Elämä ja aurinko - 01

  
  
  ELÄMÄ JA AURINKO
  Kirj.
  F. E. Sillanpää
  
  Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1916.
  
  
  
  HENKILÖT:
   Malkamäen vanha emäntä eli muori.
   _Elias_, hänen poikansa.
   _Herttua_, Eliaksen toveri ja ystävä.
   _Rikas-mies_, Eliaksen toveri.
   Malkamäen nykyinen isäntä ja emäntä.
   _Olga_, heidän tyttärensä.
   _Brunius_.
   Korkeen töllin isäntä _Ville_ ja hänen vaimonsa _Eliina_.
   _Väinö, Lyyli, Martta_ ja _Saima_, heidän lapsiaan.
   _Taave_, renkipoika Malkamäessä.
   Tuomari.
   _Harjunpään Anna_, Lyylin tuttava tyttö.
   Annan äiti.
   Vanha akka myttyineen.
   Runoilija.
   Hääväki ja tanssiväkeä.
   Miehiä ja poikia, naisia ja tyttöjä.
  Tapahtuu aamuin, päivin, illoin ja öin yhden kesän kuluessa sen harjun
  näköpiirissä, joka ulottuu Malkamäen vaiheilta ohi Korkeen töllin,
  pohjoisesta etelään. Aika määräämätön.
  
  
  
  PROLOGI
  
  
  Kotiutunut
  
  Poika tulee kotipaikalleen juuri sinä aikana, jolloin laakson rinteelle
  on ehtinyt aivan nuori suvi. Suvea on ikäänkuin siroteltu kaikkialle,
  sitä on puissa, on maassa, on taivaan laessa. Poika näkee kaukaa tieltä,
  että porstuanoven puolisko on auki, ja se seikka määrää koko harmaan
  rakennuksen sävyn, eikä hän enää lähestyessään sitä katselekaan. Hänen
  vauhtinsa hidastuu, ikäänkuin matkan päämäärä olisi äkkiä siirtynyt
  paljon kauemmaksi. Vielä ihan lähellä hän seisahtuu, kääntyy sivuttain
  ja katselee maisemaa, niinkuin tahtoisi hillitä odottavaa oviaukkoa:
  "älkää nyt, älkää nyt uhotko sentähden, että minä tässä tulen, eihän
  siinä mitään ole että minä tulen".
  Nousee sitten kuistin kolme porrasta, silmää siitäkin vielä taakseen
  ennenkuin astuu porstuaan. Porstuasta on ovi auki pakariin ja siellä
  askaroi äiti. -- Siinä se taas on, äiti. -- Pojan pitää sanoa jotain ja
  hän sanoo: "päivää vaan". Äiti vastaa askareensa ohesta, kumpikaan ei
  mene luo. Poika kääntyy toisaalle, tupaan, vetää oven perässään kiinni
  ja tuntee heti ensimmäisessä hengenvedossaan uskollisen kotoisen ilman.
  Kun poika näin tulee kesäksi äitinsä luo, saapuu perille kolmen aikaan
  tuollaisena hyvänä päivänä kesäkuun puolella, on hän ensi hetkinä
  malttamaton. Sentähden hän jo tiellä tullessaan seisahteli. Kaikkien
  pielten ja paikkain pienoismaailmat ovat siinä niin somasti entisellään
  tuttuine tunnelmineen, eikä tiedä mihin niistä ensin eläytyisi. Hän käy
  ympäri ja tuhlaa ne kaikki tuota pikaa, niin että hänestä jo tunnin
  päästä voi tuntua siltä, kuin olisi kulunut kokonainen aikakausi siitä,
  kun hän istahti tähän keinutuoliin.
  Hyvin hiljainen hyräily unohtui siinä pitämään kiinni kerran
  herättämästään tunnelmasta. Ympäristö näytti hyväksyvän sen. Laajan
  huoneen oviseinä otti vastaan iltapäivän paisteen molemmista
  peräakkunoista, ja toisen sivuakkunan pielessä kumartui tuomenkukka,
  ikäänkuin viitaten katsomaan ohitsensa loivaan laaksoon. Laakso
  kohoovine rinteineen, taloineen taivaineen, antoi katsella itseään
  niinkuin se, joka on varma viehätyksestään, hyvännäköiset silmät
  katselivat kauan tuomenoksan ohi ja hyräily piti ympäristöä lumoissaan.
  Asettunut mieli tunsi kuin aavistuksena ikkunan takaa seinustalta
  lehtiruohon hienon hengen, ja seinäkellon käynti oli kuin jonkin seikan
  yhtämittaista vakuuttelua. Ja hiljallensa tämä vakuuttelu saikin sitä
  kuuntelevan ihmismielen tarkoittamaansa tilaan. Hän tajusi muutamina
  hetkinä olemisen, elämän, suuren yksinkertaisuuden ja tähän tajunnan
  vilahdukseen sopeutui niinä hetkinä kaikki mitä oli hänen ympärillään:
  kellon käynti, kasvavan ruohon henki, päivän suloinen riutuminen -- ja
  hän itse. Niinkuin hänen sisäinen ihmisensä olisi sanonut itselleen:
  "tässä minä nyt istun", ja sillä tulkinnut ja selittänyt koko olemisen
  arvoituksen.
