Kalevalan laulumailta: Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa - 13

vaivaloisen taipaleen kuljettuamme pääsimme puolentoista penikulman
päässä olevaan Suureenjärveen, joka on korkealla äsken mainitulla
maanselällä.
Siellä olimme yötä talossa, jonka väki järjestään oli vanhinta vieroa.
Tämä uskonsuunta on Vienan Karjalan pohjoisosissa vallitseva, ehkä
siitä syystä, että ne olivat lähempänä Tuoppajärven saarella salassa
elelevää ja vaikuttavaa starovieroluostaria. Tylyä vainoa paeten oli
saareen tullut munkkeja Aunuksesta, perustanut luostarin ja saanutkin
siinä kauan rauhassa elää, kunnes asia tuli viranomaisten tietoon
ja luostari hävitettiin. Mutta rahvaasta ei vanhaa vieroa voitu
pois juurruttaa, ja se halveksi yhtä syvästi "oikeauskoisia" kuin
luterilaisiakin. Molemmat olivat heistä "mieroa", molempia kohdeltiin
saastaisina. Mierolaiset eivät varsinkaan saaneet syödä samoista
astioista kuin vanhan vieron tunnustajat, vaan heitä varten oli
erityiset "mieron stautshat", jotka etenkin ennen tahallaan jätettiin
pesemättä ja likaisiksi ja monesti tuotiin navetasta. Eräs arvoisa
Uhtuen isäntä muisteli vielä, kuinka hänelle oli täällä pohjoisen
puolessa sukulaistalossakin, jossa hän nuorempana kävi vieraissa, tuotu
ruokaa likaisella kupilla, joka suoraan navetasta kannettiin hänen
eteensä. Nyt olivat nämä tavat jo jonkun verran lauhtuneet; vaikka
luultavasti vieläkin pidettiin tarkkaa lukua siitä, etteivät astiat
sekaantuneet, olivat ne toki moitteettoman puhtaat. Mutta talon vanha
isäntä pani kovin kysymykseen, tokko meitä voitaisiin vierashuoneisiin
laskea, arvellen meidän ne pakanoitsevan tupakansavulla. Sitten
olisi suuri työ niitten puhdistamisessa. Mutta miten hän päänsä
ympäri tuumasi, niin pääsimme kumminkin, ja hyvässä talossa yömme
vietimmekin. Olimme useinkin puheissa näistä vieron käskyistä ja
koetimme selittää, ettei niissä voinut olla mitään järkeä. Eiväthän
vierolaiset muutoinkaan karttaneet mierolaista seurustelussa vaan esim.
avioliittoja solmittiin ristiin rastiin ollenkaan kysymättä, oliko
puoliso mieroa vai vieroa. Mutta sitä he eivät käsittäneet, pitivät
vain tiukasti kiinni vanhasta tavasta.
Suurestajärvestä astuttuamme jonkun matkaa tulimme vaaran korkeimmalle
kohdalle, ja sinne näkyi, vaikka vielä puolentoista penikulman päässä,
laajaa siintävää Tuoppajärveä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Yhtenä
saattajana oli meillä nyt vilkas mustapartainen mies, joka näytti
korkeintain neljänkymmenen ikäiseltä, mutta jolla harteillaan olikin
-- seitsemänkymmentä vuotta. Reippaasti hän kantoi raskaan taakkansa.
Penikulman astuttuamme tulimme joelle, joka laski Tuoppajärveen, ja
sitä sousimme Valasjoen kylään, joka on aivan selän rannassa.
Niinkuin meri se levisi eteemme, silmä ei erottanut rantaa kaosta
eikä vastapäätä idästäkään. Ihastuimme näköä ja nousimme maihin,
sitä rauhassa katsellaksemme. Valasjoen kylä on pieni kalastajakylä,
somalla paikalla, rannat täynnä talaita ja kuivaustelineitä.
Tuoppajärven kylät kukin kulmallaan elävätkin suureksi osaksi tämän
mainion järven kaloilla. Kalavesiä on riittävästi jokaiselle. Ne ovat
siksi etäällä toisistaan, etteivät ole kaikki enää samaa kansaakaan,
sillä järven eteläpäässä jo puhutaan toista kielimurretta, joka,
samoin kuin Kuittijärvilläkin, pehmentää semmoisia kirjaimia kuin
s, n, l. Pohjoispää, joka puhuu kovempaa murretta, sanoi niitten
"njätshäyttävän" puheessaan. Tässä sanassa itsessään on heti ensi
kirjaimessa tuo pehmennys eli "muljeeraus".
