Anna Liisa; Kotoa pois - 1

  
  ANNA LIISA; KOTOA POIS
  Kirj.
  Minna Canth
  
  1920 (1895).
  
  
  ANNA LIISA
  Näytelmä kolmessa näytöksessä
  
  HENKILÖT:
  KORTESUO, tilallinen.
  RIIKKA, hänen vaimonsa.
  ANNA LIISA, | heidän tyttäriään.
  PIRKKO, |
  JOHANNES KIVIMAA, Anna Liisan sulhanen.
  MIKKO, tukkimies, Kortesuon entinen renki.
  HUSSO, hänen äitinsä.
  ROVASTI, |
  LÄÄKÄRI, | kirkonkylän herroja.
  NIMISMIES, |
  KAUPPIAS. |
  RISTOLAN EMÄNTÄ.
  HEIMOSEN EMÄNTÄ.
  KATAJAMÄEN ISÄNTÄ y.m. kyläläisiä.
  
  (Tupa Kortesuon talossa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Etulavalla
  vasempaan ristikkojalkainen pöytä, oikeaan korkeat luomapuut. Penkkiä
  seinämillä ynnä pöydän ympäri. Vasemmalla seinällä kaksi ikkunaa,
  oikealla yksi.
  Anna Liisa luo kangasta. Hän on valkoverinen, solakka nainen,
  surumieliset, suuret, siniset silmät, kaunis, mutta hiukan kalpea;
  hänen vaaleat hiuksensa riippuvat paksulla palmikolla takana. Hetken
  päästä tulee Johannes sisään.)
  JOHANNES. Päivää, Anna Liisa.
  ANNA LIISA. Johannes! Sepä hauskaa.
  JOHANNES. Sattuipa hyvin, kun tapaan sinut täällä yksinäsi. Vieläkö sinä
  nyt alotat kangasta?
  ANNA LIISA. Vielä.
  JOHANNES. Ja aijot saada sen valmiiksi myös?
  ANNA LIISA. Täytyy. Tästä, näetkös, tulee vihkimäleninki.
  JOHANNES. Elä? Vai vihkimäleninki! Mutta kylläpä sitten saat pitää
  kiirettä. Sillä tiedätkös mitä minulla nyt on mielessä?
  ANNA LIISA. Noo? Annahan kuulla.
  JOHANNES. Ehei!--Ei sitä noin työtä tehdessä, se kun on niin ylen
  tärkeätä. Käy istumaan tuonne pöydän luokse, niin kerron.
  ANNA LIISA (säpsähtää) Ylen tärkeätä? Mitä se sitten onkaan?
  JOHANNES. Ei mitään ikävää. Elä pelkää. Kovin sinä olet paha säikkymään.
  ANNA LIISA (pyyhkäisee otsaansa, rauhoittuu). Niin, eikö se ole hupsua?
  Turhanpäiväisestä kun aina veret sävähtävät.--Istu sinä penkille tuohon,
  minä otan jakkaran.
  JOHANNES (silittelee hänen hiuksiaan). Siihenkö sinä taas asetut alas?
  Tulisit ennemmin tänne polvelleni.
  ANNA LIISA. Ei, anna minun istua näin ikään. Tässä sinun jalkojesi
  juuressa on niin hyvä olla.
  JOHANNES. Mutta sylissäni olisi vielä parempi. Tulepas koettamaan.
  ANNA LIISA. Ei, ei. En minä tule.
  JOHANNES. Et tule? Miksi et tule?
  ANNA LIISA. En nyt. Sitten toisen kerran.
  JOHANNES. Sittenkö, kun olen kertonut asiani? Tuletko sitten?
  ANNA LIISA. No, ehkäpä.
  JOHANNES. Hyvä on. Minä pidän kiinni sanastasi.
  ANNA LIISA. Mutta mitä sinulla nyt on sitten mielessäsi?
  JOHANNES. Sitä vaan, että panemma kuulutuksiin ensi pyhänä. Ja kolmen
  viikon päästä pidämme häät.
  ANNA LIISA. Niinkö pian?
  JOHANNES. Niin, mitäs niistä enää viivyttelee. Kuta likempänä se aika
  on, sitä parempi. Vai kuinka sinusta?
  ANNA LIISA. Minusta samoin. Mutta mitähän siitä arvelee isä ja äiti?
  JOHANNES. Minä heiltä kysyn. Ovatko he kotosalla?
  ANNA LIISA. Kyllä luulen. Eivätkö liene siellä jossain kartanolla.
  JOHANNES. Sitten saamme heti kuulla. Mutta nyt syliini ensin.
  ANNA LIISA. Elähän vielä. Meillä olisi niin paljon puhuttavaa, Johannes.
  JOHANNES. Voimme sen tehdä, vaikka istut tässä polvellanikin.
  ANNA LIISA. Ei siitä tule mitään. Tiedäthän sen ennestäänkin.
  JOHANNES. No, puhutaan sitten pian.--hyvin pian.
  ANNA LIISA. Minä vaan en tiedä, kuinka alkaisin.
