iloitsemahan,
   käki päällä kukkumahan.
   Kasvoi maahan marjanvarret,
   kukat kultaiset keolle;
   ruohot kasvoi kaikenlaiset,
   monenmuotoiset sikesi.
   Ohra on yksin nousematta,
   touko kallis kasvamatta.
   Siitä vanha Väinämöinen
   astuvi, ajattelevi
   rannalla selän sinisen,
   ve'en vankan vieremillä.
   Löyti kuusia jyviä,
   seitsemiä siemeniä
   rannalta merelliseltä,
   hienoiselta hietiköltä;
   kätki nää'än nahkasehen,
   koipehen kesäoravan.
   Läksi maata kylvämähän,
   siementä sirottamahan
   vierehen Kalevan kaivon,
   Osmon pellon penkerehen.
   Tirskuipa tiainen puusta:
   "Eipä nouse Osmon ohra,
   ei kasva Kalevan kaura
   ilman maan alistamatta,
   ilman kasken kaatamatta,
   tuon tulella polttamatta."
   Vaka vanha Väinämöinen
   teetti kirvehen terävän.
   Siitä kaatoi kasken suuren,
   mahottoman maan alisti.
   Kaikki sorti puut soreat;
   yhen jätti koivahaisen
   lintujen leposijaksi,
   käkösen kukuntapuuksi.
   Lenti kokko halki taivon,
   lintunen ylitse ilman.
   Tuli tuota katsomahan:
   "Miksipä on tuo jätetty
   koivahainen kaatamatta,
   puu sorea sortamatta?"
   Sanoi vanha Väinämöinen:
   "Siksipä on tuo jätetty:
   lintujen lepeämiksi,
   kokon ilman istumiksi."
   Sanoi kokko, ilman lintu:
   "Hyvinpä sinäki laait:
   heitit koivun kasvamahan,
   puun sorean seisomahan
   linnuille lepeämiksi,
   itselleni istumiksi."
   Tulta iski ilman lintu,
   valahutti valkeaista.
   Pohjaistuuli kasken poltti,
   koillinen kovin porotti:
   poltti kaikki puut poroksi,
   kypeniksi kyyetteli.
   Siitä vanha Väinämöinen
   otti kuusia jyviä,
   seitsemiä siemeniä
   yhen nää'än nahkasesta,
   koivesta kesäoravan,
   kesäkärpän kämmenestä.
   Läksi maata kylvämähän,
   siementä sirottamahan.
   Itse tuon sanoiksi virkki:
   "Minä kylvän kyyhättelen
   Luojan sormien lomitse,
   käen kautta kaikkivallan
   tälle maalle kasvavalle,
   ahollen ylenevälle.
   "Akka manteren-alainen,
   mannun eukko, maan emäntä!
   Pane nyt turve tunkemahan,
   maa väkevä vääntämähän!
   Eip' on maa väkeä puutu
   sinä ilmoisna ikänä,
   kun lie armo antajista,
   lupa luonnon tyttäristä.
   "Nouse, maa, makoamasta,
   Luojan nurmi, nukkumasta!
   Pane korret korttumahan
   sekä varret varttumahan!
   Tuhansin neniä nosta,
   saoin haaroja hajota
   kynnöstäni, kylvöstäni,
   varsin vaivani näöstä!
   "Oi Ukko, ylijumala
   tahi taatto taivahinen,
   vallan pilvissä pitäjä,
   hattarojen hallitsija!
   Piä pilvissä keräjät,
   sekehissä neuvot selvät!
   Iätä iästä pilvi,
   nosta lonka luotehesta,
   toiset lännestä lähetä,
   etelästä ennättele!
   Vihmo vettä taivosesta,
   mettä pilvistä pirota
   orahille nouseville,
   touoille tohiseville!"
   Tuo Ukko, ylijumala,
   taatto taivon valtiainen,
   piti pilvissä keräjät,
   sekehissä neuvot selvät.
   Iätti iästä pilven,
   nosti longan luotehesta,
   toisen lännestä lähetti,
   etelästä ennätteli;
   syrjin yhtehen sysäsi,
   lomituksin loukahutti.
   Vihmoi vettä taivosesta,
   mettä pilvistä pirotti
   orahille kasvaville,
   touoille tohiseville.
   Nousipa oras okinen,
   kannonkarvainen yleni
   maasta pellon pehmeästä,
   Väinämöisen raatamasta.
   Jopa tuosta toisna päänä,
   kahen, kolmen yön perästä,
   viikon päästä viimeistäki
   vaka vanha Väinämöinen
   kävi tuota katsomahan
   kyntöänsä, kylvöänsä,
   varsin vaivansa näköä:
   kasvoi ohra mieltä myöten,
   tähkät kuuella taholla,
   korret kolmisolmuisena.
   Siinä vanha Väinämöinen
   katseleikse, käänteleikse.
