Hajamietteitä kapinaviikoilta 1/3 - 01

  
  HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA I
  Ensimmäinen ja toinen viikko
  
  Kirj.
  JUHANI AHO
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1918.
  
  
  SISÄLLYSLUETTELO:
  Alkulause.
  Sunnuntaina 27 p:nä tammikuuta.
   Uudenlaista isänmaallisuutta.
   Ensimmäiset oireet.
   Johtajain älytaso.
   Ryssän laskuun.
  Maanantaina 28 p:nä tammikuuta.
   Vaikutelmia kadulta.
   Oikeutta ei voida jakaa.
   Senaatti turvassa.
   Lakkojulistus.
   Raskas taival.
   Lopun loppu.
   Isketty iskee.
   Eduskunta ei kokoonnu.
   Huhuja.
   Telefoonisensuuriko?
   "Työmies" vain.
   Kaduilla ammutaan.
   Ei tästä mitään tule.
   Sosialismin häviö.
   Tämän täytyy päättyä romahdukseen.
   Aaveita.
   He ovat laskeneet väärin.
   Selviääkö koskaan?
   Yhteistyö lopussa.
   Ainahan te kehuitte voittaneenne.
   Punakaartilainen.
   Missä vihollisesi?
  Tiistaina 29 p:nä tammikuuta.
   Suomi--Kreikka.
   On noloa.
   Ei me osata hallita.
   Kaksi rintamaamme.
   Pyhä vihani.
   Vallankumousjulistus Suomen kansalle.
   Eduskuntaryhmien julistus.
   Heidän senaattinsa.
   Huhuja.
   Autoilla ajetaan.
   Nurinkurista.
   Pilasivat oman pesänsä.
   Rikos, tyhmyys, petos.
   Mikä oli johtajain vaikutus.
   Edullinen asemamme.
   "Täytyy voittaa".
   "Hallitus alotti".
   "Työmiehen" tietoja.
   Oikeudesta tarttua aseihin.
   Mannerheimin täytyy voittaa.
  Keskiviikkona 30 p:nä tammikuuta.
   Huhuja.
   Kadulta.
   Edut ja aatteet.
   Aakkosia.
   Rangaistus ja kosto.
   Juttuja ja huhuja.
   Kiellettyä kirjallisuutta.
   Oulussa palaa.
   Paha mieli, hyvä mieli.
   Syntipukin tarve.
   Uusi eduskunta tulossa.
   Luikkimaan tiehensä.
   Opettajatar agiteeraa.
   Tokoi.
   Eiköhän tullut ereys?
   Milloin ja minne.
   Miltä tuntunee.
   Tihutyöt alkavat.
   Tulevat näkemään.
   Mies paikallaan.
   Rauha?
   Valhe kukistuu.
   Se on Venäjän viljaa.
  Torstaina 31 p:nä tammikuuta.
   Edusmiehiä etsitään.
   Kapitaaliketun ajojahti.
   Hyödyllisten valheiden levittämistoimisto.
   Tunnelma.
   Hajamietteitä.
   Se pysyy.
   Tuleva taantumus.
   Mikä on mikä?
   Saksa ja me.
   Näenkö aaveita?
   Alakuloisia mietteitä.
   Värväystä.
   Huhuja.
  Perjantaina 1 p:nä helmikuuta.
   Sovinnon ja rauhan haaveita.
   Antti Mikkola murhattu.
   Kaupungilla ammutaan.
   "Vallankumoustuomioistuimet tarpeen".
  Lauvantaina 2 p:nä helmikuuta.
   En saa kannatusta.
   Ylimys.
   Manner pelkää.
   Manner ilmiantaa.
   Valpas.
   Katala asiakirja.
   Suomi Trotskin koekaniini.
   Se elää sittenkin.
   Tilintekoa.
   Vapauden, valon kotimaa.
   "Otti haltuunsa".
   "Vaikeuksia".
   Smilgan sodanjulistus.
   Laki vallankumousoikeuksista.
   Lohduttava tieto.
   Rivejä täydennetään.
   Ille faciet.
   Vankeja surmattu.
   Ei sääliä, ei oikeudentuntoa.
   Emmekö olleetkaan samaa kansaa -- vielä?
   Smilgan sodanjulistus -- peloitusko?
   Sotkuinen vyyhti.
   Uskon.
  Sunnuntaina 3 p:nä helmikuuta.
   Kumpiko parempi?
   Miten oikean sosialistin pitäisi.
   En koskaan.
   Lyökööt päänsä seinään.
   "Kansalliskaarti".
   Voitto?
   Itsenäisyysjuhlat.
   Svinhufvud.
   Kun "Työmies" takavarikoidaan.
   Kaartin vala.
   Kuolemanrangaistus poistetaan.
   Mitalin toinen puoli.
  Maanantaina 4 p:nä helmikuuta.