  Tällaisena lyhyenä hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi yksin olemassa
  ihmisenä, mutta se tunne ei kauhista eikä riemastuta, siihen ei liity
  surun eikä ilon vivahdusta. Silloin valvoo, aistelee ja tajuaa
  yksinomaan sisäinen, perusihminen, se ikuisesti muuttumaton, joka ei
  tiedä surusta eikä ilosta, ei nuoruudesta eikä vanhuudesta. Semmoisia
  hetkiä kokee jokainen joskus, ehkeivät kaikki niitä semmoisiksi huomaa.
  Silloin voi myös äkkiä tuntua siltä, kuin jonkun toisen tutun ihmisen,
  kuolleen tai elävän, henki olisi koko ajan ollut siinä lähellä ja nähnyt
  tuon minun sisäisen elämykseni. Ja kun minä siinä katson häneen, näen
  minäkin koko hänen perusihmisensä aivan kuin alastomana ja jollain
  tavoin avuttomana. Kunnes sisäinen silmä kyllästyy tuohon katselemiseen,
  ruumis liikuttaa jotain jäsentään, havahtuu, ja perusihminen painuu
  takaisin itsetiedottomuuteensa.
  Keinutuolissa istujan mielen uumenissa vilahti nyt sattumalta tällainen
  elämys. Se koski hänen äitiään, joka oli jossain näitten seinien
  sisällä, sitä vanhaa vaimoihmistä, joka heti tuli niin oudon vieraaksi,
  jos sitä katsellessaan ajatteli: "tuo on minun äitini". Ja vaikkapa ei
  niitä sanojakaan ajatellut, niin liittyi sittenkin noitten ryppyisten
  kasvojen näkemiseen jokin lempeän imelä tunne, joka etoi mieltä niinkuin
  oma peilikuva, mutta jota ei saanut karkoitetuksi.
  Poika oli hiljakkoin maailmalla viivytellessään kerran saanut äkkiä
  sellaisen mielijohteen, että hänen äitinsä juuri oli kuollut. Ajatus oli
  kyllä hiljalleen vaihtunut toiseen: että äiti piakkoin jo saattaisi
  kuolla; mutta tätä ajatusta oli seurannut voimakas tunne siitä, miltä
  silloin tulisi tuntumaan, ja ihmettely, ettei ollut sitä asiaa ennen
  tullut ajatelleeksi. Se oli äidinrakkauden hartautta, jota on
  miellyttävin kokea etäällä kotoa, lähellä maailman pauhua. Kun äidin
  kuva siellä ilmestyy pojan mieleen, on se liikkumaton, ikäänkuin
  itsetiedoton. Poika saa mitä syvimmässä salaisuudessa tarkistaa
  suhteensa tuohon kuvaan, äitiinsä.
  Sellaisena hartaushetkenä voi muuten sattua kummia. Nuori ihmisolento,
  joka täyteen ikään tultuaan on kevyesti, itsetahdottomasti loitonnut
  lapsuutensa maailmasta, siitä, johon kuului ylinnä "Jumala", hän katsoo
  tällaisena hetkenä tuohon samaan lapsen jumalaan niinkuin vanhaan
  tuttuun, jota hän ei koskaan ole unohtanut ja jonka suojelukseen hän ei
  koskaan ole lakannut luottamasta. Suuri hyvyyden aalto käy läpi hänen
  mielensä, joka sillä hetkellä antautuu kokonaan jumalalle ja äidille. --
  "Vaikka äiti jo olisi kuollutkin, juuri nyt, niin hän varmasti tuntisi
  tämän minun hyvyyteni sinne missä on." -- Äiti, jonka kanssa poika,
  nuori ja hurja, monena kotoisena hetkenä on riidellyt, suurenee ja
  kirkastuu nyt pojan kuvitelmissa. Kaikki kirkastuu, koko tähän hetkeen
  asti jatkunut iloinen syntikin.
  Tällainen on maailmalla viipyvän huolettoman pojan äkkiä yllättänyt
  äidinrakkauden hartaus. Se alkaa päivän muuttuessa hämäräksi ja loppuu
  kun tuli syttyy. Sen jälkeen on olo huokea. Häneltä pääsee laulu ja
  nauru, kun hän jälleen astuu tietä pitkin ja tapaa toisia poikia.
  Hänellä on jokin varmuus, että hänen äitinsä elää vielä kauan, äskeinen
  mielenhätä oli kummallinen satunnaisuus, jonka muisto lievästi
  häiritsee, kunnes ulkona ihmisvirrassa saa sen eksytetyksi jäljiltään.
