Kalevalan laulumailta: Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa - 06

Kun varsa ensi kerran valjastetaan auran eteen, pannaan jouhi pitkin
vakoa ja sanotaan: "Assu niin suorah kuin tämä jouhi on!"
Karjanhoidon avuksi ovat seuraavat vanhat taiat:
Lehmiä laskiessa on karja kierrettävä. Sen toimittaa kolme miestä.
Ensimmäisellä on oikeassa kädessään jumalankuva, vasemmassa palava
pakkuli; toisena kulkee vanha paimen, kontti selässä, torvi ja
vitsa kädessä; viimeisenä kävelee nuorin, kantaen pyssyä ja
hiilikoukkua. Kiertäminen tapahtuu kahdesti myötä, yhdesti vastapäivään.
Lähtiessä ammutaan. Toisin paikoin on kiertäjä nainen.
Ensi päivänä paimenessa ollessaan ei paimen saa ottaa evästä, sillä
lehmät rupeisivat makaamaan metsässä.
Paimenen ensikerran paimenesta tullessa pitää kastaa sekä paimen että
lehmät.
Jotta lehmät seuraisivat kellokasta, otetaan kellokkaan korvasta
vaikkua, vuollaan kappaleita kellosta ja niitä syötetään lehmille.
Jotta saataisiin tietää, onko elukka "metsänpeitossa", pitää ottaa
pitkiä heiniä ja nämät sitoa, yhdessä tukussa ollessa, parittain päistä
yhteen. Jos täten syntyy yksi ainoa vyyhti, on elukka metsänpeitossa.
Kun tahdotaan päästää elukka metsänpeitosta, pitää sitoa ruskealla
langalla kaksi mäntyä tien yli yhteen ja keskelle ripustaa kiukaasta
otettu kivi. Piessä (piru) tulee nyt ahtaalle ja päästää elukan
kynsistään. Laitos pitää käydä kolmen päivän sisään purkamassa, muuten
piessä alkaa laittajaa vaivata.
Karhua ei saa kirota eikä sanoa "karhuksikaan", sillä sen hampaita
rupeisi silloin kivistämään ja se rupeisi ankarammin karjaa
ahdistelemaan.
Äkäiselle lehmälle syötetään sen sarvesta vuoltuja muruja. Siitä se
lannistuu.
Kun keväällä saadaan kiimametso ja siitä keitetystä rokasta ensin
annetaan härälle, tulee tämä puskevaksi. Jos tahdotaan sitä puskemaan
maata, pitää turve heittää eteen.
Jos lehmä tallaa sammakon päälle, niin rupeaa se verta lypsämään.
Kun lehmää lähdetään ostamaan, otetaan nuora ja pujotellaan se kolmasti
kotiin jäävän emännän hian läpi ja kierretään patsaan ympäri. Otetaan
tuhkaa hinkalosta ja siihen sekoitetaan suoloja ja sekoitus kierretään
kolmasti patsaan ympäri. Ostettu lehmä mitataan; selkäranka kolmesti ja
kolmesti häntä. Nuora pujotetaan kerran jalkojen keskitse ja pannaan
sarviin. Nyt kulkee lehmä hyvin.
Metsämiehen tietoja:
Kun ansalla pyytäjä lähtee metsälle, pitää hänen panna kolme ansaa,
eikä katsoa niitä koko pyytöaikana.
Pyssyllä pyytämään pitää lähteä salaa, kenenkään tietämättä.
Kun toinen lähtee metsälle ja toinen ajattelee, kun sen näkee, jotta
"ammu sarves tyhjäksi, elä saa mitänä", niin ampujan onni pilautuu.
Kun oravan ammunnassa ei ala saada elävää, vaikka ampuu monta kertaa,
niin pitää, jos on saanut yhden, laatia tälle pajun kuoresta potuusat
(mäkivyöt) ja kiinnittää se kitujaan puuhun, niin siitä tulee pyssyn
pilaajalle paha, jopa voi kuolla.
Keärmehen verellä pitää pyssy voitaa, jotta sortaisi paremmin.
Vihaisen koiran saat, kun aukaiset siltä penikkana väkisin silmät ja
sitten kynsität sen etujaloilla pirtin perinurkkaa.
