Juha - 1

  
  JUHA
  Kirj.
  Juhani Aho
  
  1911.
  
  
  I.
  Mies--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka--hakkaa kaskea korkean vaaran
  rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastut
  lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten,
  selkäänsä oikaisematta.
  Vaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossa
  siellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitä
  tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsän
  peitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten,
  päivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vielä
  puoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykälä
  aarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkon
  takana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedet
  kiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.
  Se näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkee
  halmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuin
  iskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen
  puuhun ja alkaa huojua--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.
  Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo
  tutisee--ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku.
  Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet,
  päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä
  ja tulla niiden kanssa toimeen.
  --Pitipähän taas epäsovussa erottaman--pitipähän taas sanottaman ne
  katkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta--mutta
  että se saattoi sanoa: »Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Sillä
  minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa
  luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi,
  että vasemmukseni ontuu--vaan että saatoit sen minulle _sanoa_?
  Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.
  --Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut.
  Mutta tarvitsiko nyt _siitä_ hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen,
  salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin
  olisiko tarvinnut tiuskata: »Mene siitä kompuroimasta!»--ja sitä vaille,
  ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää
  juroteta--että sovitaan pois.--Onhan saanut minulta olla ... milloinka
  minä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?
  Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja
  tuli sovinnoille.--Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se
  jo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas
  näyttämään, etten _minä_ sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä,
  niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui,
  niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio
  merkiksi, etten _minä_ sitä enää muista, elköönkä hänkään.
  Hän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässä
  tuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen
  vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohon
  kahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönä
  ennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästä
  käköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen--sitä
  mielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin
  karjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. »Auta Juha,»
  sitten huutaa, »en pääse alas jos et auta!»--ja hento kaulaan kavahtaa
  ja kasken läpi itsensä kannattaa ja vasta sileälle aholle asetuttaa.
  Ja näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa
  polvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli--näki
  Marjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän
  ensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan
  takomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun
  hän itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin vielä monena vuonna
  kaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena emäntänä onnea ukkonsa
  kylvöksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei
  ihmeeksikään, ja kyllä ties Juha miksi: että oli hänellä hallussaan
  metsän haltija, ties mistä lie kätköistä tullut, Karjalan kaunis, kaukaa
  vierasten vaarojen takaa.
  Nyt ei enää tule, ei itseään oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule
  laulamaan, ei kassaroimaan, ei enää edes ruokaakaan tuomaan. On tyly
  vanhalle miehelle aamusta iltaan.
  Ja kuitenkin Juha yhä kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun
  lastu visan kyljestä vihaisimmin vinkui.--Huhusiko joku?--Hän teroitti
  kaatamiensa puiden yli kurkottavan silmänsä kasken alalaitaan, kavahti
  kivelle, jolla oli istunut. Ei siellä ollut ketään. Olisiko kuulunut
  alempaa, jonne ei kuontunut näkemään? Tuolta sen näkisi toisesta
  laidasta, oliko kuka tulossa. Sieltä näkee pihaan asti, tien ahoa,
  niittyä ja pellonpiennarta myöten pihaan asti. Jos ei niin monta
  monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sitä, jota sieltä
  turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui Juha
  taas kirveeseensä ja hakkasi--hakkasi niin, että jokaiselta kaatamaltaan
  puulta tuli lähemmäksi kasken alalaitaa, josta näki pihaan. Hakkasi vain
  reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat kaatuessaan,
  niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa katkeamistaan.
  Ei sieltä kuulunut ketään. Lehmät makasivat paisteessa aholla alempana.
  Järvellä kulki pari venhettä laiskasti soutaen. Kolmas souti jälempänä
  maanrannan varjossa, kuin väijyen toisia. Juha näki heti, että ne kaksi
  olivat Venäjän puolen venheitä, laukkusaksain, ja hän päätti niiden
  suunnasta, etteivät ne aikoneet nientä kiertää ja laskea sitä tietä
  koskiin, vaan päästäkseen niistä poiketa hänen rantaansa ja vedättää
  venheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevosta. Pitäisikö
  lähteä? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kylläpähän tietävät.
  Kolmas venhe näkyi olevan sysimiesten haapio.