  Elämä on siksi suopea, ettei se vaadi ihmismielen salaisimpia tapauksia
  näkymään pinnalle, vaan pikemmin auttaa ihmistä niitä kätkemään --
  itseltäänkin.
  Tuon hartauden lievästi häiritsevä muisto häipyi pojalta tyystin jo
  samana iltana eikä palannutkaan enää.
  Nyt se vilahti mieleen tässä keinutuolissa. Mutta äidin kuvalla oli
  toinen sävy nyt, kun äiti itse oli näin lähellä. Tuntui siltä kuin äiti
  olisi päässyt näkemään pojan sekä ne silloiset että nämä nykyiset
  mietteet hänestä, tullut ja mennyt siitä ohi hiukan kylmäkiskoisena,
  ikäänkuin sanoen: "ole vaiti, aatoksinesi".
  Koko tämä vaihe olikin viipynyt pojan mielessä vain siunaaman, aivan
  kuin rakastavaiset kesken lemmenkohtausta voivat unohtua tuijottamaan
  johonkin ruohonlehteen, seuraamaan sen suonia ja pykäliä. Ravistakoon
  suosiollinen lukija mielestään kaikki, mitä tähän asti on kerrottu,
  aivan kuin rakastavainen havahtuu tuijotuksestaan ja huomaa armaansa
  jälleen. Nyt on kesä, Malkamäen vanhanemännän poika Elias on tullut
  kotiin; ja siihen seikkaan on kätkettynä erään kesäisen kertomuksen
  alku; sellaisen kertomuksen, joka kaikkine tummine sointuineenkin
  myöhemmin saa ympärilleen runouden hohteen; se on kätkettynä kuin linnun
  pesä kukkivaan pensaikkoon. Koko kevätkesän ilma on täynnä pientä ja
  suurta salaa. Linnut kyllä laulavat ja käet kyllä kukkuvat ja kukkain
  tuoksu tuntuu. Mutta sen kaiken syvin olemus on salaperäisyys.
   * * * * *
  Oli kevään kuu. Jokin näkymätön painavuus yhä keveni, nousi ylös ja
  haihtui maan ilmapiiristä pois. Ja sen sijaan tuli jokin erityinen valo,
  jota ei päivällä muun valon seasta erottanut, mutta kun aurinko laski,
  jäi se jäljelle puistoihin puitten latvojen tasalle vaahterankukkain
  keltaryöppyyn, viivytellen siellä kuin vanha unelma. Oli jo kuukauden
  viimeinen päivä, ja huomisaamuna oli ilmassa pojan herätessä lämmin,
  kuiva lemu. Poika viehättyi viipymään...
  Gaudeamus igitur --
  He ostivat itsellensä leipää, lihaa ja olutta, kantoivat ne keväiseen
  kamariin ja nauttivat niitä siellä koko armaan aamupäivän. Kauempaa
  kattojen yli, puunlatvojen ja savupiippujen välitse näkivät he meren
  sinisen selän. Laulujensa lomassa he katselivat sitä haaveellisin
  silmin, ja se taas nuorekkaasti pilkotellen myönteli heidän
  mielialalleen. He kaikki kolme olivat siinä ikänsä vaiheessa, jolloin
  poikuus on jäänyt taakse eikä miehuus vielä ole alkanut, mutta näiden
  kummankin ikäkauden parhaat puolet yhtyvät: poikuuden huoleton
  nykyhetken ilo ja miehuuden kasvava voima. Malkamäen Elias oli heistä
  kolmesta kaunein, hartiakas, terveenvärinen ja lempeäsilmäinen, ja hän
  myös oli se, jonka olennossa tuon ihmisiän aamupäivä selvimpänä väikkyi.
  Hänen läheisin ystävänsä oli "Herttua", ja kolmas, sen huoneen asukas,
  jossa he nyt kaikki istuivat, oli "Rikas-mies".
  Heidän keskinäinen puhelunsa oli kevyesti pulpahtelevaa, eikä outo olisi
  saanut siitä täyttä selkoa. Alinomaan sekaantui siihen pieniä käänteitä,
  joiden mehu oli kotoisin yhteisten ilojen ja näin aikojen päästä myös
  iloiksi muuttuneiden yhteisten huolien hetkiltä. Niitä saatettiin
  toistaa milloin hyvänsä, ja ne tekivät aina vaikutuksensa. Ei niille
  aina naurettu, mutta hymyiltiin, ja hymyily on naurua korkeampi. Välillä
  oltiin vaiti. Malkamäki katseli kuvia, Herttua käveli akkunan luo ja
  alkoi hyräillä kansanlaulua, Rikas-mies puhalteli savuja ja katseli
  niitä. Tilanne oli kehittynyt siihen, että oli tehtävä jotain. Päivä
  paistoi ja he lähtivät ulos lämmenneelle kadulle. He olivat viimeisiä
  päiviä yhdessä, sillä suvi oli tullut ja hajoitteli ja siirteli kauas
  taakse kaikkea, mitä talvi oli pitänyt koossa ja lähellä. Suvi oli
  jotakin näkymätöntä, yhä lisääntyvää ja valtoihinsa ottavaa voimaa.