   Ajan kuva.
   Välit kiristyy.
   Opitaanko?
   Kun saisi olla mukana.
   Tuleva sananvapaus.
   Tuleva hallitusmuoto.
   Lapsellinen luulo.
   Henkinen jääkautemme.
   Mitä tapahtuu Saksassa?
   Luvattomasti poistuneet.
   Myrkytettyjä jauhoja.
   Palvelijattarien rintama.
   Länsimainen sivistys ja "Työmies".
  Tiistaina 5 p:nä helmikuuta.
   Kuka maksaa kulut?
   Meidän tiemme.
   Metsä arvoton.
   Rauhan tarjousko?
   Ylipäällikön valta.
   Nälkärintamalla.
   Tuumiskeluja tulevaisuudesta.
   Terrori lisääntyy.
   Venäläiset.
   Kyllä ne tietää.
   Tunnelmia.
   He uskovat kykenevänsä.
   Myöntävät alottaneensa.
   Ursin ja koulupojat.
   "Svinhufvudin rintama".
  Keskiviikkona 6 p:nä helmikuuta.
   Juttu.
   Salamurhia.
   Suhteemme Saksaan.
   Punaisten venäläiset upseerit.
   Viipurista.
   Erään varakkaan miehen luona.
   Ryssän rumpu -- ainakin pärisee.
   Joukkomurhat alkavat.
   Asejuttu.
   Pikakuva.
   Toistupaiset.
   Tapetaan, tuhotaan, kidutetaan.
   Haapalaisen päiväkäskyt.
   Yllytystä verikostoon.
   Mitä he ovat saavuttaneet.
   Runebergin päivänä.
  Torstaina 7 p:nä helmikuuta.
   Huhuja.
   Puolueettomat.
   Mistä taistellaan.
   Työn tasavalta.
   Rikos ja rangaistus.
   Toverit, sotilaat.
  Perjantaina 8 p:nä helmikuuta.
   Viljaa Siperiasta.
   Työläiset eivät saa palkkojaan.
   Heti!
   Lupaavat poistaa köyhyyden.
   "Virkamies".
   Leivättömyys sodan syy -- kenen syy sota?
   Lahjomisyritys.
   Ryöstettyään Suomen pankin.
  Lauantaina 9 p:nä helmikuuta.
   Smolnassa.
   Makian leivän päivät.
   Tuikahti ja sammui.
   Huhuja.
   "Spiriti jest?"
   Rotat lähtevät.
   Auttaako Saksa?
  
  
  ALKULAUSE.
  
  Kapinan aikana elimme täällä Helsingissä kuin suuressa
  yhteisvankilassa. Päivän aikaan saivat vangitut kyllä tavata
  toisiaan, kun liikkuivat varovasti, yksitellen, enintään kaksin.
  Jos kolme henkilöä pyrki yhteen, täytyi heidän jo tulla ja lähteä
  eri aikoina. Vartijoita ja vakoilijoita liikkui kintereillämme
  kaduilla ja vaani heitä monessa kodissakin. Yöksi olimme kaikki
  suljettuina kukin koppiimme, jonne kuulimme laukauksia harva se yö
  ja salaperäisten autojen vimmattua hyrinää. Milloin tahansa voi se
  pysähtyä portin eteen ja ottaa ja viedä retkelle, josta aina ei ollut
  palausta.
  Olihan se kylläkin kaameata aikaa täälläkin, mutta mitä se olikaan
  sen rinnalla, mitä maaseudulta kuului jo silloin, varsinkin sen
  jälkeen kuin rintamat murtuivat ja kaikki kauhut paljastuivat.
  Oli vaikea ryhtyä mihinkään entiseen työhön. Päiväinen aika kului
  "tietotoimistojen" väliä kulkiessa ja välittäessä uutisia paikasta
  toiseen. Jokainen tuttava oli sellainen tietotoimisto. Juttuja
  kerrottiin ja tarkistettiin. Kotiin tultua askartelivat ajatukset
  lakkaamatta sen ympärillä, mitä oli kuullut ja nähnyt. Pitkinä
  iltoina ja öinä ne keskittyivät siihen, mitä tämä oikeastaan on,
  miten tähän on tultu, mikä tästä on tuleva. Mitä erilaisimmat ja aina
  kuitenkin samat mietteet, aavistelut ja suunnittelut syntyivät ja
  katosivat. Kunpa olisi saanut olla valkoisella puolella, kantamassa
  korttaan yhteiseen kasaan, innostumassa, ehkä myöskin innostamassa --
  vaikka eipä siltä, että sitä olisi _siellä_ tarvittu. Siellä tehtiin
  työtä, täällä odotettiin valmista.