Veneet olivat täällä toisen malliset kuin Kuittijärvillä, lyhyet,
leveät ja korkealaitaiset, jota vastoin Kuittijärvillä jokiveneen malli
on yleinen. Siitä paikalla näkyi, että Tuoppajärvellä täytyy taistella
ankaria aaltoja vastaan. Nyt oli kuitenkin aivan tyyni, koko ulappa oli
sileä kuin peili. Kuitenkin ulkonimme arkaillen aavalle pinnalle, sillä
hyvin äkkiä näillä vesillä toisinaan myrskyt yllättävät. Mutta toiselta
puolen oli Tuoppajärven vedellä semmoinen kirkkauden lumous, että sitä
katsellessa kammo häipyi. Missä vain pohja oli vähänkin likellä, se
näkyi niin selvään, kuin ei olisi välillä ollut mitään, tyhjää vain.
En ole missään muualla nähnyt niin runollisen ihanaa, hopeista vettä,
kuin tässä laajassa järvessä. Sen puhtaus oli niin hurmaava, että sitä
hetken katseltuasi katselit kaikkea, rantoja, hiekkoja ja vaarojakin
suuremmalla lemmellä. Mutta rannat ovatkin pohjoispäässä kauniit. Sillä
puolella lähestyvät järveä melkoiset selkoset ja vaarat, vaikka niillä
onkin rauhallinen loivuus, eikä tunturimaiseman jylhyyttä. Kun olimme
soutaneet selälle, niin alkoi oikealla puolella, keskellä selkää, näkyä
saari, jossa ennen oli tuo kovan onnen luostari. Saari on jotenkin
laaja, penikulmaa pitkä. Vähitellen alkoi vedestä nousta vastarantakin,
ja kun sää pysyi hyvänä, niin pääsimme seikkailuitta Kiestinkiin.


LÖNNROTIN MATKA POHJAN PERILLE V. 1837.

Seitsemännellä runonkeruumatkallaan Lönnrot lähti tutkimaan niitten
seutujen runorikkautta, jotka olivat Uhtuen pohjoispuolella. Hänellä
ei tosin ollut varmoja toiveita siitä, että siltä puolelta runoja
karttuisi, mutta ei kuitenkaan voinut jättää pohjoisia seutuja
käymättäkään, sillä olihan mahdollista, että siellä, vielä etäämpänä
sivistävistä vaikutuksista, olisi säilynyt semmoisia runoja, jotka
olivat muualta hävinneet. Uhtuelle saakka hänellä oli, niinkuin jo
olemme maininneet, ylioppilas Cajan seuranaan; mutta siitä eteenpäin
hän jälleen matkusti yksin. Lönnrot oli seuranrakas mies ja
haikealta hänestä sen vuoksi tuntui ero matkatoveristaan. Cajanille
kirjottamassaan kirjeessä hän sanookin:
"Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti
kamalalta. Sitä ikävätä en voi 'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä.'
Olen usein ennenkin Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä
en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä
veet silmiini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt,
jos olisin kehannut ja jos toisella puolen ei himoni olisi vetänyt
minua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä
seuvuin kerta käyvä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toiste en
enää pääsiskään."
Matka tosiaan kävi saaliin puolesta köyhemmäksi ja vaivoista ja
vaaroistakin runsaammaksi kuin ainoakaan Lönnrotin aikaisemmista
retkistä. Ehkä kirjeen alakuloiseen sävyyn vaikutti pettymyskin,
kun hän nyt, yleisillä varoilla kulkiessaan, sai mielestään entistä
vähemmän aikaan. Kirje on nimittäin Kuusamosta kirjotettu; Lönnrot
oli jo silloin todennut, ettei Kuittijärvien pohjoispuolella ollut
saaliista toiveita.