  JOHANNES. Ala lopusta.
  ANNA LIISA. Ei, eläpäs laske leikkiä. Puhutaan ihan vakavasti.
  JOHANNES. Puhu sinä, minä kuuntelen, enkä naura ensinkään.
  ANNA LIISA. Ennenkuin mennään pappilaan, minä vielä kysyisin sinulta,
  Johannes: oletko varma siitä ettet tätä koskaan kadu?
  JOHANNES. Minkätähden katuisin, kun minä sinua rakastan?
  ANNA LIISA. Niin, mutta rakastatko sillä rakkaudella, joka kaikki
  kestää, kaikki kärsii, kaikki anteeksi antaa?
  JOHANNES. Eikä koskaan sammu. Juuri sillä, tyttöseni. Ja nyt on minun
  vuoroni puhua.
  ANNA LIISA. Puhu.
  JOHANNES. Minä sanon nyt ensinnäkin, että--?
  ANNA LIISA. Että--?
  JOHANNES. Että sinä olet niin--niin ihmeen kaunis, Anna Liisa.
  ANNA LIISA. Sitäkö vaan?
  JOHANNES. Ei, vielä minä sanon muutakin. Sanon senkin, ettei koko
  maailmassa ole toista sinun vertaistasi tyttöä, ei missään suhteessa.
  ANNA LIISA. Voi, Johannes, tuohan se minua juuri--
  JOHANNES. Elä keskeytä, anna minun puhua loppuun.--Ei missään suhteessa,
  niinkuin jo sanoin. Näes, nyt puhun minäkin vakavasti. Tiedätkös, Anna
  Liisa, mikä se oli, joka sinussa miellytti minua vielä enemmän--paljon,
  paljon enemmän kuin kauneutesi ja solakka vartalosi? Se oli juuri tuo
  hiljainen, tasainen olentosi. Sinä olit minusta ihan toisenlainen kuin
  muut nuoret. Paljon syvempi, paljon kehittyneempi. Niinkuin sinulla
  olisi ollut enemmän tunteita ja enemmän ajatuksia kuin muilla kellään.
  Ja niinkuin sinä olisit ollut paljon ylempänä meitä muita--
  ANNA LIISA. Ei--ei! Johannes, lopeta jo.
  JOHANNES. Niin, henkisesti ylempänä, tarkoitan, henkisesti ja
  siveellisesti--
  ANNA LIISA. Elä puhu noin. Sinä masennat minut.
  JOHANNES. Mikä on totta, se on totta.
  ANNA LIISA. Ei, se ei ole totta. Minä en ole muita parempi--huonompi,
  päinvastoin. Se minua juuri kauhistuttaa, kun sinä luulet minusta niin
  liian paljon hyvää.
  JOHANNES. Kas nyt! Luuletkos, että olisin sinuun rakastunut, ellen olisi
  uskonut sinusta hyvää?
  ANNA LIISA. Sehän se on!
  JOHANNES. Taikka että olisin sinuun näin yhä enemmän kiintynyt, jos
  olisin tullut muuta kokemaan?
  ANNA LIISA. Minä koetan olla hyvä, Johannes. Minä koetan tehdä
  parastani.
  JOHANNES. Sinun ei tarvitse koettaa. Sinä olet hyvä ilmankin. Sinä et
  osaa olla muuta kuin hyvä. (Painaa hänen päätänsä taaksepäin, katsoo
  häntä silmiin.) No, mitä nyt, Anna Liisa? Sinullahan on kyynelet
  silmissäsi?
  ANNA LIISA. Eikös mitä!
  JOHANNES. Ihan selvästi. Elä väitä vastaan, näenhän minä.
  ANNA LIISA. Nepä kuivuvat siihen paikkaan. Nyt niitä ei enää olekaan.
  Onkosta?
  JOHANNES. Ei. Enkä minä päästä niitä sen koomin tulemaan, en vaikka!
  (Sieppaa hänet syliinsä.) Kas noin! Istu siinä nyt kauniisti, että saan
  katsella sinua. Herran terttu, kuinka ihana sinä olet! Aivan tekisi
  mieli pusertaa sinut--mäsäksi.
  ANNA LIISA. No, no, Johannes--tyydyhän sentään vähempään.
  JOHANNES. Kuulepas, Anna Liisa, kun kysyn sinulta jotain.
  ANNA LIISA. No, mitähän tuo olisi?
  JOHANNES. Pidätkö sinä minusta oikein, oikein paljon?
  ANNA LIISA. Taas tuota samaa. Kuinka monasti sitä oletkaan jo kysynyt?
  JOHANNES. En kysy enää kuin tämän kerran.
  ANNA LIISA. Ja jos nyt vastaisin, että en pidä, niin mitä sitten?
  JOHANNES. Niin minä en sinua uskoisi, kun silmistäsi luen toista.
  ANNA LIISA. Miksi sitten aina kyselet, koska hyvin tiedät muutenkin.