Jos tahdot ostaa koiran, niin kun tulet taloon ja rupeat ensi kerran
ruualle, jätä leivästä kolme ensimmäistä hammaspalasta ja käytä ne
kolmitse vasemman hian läpi, iske taulaan tuli rannalla, pane jokaiseen
palaseen hiven palavaa taulaa, palaset pane vasemman jalan päkielle ja
anna koiran syödä ne siitä. Koira siitä tulee niin rakkaaksi, että se
seuraa sinua aina uskollisesti.
Tärkeämmät ovat kalastustaiat, sillä metsästys on nykyaikoina
kalastukseen verraten vähäarvoinen elinkeino:
Nahkatsiukko (yölepakko) pannaan suureen kivekseen, joka on keskellä
parvassa. Käydään kolmesta riihestä kolme osran jyvää kustakin,
riihen isännän tietämättä, nämä ynnä nahkatsiukko pannaan kivekseen.
Tällä saadaan nuotta hyväonniseksi, kun ensi kerran vesille lähdetään
syksyllä tai keväällä.
Nuotan pilaus korjautuu, kun kolmesta kes'yön kannosta otetaan puuta
ja kolmesta ukon murtamasta tai muun luonnonvoiman kaatamasta puusta
kaarnaa, kolmesta muurahaispesästä kaivetaan muurahaisten tuomaa
murtoa, tullaan veneeseen ne kädessä ja laaditaan veneessä tuli käsissä
olevain kaarnojen päälle ja käytetään se kolmasti nuotan povesta läpi,
heitetään sitten tuli järveen kahden veneen väliin. Sillä se pila
päästetään.
Varastettu onki on paras ja lahjoitettu onki on parempi kuin ostettu.
Siima varataan siten, että metsässä kesäyön kantopuusta laaditaan tuli
ja sillä ongensiima, rysät, verkot savustetaan. Siitä pila lähtee pois.
Pilattu kalavesi parannetaan näin: Otetaan siitä kala tai useampia ja
ne poltetaan, otetaan tuhkat, käydään metsästä kaarna tuulen tai ukon
kaatamasta puusta, tuhka pannaan kaarnan päälle ja työnnetään järveen,
sanotaan: "Täss' on vesi kostintsaa, syö näitä, älä kalojasi."
Täydellä kuulla on parempi saanti kuin alakuulla.
Kun ensi kerran mennään verkkoja laskemaan, pitää ottaa vettä suuhun
siltä paikalta, johon ensimäinen verkko lasketaan. Kateiden katseet
eivät silloin pysty.
Sylkeä pitää onkimatoon, jotta lähtisi pois paha.
Tuuli tyyntyy, jos orvon päästä otetaan kolme täitä ja pannaan järveen.
Tuuli kiihtyy, jos muurahaisia kannetaan järveen.
Vuodenaikain ja ilmain enteitä:
Jos linnunrata on sakea, tähtiä täynnä, tulee luminen talvi. Jos
pohjoispää on sakeampi, sataa lunta keväästä, jos eteläpää, syksystä.
Kun talvella jäät kohoilee, tulee hyvä vuosi.
Jos kevätjäät nousevat maalle, tulee karjalle rauhaton kesä.
Pääsiäisyönä käydään navetassa; jos lehmät rauhallisesti lepäävät, niin
ei kontio kesällä koske, eikä tarvitse pitää paimenia; jos lehmät ovat
levottomia, tulee rauhaton kesä.
Pääsiäisaamuna käydään katsomassa auringonnousua; jos se nousee ihan
iloisesti, leikittelee ja "pitää kisua puoleh ta toiseh", tulee hyvä
vuosi, hallasta ei ole pelkoa. Jos aamu on pilvinen, tulee huono vuosi.
"Toivo poarmaista keseä,
Mäkäräistä vuotta vuota,"
kaunis, lämmin olisi silloin kesä. Ukkosen ensi kertaa kuuluessa
sanotaan:
"Pyhä Ilja kormilitsa,
Yles touvot, kasvattele,
Ales lehmät lypsättele."
Jyrin päivänä (5 p. toukok.); ei saisi jyrytä; ukkonen käy kesällä
sitten hirveämmin.
Jyrinpäivänä juoksevat lapset koko aamun kello kädessä; lehmät siitä
tulevat paremmin kotiin.
Jyrinpäivänä ei saa syödä lihaa, sillä siitä "metsä" nousisi suurempaan
raivoon kesällä.
Jos hauin maksa on musta alkupäästä, tulee sadekesä keväästä. Jos se on
musta loppupäästä, tulee kesä sateinen syksystä.