Seuratkaamme Lönnrotia tälle retkelle, ja sitäkin suuremmalla syyllä,
kun hän kulki seutuja, joissa sen jälkeen harva on yhtä tarkkaan
matkustellut. Matkalla hän piti päiväkirjaa, johon hän runojen
puutteessa entistä tarkemmin merkitsi muistoon havaintojaan ja
matkakokemuksiaan. Hänen ripeytensä muistikkeiden tekemiseen on sitäkin
ihmeteltävämpi, kun matka tapahtui myöhään syksyllä ja talvella ja
kaikkein köyhimpien ja ynseimpien seutujen kautta, pakkasessa, liassa
ja leivän puutteessa, sanalla sanoen oloissa, jotka joka suhteessa
olivat omiaan mieltä masentamaan.
Uhtuesta Lönnrot matkusti hevosella Ohtaan, niinkuin jo tuonnoin
mainitsimme. Oltuaan Ohdassa yötä hän seuraavana päivänä jatkoi matkaa
Pistojärveen ja viipyi siellä pari päivää, mutta ei tavannut mitään,
jota olisi kannattanut muistoon kirjoittaa. Pistojärvestä hän kulki
edelleen Suvannon kylään, joka on kauempana pohjoisessa, Pistojoen
varressa.
"Suvannolta tänäpänä oli kaha'päinki mieleni, taikka Kuusamon kirkolle
taikka Pyhään saareen. Ikävöitsinpä taas hoti vähäksi ajaksi Suomen
puolelle päästä, vaan toisin puolin katsoin sopivaksi sitä ennen
käydä Tuoppajärven kylissä kuulustelemassa ja keralla pyhäin miesten
ja naisten asuntoa silmäämässä. Sillä matkalla ei toki menne'kän jos
korkeimmaksi 3 viikkoa ja niin toivottavasti pääsen joulua Kuusamossa
pitämään."
Suvannolta matka piti Makariin, ylen köyhään kylään. Huoneet olivat
niin kylmät, että kynä ei tahtonut hyppysissä pysyä. Köyhyys niin
suuri, että Lönnrotin kortteritalossa "akka vasta pääsi tähkiä olesta
veitsellä leikkaamasta, josta rokkaa keitettiin"...
"Tässä kylässä ei nouse, kun kaikkinensa 3 savua, niistäki yhden talon
asukas mennä kesänä Kuusamosta Suomen puolelta tullut. Siinä kävin
vast'ikänä ja oliki ilahuttava nähdä siinä meiän tapaan elettävän,
vaikka oliki siinä eräs rosvonnäkönen venäläinen yötymässä, jolta hyvä,
jos huomenna pääsen rauhassa kulkemaan. Talossa, jossa nyt kirjottelen
muun väen nukkuessa, vasta kerrottiin, hänellä parahillaanki rosvottu
takki päällä olevan. Häneltä kuitenki vaihoin itselleni hyvän
puukon, josta annoin kaksi kouraa tupakkaa" ... "Vaikiampata
yötä en ni konsa muista viettäneeni, kun mennehen yön tätä 30:ttä
vastaan Makarissa. Pirtti, jossa ensin kirjottelin, oli vilu, ettei
arveltavasti ollut nukkumaan rupiamistana. Sentä ni menin toiseen
taloon Suomen eläkkään luoksi, jossa tiesin vähä lämpimämmän olevan.
Siellä kyllä sain pienen taljan allani, vaan peitettä ei ni mitä.
Omalla haljakallani koin peitellämätse, vaan ei tahtonut riittää. Vähä
siinä kyllä nukuttiin koko pitkässä yössä. Ja kaiken yön puhu tuuli
kovasti ikkunoihin paahtamalla. Ei millä ole nämät Venäjän pirtit meiän
pirttilöihin verrattavat. Esinnä on heissä paljon ikkunoita ja likellä
toinen toistaan, ettei tuulen liikkumatonta paikkaa lahitsoilla. Myös
on lattia korkialla maasta ja siitä käy yhtäläiseen tuulen henki."
Lönnrotilla oli vain kevyet vaatteet, kun ei voinut paljon painoa
mukanaan kuljettaa.
Makarista hän hiihti puolen penikulmaa Tuhkalaan ja sieltä moniaan
virstan edelleen Iljalaan, jossa oli yötä.
"Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin
kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi
suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen peninkulman, vaan
joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan
halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan
suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin
kuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän
miehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen
eteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin
piti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksi ruveta,
vaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki
perille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis
kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa
mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun
odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet.
Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut
toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan
päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita
kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen
slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Horna pappi kysyi,
ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni
venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman
paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä,
vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o.
kreikan) kieltä."
"Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli vieroa, joksi uskontoa
täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni
vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta
kuuluu, ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan
muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla
eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli
uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa
olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin.
Sen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla
Kieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on
ylen suuri lääni allansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka
pienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä
ja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa
pitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän
virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku
vapaaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa.
Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle
esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja
hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa
maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa
papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin
uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin
millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on
proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla."
"Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin
kaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä
seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä
poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan
meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville
myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin
palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat
jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa
apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän
toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat
matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki
työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin
Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi.
Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota
mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista
erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin
moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä
seuduin, huoneet siki saki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan
kiinni, ei paljon väliäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä
kirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän
sanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista 'Pyhästä Saaresta'
miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenkin
moittivat vähäksi. Mitä näillä 'pyhillä naisilla' muutaki työtä, paitsi
jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia
tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet.
Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat
minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan.
Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki
herrasväen sukua. Nuoremmat 'pyhät naiset', joiksi Jaakkosen tyttäret
ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä
laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki.
Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään."
"Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8
venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa
monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on
järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen
isoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman
pituinen ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Iltapimeä oli
minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti,
mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin,
missä täällä voisi yömajan saaha, ja hän johdatti minun luostarin
päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka
kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet
osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies,
asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä
viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä
kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani
pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa, eikä latinakaan kuulunut
niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan
venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja
käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten
yön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka
seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat
olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka
kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki
syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedustelijaksi, jota on parempi
karttaa kuin kohdella."
"Majahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa,
vaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessa
usiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minulle
levitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkuni
tyynyksi saatua. Muita maamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla ja
kuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikalla
kuleskelevan. Muutaman näitten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa,
kun ei oll'ukan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänki
puolella usiammissa paikoin, käyvät semminki matkoilla aina puukko
vyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä on
tapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kären
puolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pää
neljän tuuman."
Sikäläisistä tuttavuuksistaan kuvaa Lönnrot varsinkin erästä Koljolasta
kotoisin ollutta porovarasta, kertoen kaskuja hänen ovelista
keinotteluistaan.
"Edellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty,
kuuluu aikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillä
rajaseuduilla. Enimmästi oli Ruotsin (Kuusamon, ja Kiannon) poroja
varastanut, josta häntä emme kuitenkaan voi erittäin moittia, sillä
Venäjän puolella ei ilmankaan näillä seuduin ole poroja. Muutamanki
kerran puikahti ulos metsästä, leikkasi paimenten havatsematta poron
raidosta ja lähti kotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroa
kaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan otti kengät omista
jaloistaan ja puki peuran takajalat (kengitti), terät taas kannan
puoleen sitoen. Poro takajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonka
tähen ei jää'kän näkymään kun takaisten jalkain jäljet. Niin laadittua
talutti kauniisti poron kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löi
lihoiksi ja söi suuhunsa. Poronpaimenet kyllä olivat havainneet poron
raidosta kaonneen, vaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kun
jälkiä ei minne näkynyt menevän."
"Toisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä,
näki poromiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylös
rannalta poroa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähden
keksi paremman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itse
suksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehet
kysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? -- 'Vastikään mentiin
tuonne.' -- Poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansa
jälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään."
"Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut,
rekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa
näki suksimiehiä jälestä hiihtävän. 'Mikäpä nyt esiksi', arveli,
'ainaki nuo minun yllättävät', kun oliki hevosella vaikia kulku,
suksimiehillä kevyt. Niin kuitenkin pääsi rannalle ennen suksimiehiä.
Vähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahutti
ruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestä
tultua alko surkialla äänellä voivotella, 'äkisti kohtauksen tulleen
(ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä'. Miesten
tuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikeaksi
tullen, laittivat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaan
tultua, johon paikalta ei ollutkaan kun eräs virsta, poroa ei ni
enää ollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosen
riisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vasta
toisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukalla
maata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottua
hypännyt lattialle sanoen: 'a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro,
akka?'"