  Kun en muutakaan osannut, rupesin merkitsemään muistiin mietteitäni
  ja vaikutelmiani. Ne olivat yhtenä päivänä yhdet, toisina toiset,
  usein vastakkaiset. Siksi nimitän niitä "Hajamietteiksi". Ne
  esiintyvät ilman mitään varsinaista yhtenäisyyttä ja kokonaisuutta,
  jopa johdonmukaisuuttakin; niissä haparoidaan kuin sokeina,
  peräydytään, eletään toivossa ja epätoivossakin. Ne kun syntyivät
  silloisten tilanteiden johdosta, ne kuvastavat tietysti vain niitä
  eivätkä tulkitse, m.m. sovinnon mahdollisuuteen nähden, kirjoittajan
  myöhempää kantaa.
  Alussa en ajatellut tarjota niitä näin tilapäisinä ja
  sulattamattomina julaistaviksi. Luettuani ne läpi olen kuitenkin
  arvellut, että tämän ajan vastainen kuvaaja ehkä saa niistä jonkun
  piirteen valaistukseen ajan sisäisiä ilmiöitä, osviittoja sen
  sisäisten tuulahdusten tuntemiseen. Sitä varten, säilyttääkseni
  purkausten välittömyyden, olen niitä tuskin ollenkaan kirjallisesti
  muodostellut tai kaunistellut niitä sen siitään, millaisina ne
  juoksuttautuivat paperille tavallisimmin iltamyöhällä, sen jälkeen
  kuin oli pysyttävä neljän seinän sisällä.
  Elämä oli tapahtumista köyhä varsinkin sille, joka ei ollut
  mukana siinä työssä, jota täällä salaisuudessa tehtiin isänmaan
  pelastamiseksi. Se työ kun kuvataan, tulee siitä varmaan jännittävä
  seikkailukirja. Mitä siitä syrjäinen kuuli, sitä hän ei tietysti
  tahtonut merkitä edes muistiin kotitarkastusten pelossa. Siksi on
  näissä muistiinpanoissa tuskin ollenkaan mainittu tapahtumista ja
  toiminnasta, niissä on ainoastaan niiden etäistä kaikua. Eräissä
  suhteissa luulisin tältä rintaman nurealta puolelta voivani tarjota
  jotain uutta ainakin niille, jotka olivat sen oikealla puolella.
  Saavat näistä ehkä jonkun käsityksen siitä, millä tavalla täällä
  kapinalliset hoitivat yllytysrintamaansa sanomalehdissään. Sitä
  varten olen selostellut "Työmiehen" ja "Tiedonantajan" tärkeimpiä,
  etten sanoisi törkeimpiä, kirjoituksia, joita valkoisessa Suomessa
  ei ollut saatavana. Polemisoimalla niitä vastaan tuulettelime siitä
  pilaantuneesta ilmasta, johon vääristely ja valhe pyrki meitä täällä
  joka päivä tukehduttamaan.
  Tässä niteessä on vain se, mikä tuli pannuksi paperille kahden
  ensimmäisen kapinaviikon aikana. Jatkuuko juttua, se kai riippuu
  siitä, näyttäytyykö ihmisillä tänä vapauden aikana olevan aikaa ja
  mielenkiintoa vankeuden aikaisten seuraamiseen.
  Helsingissä, 1 p:nä kesäk. 1918.
  _Juhani Aho_.
  
  
  Sunnuntaina. 27 p:nä tammikuuta.
  
  Uudenlaista isänmaallisuutta.
  Tänään oli tämän kirjoittajalta "Helsingin Sanomissa" näin kuuluva
  kirjoitus:
  Onhan tähän maailmanaikaan saanut tottua melkein mihin outoon ja
  uuteen tahansa, yllätykseen yllätyksen jälkeen. Kansalliset ja
  isänmaalliset ihanteet entisine sisältöineen kielletään. Ei ole
  mikään alkeellisinkaan oikea, puhumattakaan kauniista ja todesta ja
  pyhästä, enää semmoisenaan tunnustettua. Nuo sanat, kun ne lausuu,
  kuuluvat miltei muinaistarumaisilta, jonain etäisenä historiallisena
  aikana tunnustetuilta ja käytäntöön sovelletuilta. Kaikki arvot
  arvotetaan uudestaan. Siitä olen tässä lehdessä jo ennen esittänyt
  eräitä esimerkkejä. En olisi luullut, että enää voitaisiin esittää
  mitään oleellisesti uutta. Ja kuitenkin on meillä lausuttu
  mielipiteitä, joiden takana on ainakin meille suomalaisille ihka
  uudenlaista valtiollista ajattelua.