Kun pihlajassa on paljon marjoja, tulee myöhäinen ja sateinen syksy.
Pitkää syksyä ja talvea ennustaa seuraava säepari:
"Syystä on sykysyn rusko,
Talven jatkuo keväästä."
Kun musta koira syö ruohoa tulee vihmasade.
Kun kissa alkaa seiniä, pöydänjalkoja y.m. kynsiä, tulee huonot ilmat,
tuiskut, tuulet tai sateet.
Muita enteitä:
Kun tytöt nikottavat, niin silloin heitä pojat mainitsevat.
Palmusunnuntaina ajetaan myöhempään makaajat ylös vitsoilla lyöden.
Virpoessa sanotaan:
"Virvon, varvon
Tuorehekse, tervehekse,
Vuuvekse vapoahakse,
Netälikse velkapeäkse;
Siula vitsa,
Miula kakkara."
Viikon perästä, pääsiäisenä, pitää virpojalle antaa kakkara.
Kun nainen saa lahjan, "kostintsan", niin hän tällä heti hivuttelee
ylähuultaan, että muka hapenet vastakin ennustaisivat lahjan tuloa, ja
että hän siis toistekin saisi.
Kun pieni lapsi venytäkse lattialla selällään, pää oveen päin, ennustaa
se kuolemaa hänelle itselleen tai muille talon asukkaille.
Kun kissa pesee silmiään, tulee taloon vieras.
Koira ulvoo talon paloksi tai jonkun kuolemaksi.
Huoneisiin pyrkivä kettu ennustaa tulipaloa.
Jos koppelo lentää talon katolle, ennustaa se tulipaloa. Sanotaan:
"Koppelo kojin kavokse."
Kun metsot pakkautuvat huoneisiin, ennustaa se jonkun henkilön kuolemaa
talosta. Sanotaan: "Metso miehen peän menokse".
Joka saa oudon kalan, sen talosta kuolee sinä vuonna isäntä tai emäntä,
tulee tulipalo tai muuta onnettomuutta. Oudolla tavalla saatu kala
samoin merkitsee suurta vahinkoa.
Niinikään harvinaisen iso kala tai ruton paljon kaloja on kuoleman
ennustus joko saajalle tai hänen talonsa asukkaille.
Vainajat:
Kun sairas kauvan läsittyään rupeaa kuolemaa tekemään, viedään hän
"rikkojen" (olkien) päälle peräsoppeen jumalankuvien alle. Alle
ei anneta vaatteita ollenkaan; omat vaatteensa saa sairas pitää
päällään. Jos nyt henki ei ala kyllin "terävään" lähteä, vaan sairas
"muokkautuu", on henki "karkautunut". Loppua jouduttaakseen menee joku
pirtin ylisille ja juuri sairaan kohdalta losauttaa kattolautoja kolme
kertaa.
Kesäiseen aikaan pannaan rikkojen alle kolmesta rajapientaresta
nyhettyä heinää: se jouduttaa loppua.
Kuolinkoston täytyy olla kotona valmistetusta valkeasta vaatteesta,
langat värttinällä kehrättyjä. Kuolinkoston laittaa jokainen eläissään
itselleen. -- Nuori polvi ei enää noudata tätä tapaa.
Ruumislaudaksi otetaan lauta sarajan, kornitsan tai pirtin päältä.
Arkun valmistuttua pannaan ruumislauta arkun pohjalle. Toisin paikoin
viedään se haudan päälle.
Kuolleen arkku, "kropu", valmistetaan sarajan, kornitsan tai pirtin
päältä otetusta parhaasta laudasta (kattolaudasta). Tekijöille
itketään. Lastut pitää samana iltana järvellä polttaa.
Kun ruumista lähdetään viemään ulos pirtistä, paiskataan hiili- tai
patakoukku sille paikalle perälautsaa, jossa ruumis pestyä makasi.
Lyödäänpä vielä naulakin perilautsaan. Näiden tointen kautta estetään
vainajaa sukulaisille kummittelemasta.
Kuolleen pesuvettä ei saa kaataa tanhualle.
Kuolleen päälle ei saa tipahtaa kyyneliä, ei hautaankaan. Nämä näet
kypeniksi muuttuneina polttaisivat häntä "tuolla ilmalla".
Lapsen kuollessa ei äiti saa olla läsnä; lapsi kauvemmin kiusautuisi.