  JOHANNES. Kun niin mielelläni tahtoisin kuulla sen omasta suustasi
  uudelleen ja yhä uudelleen.--Mutta oikeastaan minun pitikin kysyä nyt
  vähän toisin. Minä, näes, olen niin usein miettinyt sitä, että oletkohan
  sinä koskaan pitänyt muista kuin minusta? Vai olinko minä ensimmäinen
  mies, johon sinä rakastuit?
  ANNA LIISA. Oletko kuullut jotain semmoista?
  JOHANNES. En ole kuullut, muuten minä vain.
  ANNA LIISA. Muutenko sinä vain? Ilman mitään aihetta?
  JOHANNES. Niin--eihän minulla ole aihetta vähääkään. Mutta sittenkin--!
  Sittenkin olen utelias tietämään, kuinka sen asian laita oikeastaan on?
  Minulla, näes, mahtaa olla vähän taipumusta mustasukkaisuuteen. En
  soisi, että kukaan muu mies sinua miellyttäisi.
  ANNA LIISA. Ei miellytäkään. Ei nyt, eikä edespäin, saat luottaa siihen.
  JOHANNES. Mutta aikaisemmin? Ennen minua? Miellyttikö silloin?
  ANNA LIISA. Silloin olin vaan lapsi. Ymmärtämätön lapsi. Vastahan minä
  hiljan täytin kaksikymmentä vuotta.
  JOHANNES. Niin, se on totta. Lapsi sinä olit silloin vielä. Hiljainen,
  vakava, ajatteleva lapsi, et mikään tavallinen tyttöhuitukka, jonka
  tunteet lehahtelevat sinne tänne. Minua sinä vaan olet rakastanut, et
  ketään muuta! Se tieto tekee niin hyvää. Uskotko, että olen nyt kahta
  vertaa onnellisempi?
  ANNA LIISA (levottomana). Niin, Johannes--
  JOHANNES. Mitä sinä kiemurtelet siinä? Uskotko, sano?
  ANNA LIISA. Kyllä--mutta päästä minut jo pois, päästä, hyvä Johannes.
  JOHANNES. Mihin sinulla on kiire?
  ANNA LIISA. Kangasta luomaan. Eihän tule vihkimäleninki valmiiksi tällä
  tavoin.
  JOHANNES. Niin, vihkimäleninki! Ajatteles, että meillä kolmen viikon
  perästä on häät! Kuuletko, kolmen viikon perästä, siihen ei ole
  kuukauttakaan enää. Ei, ei, minä en laske sinua pois, ennenkuin kiedot
  kätesi kaulaani ja puristat oikein kovasti. Sinä et koskaan minua
  hyväile, Anna Liisa, mutta nyt sinun täytyy, ei auta muu.
  ANNA LIISA. Johannes--voi, minkälainen sinä olet!
  JOHANNES. Niin, niin, käsi kaulaan, et siitä vähemmällä pääse. Ja
  toinenkin käsi, noin ikään. Ja purista nyt kovasti--muuten puristan minä
  sinua niin että älähdät. Kolmen viikon perästä minä sinut vien omaan
  kotiini--uskotko sen!
  HUSSO (repäisee oven auki, seisahtuu kynnyksen taakse. Hän on vanha,
  tummanverinen nainen huonoissa vaatteissa. Pienen huivirepaleen alta
  näkyy paksu, musta, kampaamaton tukka). Voi, surma, sitä rakkautta!
  ANNA LIISA (hypähtää säikähtyneenä ylös). Husso!
  HUSSO. Niin, Hussohan minä olen.
  JOHANNES. Mitä te siellä?
  HUSSO. En muuta kuin katselen ja ihmettelen.
  JOHANNES. Menkää tiehenne! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä.
  HUSSO. Mistä sen tiedät?
  JOHANNES. No--arvaanhan minä.
  HUSSO. Erehdyt.--Minulla on tärkeätä puhuttavaa tälle nuorelle
  morsiamelle.
  ANNA LIISA. Minulle? Mitä sitten?
  HUSSO. Semmoista vaan kahdenkeskistä.
  JOHANNES. Voitte heittää toiseen kertaan. Anna Liisalle ei nyt sovellu.
  HUSSO. Jospa kuitenkin soveltuisi? Niinkuin sanoin: minulla on tärkeätä
  puhuttavaa.
  JOHANNES (Anna Liisalle). Ajanko minä hänet ulos?
  HUSSO. Minutko ulos?--Ehei!--Vai mitä sanoo siihen Anna Liisa?
  JOHANNES. Minä sen teen!
  ANNA LIISA. Elä, Johannes, elä. Voinhan ensin kuulla, mitä hänellä on
  asiaa.
  HUSSO. Siinä kuulit! Jopa minä tuon noin arvasin.
  ANNA LIISA. Käykää sisään. Mitä seisotte siellä ovessa?
  JOHANNES. Niinpä lähden minä sillä välin puhuttelemaan vanhempiasi.
  Mutta laitakin, että tuo akka pian hupenee tiehensä.
  HUSSO. Kuinka sanoit?
  JOHANNES. Syrjään siitä! (Töyttää hänet tieltään ja menee.)