"Monta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joilla
en tahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi."
Kauaa Lönnrot ei viihtynyt Saaren luostarissa:
"Yhen yön vaan olinki koko Saaressa", hän kirjotti Uhtuessa eronneelle
matkatoverilleen, "joka minusta enemmin oli rosvonpesän, kun monasterin
muotonen. Heti tultuani oli miehiä ympärilläni, jotka kysyivät, jos
minulla ei olisi viinaa myödä, johon kuuluvat kovin ahnaita olevan.
Sitte oli moniaalla, kun kuuli tohtariksi, samaa asiata kanssani
toimitettava, kun Vasken kamarissa Paanajärven piissarilla... Kirkossa
kävin kahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa.
Pimiä esti ikoniaki (kuvia) näkemästä, vähä niitä olisi ollutki
katseltavaa."
Saaresta Lönnrot matkusti Kuusamoon, viettääkseen omalla puolella
joulua. Matka kävi nyt osaksi toisia teitä, kyliä myöden:
"Vaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmen
talonen. Siinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saaha
ni mitä ruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaan
kun pyysin minäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasi
emäntä: 'anna vieras esinnä syö, jos mitä jää'. Sitte syötyämme
meni kyytimieheni kylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteli
ilta-askareitaan. Niin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuun
ja aion huvikseni vetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin koko
yömajani menettää. Emäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipun
suustani saaha, tunsi savun ja sano: 'ettekö ole tupakkaa juoneet? jos
vaan tupakkaa juotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissä
olemaan'. Olisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitä
paremmat. Muutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkia
elämä: ei ni mitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasiki
lähtiä Skiittaan sanoen: 'eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!'
Skiitassa nimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25
ruplaa vuoessa, jota kuitenkin moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Oli
sinne muuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänellä
oli poika Saaressa raatajamiehenä."
"Koko Käpälin kylä ilman kuuluu poronvarkaita täynnä olevan. Toinen
toisensa porot ovat jo niin tuiki syöneet, ettei kuulu enää ni mitä
syötävätä niistä olevan. Ei sanottu päälle kahen talon koko kylässä
olevan, joissa matkamieskän saisi omansa liikuttamatta pitää. Ei
paljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan kylää, johon sitte tulin.
Erähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli siinä kasakkapaimen kesän
yli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä sairaaksi tullut. Kuisma
rupesi tohtoriksi, anto keittää vettä ja valo kiehuvaa vettä ratin
läpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli arvattavasti ja sitäpä Kuisma
toivoki, koska sillä tavalla pääsi hänelle kesän palkkaa maksamasta.
Saman Kuisman satun minäi näkemään, sulokielinen, liukas mies oli ukko."
"Makarissa eli eräs Kuusamonki mies akkanensa ja kolmine lapsinensa.
Hän oli tänne muuttanut täällä paremmin rauhassa saaha poroja
varastella ja syöä."
"Suvannolla on Roton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevan
aitta täynnä liikuttamatta. Vaan niitä ei liikutaan, ostaa uutta
Kieretistä sekä syöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteen
en ni ole kuullut, jos lienevät kunniallisesti rikastuneet, vaan
usiammista muista kuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen,
että ampuvat kaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaa
ollut. Nämät olivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet ja
kun luulivatki jo kaukana kylästä itsensä olevan, tulen tehneet,
siihen nukkuneet. Niin näkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat...
Niin sanotaan Larin veljesten sillä tavaransa saaneen, että osiksi
pettivät Moskovan porvareita, joilta ottivat suuria velkoja ja
heittivät maksamatta, osiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissa
varastelivat, mitä käsiin sattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaan
Suomen talonpoikia pettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillä
rikastuneen. Oli niistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuulu
ni mitä voivan siinä asiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullut
semmoinen, että Joukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittain
veloistaan, vaan joka ei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsumman
onpi? Muien rikkauesta olen myös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koska
pettäjän tavalla aina ovat alun saaneet ja maakunnan vääryttämällä eli
rasittamalla enentäneet. Suvannolta kyyitsi eräs akka minua ensinnä
Närhiin ja siitä meiän puolelle rajoa Multijärveen. Akan kanssa
tielläni piin paljonki pakinata erinomattain vieroon koskevista, joissa
hän oli hyvin typerä. Ei ni tiennyt. Jumalan 10:stä käskystään mitä.