  Tässä juuri sen tulon taitteessa oli myös jotain suruvoittoista,
  niinkuin kaikessa, jolle tahdottomasti antautuu, mutta se oli niin perin
  hienoa, että sitä tuskin saattoi millään tulkita vaikuttamatta hämärän
  lapsekkaalta, ja kukin luuli sitä oman sielunsa pikku omituisuudeksi.
  Mutta tämän katua astelevan kolmikon keskinäiseen viihtymykseen se loi
  juuri tällä kertaa erikoisen leppeyden.
  He astelivat merenranta-puistoa kohden ja kävelivät kohta
  hiekkakäytävällä. Rannempana oli kallio ja tie kiersi sen taitse.
  Avarampi taivas, auringossa sädehtivä meri ja vehmas ruoho, kesän koko
  näkyväinen olemus vaati kiinteästi heitä tekemään jotakin, joka olisi
  yhteydessä sen kanssa. Kallion juurella parhaassa paisteessa joittenkin
  pensaitten vaiheilla oli ruohoista kenttää. Herttua poikkesi mitään
  ehdottamatta tieltä ja oikaisi heti kedolle sanoen: "Kuullelkaamme
  hetkinen jumalan mettiäisiä." Malkamäki ja Rikas-mies seurasivat
  esimerkkiä, tulkiten väsähtäneillä liikkeillään miellyttävää
  joutilaisuudentunnetta.
  Istuttuaan ruohikolle tunsivat he itsekukin olevansa kuin pieni osa
  ympäröivästä väreilevästä avaruudesta. Mieleen valahti sellainen
  suloinen seisahtuneisuudentunne, joka on ominainen keskikesän pitkille
  poutapäiville. He aavistivat takanaan olevan kaupungin paahteisine
  katuineen ja näkivät edessään leviävän meren, ja ihmeellinen sopusointu
  näiden kahden ilmiön välillä tuntui vallitsevan ilmassa. Kaupungin
  heikko humu ja meren kevyt aaltoilu ikäänkuin tulkitsivat samaa. He
  eivät paljoa puhuneet, joku sanoi jonkin lauselman kääntämättä
  katsettaan. Ja kukin piti mielialansa hienonhienoja ailahteluja oman
  sielunsa erikoisina pikku aarteina ja nautti niistä itsekseen.
  Herttua hyräili jälleen. Kauempana tiellä liukui silloin tällöin ohitse
  kiiltäviä vaunuja verkan juoksun tahdissa ja vaunuissa istui
  kevätpukuisia kauniita kaupunginnaisia sulkineen ja hymyineen. He
  hymyilivät kolmelle nuorukaiselle ja antoivat heille tänä päivänä
  mielellään anteeksi sen poikamaisuuden, että olivat oikaisseet kedolle.
  Tämä oli onnellinen hetki. Mieli etsi vaistomaisesti omista kätköistään
  jotakin etäistä onnenaihetta, jota olisi voinut katsella, hypitellä
  ajatuksissaan, tässä valaistuksessa. Sellainen etäinen aarre on
  hienointa, mitä ihminen voi omistaa. Se on jokin pieni hetki
  menneisyydestä... Laajat metsäkappalten ja järvien pilkkomat
  paikkakunnat pitävät pyhää, ruoho lepää kasvamatta, taivas ja maa on
  kuin sunnuntailakaistu. Ollaan vieraissa, seurustelu on tuttavallisen
  hajanaista, nuoret eivät noudata vanhoja. Nuorten mielessä on voimakas
  nykyhetkentunnelma, jonka heidän silmänsä ilmaisevat. Kahden ihmisen
  silmät katsahtavat toisiinsa sattumalta, niin ettei kukaan huomaa. Vähän
  päästä tahtoo poika uudistaa saman, mutta tyttö karttaa. Vasta
  veräjällä, kun vieraat jo menevät kaukana tiellä, hän antautuu siihen
  uudestaan. Poika ei tiedä, ottaako asia tosissa vai leikillä, asia on
  pieni, lämmin ja salainen. Pian hän lähtee jo näiltä mailta, suvikin
  lähtee hänen mukanaan. Kun kaupungista joskus näkee etäisen
  taivaanrannan, on se kuin jotain ulkopuolista, jolta kaupunki
  turvallisesti suojelee.
  Tällainen pikkuinen lemmenmuisto on perin hienotunteinen. Se saapuu vain
  silloin, kun ympäröivä maailma taas on samassa vireessä, kun sitä
  ikäänkuin kaivataan tunnelmaa täydentämään. Silloin se saapuu, ja sille
  antaa erityisen sulon se seikka, että se on välillä ollut unohduksissa.