  Viipurin tapahtumat kyllä ovat voittaneet Turunkin tapahtumat
  sikäli, että venäläisiä kutsuttiin ja että ne tulivat suomalaisten
  avuksi vielä senjälkeenkin, kuin Venäjä oli tunnustanut Suomen
  itsenäisyyden. Mutta ilmiö semmoisenaan ei kuitenkaan ollut
  laadultaan entisestä eroava eikä aatteeltaan uusi. Se oli vain
  sama taikina, joka kuohui yli reunain toisessa korvossa. Kansamme
  huonoimmat, valistumattomimmat ja vastuuttomimmat ainekset kyllä
  taas veriveljeilivät vertaistensa kanssa, ja sitä jatkuu tätä
  kirjoittaessa, mutta vaikka sitä valittikin, oli kuitenkin vielä
  olemassa se lohdutus, ettei siinä ollut mitään aatteellisesti ja
  periaatteellisesti uutta, ettei tapahtuman takana ollut mitään sitä
  kannattavaa teoriaa. Eihän lopulta ollut tarpeen muuta kuin riittävä
  fyysillinen voima toisen fyysillisen voiman voittamiseksi.
  Se näytti sitä mahdollisemmalta, kun johtavalta sosialistiselta
  taholta nähtävästi oltiin venäläiseen apuun nähden omia kansalaisia
  vastaan samalla periaatteellisella kannalla kuin muutkin tämän
  maan kansalaiset. Sielläkin joskus, vaikkakin yleensä laimeahkosti
  vakuuteltiin, että oli toivottavaa, että vieraasta sekaantumisesta
  meidän sisäisiin selvittelyihimme tulisi loppu -- niin pian kuin
  suinkin. Ollaanhan edelleenkin maailmanmattisia, sosiaalisen
  vallankumouksen asia on kaikkien maiden köyhälistöille yhteinen
  päämäärä, mutta erikoistaistelut ovat kunkin kansan keskuudessa
  suoritettavat omin voimin -- jotakin sentapaista lausahtivat
  sosialistien johtajat kireelle pantuina, ja minä uskoin, naivisti
  kyllä, että tämä oli vilpitöntä suomalaiskansallista vakaumusta. Että
  veri sittenkin oli vettä sakeampi.
  Olin sen mukaisesti kuvitellut, että venäläisen sotaväen täältä
  poistumisen toivo oli niin yleinen, ettei koko maassa ollut keitään
  muita kuin pistinsosialistit ja anarkistit sekä "ystävättäret", jotka
  eivät olisi huoanneet helpoituksesta sinä päivänä, jona viimeinen
  sotilasjuna oli viheltäytynyt irti Helsingin asemalta. Vaikka nyt
  keisari olikin "yhteisin voimin" kukistettu, vaikka täkäläisiä
  porvareja olikin yhteisesti "puristettu" ja "hierottu", saatu heiltä
  mielenosoitusapua ja muutakin, käyty käsikädessä ja suudeltu ja
  syleilty ja lippuja yhteen hulmutettu, niin hyvä olisi kuitenkin,
  jos heistä olisi päästy. Olisi ehkä vähän herkistytty eron hetkellä,
  itkahdettukin, mutta kuitenkin pian kuivattu kyyneleet niinkuin
  tavallisesti hiukan liian pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden jälkeen.
  Sillä olivathan ne vieraat olleet koko lailla epämukavia. Olivathan
  ne syöneet talon leipää, herkutelleet maitohuoneessa, makailleet
  parhaissa paikoissa, n.s. isännän ja emännän omassa sängyssä,
  kun nämä itse saivat pakoilla ladoissa ja riihissä ja aitoissa
  ja ullakoilla. Olihan heistä ollut vastusta väentuvassakin. Ei
  sielläkään yötanssien iloista huolimatta lie ollut vieraista aivan
  jakamatonta iloa. Eihän siellä ollut ennenkään erin suureen siivoon
  totuttu, mutta eiköhän sitä sittenkin ollut jonkun verran liikaa
  lujimmillekin hermoille ja aisteille. Ja kun uhkasi leipäpula,
  heinäpula, nälkä ja hätä, kun lehmät lakkasivat lypsämästä, kun
  lypsylehmätkin täytyi teurastaa, kun hevoset laihtuivat luurangoiksi,
  kun aina piti antaa vieraalle päältä omasta yhä vajuvasta laarista
  eikä ollut toivoakaan sen täyttymisestä. Ja olihan niiden hyvien
  veljien joukossa huonojakin veljiä, omin lupinsa ottajiakin -- noin
  vain kaikkein lievimmin sanoen.
  Olin siis usein jotenkin varma, parhaimpina päivinäni _vallan_
  varma siitä, että sosialistinen johtokin, samoinkuin kaikki
  muutkin kansalaiset tässä maassa, pitää venäläisen sotaväen täällä
  maan vaivana, josta on hetimiten päästävä, ja että se kaikessa
  hiljaisuudessa siihen suuntaan työskenteleekin, valmistaen veljiään,
  harjoittaen heidän keskuudessaan valistustyötä siihen suuntaan, että
  Suomi on Suomi eikä Venäjä; opettaen, mitä tämän maan itsenäisyys
  on ja mihin se oikeuttaa ja pakottaa meitä ja velvottaa heitä;
  että se oli tsaari, joka heidät tänne toi meidän tuhoksemme, että
  vallankumoussotamiehen on tehtävä toisin kuin tsaarin sotamiehen,
  että tulijan on muututtava lähtijäksi, sortajan vapauttajaksemme --
  myöskin omasta itsestään.