  HUSSO. Elä ylpeile liiaksi. Vähissä musta sika syö sinulta eväät.
  ANNA LIISA. Husso,--mitä tämä tietää?
  HUSSO (lähenee häntä; viekkaasti). Minä tuon sinulle terveisiä.
  ANNA LIISA. Keneltä?
  HUSSO. Vielä häntä kysyy.--Mikolta tietysti.
  ANNA LIISA. Ne terveiset olisitte huoletta voinut heittää toiseen
  kertaan.
  HUSSO. Odotahan, kun kuulet. Siinä on vielä muutakin.
  ANNA LIISA. Mitä muuta?
  HUSSO. Mikko palajaa tänne kotipuolelleen tuossa paikassa.
  ANNA LIISA. Palajaako hän tänne? Ja tähän aikaan! Miksi juuri tähän
  aikaan?
  HUSSO. Niin, arvaappas miksi juuri tähän aikaan.
  ANNA LIISA. Kaiketi vaan sattumalta. Eikös niin?
  HUSSO. Ehei! Ei ensinkään sattumalta. Sinua hän tulee perimään,
  ennenkuin muut ehtivät viedä.
  ANNA LIISA. Minua perimään? Nytkö vasta!
  HUSSO. Kun ei ole soveltunut ennemmin. Nytkin hän läksi sieltä kesken
  parhaan tukkiliikkeen.
  ANNA LIISA. Eikö hän tiedä, että olen menossa naimisiin toisen kanssa?
  HUSSO. Tietää, tietää! Minähän siitä toimitin hänelle sanan. Sen vuoksi
  hän juuri kiirehtiikin.
  ANNA LIISA. Turhaa! Se on nyt liian myöhäistä.
  HUSSO. Myöhäistä? Kuinka niin? Et sinä vielä ole vihillä ollut.
  ANNA LIISA. Minäpä olen tehnyt lujan liiton Johanneksen kanssa. Eikä
  sitä enää pureta.
  HUSSO. Aikaisempi liitto sinulla oli Mikon kanssa. Ja sen laatuinen,
  että sen pitäisi kestää läpi koko elämän. Tuskin lienetkään tässä
  toisessa vielä niin pitkälle mennyt. Vai kuinka?
  ANNA LIISA. Hiljaa! Jos teillä ei ole muuta sanottavaa, niin--(Kääntyy
  harmistuneena pois.)
  HUSSO. Minä vaan kysyn. Eihän sinun ole siihen pakko vastata, ellet
  tahdo. Oli miten oli, mutta Mikko vaatii nyt omansa takaisin. Hän pitää
  kiinni entisistä lupauksistasi.
  ANNA LIISA. Joita annoin, kun olin täydellinen lapsi, ainoastaan
  viidentoista vuotias. Mitä niistä enää puhuukaan.
  HUSSO. Mikkopa ei ole sinua unhottanut. Pitää sinusta yhtä paljon kuin
  ennenkin.
  ANNA LIISA. Siitä pitämisestä ei kannata kehua.
  HUSSO. Herra varjele, eikö kannata kehua? Mikko, joka oli rakastunut
  sinuun yli silmien ja korvien. Muistat kai sen itsekin.
  ANNA LIISA. Ja millä hän sen osoitti? Pakeni pois ja jätti minut yksin
  oman onneni nojaan juuri silloin, kuin kipeästi kaipasin tukea. Ei
  säälinyt nuoruuttani, eikä kokemattomuuttani--ooh, Herra Jumala, kuinka
  armoton hän oli minua kohtaan!
  HUSSO. Elä nyt siinä joutavia! Mikä hänellä, poika paralla, oli muu
  edessä kuin pako? Isäsi ei millään ehdolla maailmassa olisi antanut
  sinua rengilleen, sen hyvin tiedät. Ja jos olisi tullut ilmi, että
  sinulle oli käynyt noin hullusti, niin hänen syykseen se kaikki olisi
  pantu. Huutaneet olisivat yhteen suuhun, että hän sinut vietteli. Niin
  olisivat tehneet, tietäähän sen.
  ANNA LIISA. Ja sen vuoksi hän näki hyväksi pelastaa nahkansa. No niin!
  Siinä hän teki viisaasti.
  HUSSO. Eikä sinulla ollut mitään hätää täällä sillä aikaa. Minä Mikon
  puolesta sinua autoin, minkä suinkin voin. Ei vielä tänäkään päivänä ole
  kellään ei niin pienintä vihiä koko asiasta. Se on ja pysyy salassa
  meidän kolmen välillä.
  ANNA LIISA. Unohdetaan se pois mielestä mekin. Ollaan niinkuin ei mitään
  semmoista olisi tapahtunutkaan.
  HUSSO. Ei löytynyt sikiökään. Niin syvälle minä sen kaivoin maahan.
  ANNA LIISA. Niin, niin! Ei nyt siitä sen enempää.