   Niin tuli kevätkäkönen,
   näki koivun kasvavaksi:
   "Miksipä on tuo jätetty
   koivahainen kaatamatta?"
   Sanoi vanha Väinämöinen:
   "Siksipä on tuo jätetty
   koivahainen kasvamahan:
   sinulle kukuntapuuksi.
   Siinä kukkuos, käkönen,
   helkyttele, hietarinta,
   hoiloa, hopearinta,
   tinarinta, riukuttele!
   Kuku illoin, kuku aamuin,
   kerran keskipäivälläki,
   ihanoiksi ilmojani,
   mieluisiksi metsiäni,
   rahaisiksi rantojani,
   viljaisiksi vieriäni!"
  
   Kolmas runo
  
   Vaka vanha Väinämöinen
   elelevi aikojansa
   noilla Väinölän ahoilla,
   Kalevalan kankahilla.
   Laulelevi virsiänsä,
   laulelevi, taitelevi.
   Lauloi päivät pääksytysten,
   yhytysten yöt saneli
   muinaisia muisteloita,
   noita syntyjä syviä,
   joit' ei laula kaikki lapset,
   ymmärrä yhet urohot
   tällä inhalla iällä,
   katovalla kannikalla.
   Kauas kuuluvi sanoma,
   ulos viestit vierähtävät
   Väinämöisen laulannasta,
   urohon osoannasta.
   Viestit vierähti suvehen,
   sai sanomat Pohjolahan.
   Olipa nuori Joukahainen,
   laiha poika lappalainen.
   Se kävi kylässä kerran;
   kuuli kummia sanoja,
   lauluja laeltavaksi,
   parempia pantavaksi
   noilla Väinölän ahoilla,
   Kalevalan kankahilla,
   kuin mitä itseki tiesi,
   oli oppinut isolta.
   Tuo tuosta kovin pahastui,
   kaiken aikansa kaehti
   Väinämöistä laulajaksi
   paremmaksi itseänsä.
   Jo tuli emonsa luoksi,
   luoksi valtavanhempansa.
   Lähteäksensä käkesi,
   tullaksensa toivotteli
   noille Väinölän tuville
   kera Väinön voitteloille.
   Iso kielti poikoansa,
   iso kielti, emo epäsi
   lähtemästä Väinölähän
   kera Väinön voitteloille:
   "Siellä silma lauletahan,
   lauletahan, lausitahan
   suin lumehen, päin vitihin,
   kourin ilmahan kovahan,
   käsin kääntymättömäksi,
   jaloin liikkumattomaksi."
   Sanoi nuori Joukahainen:
   "Hyväpä isoni tieto,
   emoni sitäi parempi,
   oma tietoni ylinnä.
   Jos tahon tasalle panna,
   miesten verroille vetäitä,
   itse laulan laulajani,
   sanelen sanelijani:
   laulan laulajan parahan
   pahimmaksi laulajaksi,
   jalkahan kiviset kengät,
   puksut puiset lantehille,
   kiviriipan rinnan päälle,
   kiviharkon hartioille,
   kivihintahat kätehen,
   päähän paatisen kypärän."
   Siitä läksi, ei totellut.
   Otti ruunansa omansa,
   jonka turpa tulta iski,
   säkeniä säärivarret;
   valjasti tulisen ruunan
   korjan kultaisen etehen.
   Itse istuvi rekehen,
   kohennaikse korjahansa,
   iski virkkua vitsalla,
   heitti helmiruoskasella.
   Läksi virkku vieremähän,
   hevonen helettämähän.
   Ajoa suhuttelevi.
   Ajoi päivän, ajoi toisen,
   ajoi kohta kolmannenki.
   Jo päivänä kolmantena
   päätyi Väinölän ahoille,
   Kalevalan kankahille.
   Vaka vanha Väinämöinen,
   tietäjä iän-ikuinen,
   oli teittensä ajaja,
   matkojensa mittelijä
   noilla Väinölän ahoilla,
   Kalevalan kankahilla.
   Tuli nuori Joukahainen,
   ajoi tiellä vastatusten:
   tarttui aisa aisan päähän,
   rahe rahkehen takistui,
   länget puuttui länkilöihin,
   vemmel vempelen nenähän.
   Siitä siinä seisotahan,
   seisotahan, mietitähän...
   vesi vuoti vempelestä,
   usva aisoista usisi.
   Kysyi vanha Väinämöinen:
   "Kuit' olet sinä sukua,
   kun tulit tuhmasti etehen,
   vastahan varattomasti?
   Säret länget länkäpuiset,
   vesapuiset vempelehet,
   korjani pilastehiksi,
   rämäksi re'en retukan!"
   Silloin nuori Joukahainen
   sanan virkkoi, noin nimesi:
   "Mie olen nuori Joukahainen.