  Hän kääntyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylälaitaan, ja sieltä
  taas toisen takaisin alalaitaan. Ei vieläkään näkynyt ketään. Ja
  miksikäs olisikaan? Taas tuli hän ylälaitaan. Mutta nyt tunsi hän
  tarvitsevansa levätä ja istuutui äskeiselle kivelle, haarukkakoivun
  alle. Se _oli_ mietittävä, oli ajateltava päähän asti, miten tämä kaikki
  oli käynyt niinkuin oli käynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin
  ohjiinsa, ne kulkivat, mitä teitä itse tahtoivat.
  --Ennen se aina toi ruokaa, olipa työpaikka kuinka kaukana tahansa. Toi
  paistinkalat, kantoi viilit leilissä ... nyt katsoo vanhaksi: »Sen
  kanttura, sen vääräsääri ... sen väkäleuka». Saattaahan olla, mutta
  milloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut
  mitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin.--
  Onko se nyt siinä, minkä _näköinen_ mies on, tai minkä _ikäinen_, kunhan
  vain on mies? Eikö se ole siinä, mihin kykenee ja mitä saa aikaan? Eikö
  ole tuolla talo kylmään metsään tekemäni, paisteisella aukealla, vetten
  hengessä, koskien niemessä--tallit, aitat, saunat, navetat, hevonen ja
  viisi lehmää? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut
  kerjäläistytölle, löytölapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut parempi
  ollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa
  Karhulassa? Sanokoon! Ja mikä minulle siitä kiitokseksi? On kai ollut jo
  palkitsevinaan sillä, että olinhan hyvä silloin, kun et vielä ollut
  ikivanha ... kun et tuhkinut etkä puhkinut...
  Juha jo katui. Miksi ma häntä syyttelen? Lapsihan tuo vielä silloin oli.
  Minun, vanhemman, olisi pitänyt tietää paremmin... Mutta kun kerrankaan
  iloitsisi siitä mistä minä--kun sanoisi: »Oletpa siihen taas korpea
  avannut, tuleepa siitä taas huima huhta!» Mutta ei!--Hänen ajatuksensa
  seisoivat hetken.--Siinä se on, ettei meillä ole lasta! Siinähän se on.
  On itselläänkin sitä ikävä! Sentähden se on semmoinen kuin on. Ei ole
  lasta eikä enää saada! Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo...
  Silloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei
  oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin
  huojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja
  alkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole
  huomannut?
  Ei se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lähettänyt Kaisan edellään ja
  tulee itse eväitä tuomaan?--Ei ollut niinkään, tuossa oli ruuat.
  Piika alkoi avata tuomaansa nyyttyä, mutta Juha sanoi menevänsä kotiin.
  Jääköön Kaisa tänne vielä kerppuja taittamaan. Ei tuntunut enää jaksavan
  hakata. Ja olihan lauantai, ja oli verkotkin laskettava.--»Taitan tuosta
  saunavastat.»--Mutta silloin hän taas näki näyn, näki Marjan nuorena
  emäntänä kerppuja taittamassa koivusta, jonka hän oli hänen eteensä
  kaatanut, Marjan, pää paljaana, huivi niskassa, solakkana, pitkänä,
  joustavana kuin solkikoivu. Ei ole ihmistä toista ihanampaa, vaikka
  olkoonkin ruskeasilmä, mustatukka, tummahipiä! Heittelee kerppulyhteitä
  pielekseen, että kahahtelevat haavan lehdet. Pistää kädet puuskaan,
  kiertää taakseen päänsä ja hymähtää: »On siinä, Juha, mitä lammasten
  talven pitkän pureksia!» Ja kun oli pieles tehty, niin vastat kainalossa
  lähdettiin kotiin ja astuttiin yhdessä halmeen halki ja yhdessä
  haasteltiin, että tuohon ensi vuoden kaski tehdään ja tuohon toinen
  ja jos eletään, ei hellitetä ennenkuin on koko vaara kierretty ja
  kuusikko lehdoksi muutettu eikä jätetty muuta kuin louhu ylimmälle
  laelle. Rikastutaan, laitetaan talo semmoinen, ettei kotitalo moinen,
  vaikka onkin pitäjän paras, vanha rikas--»laitetaan oikein sen suuren
  sukusi uhallakin», sanoi--niinkuin oli laitettukin. Ja edeltä kulkien
  vastaksia heilutteli ja keinahti yli veräjän...