  HUSSO. Painukoon vaan siihen minun puolestani. Mutta Mikolle sinun
  täytyy mennä. Elä ajattelekaan muuta. Nyt kyllä isäsikin suostuu. Mikko
  on ansainnut paljon rahoja siellä Saarijärvellä tukkitöissä. Isäsi käy
  vanhaksi, ei jaksa enää yksinään hoitaa taloa, mielelläänkin hän nyt
  ottaa kotivävyn. Ja mistä luulet, että paremman saa kuin Mikko on? Niin
  rivakkaa työntekijää ei ole toista, sen takaan.
  ANNA LIISA. Heretkää, elkää vaivatko itseänne turhaan. Ei siitä
  kumminkaan tule mitään.
  HUSSO. Tulee! Minä sanon että tulee!
  ANNA LIISA. Ei tule. Vaikka suostuisikin isä, niin minä en suostu.
  HUSSO. Sinä? Sinäkö et suostuisi? Sepä kumma!
  ANNA LIISA. Kuinka voisin suostua, kun en hänestä enää vähääkään välitä.
  Enkä ole sen koomin välittänyt.
  HUSSO. Sitä et voi tietää. Neljään vuoteen et ole häntä nähnyt, tuskin
  muistat enää, minkä näköinenkään hän on. Annahan olla, kun Mikko
  ilmestyy eteesi, niin pian sydämesi lämpenee uudelleen. Ei vanha rakkaus
  ruostu.
  ANNA LIISA. Minä en ikinä ole häntä rakastanutkaan. Lapsellisuutta se
  vaan oli ja ymmärtämättömyyttä. Niin--lapsellisuutta vaan--ei mitään
  muuta.
  HUSSO. No noh,--ei väitetä. Pian se nähdään. Pian nähdään, kuinka tytön
  käy. Vai sinä muka luulet kylmenneesi Mikolle! Semmoiselle pulskalle
  pojalle! Niin, vaikka olenkin oma äiti, niin uskallan sanoa, ettei tämä
  toinen ole kuin joutavanpäiväinen kyhnys hänen rinnallaan. Niin juuri:
  joutavanpäiväinen kyhnys--vanha tallukka! ja hänen tähtensä sinä sitten
  hylkäisit oman kultasi, sorjan ja kauniin Mikko pojan? Ehei, tyttöseni,
  elä luule luuta lihaksi. Kyllä sinut Mikko aina Johannekselta valtaa,
  siitä ei puhettakaan. Ja vaikkapa niitä olisi kymmenen Johannesta, niin
  pian hän ne täältä pois hätistää. Ei siihen paljoa tarvita.
  ANNA LIISA. Ja minä sanon teille, ettei se tapahdu. Elköön tulkokaan
  Mikko tänne sitä varten, elköön ryhtykö niihin puuhiin, minä kiellän
  sen. Jos hän vaan matkaansaa Johannekselle ikävyyksiä, niin--
  HUSSO. Niin, mitä sitten?
  ANNA LIISA. Minä en ikinä anna hänelle sitä anteeksi.
  HUSSO. Annat mielelläsikin. Mikko kun sinua vähän hyväilee, niin sulaa
  harmisi siihen paikkaan.
  ANNA LIISA. Hänkö hyväilee minua? Ei koskaan! Ei koskaan!! Kuuletteko:
  ei koskaan!!!
  HUSSO. Aijotko sinä sitten tosiaan olla noin itsepintainen?
  ANNA LIISA. Aijon!
  HUSSO. Anna Liisa--minä varoitan sinua. Ajattele ensin vähän suhteitasi
  ja päätä sitten vasta mitä teet. Saattaisi muuten kaikki käydä päin
  mäntyyn.
  ANNA LIISA. Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?
  HUSSO. Tarkoitan niitä entisiä seikkoja.
  ANNA LIISA. Mihin te tahdotte oikeastaan tulla? Mitä ne tähän kuuluvat?
  HUSSO. Hyvinkin paljon.--Etkös jo käsitä?
  ANNA LIISA. En. En ollenkaan käsitä.
  HUSSO. Jos salaiset asiat tulisivat ilmi?
  ANNA LIISA. Ilmi--? Kuinka ne nyt enää tulisivat ilmi. Johan siitä on
  kulunut niin pitkä aika--neljä vuotta!
  HUSSO. Vaikka neljäkymmentä. Ei se siitä riipu.
  ANNA LIISA. Mutta millä tavalla ne tulisivat ilmi? Kun niistä ei tiedä
  muut kuin me kolme--te molemmat ja minä.
  HUSSO. Siinähän sitä onkin.
  ANNA LIISA. Ettäkö te--? Ei, sehän on mahdotonta.
  HUSSO. Miksikä niin mahdotonta? Sillähän me ainakin saisimme naimisesi
  estymään Johanneksen kanssa. Luuletko, että hän huolii sinusta sitten
  enää, kun kuulee minkälaisissa väleissä sinä olet ollut rengin kanssa?
  Niin ylpeäluontoinen mies kuin Kivimaan nuori isäntä on.
  ANNA LIISA. Ja te saattaisitte sen tehdä? Te saattaisitte mennä hänelle
  sitä kertomaan? Teillä olisi sydäntä särkeä minun onneni?