Sillä aikaa kun ruumista viedään hautaan, pesee pari naista pirtin
"vesivihkolla." Saippuaa ja hiekkaa ei saa käyttää; vainaja rupeisi
silloin vaivaamaan ja pelottelemaan. Hiekka kynsisi "poloiniekan"
selkää.
Vanha ruumis kannetaan haudalle pirtistä otetulla päreorrella, joka
sitten jätetään haudan päälle pystyyn; obresa kiinnitetään tähän.
Kuollutta hevosella haudalle vietäessä pannaan kesäkello hevosen
kaulaan. "Jumalan hyvie", leipiä, viedään mukana ja niitä ensiksi
annetaan perille (hautausmaalle) päästyä hevoselle, loput jaetaan
köyhille.
Vainajain "muistinpäivänä" viedään naapureista toisiin taloihin leipiä,
kukkoja, piirakoita, jotta naapurit rukouksissaan muistaisivat antajan
sukulaisia vainajia.
Stroitsana (helluntaina) keitetään huomeneksella suurimoista puuroa
maitoon, voita pannaan silmäksi. Kivikupissa viedään puuro haudalle ja
viejä kutsuu köyhiä syömään, itse ei maistakaan. Lusikoita on yksi.
Parannuskeinoja:
Ruokahalu paranee, jos kohoavan taikinakorvon keskeltä otetaan taikinaa
ja siitä leivotaan leipä, joka paistetaan hiilillä. Tämä pitää ensin
pujotella oven rivan ja kierteelle palaneen päreen karren kautta,
sitten vasta syödä. Hyvä on myös pureskella kylyssä hauvislihojaan.
Ukon taltat ovat hyviä päänkivistykseen, pistokseen ja mahatautiin.
Ensin ne pestään ja pesuveden juo sairas, sitten ne kuumennetaan ja
kipeitä paikkoja niillä painellaan.
Tapetun lehmän kynnet keitetään vasta kynttelinä. Rasva, joka silloin
saadaan, on hyvää palaneille.
Näärännäppy ("koirannäppy") poistetaan siten, että pyyhkäistään
leipäpalasella ja tämä syötetään koiralle. Näppy sitten vielä pitää
pyyhkiä hännällä.
Kuumennetulla karhun kynnellä, turvalla tai kämmenellä paineltua katoo
varmaan pistos ja mahatauti.
Kivistys- eli kolotustauti on aina jonkun sukulaisvainajan nostama.
Vainaja on lepytettävä uhrilla. Jos jollakin esim. on hammastauti,
menee hän, nähtyään unessa vaivaajan, tämän haudalle ja sanoo: "Heitä
pois kivistys, elä vaivaa enempi minua, mie annan siulle tuulipaikan",
tai jotain siihen tapaan. Jos pakotus lakkaa, sitoo parannut vaivaajan
ristiin 1/2-1 kyynr. pituisen, parin kolmen sormen levyisen tilkun
vaatetta, joka ei saisi olla punaista, vaikka sitäkin väriä käytetään.
"Tuulipaikkoja" ripustetaan teilläkin oleviin risteihin.
Jos on "hinkautunut" metsästä tai vedestä, niin pitää sairasta
prostittaa. Joku vanhempi henkilö on prostittajana s.o. takausmiehenä,
että sairas todella täyttää sen, mitä lupaakin. Ellei sairas sitä tee,
on takausmiehen lupaus suoritettava. -- Jossakin syrjäisessä paikassa
kumartelevat he maahan asti molemmat ja vanhempi lukee:
"Vesi (metsä) kulta kormilitsa,
Tule omies ottamah,
Pahojas parentamah;
Anna pois miun hyväni!"
Kumartelemista ei kukaan saa nähdä, toimi käy tehottomaksi sen kautta.
Kun vedestä tarttuu "hiimosti", pyydetään myös kala ja siitä
laitetaan kukko. Yhdeksää eriväriä tilkkua sidotaan kolmeen tukkuun
(joten tulee "kolme yhdeksää" tilkkua). Nämä tukut ja kukko sidotaan
punaisella langalla yhteen ja upotetaan järveen. Tämän lahjan nimenä on
"arpavalkiet".
Kun juo vettä kaivosta, avannosta tai järvestä, niin pitää ensin
liikuttaa pois alallaan ollut vesi, jottei hiimosti tartu, eikä tule
tauti. Kun saaviin otetaan kaivosta vettä, niin ensinnä kaadetaan vähän
maahan, jottei tulisi tauti.