  Ja minä olisin antanut pääni pantiksi, että kun tämä
  vapauttajasotilas tulee kysymään vapautetulta: "Kuules, toveri,
  kuuluuko se todeltakin vapauteesi, että meidän, aseveljien ja
  ystävien, täytyy erota nyt heti, sano, olenko minä sinulle epämukava,
  olenko liikaa?" -- silloin suomalainen toveri vastaa: "Hyvä veli,
  elä pahastu, että sanon suoraan, mutta sinä _olet_ liikaa. Leipä
  loppuu, kotonasi sitä ehkä on vähän enemmän, mene sinne; jollet
  mene, kuolemme molemmat nälkään." Venäläinen sanoo: "Mutta sinun
  porvarisihan on, niinkuin olet monta kertaa sanonut, samanlainen
  kuin minunkin: verenimijä, riistäjä, sortaja ... olet sanonut
  tarvitsevasi, olet pyytänyt ja saanutkin apuani häntä puristaaksemme,
  tarvitset ehkä vieläkin. Teemme täällä niinkuin siellä, otamme hänen
  maansa ja tavaransa ja viljansa, ehkä se meille molemmille riittää
  kesään mennessä, ja porvarista, kornilovilaisesta, kerenskiläisestä,
  saksalaisesta ei väliä. Kun olemme suoriutuneet hänestä, silloin minä
  lähden." Mutta suomalainen toveri sanoo: "Kylläpä kyllä ... niinpähän
  niinkin, kuomaseni ... kiitos, kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt ja
  mitä lupaat, mutta meillä tulee tässä sittenkin nälkä ... koetan
  hoitaa itse oman porvarini, hoida sinä omasi." "Sinä siis tahdot?" --
  "Niin, ky-kyllä minä --"
  Toveri, ystävä, jos hän todella oli sitä, olisi varmaankin ymmärtänyt
  tämän puheen, tai sanokaamme varmuuden vuoksi: hän olisi _ehkä_
  sen ymmärtänyt. Ainakin olisi se ollut hänelle sanottava. Ja
  vieras olisi _ehkä_ lähtenyt talosta, niin pian kuin oli saanut
  kampsunsa kokoon. Ja olisi pantu toimeen huimaavat erojaiskemut
  ja eroikävän haihduttamiseksi vaikka lakkautettu niiksi päiviksi
  kieltolaki. Ja niin olisi asia ollut sitä myöten valmis, enkä
  luule, että meillä olisi tarvinnut olla tunnonvaivoja siitä, että
  olimme jääneet vieraalle mitään velkaa; vapautemme tilinpäätöksessä
  olisivat vastaavat ja vastattavat luultavasti olleet jotakuinkin
  tasan, varsinkin kun epävakaiset saamiset olisivat jääneet meidän
  poistettavaksemme.
  Mutta nyt on käynytkin kokonaan toisin. Kun venäläinen toveri
  kysyi suomalaiselta toveriltaan, onko lähdettävä, vastasivat nämä,
  toveri Sirola ensin ja sitten koko sos.-dem. puolueneuvosto: "Elkää
  pitäkö kiirettä. Teidän pois kiirehtimisenne on vain asestetun
  porvariston vastavallankumouksellista provokatsionia. Teidän on
  jäätävä tänne uhatun köyhälistömme turvaksi. On luonnollista,
  että täälläolonne aikana edistyneempinä yhä agiteeraatte meidän
  takapajuisten suomalaisten keskuudessa. Jääkää siis vain tänne
  ainakin siksi, kunnes rauha on solmittu. Teidän olonne on tarpeen
  vallankumouksellisen Pietarin suojelemiseksi jonkun imperialistisen
  hallituksen hyökkäyksiä vastaan. Elintarvepulankin uhalla!"
  Mitä tämä vastaus oikein tietää?
  Se tietää, että täällä voidaan yhä edelleenkin tarvita venäläisten
  apua suomalaisille suomalaisia vastaan -- tämä on kyllä vain toveri
  Sirolan yksityinen mielipide, mutta en luule, että tuo omena on
  pudonnut kauaskaan itse puusta. Se ei ole siis enää punakaartilainen,
  joka juoksee kasarmiin hakemaan aseellista apua, vaan kansanedustaja
  ja yksi puolueensa johtomiehiä, joka sen lisäksi vielä toivoo
  henkistäkin tukea täkäläisiltä sotamiehillä ja matruuseilta
  kansansa valtiolliseksi valistamiseksi. Se sisältää vielä sen, että
  Pietaria on täältä päin suojeltava sikäläisen ja samalla tietysti
  täkäläisenkin yhteiskunnallisen vallankumouksen tukemiseksi ja
  edelleen kehittämiseksi. Vielä sisältää se sen mahdollisuuden, että
  tätä apua voidaan pyytää tai tarjottaessa ottaa vastaan toistekin,
  rauhan tehtyäkin, milloin vain täällä huhutaan tai siellä hoilaistaan.