  HUSSO. Toisen ja paremman onnen saat sijaan. Usko pois, Mikko pitää
  sinua kuin kultaa kämmenellä. Eikä tarvitse sinun silloin pelätä
  ilmitulemista eikä mitään. Siinäkin suhteessa saat olla ja elää rauhassa
  koko ikäsi. Niin että mene sinä vaan Mikolle, ja tee se heti, niin
  vältät ikävyyksiä.
  ANNA LIISA. Minä en voi! Ymmärrättehän sen itsekin, että minä en voi,
  kun minä kerran rakastan toista enkä häntä. Hyvä Husso, minkätähden
  minua kiusaatte suotta? Ette te kumminkaan missään tapauksessa menisi
  sitä ilmoittamaan enempää Johannekselle kuin muillekaan. Sehän olisi
  hirveän ilkeästi tehty. Ettekä te sillä mitään voittaisi. Sillä jos
  Johannes minut heittäisi, en menisi ikinä naimiseen kenenkään
  kanssa.--Eikö totta, te vaan uhkailette ilman aikojanne, koetatte minua
  sillä säikyttää? Voi teitä, vanha mummo, kylläpä luulitte olevanne
  viisas. Mutta minua ette saa narratuksi.
  HUSSO. En, jumaliste, minä narraa. Tulet sen kohta näkemään, ellet vaan
  hyvällä taivu.
  ANNA LIISA. Minä en usko teitä, en sittenkään. Mikkokaan ei anna teidän
  sitä tehdä. Odottakaahan, kun hän tulee, niin saatte kuulla.
  HUSSO. Mikko ei pane vastaan, siitä olen varma. Ja toisekseen, ei minun
  tarvitse siihen Mikolta lupaa kysyä. Jos hän viivyttelee ja sinä täällä
  kiirehdit naimistasi toisen kanssa, niin menettelen omin päin, sen
  mukaan kuin asian haarat vaativat.
  ANNA LIISA. Ja te uskaltaisitte? Entä, jos siitä tulee pahoja seurauksia
  itsellennekin. Niin juuri--ajatelkaapa vähän sitäkin seikkaa.
  HUSSO. Mitä pahoja seurauksia siitä minulle tulisi? Ja vaikkapa
  tulisikin, niin--yks' hävinneen kaikki! Kurjuutta olen kärsinyt koko
  ilmoisen ikäni, en minä muutaman vuoden vankeutta pelkää, jos niiksi
  käy.
  ANNA LIISA. Mutta kun te ette saa siitä mitään etua? Sillä minä vannon,
  etten mene Mikolle kumminkaan. Ennen--, ennen vaikka lopetan itseni.
  HUSSO. Vai lopetat itsesi! Uskottele muita, elä minua. Et sinä
  lopettanut itseäsi pahemmassakaan pulassa ollessasi, etkä sitä tee
  nytkään.
  ANNA LIISA. Minulla ei ollut silloin rohkeutta. Olin liian nuori. Mutta
  nyt minulla on.
  HUSSO. Sepähän sitten nähdään.
  ANNA LIISA. Te olette kauhea ihminen, teillä ei ole sydäntä eikä
  omaatuntoa.
  HUSSO. Sinäkö puhut sydämestä ja omastatunnosta? Sinä, joka olet
  murhannut lapsesi ja nyt kumminkin tahdot käydä kunniallisesta naisesta.
  Petät sulhasesi, petät koko maailman. Ja puhut sitten vielä sydämestä ja
  omastatunnosta.--Ha, ha, ha! Oikein minua naurattaa. Entä jos minun
  omatuntoni pakottaa minua ilmituomaan totuutta? Mitäs siihen sanot?
  ANNA LIISA. Menkää! Tehkää kuin tahdotte. Te tiedätte päätökseni.
  HUSSO. Ja sinä siinä muka pysyt?
  ANNA LIISA. Pysyn.
  PIRKKO (tulee juosten sisään, paljain jaloin. Hän on noin 12-vuotias,
  terävä ja vilkas). Anna Liisa, onko se totta? Sano pian, onko se totta?
  ANNA LIISA. Mikä niin?
  PIRKKO. Että sinua kuulutetaan ensi pyhänä? Isä ja Johannes siitä
  puhuvat tuolla ulkona.
  HUSSO. Ohoo--vai ollaan sitä jo niin pitkällä! No, no! tänäpäivänä on
  vasta perjantai. Vielä on matkaa pyhään. Hyvästi, Anna Liisa, hyvästi!
  (Menee.)
  PIRKKO. Sano nyt, sano! Onko se totta?
  ANNA LIISA. Voih--! Enhän minä tiedä. (Menee luomapuille, pyörähyttää
  niitä muutamia kertoja.)
  PIRKKO. Tiedätpäs, elä narraa. Koska kuulin, kun Johannes sanoi, että
  olette yhdessä tuumanneet.--Tuleeko tänne sitten paljon vieraita, Anna
  Liisa? Tuleeko? Vastaa sinä!
  ANNA LIISA. Anna minun olla rauhassa. Sinä rupatat aina niin kauheasti.