Jos tahdotaan kulkutautia estää taloon tulemasta, pitää uunissa polttaa
tervakuppeja, kenkärajoja ja tervanahtureita. Näitä samoja aineita
polttamalla kylään tuopien teitten varsilla saadaan tauti estetyksi
kylään leviämästä.
Varahvontta kertoi velhon erään kerran parannelleen hänen silmiään
seuraavalla tavalla:
Silmä oli loukkaantunut niin pahoin, ettei hän nähnyt mitään. Hän
meni velhon luo. Tämä pani kylyn lämmitä ja sen joutuessa lähdettiin
metsään. Noita otti kolmen kannun padan mukaansa. Tuli tehtiin suolle,
lähteen reunalle.
Kolme leppäistä kattilapuuta asetettiin ristiin ja joka jalan väliin
lepästä tehtyjä vastoja. Padassa lämmitettiin vettä, sen jouduttua piti
Varahvontan jaksautua aivan alasti. Noita pesi ukon vedellä, pitäen
silmällä, että vesi juoksi pataan takaisin. Pestyä läksi hän viemään
metsään vettä, vaan ei saanut katsoa, mihin hän sen kaatoi. Varahvontta
pukeusi ja noidan takaisin tultua lähdettiin pois; kumpikaan ei saanut
katsoa jälkeensä. Kotiin päästyä mentiin kylyyn. Noita siellä kylvetti
Varahvonttaa lukien:
"Neitsyt Moarie emoni,
Rikas äiti armollini!
Kun juovuit joven takana,
Niin juovu jovesta poikki;
Satut aitojen perillä, 5
Kun kuulet hätäsen eänen,
Pakkohisen parkuossa,
Hätähisen huutoassa,
Tuos mulla simani siipi,
Vasta varjopuolissani, 10
(hyppii ja lyö vastalla)
Jotta kulmat puhki saisin,
Läpi reikamet repisin
Ihosta inehmisraukan,
Emon tuoman ruumisesta,
Vaivasesta vartalosta, 15
Ennen päivän koittamista,
Auringon ylenemistä,
Jotta saisi sairas maata,
Heikko henkesä levätä."
Viskasi vilua vettä päälle, vei sairaan vaatteet ulos, puisteli niitä
pihalla. Päälleen saatuaan Varahvontta oli valmis lähtemään. -- "Ja
kyllä se auttoi."
Huonommalla menestyksellä hän kerran oli kokenut uudenaikaisempia
parannuskeinoja. Varahvontan korvaan oli mennyt torakka. Se juoksi
siellä ympäri, ja hänelle tuli siitä suuri hätä. Elävää koetettiin
saada pois, jos millä keinoilla. Sorrattiin, rassattiin, kaadettiin
korvaan kuumaa vettä, viinaa, jos jotain, jopa elohopeatakin, jonka
hän kertoi tulleen ulos suun kautta. Mutta ei mikään auttanut, vasta
"pyhällä voilla" (siemenöljyllä, jota paastonaikana nautitaan voin
asemesta) saatiin elukka vihdoin pois. Mutta ukolta huononi kuulo siitä
elinajaksi.
Ei ihmettä, että semmoisten kokemuksien jälkeen manausta pidetään
tehokkaampana kuin uudenaikaisia rohtoja.
Suomenkin puolella elää vielä jos miten paljon taikoja, taikaluuloja
ja "merkkejä", mutta niihin ei meidän puolella enää uskota samalla
tavalla kuin rajantakaisessa Karjalassa. Meillä niitä enimmäkseen
pidetään pilana ja kertoillaan ajan ratoksi, naurun aiheena. Vienan
Karjalassa niistä vähemmän puhutaan, mutta niihin uskotaan enimmäkseen
niin yleiseen, ettei epäilyksen aate näytä mieleenkään juolahtavan.
Ne hiljaisuudessa hallitsevat rahvaan elämää, ja niiden tunteminen
ehkä selittäisi vaeltajalle montakin pelästystä, toraa tai muuta
mielenliikutusta, joka on hänen huomiotaan kiinnittänyt pirteissä ja
ulkosalla, mutta jäänyt hänelle arvoitukseksi.
Ainoastaan vähäinen osa tästä perintötiedosta oli se, mitä me satuimme
kuulemaan. Siitä varmaan paisuisi suuri kirja, jos kaikki saataisiin
kokoon.