   Vaan sano oma sukusi:
   kuit' olet sinä sukua,
   kuta, kurja, joukkioa?"
   Vaka vanha Väinämöinen
   jo tuossa nimittelihe.
   Sai siitä sanoneheksi:
   "Kun liet nuori Joukahainen,
   veäite syrjähän vähäisen!
   Sie olet nuorempi minua."
   Silloin nuori Joukahainen
   sanan virkkoi, noin nimesi:
   "Vähä on miehen nuoruuesta,
   nuoruuesta, vanhuuesta!
   Kumpi on tieolta parempi,
   muistannalta mahtavampi,
   sep' on tiellä seisokahan,
   toinen tieltä siirtykähän.
   Lienet vanha Väinämöinen,
   laulaja iän-ikuinen,
   ruvetkamme laulamahan,
   saakamme sanelemahan,
   mies on miestä oppimahan,
   toinen toista voittamahan!"
   Vaka vanha Väinämöinen
   sanan virkkoi, noin nimesi:
   "Mitäpä minusta onpi
   laulajaksi, taitajaksi!
   Ain' olen aikani elellyt
   näillä yksillä ahoilla,
   kotipellon pientarilla
   kuunnellut kotikäkeä.
   Vaan kuitenki kaikitenki
   sano korvin kuullakseni:
   mitä sie enintä tieät,
   yli muien ymmärtelet?"
   Sanoi nuori Joukahainen:
   "Tieänpä minä jotaki!
   Sen on tieän selvällehen,
   tajuelen tarkoillehen:
   reppänä on liki lakea,
   liki lieska kiukoata.
   "Hyvä on hylkehen eleä,
   ve'en koiran viehkuroia:
   luotansa lohia syöpi,
   sivultansa siikasia.
   "Siiall' on sileät pellot,
   lohella laki tasainen.
   Hauki hallalla kutevi,
   kuolasuu kovalla säällä.
   Ahven arka, kyrmyniska
   sykysyt syvillä uipi,
   kesät kuivilla kutevi,
   rantasilla rapsehtivi.
   "Kun ei tuosta kyllin liene,
   vielä tieän muunki tieon,
   arvoan yhen asian:
   pohjola porolla kynti,
   etelä emähevolla,
   takalappi tarvahalla.
   Tieän puut Pisan mäellä,
   hongat Hornan kalliolla:
   pitkät on puut Pisan mäellä,
   hongat Hornan kalliolla.
   "Kolme on koskea kovoa,
   kolme järveä jaloa,
   kolme vuorta korkeata
   tämän ilman kannen alla:
   Hämehess' on Hälläpyörä,
   Kaatrakoski Karjalassa;
   ei ole Vuoksen voittanutta,
   yli käynyttä Imatran."
   Sanoi vanha Väinämöinen:
   "Lapsen tieto, naisen muisti,
   ei ole partasuun urohon
   eikä miehen naisekkahan!
   Sano syntyjä syviä,
   asioita ainoisia!"
   Se on nuori Joukahainen
   sanan virkkoi, noin nimesi:
   "Tieän mä tiaisen synnyn,
   tieän linnuksi tiaisen,
   kyyn viherän käärmeheksi,
   kiiskisen ve'en kalaksi.
   Rauan tieän raukeaksi,
   mustan mullan muikeaksi,
   varin veen on vaikeaksi,
   tulen polttaman pahaksi.
   "Vesi on vanhin voitehista,
   kosken kuohu katsehista,
   itse Luoja loitsijoista,
   Jumala parantajista.
   "Vuoresta on vetosen synty,
   tulen synty taivosesta,
   alku rauan ruostehesta,
   vasken kanta kalliosta.
   "Mätäs on märkä maita vanhin,
   paju puita ensimäinen,
   hongan juuri huonehia,
   paatonen patarania."
   Vaka vanha Väinämöinen
   itse tuon sanoiksi virkki:
   "Muistatko mitä enemmin,
   vain jo loppuivat lorusi?"
   Sanoi nuori Joukahainen:
   "Muistan vieläki vähäisen!
   Muistanpa ajan mokoman,
   kun olin merta kyntämässä,
   meren kolkot kuokkimassa,
   kalahauat kaivamassa,
   syänveet syventämässä,
   lampiveet on laskemassa,
   mäet mylleröittämässä,
   louhet luomassa kokohon.
   "Viel' olin miesnä kuuentena,
   seitsemäntenä urosna
   tätä maata saataessa,
   ilmoa suettaessa,
   ilman pieltä pistämässä,
   taivon kaarta kantamassa,
   kuuhutta kulettamassa,
   aurinkoa auttamassa,
   otavaa ojentamassa,
   taivoa tähittämässä."
   Sanoi vanha Väinämöinen:
   "Sen varsin valehtelitki!
   Ei sinua silloin nähty,