  Ei silloinkaan sanonut: »Vanha kanttura, vääräsääri», jos lie
  ajatellutkin ... vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan,
  joka olen aina ollut tämmöinen kuin olen.
  Ei nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy,
  mistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan,
  kiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää.
  Olisiko vietävä rovastin puheille, joka vihki ja toivoi onnea, käteen
  tarttuen? Lähtisikö? Mahtaisiko rovastikaan mitään luonnon lumoille?
  
  Ne olivat Juhan ainaisia ajatusten polkuja, joita astui ja tallusti,
  mihinkään pääsemättä; jotka aina veivät suohon ja hetteeseen niinkuin
  karjan urat salolla.
  Tie vei ensin alaspäin ruishalmeen halki, sitten nuoren ahon reunaa,
  sitten vesakkoa, laskihe vesiperäiseen painanteeseen, josta kuului
  kosken kohina ja näkyi hyppiviä kuohuja puitten lomitse. Katosi koski
  sakeamman viidan taa, tie nousi niitylle, niityltä pellolle ja siitä
  pihaan.
  Marja oli tarhalla lypsämässä, oikaisihe katsomaan lehmän yli, kuka tuli
  solalla tarhan ja navetan välissä, painautui takaisin, ei virkkanut
  mitään, mutta ennätti pistää terävällä kylmällä katseella, raapaista
  suupieltensä katkeralla värähdyksellä kuin sahan hampaalla... Eipä ollut
  vielä saanut mieltänsä lauhtumaan. Vielä oli aamullisissa
  repaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei
  ollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä
  kerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee,
  vanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan
  niinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.
  Hän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi
  nuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.
  Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt
  sanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva,
  pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on ... eikä tämä tästä
  enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin
  olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille
  olluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.
  Sillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko
  ja minä itse samanlainen?--No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani
  avaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen,
  että sai piikanaan pitää--miksi tarvitsi hänen minut pappilaan
  houkutella?
  Hän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun
  kuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen
  seisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla,
  miehekkäällä äänellä:
  --Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä
  matkamiehelle?
  
  II.
  Kun Juha palasi verkkoja laskemasta, näki hän saunan lämminneen ja vedet
  kannetuiksi, ja olkikuvon oven edessä pystyssä lauteille vietäväksi. Ei
  oltu moniin aikoihin saunan lauteita oljitettu! Se on leppynyt! Se
  tietää, että se on mieluista minulle. On vastatkin tehnyt ja pannut
  vierekkäin porstuan penkille. On totta tosiaan sitonut ne minun
  tuomistani vastaksista. Toisen itselleen toisen minulle! Tulee ehkä itse
  saunottamaan eikä lähetäkään Kaisaa. Istutaan yhdessä illalliselle ... ei
  pane säppiin aittansa ovea.
  Oli kuin uusi Juhalle hänen talonsa. Niinkuin olisi koko maailma
  rusottanut, niinkuin rusottaa äsken pimeä ja kylmä pirtti takkatulen
  liekkiin leimahtaessa: tuolla pirtit, porstua välissä, tuolla aitat,
  pienin, keskimmäinen ja suurin, tuolla talli ja navetta ja lato, kuja
  välissä, ja tallin ja navetan aukossa tarha, jossa kellot kalahteli
  lehmäin märehtiessä, ja siisti pihamaa ja takana hongikkomäki! Enkö
  sittenkään olisi tuota turhaan Marjalle rakentanut? Jospa se sittenkään
  ei sitä viero, on ehkä siitä taas hyvilläänkin--koska on olkikupo ovella
  ja vastat porstuan penkillä. Ei nyt entisistä mitään ... kuka tässä aina
  voi kaikki sanansa punnita! Ja Juha oli aivan varma siitä, että kaikki
  taas oli hyvin, kun näki Marjan tulevan tuvasta, ei enää työryysyissään,
  vaan pyhävaatteissaan niinkuin vierasta vastaan. Ja eikö tulekin
  vastaan? On ensin aittaan menossa, mutta pyörähtää rantapolulle ja
  rientää ihan rientämällä luo niinkuin olisi ihastunut, että jopahan
  tulit, Juha!