  Edelleen sisältyy siihen se, että tosiasiallisesti puolueettoman
  Suomen tasavallan, jonka Saksaa vastaan sotiva Ranskakin, tietystikin
  sen täydellistä puolueettomuutta edellyttäen, on tunnustanut
  itsenäiseksi valtioksi, on ylläpidettävä taistelumahdollisuuksia
  Venäjän ja sen vihollisen välillä, jopa niitä mahdollisuuksia
  tarjottavakin suomalla maan joutua taistelutantereeksi. Sellaisen
  tilanteen jatkumisen suotavuudestahan on vain yksi askel
  siihen, että, niinkuin eräs edusmies suoraan muuten lupasikin,
  vallankumouksellisen Pietarin puolustamiseksi täältä tarjotaan
  pietarilaisille helsinkiläistä aktiivistakin apua, yksin Ruotsiakin
  vastaan.
  Se on kaikki tämä suomalais-kansalliselta ja isänmaallis-itsenäiseltä
  kannalta katsoen siihen määrin kamalaa ja katalaa ja
  turmiollisuudessaan kauas kantavaa uutta oppia, että ne anarkistiset
  teoriat, jotka käytäntöön saatettuina ovat johtaneet viimeksi
  Viipurin tapahtumiin, siihen nähden tuntuvat tuiki viattomilta.
  Tämän valtioviisauden mukaisesti maamme kohtaloita johtaen ja sen
  politiikkaa suunnaten ja tuon politiikan saavutuksia odotellen
  meidän siis olisi jätettävä täkäläisten venäläisten varaan,
  jokaisen yksityisen kasarmin varaan -- sillä myöntäväthän he
  itsekin kurittomuutensa -- milloin he itse katsovat ajan tulleen
  täältä poistua, s.o. milloin heidän mielestään ei vaara enää uhkaa
  Pietaria; siihen saakka, kunnes rauha joskus on saatu solmituksi,
  kenties kuukausien, ehkä vasta vuosien taa -- sillä johan siellä
  taas sotasapeliakin kalkutellaan -- ja kunnes sekakomitea on
  saanut miljaardipesän selvitetyksi. Ja ehkä vielä kauemmaksikin,
  sillä uhkaako vallankumouksellista Pietaria vaara vain jonkun
  imperialistisen ulkovallan puolelta? Eikö sitä uhkaa vaara itsestään
  Venäjältäkin ja eikö sen uhan, ja juuri sen, kestäessä sotaväki
  Suomessa halua jäädä tänne sen suojaksi? Milloin lakkaa sen vaaran
  uhka?
  Tuota kaukaista lähtöhetkeä odottaessa täällä jokainen lapsi, joka
  itkee maitoa, jokainen äiti, joka värisee vilusta ja pyörtyy leipä- ja
  lihajonossa, saa tehdä työtä elättääkseen niitä, jotka täältä
  käsin ylläpitävät Venäjän nykyistä hallitusta ja sen vallankumousta
  ja ovat samana tukena meikäläisen punakaartilaishirmuvallan
  jatkumiselle, kuin ovat olleet sen syntymiselle. Vieläkö meidän pitää
  niellä tämä malja, suorittaa siitäkin sotavero? Eikö jo riittänyt
  uhriveromme maailmansodan molokille? Vieläkö täällä täytyy uhrata
  Venäjän sisällisen sodan alttarille?
  Vai onko ehkä koko kansaa näin riistettävä oman sisällisen sodan
  valmistamiseksi?
  Sillä se tästä venäläisten viipymisestä täällä on lopullisena
  seurauksena, ehkä hyvinkin hartaasti toivottuna tuloksena.
  Ja sitä vartenko ehkä onkin niin kiihkeästi veljeilty, sitä
  vartenko siinä Suomen muka vapauden valtalaissakin oli tuo ponsi
  aseasiain ratkaisemisen jättämisestä Pietarin piiriin, meidän oman
  määräämisemme ulkopuolelle, samoin kuin ulkopolitiikkakin? Kerenski
  teki tyhmästi hajoittaessaan eduskunnan, missä oli sen suunnan
  kannattajaenemmistö. Hän käsitti kokonaan väärin Mannerin ja hänen
  miehensä. Eivät ne pyrkineet täyteen lopulliseen eroon silloin enempi
  kuin nytkään. Heidän kaikki aputiensä johtavat aina lopulta Pietariin
  -- nälänhädänkin sieltä uhatessa.