Kun toinen elo kohtasi minua taas rajan poikki päästyäni. Olinpa kun
kotona. Täällä olen nyt asunut viisi neljännystä kirkolta eräässä
talossa, jonka vanha muori aikonansa on mamsellista talon emännäksi
ruvennut. Voi jos niin useinki rupiaisivat. Ainaki olen havannut
semmoisten taloin paremmin kun muien voivan. Ja vielä siitä lähtisi
talonpoikain hyväksi aina enemmin oppia kun muulla tavalla herrasväeltä
ottavat. Tämäki mainittu muori kehu heillä ei ruunulle ei muille velkaa
olevan. Tässä olen nyt kolmatta viikkoa selvään kirjotellut arvuutteita
ja muita kirjotuksiani."
Näin masentavaa laatua olivat siis ne kokemukset, joita Lönnrot kohtasi
Uhtuesta pohjoiseenpäin matkustaessaan. Runoja tuskin ensinkään
ja vähän muutakaan kirjotettavaa ja kaikenlaisten pettymysten ja
rasitusten lisäksi tutustuminen siveellisessä ja aineellisessa
viheliäisyydessä elävään rahvaaseen, joka kovin paljon erosi
Kuittijärven seutujen rattoisasta ja vierasvaraisesta kansasta. Mutta
uudenvuoden jälkeen hänen piti lähteä jatkamaan matkaansa. Eikä hän
ohuista vaatteistaan ja huonoista kokemuksistaan huolimatta ryhtynyt
suuriinkaan lisävarustuksiin talvisydämen varalta, vaikka matka piti
Lappiin. Kuusamosta kirjottamassaan kirjeessä hän lausuu:
"Tähän asti olen tullut toimeen ilman turkkeja tai kauhtanaa, ja
luultavasti tulen niin toimeen koko talven, ellei se tule kovin kylmä.
Mutta uusi pitkä lievetakki kaiketi minun pian on tilattava, kun näet
nykyinen, johon puettuna minulla on kunnia kirjoittaa näitä rivejä,
jo alkaa käydä liian kuluneeksi. Saappaita minulla jo on kolmas pari
jalassani siitä kun sieltä kotoa läksin."
Saaren luostarin aikaisemmista vaiheista tiedetään, että [seuraavat
tiedot ovat "Karjalan kirjasta"] erakkolan eli luostarin syntyminen
johtui niistä uskonvainoista, joitten alaisiksi vanhauskoiset joutuivat
Nikonin uskonpuhdistuksen kautta seitsemännellätoista vuosisadalla.
Tämä uskonpuhdistus ei tosin käsittänyt muuta kuin kirkon ulkonaisia
menoja, mutta varsinkin Pohjois-Venäjällä sitä kiihkeästi vastutettiin
ja vastustusta johti Solovetskoin luostari, joka jo silloin oli
kohonnut melkoiseen mahtiin. Luostari ei huolinut käskyistä eikä
uhkauksista, vaan sotatoimet olivat tarpeen sen, samoin kuin useampain
muittenkin vanhauskoisten luostarien vastarinnan kukistamiseksi.
Niin kiihkeästi vanhauskoiset pitivät kiinni kirkonmenoistaan, että
he mieluummin kävivät kuolemaan, kuin hylkäsivät ne. Mutta yhtä
leppymättömänä esivalta pakotti heidät alistumaan. Ensimmäinen
sotaretki Solovetskoita vastaan raukesi tyhjiin, ja toisellakin
kerralla, jolloin sitä ahdisti suurempi sotavoima tykkien keralla,
luostari torjui hyökkäyksiä, kunnes piirittäjät petoksen kautta
pääsivät siihen tunkeutumaan 22 p. tammik. v. 1676. Monet puolustajista
silloin saivat surmansa, toisia karkotettiin, luostarin päämiehet
mestattiin.
Mutta karkoitetut munkit eivät luopuneet uskostaan sittenkään. He
kokoilivat eri paikoissa Pohjois-Venäjällä joukkoa ympärilleen ja
hallituksen lähettäissä sotaväkeä he sytyttivät luostarinsa palamaan