  --Siellä on ne tervamiehet tuvassa sinua odottamassa, puhui Marja, hehku
  poskilla, silmissä puuhakkaan ilme,--mutta elä millään muotoa suostu
  heidän tuumiinsa! Niillä on jokin paha mielessä Karjalan miehiä
  vastaan.--Eikä ollut Marjan silmissä enää jälkeäkään siitä ilmeestä,
  mikä niissä äsken tarhalla oli ollut.
  Tuvassa istui joitakin mustia, nokisia, tervaisia jätkiä, jotka
  kesäkaudet rantamaiden talonpojille sysiä ja tervoja polttivat
  mäntykankailta kahden puolen vedenjakajaa. Tuttuja miehiä Juhaan, jonka
  talosta kävivät leipävaransa noutamassa, talvikaudet pyyntimiehinä ja
  poronvarkaina aina Lapin rajoilla asti kierrellen: mitä lienevät olleen
  puolisissejä, mutta pyrkivät aina olemaan hyvissä väleissä Juhan kanssa.
  Jotakin heillä nyt lienee erikoista mielessä, koska istuvat alta
  kulmainsa katsellen ja housunkauluksiaan kohottelevat ja jalkateriään
  lattiaan viputtavat...
  Juha istahti ja odotti. Yksi heistä hivuttelihe ihan viereen, silmät
  kiiluen nokisesta naamasta.
  --Nyt, isäntä, olisi karhu kierroksessa.
  --Kultatalja semmoinen, ettei ikänä ennen, lisäsi toinen. Ja jokaisella
  täysi kukkaro povellaan ja venheet tavaraa puolillaan.
  --Ei heitä ole kuin kolme ja meitä on kuusi.
  Juha käsitti jo asian.
  --Annetaan olla niiden karhujen. Kiertäkää heidät talvella, missä
  kiertänette, niin on kelikin parempi ajaaksenne, jos sattuisi pääsemään
  pesästään kaikkoon.
  --Ei pääse! Köysi kinttuihin ja toinen ranteisiin!--huiskis niinkuin
  ruissäkit venheen pohjaan--venhe rannasta irti ja anna mennä! Kosken
  syy, ei sitä kukaan kysy.
  --Rannalla rahojaan lukivat,--tuli kolmas puhumaan.--Olisi se apaja!
  --Ei ryssästä väliä, puhui taas ensimmäinen. Jospa mekin heitä kerran
  verotettaisiin.
  --Kerranko vain olette sen tehneet? virkkoi Juha.
  --Ei milloinkaan niinkuin he! minkäs tekivät meille mennäkin talvena?
  Täysi riista-aitta meillä Repovaaran rinteellä. Sen puhdistivat niin,
  ettei jäänyt kuin yksi oravannahka ilkkumaan.
  --Nämäkö, jarrutti Juha.
  --Sitä ei tiedä nämäkö, vaan sen tietää, että sikäläisiä oltiin.
  --Sieltä olivat nekin, jotka toissa köyrinä Kiannalla polttivat ja
  hävittivät.
  Marja oli tullut ja puuhannut pankon kulmassa.
  --Yksi niistä kävi talossa ja pyysi saunaa ja yösijaa.
  --Lupasitko? kysyi Juha.
  --Eihän ole ennenkään kielletty. Ja kysyi viljaakin ostaakseen.
  --Kuka se niistä oli? kysyi yksi miehistä. Oliko se iso ja pitkä?
  --Pitkä tuo oli, sanoi Marja.
  --Mustatukkainen ja kähäräpartainen?
  --Niinkö lienee ollut.
  --Pitänet varasi, alkoivat miehet taas innokkaasti, melkein kiihkeästi
  Juhalle. Kaupantekoon muka tullaan, talot, tavarat tarkastetaan, tänä
  vuonna ostetaan, ensi vuonna jo väkisin viedään. Kun on talo puhtaaksi
  pantu, se tuleen lyödään, väki orjaksi otetaan--mitä ei talon kanssa
  polteta. Ei olisi ensi kerta.
  --En usko heidän minun talolleni mitään tekevän. Rauha on heidän
  kanssaan meidän puolelta pidetty ja pidetään vastakin. Tehkööt he
  ensiksi, minä en aloita enkä anna muillekaan lupaa. Mitä muualla
  tehnette, minun rannassani ei rauhan aikana matkamiestä ryöstetä niin
  kauan kuin tänne huuto kuulunee.