  Keinutuoli soutaa yhä ja hyräily pyrkii usein korkeimpaan diskanttiin.
  Tämmöistä on Malkamäen Eliaksella ollut eilisestä asti, tämä on yhä kuin
  samaa päivää, samaa pitkää tuntia, joka voi päättyä vain yhteen asiaan.
  Eilen illalla hän tovereista erottuaan ei mennytkään kotiin, vaan käveli
  ulos tullista muutamaan mäkeen, josta näki kaupungin kuin kuvattuna
  taivaan, maan ja meren vaiheille. Kaupungin kuva oli kuin samanmielinen
  uskottu, se tiesi nyt jo asian. Aamulla varhain hän lähti, sama pitkä
  tunti jatkui yhä.
  Elias näki äitinsä, koki eräitä yksinäisiä asioita hänen suhteensa,
  istui keinutuoliin odottamaan. Hän odotti illan tuloa, yön pehmentävää
  hämyä. Mielessä velloi hempeitä kuvia: tuolla on taivaanranta, tuolta
  kohdalta harjua näkyy alas sinne pihamaalle, näkyy pirtinkatto ja
  aittapolku -- -- --
  Hänen sydämensä ailahti niinkuin naisen, kun hän vilaukselta akkunasta
  näki kuka tuli. -- Tuli tänne! -- Askeleet jo kuuluivat, hän kiiruhti
  kamarin puolelle. Hengenvedon ajaksi hän unohtui seuraamaan sydämensä
  tykytystä. Hän odotti kuin laukausta. Nyt kuului ääni.
  Akkunasta katsoessaan hän ei ollut erehtynyt siitä ilmeestä, jonka
  kulunut talvi oli muovaillut tulijan kasvoihin ja silmiin.
  
  
  Korkeen Lyylin kevät
  
  Lumet olivat tänä kevännä nopeasti sulaneet. Talvi katosi kaikkialta
  kuin näköhäiriö, hävisi siihen paikoilleen ja tuntui kohta olevan yhtä
  kaukana kuin kaikki edellisetkin talvet. Talven luonteenomaisin piirre
  on liikkumattomuus, kaikki pysyy paikoillaan, niin aine kuin henki.
  Talven keskellä kävelevä ihminen liikkuu kuin erämaassa, hänen
  ympärillään on yhtenäinen ja yhtäläinen tyhjyys ja hänellä on hetkittäin
  sellainen tunne, että tätä tällaista aikaa tai oikeammin ajattomuutta on
  ollut jo määräämättömän kauan ja tulee alati olemaan. Talvisydännä ei
  ihmisessä sykähdä ainoatakaan elävää kevääntoivetta. Ne sykähtävät
  ensikerran vasta silloin, kun jokin aistimista toteaa ensimmäisen
  keväänenteen.
  Korkeen Lyyliltä oli talvi päässyt poistumaan niin täysin huomaamatta,
  että hän luuli heräävänsä unesta, kun hän tajusi kevään. Silmät olivat
  kyllä nähneet mitä ulkona luonnossa viime viikkoina tapahtui, mutta
  ajatus ei ollut siihen tarttunut enempää kuin muuhunkaan ulkonaiseen.
  Salatut kyyneleet olivat viime syksynä parin viikon aikana nukuttaneet
  ajatuksen, ja siitä ruveten oli töllissä vallinnut talvihiljaisuus;
  rukin surina ja muut pienet askareet aamupuhteista iltapuhteisiin
  kävivät raukeassa tahdissa, joka varjeli ajatuksen unta kaikilta
  häiriöiltä. Kerran sanottiin, että on kynttilänpäivä ja sitten jälleen
  sanottiin, että on maarianpäivä ja samaan aikaan näyttäytyi iltapäivisin
  pirtin lattialla ja ikkunanpielissä hyväntahtoinen kirkkaus, joka
  kummallisella tavalla palautti jonkin hyvin kaukaisen lapsuudenaikaisen
  tunnelman, muiston, jolla ei ole aikaa eikä paikkaa... Sellaisesta mieli
  tosin tummeni, mutta samalla siellä tuntui pehmeältä, ja kun siitä taas
  heräsi askareihin, oli olo suloinen kuin itkun jälkeen. Eikä tällainen
  satunnainen päivän sädekimppu, niin läheisen ymmärtävänä kuin se osuikin
  tytön silmään siitä ikkunan ohipuusta ja kiinnitti laajenneen tumman
  katseen hetkeksi itseensä, ei se kumminkaan vielä kevättalvella kyennyt
  sielun sisimmästä herättämään sitä, minkä tämän sielun haltia oli sinne
  syyspimeiden aikana salaa itkien nukuttanut. Lyyli katseli vain hetkisen
  tällaista valoläikkää --jos sattui olemaan yksin pirtissä -- ja jatkoi
  sitten edelleen villojen karstaamista.