  (Heittää luomapuut, menee ikkunaan oikealle.)
  PIRKKO. Ka, mitä sinä olet niin pahalla tuulella? Riitelittekö te Husson
  kanssa?
  ANNA LIISA. Pirkko! Juoksepa katsomaan, minne päin Husso meni.--Ja
  kuule--tuo minulle heti sana, jos näet, että hän puhelee Johanneksen
  kanssa.
  PIRKKO. Kyllä! (Juoksee ulos ja palajaa hetimmiten takaisin.)
  ANNA LIISA. Noo--?
  PIRKKO. Metsäpolkua tuo mennä touhutti omalle mökilleen.
  ANNA LIISA. Eikä puhutellut Johannesta?
  PIRKKO. Ei puhutellut. Johannes oli järkiään toisella puolen pihaa.
  ANNA LIISA. Jumalan kiitos! (Menee takaisin luomapuille.)
  PIRKKO. Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Mitä?
  ANNA LIISA. Elä kysele kaikkia.
  PIRKKO. Pelkäätkö että hän sotkisi teidän välinne? Että hän laittaisi
  juoruja?
  ANNA LIISA. Pelkään. Sitähän minä juuri pelkäänkin.
  PIRKKO. Saat olla ihan huoletta. Kyllä minä pidän varalta, ettei hän
  pääse Johannesta likellekään.
  ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko, niin olen sinulle kiitollinen.
  PIRKKO. Luota siihen. Minä sen mokoman akan kyörään täältä tiehensä, jos
  hän tänne vielä ilmestyy ennen sunnuntakia.--Mutta kuulehan nyt, Anna
  Liisa. Milloinka ne sitten vietetään häät? Hetikö kun on kolme kertaa
  kuulutettu?
  ANNA LIISA. Niin, heti sen jälkeen.
  PIRKKO. Pidetäänköhän kuinka suuret häät? Ja tanssitaanko? Tietysti
  tanssitaan, mitäs niistä häistä muuten olisi.--Minunkin täytyy opetella
  siksi. Osaan minä jo jenkkaa, ja penkinpainajaista, ja vanhaa piikaa, ja
  polskaa. Mutta niitä uusia en osaa, ranseessia, vai miksi sitä sanotaan?
  Sitä en osaa enkä polkkaa--mutta opetathan sinä, eikö niin?
  ANNA LIISA. Ajatteles, Pirkko, jos hän kääntyi takaisin? (Menee ovelle,
  katsoo ulos.)
  PIRKKO. Niin Hussoko? Vielä vain. Joka meni semmoista hamppua, ettei
  jälelleen katsonut.
  ANNA LIISA. Ei siellä näy ketään. Ei Johannestakaan eikä isää.
  PIRKKO (polvillaan penkillä, aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos). Ne
  olivat äsken alhaalla, aitan luona. Ja siellähän ne puhelevat vielä
  nytkin. Eikä näy Hussoa, ei mailla eikä halmeilla. Saat olla ihan
  rauhassa, kun minä olen luvannut pitää hänestä huolta. (Heiluttelee
  jalkojaan ja kurottelee yhä ikkunasta ulos.)
  ANNA LIISA (itsekseen). Perjantai--lauantai--sunnuntai! Kun vaan nämä
  kaksi päivää menisivät onnellisesti ohi,--en sitten enää pelkäisi. Ei
  hän sitten enää--kun kerran olen kuulutettu. Nämä päivät vaan--nämä
  kaksi päivää!
  PIRKKO (vetää ikkunan kiinni). Mitä sinä siellä löpiset?
  ANNA LIISA. Ilman minä vaan--itsekseni. (Menee taaskin luomapuille.)
  PIRKKO. Sinäpä soma, kun puhelet itseksesi. Minunkin pitäisi totutella.
  Sinä kun menet pois, ei ole enää ketään, jolle saisin näin rupatella.
  Voi, sentään! Kyllä minulle tulee sinua ikävä, Anna Liisa. Ihan jo
  itkettää, kun ajattelen että sinä niin pian lähdet.
  ANNA LIISA. Pirkko raukka, mitä iloa sinulla minusta on ollut?
  PIRKKO. Sinä olet aina ollut minulle hyvä. Kuka tästä lähtein pitää
  puoliani, kun isä ja äiti toruvat? Ja sitten--kun en enää saa sinua
  nähdä, sehän se on pahinta.
  ANNA LIISA. Käy sinä usein Kivimaalla. Käy joka päivä. Eihän tästä ole
  pitkä matka.
  PIRKKO (lohdutettuna). Kyllä minä käynkin, siitä saat olla varma. Ja
  minä autan sinua siellä töissä. Ja kuule, sitten kun sinä saat lapsen,
  niin minä sitä hoidan.
  ANNA LIISA. Lapsen?--Voi, Pirkko, mistä sen vielä tietää, saanko lapsen
  vai en.