  --Tehdään niin, ettet mitään kuule.
  --Kyllä minä kuulen.
  Juha sanoi sen semmoisella varmuudella, ett'ei siihen ollut sen enempää
  lisättävää. Miehet murjottivat, mutta Marjalta hän sai kiitollisen
  katseen.
  --Ei olisi pitänyt tulla teiltä ollenkaan kysymään.
  --Olisihan sen saanut tehdä niinkuin olisi tahtonut, mutta silloin ei
  olisi ollut enää taloon asiata.
  --Kova onni sentään ... kyllä ne nyt pääsivät.
  Ja korvallisiaan raapien lähtivät miehet.
  --Eikö pitäisi vielä mennäksesi varoittamaan vieraita? ehätti Marja--jos
  vieläkin minkä tekevät.
  --Ei ne enää, kun kerran tulivat kysymään.
  --Vaan saattavat lähteä jälkeen ja rajan takana ryöstävät ja tappavat?
  --Tehkööt siellä, minkä tekevät. Eivätkä mahda heille mitään, kun kerran
  koskille pääsevät.
  --Vaan mene kuitenkin varoittamaan.
  --Oikeinhan sinä pyydät ... oikein koreasti--
  --Oikein koreasti, niinkuin vain osaan.
  --Ei niillä mitään hätää ... vaan saanhan mennä.
  Siitä oli aikoja, kun Marja oli häneltä näin pyytänyt, näin hänelle
  ollut...
  Hän nousi lähteäkseen, kun joku samassa kulki ikkunan ohitse.
  --Siinä se nyt on, huudahti Marja.
  --Kuka?
  --Ka, se äskeinen mies.
  Sisään tuli solakka, mustapartainen nuori mies, niin pitkä, että hänen
  täytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe,
  pää orsia tavoitti. Hänellä oli käsivarrella kimppu säkkejä.
  --Hei, siinähän isäntä! puhui hän. Terve talohon! Et tainnut tietää
  tulevani, kun ortesi noin matalalle salvoit? Terveheksi!--hän pisti
  kättä Juhalle. Terveheksi!--hän pisti kättä Marjalle, reippaasti,
  iloisesti, ääni heleän sointuva, hampaat välähtelevän valkoiset hienon
  kähärässä parrassa, ruskeissa silmissä viekasta veitikkaa ja huolettoman
  ilon kiiltoa.
  --Mistä on vieras matkalla? kysyi isäntä.
  --Jos sinulle, isäntä, sanon, mistä olen matkalla, ympäri pyörähtämäni
  pitäisi. Kemit, Sunkut, Arkangelit, Aunukset, Turut, Torniot! Myöt sinä
  rukiita?
  --Jospa noita jonkin verran möisikin, olisiko paljonkin tarvis?
  --Saanet nuo säkit täyteen, jo riittää tällä kertaa.--Ja hän heitti
  säkit Juhan eteen, kääntyen Marjaa tarkastelemaan.
  --Montako niitä on?
  --Katso, katso!
  --Nytkö ne olisi heti täytettävä?
  --Heti, heti--hän tarkasteli yhä Marjaa--ja saanen hevosen, millä heidät
  rantaan rahtaan?
  --Eivätkö nuo tuonvertaiset tätä matkaa menne kantamallakin?
  --Täytä sinä sitten säkit, minä sill'aikaa mieheni noudan?
  --Anna heidän olla venheillään, kyllä minä nämä apunasi kannan.
  --Hyvä on!
  Juha otti säkit ja lähti niitä täyttämään. Vieras oli Juhalle puhunut,
  Marjaa katsellut, huulet hymyssä, silmä elellen. Ei tiennyt Marja, mitä
  sen huuli hymyi, mitä silmä iloitsi, mutta hymysi itsekin hauskalle
  vieraalle niinkuin vieraskin hänelle.
  --Kuka sinä olet? Piikako?
  --Siltäkö näytän?
  --Äsken orjalta näytit lypsyryysyissäsi, vaan lienetkin tytär, vai
  miniäkö lienet?
  --Emäntäkin lienen. Enkö emännäksi kelpaisikaan?
