Köyhäin aarteet - 9

sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin
kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti
muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaan häiritsisi sielumme uutteraa
askartelua! Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu
siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet,
joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta
muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi
huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle
tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja
surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vaan jonkun
vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa
huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa
nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin
voimiin, jotain lähteensilmää "toisesta maailmasta", josta voit sen
ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et
ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan
toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi
hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden
altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten
matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.
"Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme", sanoo
Emerson, "joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta
muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme
syvimmästä taivaan korkeuteen". Tämä on syvempi totuus kuin Emerson
ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä
jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.
Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen
toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka
ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä
ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin
suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat
hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa
takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi,
ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla on
kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä: onnettomimmilla ja
köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi
hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla
jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole
vaikea päästä niiden joukkoon, "joiden silmät näkevät kukkien peittämän
maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin",
ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin
näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme
kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden
suuri ihmeellinen pääjohde.
Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden
alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa.
Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää
näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden
raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes
anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään,
sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi
kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen
suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava
hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä
kohoamaan korkeuksiin, joilta eivät voi pudota ja joilta ruma teko
putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin lähtöäänkin
eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään
lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä
ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin
kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun
siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan
edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine
aarteilleen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä
sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa
onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien
valossa. Kun siten rakastaa, ei eroita toisistaan kauneutta, joka
muuttuu rakkaudeksi, ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä
tiedä, missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa.
Kun siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat
meidät haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa
samaa sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin _angelus
unicus_, enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten
rakastaa, huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä
enkelissä, joka kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. --
Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta
todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan
loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja
kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä
kauniiksi kuin vapautettu sielu. "Ellet sen liikutuksen valtaamana,
minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää", sanoo näistä puhuessaan
Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt
lähimmäksi jumaluutta, "ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen
julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi
katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä
mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin
vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei
kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut
kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta
kauneudesta..."