  Mutta mitä ei maaliskuun päivä kyennyt, sen teki huhtikuun ilta.
  Korkeen Lyyli oli talvityökseen kehräillyt villalankaa kankaankuteiksi.
  Rullain täytyttyä taukosi aina rukinsurina ja vyyhdinpuut rupesivat
  natisemaan, kun valmis lanka solui rullasta sakaroitten varaan, joita
  tytön sormi kieputti huulten hiljaa laskiessa kierrosten lukua. Kun
  molemmat rullat tyhjenivät, sitoivat sirot sormet pasmalangan kiinni,
  yksi vyyhdinpuunsakara taipui nivelestään ja vyyhti joutui valmistajansa
  ranteitten varaan, jossa se ketterästi kiertyi sykärölle ja vietiin
  siitä porstuakamarin ovipieleen pärekoppaan. Huhtikuussa ulottui
  lankakasa jo paljon yli kopan reunojen. Äiti oli pari kertaa ohimennen
  lausahtanut jotain siihen suuntaan, että ne jo riittivät, että
  värjätäkin sai ... ja eräänä keskiviikkoiltana Lyyli tunsi tyventä iloa
  ajatellessaan: "tämä on nyt sitten viimeinen vyyhti".
  Lyylillä oli vielä tunnin verran herttaista joutoaikaa ennen illallista.
  Hän asteli hitaasti pihamaalla viivyttelevässä päivänvalossa ja lopulta
  seisahti pakarin nurkalle, ollen siinä kuin joku salaa saapunut suven
  enne. Sillä koko hänen olemuksestaan saattoi nähdä, ettei hän
  tavallisesti näin oleskellut. Hänen käsistään ja kasvoistaan, vieläpä
  esiliinansa poimuista heijastui leppeän askartelun vivahdus, niin kuin
  hänen ympärillään olisi mukana seurannut kevyt kerros arkituvan ilmaa.
  Tällainen huhtikuun ilta luo kautta maanpinnan lukemattomia kauniita
  näkyjä, jotka säilyvät vain siunaaman ja vaihtuvat taas uusiin, eikä
  niitä useimmiten katsele muu kuin poistuva päivänkajo, joka jättää ne
  jälkeensä. Pihahaavat ovat täynnä puhkeavia kukkasilmuja, jotka harmaan
  ruskahtavina särkyneinä täplistöinä tekevät violetin taivaan
  havaittavammaksi. Tämä hento väriyhtymä on maiseman ensimmäinen puhdas
  kevätunelma kuulakkaana huhtikuun iltana. Laaja ympäristö on vielä
  jalostumaton, näkyy multaa, hakoa ja viimevuoden kuloruohoa, alempana
  kylä ja lyijynharmaa järven jää, jota ei enää ajeta. Siinä asuu
  kevättunnelman kaihoinen osa, se on kuin riutuvan talven katse sieltä
  alhaalta tänne ylös haapojen keveään korkeuteen ja niiden juurelle
  seisahtaneeseen tyttöön, Korkeen Lyyliin. Hänelle se tahtoo muistuttaa
  menneitä kuukausia, anoa hiukan myötätuntoa nyt poistuessaan. Ja tytön
  silmissä kuvastuukin hetkisen surumielisyys. Hän ajattelee: "...
  talvi ... talvi...", katse hervahtaa laajaksi, ja hän tuntee rinnassaan
  hivelyä siitä, että on elänyt niin yksin; se on saavutettu sielunaarre,
  joka lisää voimantunnetta kuin syvästi nukuttu uni. Sellainen voima on
  tummaa ja raskasta ja voi tyyntyneitten kokemusten jälkeen purkautua
  esiin hitaina kyynelinä... Mutta nyt osuikin Lyylin silmä jo
  rukiinoraaseen, jonka liekehtivä vehreys vilvoitti hänen sieluaan. Ja
  ikäänkuin tätä seikkaa hänelle lähempää huomauttaen, pilkahti
  lämpiävästä saunanpesästä iloinen loimu.
  Pirttirakennus ja pihamaa ja niiden luoma kotoisuus lehahti yhtäkkiä
  tytön tajuntaan. Silmä etsi mielellään yksityiskohtia seinustoilla ja
  kuluneilta portailta, jossain lähistöllä ikäänkuin piileskeli jokin,
  joka veti puoleensa, kaikkialla minne katsoi, näytti siltä kuin se
  'jokin' olisi juuri ollut siinä ja hävinnyt, etsivää kaunista katsetta
  paeten. Pirtin takana asui vielä pohjoinen koleus, kamarinakkuna
  tuijotti ilmeettömänä eteensä ketoon, muistuttaen ihmistä, joka olematta
  mistään vihainen muuten vain tahtoi toistaiseksi olla yksin. Siihen ei
  osunut lännen kajastus, ja siksi se jäi pihan puolelle vallitsevan
  herkkyyden ulkopuolelle. Koko ympäröivä maisema oli ikäänkuin kääntänyt
  kasvonsa päivänlaskuun päin, katsellen vain sitä, haluamatta nähdä
  taakseen.