RUNONKERÄÄJÄT.

Vienan Karjalan kylissä ja taipaleilla tulee tuon tuostakin
ajatelleeksi, että siellä kulkee klassillisella pohjalla. Tuosta
syrjäisestä ja etäisestä maasta, jossa niin harvassa valottaa
kylänaukeama, josta Suomi ennen tuskin mitään tiesi, sieltä nouti
Lönnrot Kalevalan syntysanat. Sieltä hän sai eepoksen puitteet ja
juonet, sieltä suuren osan sen sisällyksestäkin. Siellä suoritti
pääosan omasta runonkeräyksestään.
Tähän innon, toiveitten, ihailevan rakkauden työhön sen vuoksi mieli
tuon tuostakin palaa Vienan Karjalan poluilla, ne muistot yhä antavat
paikoille väriä, saavat vaeltajan katselemaan montakin lahonnutta
mökkiä samalla ihastuksella kuin etelän maissa jaloja vanhoja
marmoreita.
Vaeltaessamme yhdessä näissä seuduin aiomme sen vuoksi muistella,
missä entiset runonkerääjät ovat liikkuneet, sillä suuren työn
muistot lämmittävät mieltä ja saavat myötätunnolla ja mielenkiinnolla
katselemaan paikkoja, joissa emme aina muutoin huomaisikaan
mielenkiinnon aihetta. Palauttakaamme sen vuoksi ensinnä muistoon
pääpiirteet koko siitä runonkeruusta, joka Vienan Karjalan puolella on
tapahtunut.
Topelius vanhempi, runoilijan isä, oli ensimmäinen, joka keksi Vienan
Karjalan runsaat runoaarteet ja alkoi niitä kerätä. Eräät karjalaiset
laukkumiehet, jotka hän oli sattumalta tavannut, osasivat monin
verroin ehjempiä ja täydellisempiä eepillisiä runoja, kuin hän oli
sitä ennen omalla puolella tavannut. Tautivuoteen sitomana hän ei
päässyt rajan taa matkustamaan, mutta hän kutsui laukkumiehiä käymään
luonaan Lapuan Joensuussa ja sai siten niin runsaasti runoja, että jo
aikaisemmin heränneet harrastukset vanhain kansanlaulujen keräämiseksi
saivat mahtavan sysäyksen ja alkoivat kutoa yhä rohkeampia toiveita.
Julkaisemansa kokoelman viimeisessä osassa Topelius sen vuoksi sanookin:
"Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutama
pitäjäs Arkangelin läänissä, erinomattain nimitettävä Vuokkiniemen
pitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat ja vanhan urosväen jutut
vilpitönnä ja puhtaana. Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni, siellä
soipi vielä Kantele ja Sampo, ja sieltä olen myös parhaat runoni kyllä
monella huolella toimittanut. Ehkä lisäyksiä olisi sieltä toivossa
odotettavia, täytyy kuitenkin työni päättää. Jos ikää Jumala suopi,
mahtanevat nämät ja muut lisäykset edespäin ilmaantua."
Tieto, että jumaluustaruisia runoja vielä oli niin runsaasti Maanselän
takana, sai suomenkielten tutkijan Sjögrenin sinne lähtemään. Sjögren
oli ensimmäinen, joka sitä varten kävi itse Vienan Karjalassa. Hän
laulatti muun muassa Vuonnisen parasta laulajaa, Ontrei Malista, jo
v. 1825, kahdeksan vuotta aikaisemmin kuin Lönnrot. Mutta Sjögren ei
kokoelmiaan julkaissut, eikä niistä sen vuoksi Kalevala hyötynyt.
Kirkkoherra Fellman, joka keväällä v. 1829 matkusti Vienan Karjalan
kautta seurakuntaansa Suomen Lappiin, kirjoitti Vuokkiniemen
kirkonkylässä muistoon joitakuita runoja eräältä Venehjärven mieheltä.
Runoalue oli siis melkein koskematon, kun Lönnrot alkoi työnsä. Lönnrot
oli alkanut keräyksensä Suomen Karjalassa jo ylioppilaana ja oli
siellä jo laajalti liikkunut, ennenkuin hän pääsi Vienan puolelle.
Verraten vähän hän oli saanut varsinaisia eepillisiä runoja. Mutta
juuri ne viehättivät häntä enimmän, ja päästäkseen lähemmä pohjoista
runoaluetta hän pyrki ja pääsi Kajaaniin piirilääkäriksi. Milloin
aika myöden antoi, hän sieltä pistäysi rajan taa, kiersi milloin
lyhemmältä, milloin laajemmalta ja toi joka matkalta runsaat saaliit.