  Mahtaneeko tämä politiikka olla vain puoluejohdon politiikkaa?
  Kuinka yleinen on tämän uuden itsenäisyysopin, näiden isänmaallisten
  aatteiden, tämän valtioviisauden kannatus työväen keskuudessa? Siitä
  päättäen, että sosialistinen puoluejohto, joka aina kulkee virran
  mukana, missä se on voimakkain, _uskaltaa_ antaa ymmärtämyksensä
  venäläisen sotaväen viipymiselle tässä maassa ja kaikelle, mikä
  siitä on seurauksena, se kai tietää, ettei se ole yksin. Sen takana
  on nähtävästi vielä, ainakin tällä hetkellä, puolueen enemmistö,
  ainakin se, joka kulkee kokouksissa ja äänestää siellä -- ja niissä
  kai liikehtii muutakin työväkeä kuin punakaartilaisia. Siellä täällä
  nousee tosin vastapärskeitä, mutta virta on toistaiseksi vienyt nekin
  mukanaan.
  Tulleeko se mahdollisesti siitä, että odotetaan vallankumousta ja
  sen siunauksia ja annetaan johtajain sitä valmistella punakaartien
  ja venäläisten kanssa. Sellainen vallankumous tai oikeammin
  vallankaappaus itämaiseen malliin on nähtävästi tekeillä. Jos se
  tulee missä muodossa hyvänsä, ei se voi olla tähdättynä mitään
  muuta kuin tämän maan korkeinta vallanpitäjää, eduskuntaa, vastaan,
  kansan valitsemaa eduskuntaa, siis lopulta itse kansaa ja _sen_
  valtaa vastaan, jolla ei ole, ei voi eikä saa olla muuta tahtonsa
  pysyvää ilmaisumuotoa kuin se, minkä joka miehen ja naisen vaalilippu
  uurnasta nousten on antanut ja tulee aina antamaan, uudestaan ja
  uudestaan, pakotusten ja väkivaltaisten pistinhajoitusten jälkeenkin.
  Se on ehkä tämä vallankaappaushanke, joka on kaiken takana,
  suojeluskuntien vainon, ase-etsintäin, lujan järjestysvallan kiihkeän
  vastustamisen, punakaartilaishemmottelun ja nyt viimeksi sotaväen
  täällä pidättelemisen taustana ja perimmäisenä tarkoituksena.
  *
  Ensimmäiset oireet.
  Tänä aamuna näin ensimmäiset oireet. Ajoin raitiovaunussa Hbl:n
  toimituspaikan ohi ja näin siinä seisovan punakaartilaisvartion.
  Vaunussa sitä päiviteltiin. Minussa syntyi tunne: nytkö taas! Se
  oli kyllästymisen ja toivottomuuden tunne. Olihan se tuo sama tunne
  uudistunut niin monta kertaa kaikenlaisten lakkojen aikana, viimeksi
  marraskuussa, eikä vielä oltu tultu mihinkään parempaan. Eivätkö
  nuo ihmiset todella voi keksiä mitään uutta? Yhteiskuntaa pidetään
  vähän aikaa pinnistyksessä ja sitten se pinnistys laukeaa ja tullaan
  vähän taapäin sikäli, ettei ainakaan ole päästy eteenpäin. Saa nyt
  nähdä, mitä tästä tulee. Luultavasti ei sen enempää kuin ennenkään
  positiviseen suuntaan, mutta kyllä kai negativiseen.
  Ei lehdet tänä aamuna vielä olleet oikein selvillä tulevasta lakosta
  tai vallankaappauksesta, siitä, mikä tästä nyt tullee. Vaikka
  kirjoituksissa näkyykin sen aavistelua, ei kai uskottu sen näin pian
  puhkeavan. Vaikka minulla tänä päivänä oli "Helsingin Sanomissa"
  kirjoitus, jossa arvelin venäläisten täällä pidättämishalun
  viittaavan vallankumoukseen, oli minulla kuitenkin johonkin
  seuraavaan numeroon tekeillä kirjoitus, jossa aioin osoittaa
  aseellisen vallankumouksen mielettömyyttä ja sen hyödyttömyyttä
  sosialistien asialle. Uskoin sen siis vielä olevan estettävissä;
  sokkosilla täällä olemme kulkeneet, tietämättä muusta kuin mikä
  sormen päähän sattuu.