  Ilta hienontui sitä myöten kuin ilma hämärtyi ja lännen kajo tuli
  selvemmäksi. Sitä vastaan kuvastuivat puhtaina ja viileinä alastomat
  lepänlatvat, jotka reunustivat Korkeen ohi kylään ja järveä kohden
  alenevaa harjumetsää. Metsä pyrki aina niemekkeelle asti, jonka kärjessä
  muhkeat halavapensaat sen päättivät. Ne olivat kuin metsäjoukkiosta
  eronneita, hienostuneita yksilöitä, kauniita, kaarevapiirteisiä, kauas
  näkyviä. Niiden kohdalla oli harmaassa jäässäkin hienompi sävy, ja
  niiden takaa aavisti näkyvän sen nimittämättömän tapauksen, josta tämä
  Korkeen pihamailla vallitseva tunnelma vain oli kaukaista säteilyä. Pari
  rastasta lensi yhteen ääneen vikertäen sinne päin, ne olivat siksi
  korkealla, että auringon valo vielä kellersi niiden vatsahöyheniä.
  Tuntui melkein siltä kuin niiden sorea ääni olisi _näkynyt_ tuona
  kellerryksenä.
  Korkeen tummasilmäinen tytär istui jo tällöin pienellä jakkaralla
  saunanpesän edessä. Lekutteleva tuli valaisi vasemman puolen hänen
  kasvoistaan ja heijastui pieninä täplinä molemmista silmistä, jotka
  hievahtamatta katsoivat neliruutuisesta ikkunasta kuulakkaan iltaan. Hän
  oli kuin siihen ikuiseksi unohtunut unelma. Sauna oli jo selkiämässä,
  savutuprut olivat tyyntyneet ja riippuivat unelmoivan pään yläpuolella
  kevyenä tasaisena pintana, joka hiljaa, tuskin huomattavasti valui
  ovenpäällisen alitse ulos. Tulen äänikin hiljeni niin tasaisesti, ettei
  korva sitä huomannut. Missään ei kuulunut eikä näkynyt mitään
  häiritsevää, kaikki olevainen koetti keskeytymättä, ikäänkuin
  äänettömästi puhellen viivyttää etenevää hetkeä. Pieni kolmikulmainen
  perhonen näkyi yhden ruudun yläkulmassa, sen liikkumaton kuvio piirtyi
  taivaanrantaa vastaan.
  Siinä istuessaan Korkeen Lyyli alkoi herätä kevääseen, heräämisen tunne
  virtasi kuin jokin aine pitkin ruumista.
  Ja kuten unestaherääjän ensimmäinen ajatus kohdistuu nukuttuun uneen,
  joka juuri poistuu siitä läheltä niinkuin jokin suuri olento, niin
  painautui Lyylin mieleen nyt vahva, laaja kuva kuluneesta talvesta. Ei
  hän mitään tapauksia muistanut, hänestä vain tuntui, että jotain suurta
  ja pitkää on tuolla hämärtyvässä viidakossa poispäin menossa. Se viipyy
  vielä yön siellä, sitä kiusaa taivaan vaaleus, ja huomenna
  auringonvalossa ei mielikuvitus enää osaa sitä palauttaa. -- Kuinka
  lapsellinen minä olen ollut. Talvi menee jo pois, ja tässä olen minä,
  tässä ovat käteni ja rintani. Minä itkin syksyllä silloin, olin onneton,
  mutta nyt se talvi on mennyt, tuosta ruudusta sen näen. Vielä toukokuu,
  neljä viikkoa, kaksi viikkoa, kuusi viikkoa. Sen minä olen... Sitten on
  öitä...
  Lyylin katse oli hänen huomaamattaan kääntynyt akkunasta pesän
  vaikeneviin liekkeihin. Hämärä oli juuri päässyt niin vahvaksi, että
  tulen loisto jo voitti ilman valon ja muodosti pesän eteen ailahtelevan
  loimukehän. Ulkona oli taivas ruvennut vihertämään. Perhonen käveli
  ruudulla.
  Jokin pitkä, toivottomasti aloitettu kausi oli päättynyt, oli tulossa
  hyvin ansaittu huoleton aika, joka ei _voinut_ olla muuta kuin
  onnellinen. Mielessä käväisi tanssi ja paremmat vaatteet, valoisan yön
  valvominen, kasteinen viileä ruoho, paljon jo aikaisin kuviteltua, mutta
  vieläkin kokematonta... -- Minä olen tyttö. Minä olen jo
  yhdeksännellätoista. Väinö on jo yhdenkolmatta; se kulki jo viime
  suvena, mitähän kaikkea se tietää. Martta ja Saima ovat vielä pieniä.