Vuokkiniemessä ja Uhtuessa hän tapasi parhaat laulajat, sieltä sai
johdon runoelman yhteen kutomiseksi; sinne hän yhä uudelleen palasi
kokoelmiaan täydentämään.
Lönnrot kävi Vienan Karjalassa ensi kerran v. 1832. Se oli hänen kolmas
runonkeruumatkansa. Nurmeksen kautta kulkien hän saapui Koivasjärvelle
rajan taa ja kulki Repolan, Roukkulan ja Miinoan kautta Akonlahteen
Kiitehen rannalle, mutta ei joutunut sillä kerralla pohjoisemmaksi,
vaan palasi Lentiiran ja Kuhmon kautta Kajaaniin. Neljäs matka,
tapahtui v. 1833. Se oli, huomauttaa A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpanolle
tärkein, vaikka saalis ehkä olikin myöhemmillä matkoilla runsaampi.
Tällä kertaa Lönnrot kulki Kiannan Hyryn kautta Kivijärveen,
ensimmäiseen rajantakaiseen kylään sillä kulmalla, ja kävi Vuonnisessa,
jossa hän laulatti kylän parhaita laulajoita. Vuonnisesta hän
Vuokkiniemen, Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja Kuhmon kautta
palasi Kajaaniin.
Viides matka tapahtui kevätkeleillä v. 1834. Se kävi Kiannalta
sydänmaitten kautta Lonkkaan ja sieltä edelleen Vuonniseen,
Jyvöälahteen ja Uhtueen. Kotimatka tapahtui taas Vuokkiniemen, Tsenan
ja Kivijärven kautta, mutta Kivijärvestä hän poikkesi Latvajärveen,
tavaten silloin pohjoisen runoalueen parhaan laulajan, Arhipan. Lopulla
samaa vuotta Lönnrot näyttää käyneen Repolassa, mutta siitä matkasta ei
ole tietoja.
Kuudennella keruumatkallaan Lönnrot samoili yhä laajemmalta. Hän kulki
huhtikuussa v. 1835 Kuhmon kautta Repolaan, sieltä Rukajärveen, pitkin
Tshirkkakemiä Jyskyjärveen, sieltä edelleen Uhtueen, Jyvöälahteen,
Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta Kajaaniin. Elokuun lopussa hän
samana vuonna näyttää käyneen Lapukassa, mutta tästäkään matkasta emme
muuta tiedä, kuin että hän sen eräässä kirjeessä mainitsee.
Näin oli Lönnrot kiertänyt Vienan Karjalan kaikki parhaat runopaikat.
Myöhemmin hän ulotti retkensä vielä laajemmalle, mutta kuta kauemmaksi
hän Kuittijärvien piiristä poistui, sitä niukemmiksi ja huonommiksi
kävivät runot.
Seitsemäs matka oli laajin kaikista, vaikkei saaliiltaan runsain.
Yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa Lönnrot syksyllä v. 1836 kulki
Kiannalta rajan poikki Lonkkaan ja Vuonniseen ja vaelsi sieltä edelleen
kyliä myöden Uhtueen, jossa viivyttiin enemmän aikaa. Edellisillä
matkoillaan Lönnrot oli kulkenut enimmäkseen omilla varoillaan, nyt
hänellä oli melkoinen apuraha ja vapautta piirilääkärinvirasta.
Runonkeruun ohella oli matkan tarkoitus kielellisten ainesten
kokoaminen. Niinpä Lönnrot nyt saattoi olla matkoilla kokonaista kaksi
vuotta. Cajan palasi Uhtuesta kotiin, Lönnrot vaelsi yksin edelleen,
kävi Uhtuen pohjoispuolella olevat yksinäiset salokylät, samosi
edelleen Tuoppajärven rannoille, vietti jonkun ajan Kuusamossa ja
retkeili sitten Pääjärven kautta Kierettiin. Runoja ei ollut paljoakaan
karttunut sen jälkeen, kuin hän Uhtuelta oli lähtenyt, matkavaivoja
sitä enemmän. Kieretistä matka jatkui Koudan ja Kannanlahden kautta ja
Imandrajärveä myöden Kuolaan, jossa Lönnrot viipyi kuukauden, tutkien
lapin kieltä. Suomen Lapin kautta hän sitten palasi Kajaaniin. Jonkun
ajan levättyään hän lähti matkaa jatkamaan, kulki jälleen Vuokkiniemeen
ja sieltä parempia runopaikkoja myöden etelään päin Repolaan ja Suomen
Karjalaan.