  --Tuon?
  --Senpä sen.
  --Hän miehesi tuo--?
  --On.
  --Sinun?
  --Minun, minun! Mikä siinä on, että sitä kysyt?
  Vieras heilautti kättään.
  --Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa,
  äijä rähjän.
  --Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään
  kantaa.
  --Vääräsäären, väkäleuan!--Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin
  katselen. Lienet se--ja se olet--se on pää, se ryhti--vaan oli hiuksesi
  silloin hajallaan.
  --Minunko? milloinka?
  --Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja
  tukkaasi suit--ilkoisen alasti--minä venheessä alas viiletin?
  --Sinäkö se olit?
  --Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.
  --Otit?
  --Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella
  jalat maasta nostin ... niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun
  silloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista--ja purteni pohjaan
  heitin!
  --Noin vain keikahutit?--Kehuja olet, kuka lienetkin.
  --Et tiedä, emäntä nuori, kuka olen?
  --Ei naama nimeä sano.
  --Et ole kuullut puhuttavan Uhtuan Shemeikasta?
  Hän ojensihe, suoristihe, pani kätensä rinnalle ristiin--ei sulkenut
  tietä Marjan mennä, sitoi hänet silmillään siihen, missä hän seisoi,
  käsi pankon patsaassa.
  --Uhtuan Shemeikka? sanoi Marja viivytellen.
  --Olet kuullut puhuttavan?
  --Se Karjalan kuulu? pääsi Marjalta.
  --Se!
  --Hilapan poika?
  --Sen!
  Juha kuului huutavan ulkoa.
  --Mitäpähän äijä siellä pakisee?
  --Sinua säkin suuta pitämään huutaa.
  Shemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.
  Niitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua,
  metsänkävijää, karhunkaatajaa, poron- ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan
  mainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja
  kuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen
  polttajista, naisen ryöstäjistä... Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei
  saanut pysähtymään venhettään?--Marja teki tuvassaan jotakin,
  tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta,
  näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti
  istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä.
  Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle
  olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen
  häntä minulle halventaa? »Väkäleuka...? vääräsääri?» Mutta ilman sitä
  vääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen
  sijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä
  viheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä
  _sinua_ katselen! En päly perääsi!--ja Marja vetihe pois ikkunasta.
  Mokomalle vielä kylynkin lämmitin.
  Mutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos
  ja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän
  yli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:
  --Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?
  --Uhtuan Shemeikka sanoi olevansa.
  --Kerran tuonkin sai nähdä ... vaikkakin vain selältä.
  --Juokse jäljestä, niin saat nähdä hänen naamansakin!
  --Joko se meni myötyrinään?
  --En tiedä, ei tuo ainakaan hyvästiään heittänyt. Vaan ilman meidän
  isäntää olisi koskessa se komea mies ja tavarat toisten takana.
  
  Hetken päästä kuuluivat miehet tulevan takaisin, äänekkäästi haastellen,
  hyvällä tuulella, Shemeikalla selässään laukku, jonka vei tupaan.
  
  --Eikö se mennytkään? kysyi Marja.
  --Toiset menivät, mutta tämä vielä jäi.
  --Mitä varten se jäi? Mahtoi mennä hänkin.
  --Elä ole milläsikään. Se on hyvä mies. Sen täytyi jäädä tähän vielä
  huomeneen uusia kaupparenkejään odottamaan, sanoi. Ne tässä yhtyy ja
  tästä eroo toiset toisille reiteille, koskien alla. Ehkä laittavat
  vakituisen majapaikkansa tähän meille, ja minä sanoin: laittakaa vain.
  Kuule, se pitää kylvettää ja syöttää ja tehdä aittaan tila. Sitä pitää
  kohdella kuin pappia.
  --Minkähän tähden tuota niin pitää, roikaletta?
  --Maksoi hyvän hinnan, ei kopeekkaa tinkinyt niinkuin muut Venäjän
  miehet. On hupaisa ja mukava. Ryypynkin vaivoistani vielä antoi.
  --Oliko makeata?
  --Jotta oliko? Oli se--mitä lie ollut ulkomaan makeata--soutaa
  suonissani kuin mahla kevätkoivussa.
  --Ettäkö on, niinkuin luontosi lehteä tekisi?