  Minä muistan kun ne syntyivät... Minä tiedän sellaista, jota ne eivät
  tiedä.
  Omituinen hurja tunne hykerrytti Lyylin mieltä, silmä hehkui eikä hän
  saanut käännetyksi sitä kumottavasta hiilustasta. Vaistomaisesti hänkin
  tahtoi viivyttää etenevää hetkeä. Hänen mieleensä tuli hiipien ja
  tainnuttaen asioita, joita ei siellä ikinä ollut käynyt, eikä hän
  ymmärtänyt, olivatko ne hyviä vai pahoja, rumia vai kauniita.
  Äiti tuli saunaan valmistamaan kylpyä ja näytti oudoksuvan tyttärensä
  oloa. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain Lyyliin ja liikkui tasaisesti
  toimessaan. Mutta Lyylistä tuntui kuin äiti olisi päässyt näkemään
  jotain salaista. Hän nousi ja tuli jälleen pihamaalle.
  -- Kaada vesi pois perunoista ja pane ne vatiin, huusi äiti saunasta
  hänen jälkeensä.
  Pihalla viipyi vielä jätteitä äskeisestä tunnelmasta, kun Lyyli asteli
  saunatietä pirttiin päin. Mutta hänestä itsestään tuntui siltä kuin
  hänen äskeinen pihamaalla kokemansa mieliala olisi kuulunut viime
  talveen. Hän silmäili harjulle päin metsän lapetta ja koetti kuvitella,
  miltä maa siellä näyttäisi. Ilma oli koleahko, haavat olivat jo jääneet
  pimentoon. Ilta tuli ikäänkuin lähemmäksi ja toi tullessaan ennen
  tuntemattoman, salaisen hartauden. Pahaenteinen onni vilahti juuri siitä
  ohi ja katsahti kavalasti tyttöön.
  Pirtistä kuului Väinön tasainen lurittava vihellys. Hän oli siis siellä
  yksin, oli jo palannut työstä. Lyyli meni pakariin. Siellä paloi takassa
  tuli perunapannun alla, ja takkapielen nojalla seisoi Saima katsellen
  tuleen. Kaikki oli niinkuin monesti ennen, mutta Lyylistä tuntui taas
  kuin jokin hyvin kaukainen hetki hänen elämästään olisi palannut. Häntä
  vaivasi kevyesti, että kaikki oli niin rauhallista ja juuri tällaista.
  Miksi Saima noin mietti eikä puhunut mitään? Miksi Väinö tänä iltana
  vihelteli yksin pirtin hämyssä ja vaikutti sieltä käsin niin kokeneelta
  ja isolta mieheltä? Missä olivat isä ja Martta? Tapahtuuko jotain? Mutta
  pian päästään makuulle, saa yksin valvoa. Silloin on olo turvallista...
  Ei tapahtunut vielä mitään. Korkeessa syötiin illallinen ja mentiin
  sitten saunaan. Ensin menivät äijä ja Väinö, sitten Lyyli ja pikkutytöt.
  Eliina, emäntä, ei mennyt ollenkaan.
  Vallitsi tavallinen arki-illan raukeus, jota kuitenkin leudonsi se, että
  syötiin ja vihdottiin ilman valkeata. Siitä johtui myös, että illallisen
  jälkeen hiukan puheltiin ennen maatamenoa. Puheltiin Malkamäen
  puustellin uudesta isäntäväestä. Puhuttiin sitten myös entisen
  vuokraajan leskestä, joka oli myynyt vuokraoikeutensa. Hän oli kaukaista
  sukua Korkeen Eliinalle, sen saattoi kuulla lauseitten luonteesta.
  Mitään ei puhuttu hänen pojastaan, Eliaksesta. Hänestä puhuttiin
  aniharvoin ja silloinkin omituisella varovaisuudella, niinkuin olisi
  pelätty koskettaa jotakin, joka hänen suhteensa oli pääasia.
  Korkeelaisten iltakeskustelussa oli nyt jonkinlainen penseä sivusävy,
  kun ei kukaan väittänyt mitään vastaan, ja tämä hämäräkin oli oudostaan
  niin juhlallinen.
  Ei mitään näkyväistä tapahtunut, ei laajemmallakaan alalla. Miksikään
  tapaukseksi ei voi sanoa sitä, että siellä täällä joku nuori ihminen
  tavallista kauemmin katseli taivasta, jolta ei heikko kajastus enää
  kadonnut koko yönä. Jokainen sellainen katselija luuli hetkittäin
  olevansa yksin maailmassa, ja ajatteli silloin arinta asiaansa, johon
  ajatus uskaltaa ujostelematta ryhtyä vain tällaisena täydellisen rauhan
  hetkenä, kun lähistöllä nukkuvien puhdas uni pyhittää ilmapiirin. Silmä
  katsoo makuulta käsin ikkunaruudusta ulos ja aavistaa lopulta kelmeän