  Niin, vallankaappauksen ensi ilmaus oli siis sanomalehtien
  ilmestymisen ehkäiseminen. Sensuuri bolshevistiseen malliin, vapaan
  sanan suun tukkiminen, kuonokoppa. Kuinka vaarallisia me kynämiehet
  sentään mahdamme ollakin, kun _meiltä_ ensiksi riistetään aseet! Ei
  mahda olla asia paljon arvoinen, joka tarvitsee tätä keinoa. Vaikka
  nyt kädet sidottaisiinkin selän taa, niin luulisihan sallittavan
  suun puhua. Kaikki väkivalta, tsaarin, kadettien, menshevikkien,
  bolshevikkien, taantumuksen, edistyksen, siihen keinoon se aina
  turvaa -- ja joutuu tappiolle. Eihän ajettava asia itsessään tarvitse
  olla väärä, mutta se on väärä, _niin kauan kuin_ sitä tällä tavalla
  ajetaan. Olen täysin vakuutettu siitä, että jos valtiollinen tai
  yhteiskunnallinen mullistus ei ole muuten aikaansaatavissa, sitä
  ei voida tällaisilla keinoilla aikaansaada. Sillä kerran täytyy
  kuonokoppa poistaa, paljoa ennen kuin mullistus on saatu aikaan. Tuo
  mullistustyö voi kestää vuosikausia, ehkä -kymmeniä. Ei suinkaan
  porvarillisia lehtiä voi estää ilmestymästä koko sinä aikana, ei
  ainakaan ilman ennakkosensuuria. Mutta jos ne päästetään irti, voi
  vapaa sana sittenkin kaataa kaiken, mikä oli rakennettu väkivallan
  pohjalle.
  Eikä tällä toimenpiteellä tule mitään voitettavaksi. Uuden
  vapautemme, kalleimman aarteemme, täydellisen sananvapautemme
  telkeäminen tyrmään voimistaa sen siellä hirmuiseksi puristukseksi,
  joka kykenee räjäyttämään päältään minkä painon tahansa
  vapautuakseen. Maanalainen sanomalehdistö oli Bobrikoffin aikana
  voima, jonka pullistusta ei mikään kestänyt. Niin tulee käymään
  nytkin.
  *
  Johtajain älytaso.
  Jos he, johtajat, vievät tämän johonkin, niin vievät he sen siihen
  ainoaan mihin kykenevät: täydelliseen sekasortoon. Olen koettanut
  seurata heidän toimiaan eduskunnassa, heidän esiintymistään
  yleensä, kuunnella heitä, arvostella heidän älyään, tutkia heidän
  taktiikkaansa, kaikki siltä varalta, että ehkä sieltä päin sittenkin,
  heidänkin kauttaan, olisi odotettavissa jotain positivista, että
  kun ajettava asia, köyhälistön asia, monessa suhteessa on niin
  oikeutettu, itsessään niin suuri, ei ole niin väliä, keitä miehiä on
  ohjaksissa. Ehkä ne jotenkuten nämäkin pääsevät perille rekineen,
  vaikkakin yli kivien ja kantojen.
  Mutta kuta lähemmä olen päässyt heitä silmäämään kasvoista
  kasvoihin, sitä vakuutetummaksi olen tullut siitä, että ne miehet
  eivät voi mitään rakentaa, että vaikka he saisivat aikaan millaisen
  vallankumouksen hyvänsä, heillä ei ole kykyä käyttää hyväkseen
  "voittonsa" hedelmiä. He ovat ryhtyneet repimään tupaa, kun uuden
  tuvan tarpeet vielä olivat pystyssä metsässä. Heidän joukossaan
  on kyllä kirvesmiehiä, mutta ei ole arkkitehtejä, tuskinpa kunnon
  rakennusmestareja ja työnjohtajiakaan. Siitä täytyy tulla "rötös",
  joka hajoo omaan huonouteensa. Sitä en lainkaan epäile, etteivät
  he saisi rekeä ojaan, mutta nostamaan sitä sieltä, siihen eivät
  Mannerit, Sirolat ja Tokoit kaikesta päättäen kelpaa. Toisten on
  kerran korjattava, minkä he särkevät. Mutta silloin nämä toiset
  korjaavat sen oman mielensä mukaiseksi ja koko touhu oli turha ja
  maksoi suunnattomasti. Tietysti repiminenkin on tarpeen, kun huone
  on asuttavaksi kelpaamaton, eikä sitä enää voida paikata. Mutta sitä
  ei meidän yhteiskuntarakennuksemme varmaankaan ollut. Korjauksin,
  vuorauksin ja kengityksin siitä vielä olisi saatu mukiin menevä. Niin
  on suomalainen aina tehnyt taloudessaan. Umpimähkäinen repiminen on
  mitä epäkansallisinta menettelyä.
  Agitaattoreja, puhujia ne kyllä ovat ja läksynsä he osaavat
  hyvin ulkoa. On siellä myös pikku temppuilua ja sitä
  kekseliäisyyttä ja jalkakammin taitavaa pistämistä, mikä on
  ominaista nurkka-advokaateille, tuolle aitokansalliselle