  Juhalta pääsi hyvän mielen nauru ja Marjalta myös.
  --Sauna on kyllä valmis, jos ette liene muuta vailla.
  --Marja, sinun pitää itsesi tulla löylyä lyömään.
  --Käypi kai se Kaisaltakin yhtä hyvin kuin minulta.
  --Elähän nyt,--itsesi sinun pitää, emännän, olla saunoittamassa.
  Kuulehan! Elähän mene--ei olla enää nyrpeitä... Häh?
  Hän uskalsi kämmenellään koskettaa Marjaa kylkeen. Eikä Marja nyt
  äsähtänytkään vastaan, oli niinkuin ei olisi ollut tietävinään,
  heilahuttihe hiukan. Mutta Juhasta oli niinkuin ei olisi ollut maata
  jalkainsa alla.
  --Saunaan, vieras! huusi hän pirttiin, josta Shemeikka samassa tuli.
  Marja oli pyörähtänyt aittain edestä rantaan, puolijuoksua.
  --Sinulla on komea emäntä, sanoi Shemeikka hänen jälkeensä katsoen. On
  jalan nousu joustava kuin rekivetovarsan.
  --On sillä jalan nousu!
  --Onko muutenkin mieluisenne?
  --On mieluinen, on yli kaiken mieluinen. Entäpä sinun emäntäsi?
  --Ei ole minulla vielä omituista.
  --Vai ei? Ottaaksesi pitäisi.--Oli hiien hyvää se viinasi! sanoi Juha
  näppiä lyöden.
  --Tahdotko vielä?
  --Ei nyt, ei nyt ... vaan jos sitten taas saunan päälle. Ei ole minulla
  tarjota koin vähän kitkerätä patakukkoa. Annat omaasi sitten vähän
  emännänkin maistaa, suhahti hän, vierastaan kylkeen nykäisten. Jos on
  muitakin makeita laukussasi, katsotaan sitten niitäkin. On nuori ihminen
  makeihin perso.
  --On makehia, on korehia!
  Juha tepasteli ja hypäkehteli eikä tiennyt, miten hyvän mielensä
  ilmaista... Tuli toki tämä vieras parhaaseen aikaan. Ilman sitä olisi
  viikko vielä murjotettu ja tiesi, olisiko sittenkään sopua tullut. Vaan
  niin pian kuin sille tulee mieluinen vieras, aina mieli keikahtaa.
  --Heitä tänne pihaan ryysysi. Minäkin heitän.
  --Säilynee kai laukkuni tuvassa?
  --Säilyy se! Vaikka olisi kaikki Karjalan rikkaus laukussasi.
  --Ei ole, ei ole, vähän mitä kamaa, räämää...
  --Ei meille varkaat tule. Ei meillä ryöstetä miestä niin kaukana kuin
  huuto pihaan kuuluu. Ei tule rosvo Juhan taloon. Ja jos tulisi, niin
  torjuttaisiin! Luvan kysyvät, ennenkuin ottavat. Mennään nyt! Semmoinen
  on Juha!
  Shemeikka löi olkapäille isäntää saunalle laskeuduttaessa.
  --Semmoinen on! Topra mies! Äijä maailman paras!
  Juha nauraa hekotti ja meni edeltä saunaan.
  
  Marja oli selin kodassa, kun miehet tulivat.
  --Hei, emäntä! huusi Shemeikka ilki alastonna ohi mennessään. Mutta
  Marja ei kääntänyt päätään. Vasta kun kuuli heidän olevan lauteilla,
  livahti hän ovesta hautomaan vastoja.
  --Oletpa sinä sorea poika, puhui Juha. Selkä kuin huojuhongan, sääriluut
  hienot kuin hirven, reisi kuin rekivedon--hätäkö niillä tuommoisilla
  aidan yli? Minun ovat nämä längellä vähän, kun liian nuorena
  reikätuolissa seisottivat, mutta kyllä näillä pääsee.
  --Tuoss' on, sanoi Marja vastoja kurottaen.
  --Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele.--Katso sinäkin noita sen
  käsivarsia--ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu--ka, kun putosi!
  --No niin--tuoss' on!
  Marja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun
  heittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.
  --Ai! huudahti Shemeikka.
  --Voi, sattuiko?
  --Sattui