  PIRKKO. Kyllä sinä saat. Miksi et saisi? Saavathan kaikki muutkin, jotka
  ovat naimisissa. Ajatteles, kun sinulla sitten olisi semmoinen pikkuinen
  kuin Ristolan emännälläkin tässä tuonoin. Se ei ollut alussa kuin tuon
  kokoinen. Eikä se jaksanut pitää päätäänkään pystyssä, noinikään se vaan
  nyökytti, katsopas, noinikään, noin--noin. Mutta sitäpä varten ei pientä
  lasta saa pitääkään ylöspäin, vaan aina pitkällään, näin käsivarrella.
  Ja niskan alla pitää aina olla tukea. Voi, kyllä minä toki osaan hoitaa
  semmoista pikkuista, etkö usko?
  ANNA LIISA. Uskon.
  PIRKKO. Otathan sinä sitten minut oikein vakituisesti sitä hoitamaan?
  ANNA LIISA. Ei, Pirkko, jos lapsen saan, itse minä sen hoidan. En usko
  kenellekään.
  PIRKKO. Mutta sillä välin kumminkin? Et suinkaan sinä alituiseen voi
  istua sen ääressä. Ja minä sitä kyllä hoitaisin yhtä hyvin kuin sinäkin,
  ehkä vähän paremmin vielä, minä kun niin paljon pidän pikkuisista
  lapsista. Mutta sinähän niitä et ole kärsinyt tähän saakka ollenkaan.
  ANNA LIISA. Mistä sen tiedät?
  PIRKKO. Siitä tiedän, kun sinä et tahdo pieniä lapsia nähdäkään. Et
  mennyt katsomaan Ristolan Elsaakaan, vaikka emäntä niin monasti pyysi.
  Ja kerran kun emäntä väkisen pani hänet syliisi, niin sinä ihan pelkäsit
  ja olit vähällä pudottaa lapsen lattiaan, mutta emäntä arvon ehti
  siepata hänet kiinni. Silloin juuri sanoivat, että saapas nähdä, jos
  Jumala sille itselleen lapsia antaa, kuinka se niitä hoitaa.
  ANNA LIISA. Niinkö sanoivat?
  PIRKKO. Niin justiin sanoivat. Mutta minä ajattelin itsekseni, että
  olkaahan huoletta, kyllä minä Anna Liisan lapset vaalin.--Se sitten on
  somaa, kun ne oppivat puhumaan ja sanovat minua tädiksi. »Pirkko täti,
  Pirkko täti, ota 'ylliin.» 'Ylliin' se sanoi Ristolan Elsakin, ei
  osannut sanoa ässää.
  ANNA LIISA. Etpä sinä pidäkään varalta siellä ikkunassa, Pirkko.
  Katselet vaan tänne. Nyt jos Husso onkin puikahtanut ohitse, ettet ole
  huomannutkaan.
  PIRKKO. Eikä ole puikahtanut ohitse. Minä siitä vastaan.
  ANNA LIISA. Mutta sieltä kuuluu puhetta.
  PIRKKO (kurkistaa taaskin ikkunasta). Niin, kuuluuhan sieltä, kun isä ja
  äiti ja Johannes tulevat.
  ANNA LIISA. Nekö ne ovat? Minä jo niin säikähdin. Muistatko sitten pitää
  huolessasi, Pirkko, ettei hän pääse tulemaan tänne tupaan, kun ne ovat
  täällä?
  PIRKKO. Muistan, muistan. Minä en hievahda tästä ikkunasta--taikka
  sitten vahtaan häntä tuolla ulkona.
  ANNA LIISA. Hyvä on. Mutta tee se niin, ettei kukaan huomaa.--Hiljaa! He
  tulevat. (Kortesuo, Riikka ja Johannes tulevat.)
  RIIKKA (kantaa vesiämpäriä ja asettaa padan tulelle). Vai niin te olette
  tuumanneet, että ensi pyhänä kuuliaiset ja kolmen viikon perästä häät!
  Kuinka tässä vaan jouduttanee valmiiksi. Tuossa on Anna Liisallakin
  vasta kangas alulla.
  KORTESUO. Kyllä te joudutte, kun kiirettä pidätte. Mikäs siinä on. Ja
  ottakaa apua, ellette kerkiä itse kaikkea tekemään.
  RIIKKA. Niin kait sitä täytyy. Istu nyt, Johannes, minä panen pannun
  tulelle. Se kiehuu tässä yksin tein, kun keitän perunoitakin.
  JOHANNES. Ei minua varten suinkaan.
  KORTESUO. Keitä vaan kahvia. Hyvää se tekee meille muillekin.
  JOHANNES. Huomenna sitten menemme pappilaan, vai kuinka?
  KORTESUO. Niin kai, niin kai! Ja juomatavaraa pitää hankkia kaupungista.
  Muut tarpeet kyllä saadaan omalta kauppiaalta.
  RIIKKA. Vietetäänkö ne sitten kuinka suurellisesti?
  KORTESUO. No niin suurellisesti kuin ikinä vaan osataan.
  RIIKKA. Niinkö kuuliaisetkin?
  KORTESUO. Kuuliaiset ensin ja sitten häät. Kun meiltä Anna Liisa