Siihen päättyi Lönnrotin runonkeräys. Vanhan Kalevalan hän oli jo
viidennen matkansa jälkeen saanut valmiiksi pääasiallisesti tältä
pohjoiselta runoalueelta keräämiänsä runoja käyttäen. Myöhemmillä
matkoilla saadut runot ja ne erinomaisen runsaat ja Kalevalaa
monipuolisesti täydentävät kokoelmat, joita myöhemmät kerääjät,
varsinkin Europaeus, toivat mukanaan eteläisiltä runomailta, tulivat
käytetyiksi vasta Uuteen Kalevalaan toistakymmentä vuotta myöhemmin.
Lönnrotin työtä jatkoi Vienan Karjalassa ensinnä M.A. Castrén, jonka
mielestä edellinen keräys kuitenkin oli ollut siksi täydellinen, että
hän enemmän kiinnitti huomionsa loitsuihin ja mytologisiin seikkoihin,
jotka voisivat Kalevalaa valaista. Castrén matkusti Repolan kautta
Miinoaan ja viipyi sitten jonkun aikaa Akonlahdessa. Akonlahdesta hän
tuli Vuokkiniemeen, laulatti muun muassa Arhippaa, kävi Vuonnisessa,
Jyvöälahdessa ja Uhtuessa ja sieltä retkeili edelleen Tuoppajärven ja
Pääjärven kautta Kuusamoon. Matka tapahtui v. 1839.
Tämän jälkeen matkusteli pohjoisella runoalueella Europaeus, joka
silloin oli nuori ylioppilas. Vielä niukemmin varustettuna kuin
Lönnrot hän talvella v. 1845 retkeili Kajaanista Kuhmon kautta
Roukkulaan, sieltä Muujärven, Tiiksijärven, Suurjärven, Kiimasjärven
ja Luvajärven kautta Akonlahteen, kierrellen kaikki Akonlahden
läheisyydessä olevat kylät. Akonlahdesta hän jatkoi matkaa Kontokin,
Kenttijärven, Kostamuksen ja Pirttilahden kautta Vuokkiniemeen,
poiketen sitten Suomen puolelle. Kiannalta hän jälleen palasi rajan
taa Vuonniseen, kulki edelleen Pirttilahden, Enonsuun ja Luusalmen
kautta Ala-Kuittijärven Luostesaareen, jossa Petri niminen tietäjä
eli. Yritettyään turhaan saada tältä runoja hän tuli Uhtueen, kulki
sieltä Röhön ja Ohdan kautta Pistojärveen, edelleen Tuhkalan ja
Kananaisen kautta Kokkosalmeen, Sohjenansuuhun, Kiestinkiin ja
Saareen, sitten Kiisjoen, Suolapohjan ja Kurjen kautta Paanajärveen,
Kemijoen rannoille, ja palasi Suopassalmen, Jyskyjärven, Piismalahden,
Kiimasjärven ja Miinoan kautta Suomen puolelle. Jyskyjärvestä häntä
käytettiin kruunun kyydillä Vienan Kemissä. Käytyään Kajaanissa
Lönnrotia tapaamassa Europaeus lähti eteläiselle runoalueelle, poiketen
ensinnä Repolan kyliin ja jatkaen sieltä matkaa Ilomantsiin.
Europaeuksen jälkeen saivat Vienan Karjalan runomaat olla
neljännesvuosisataa kenenkään kerääjän käymättä. Vasta kun aljettiin
vuosisadan jälkipuoliskolla valmistaa Kalevalan toisinnoitten
julkaisemista, huomattiin tarpeelliseksi jatkaa keräystä, koska
kokoelmat siihen tarkoitukseen olivat kylläkin puutteelliset. Uuden
keräystyön suunnitteli ja johti maisteri A.A. Borenius (Lähteenkorva),
joka sitä varten teki Vienan Karjalaan kaksikin laajaa matkaa, toisella
matkalla mukanaan A. Berner ja A. Genetz. Varsinkin toinen matka oli
laaja ja tulokset runsaat. Se osotti, ettei runosuoni ollut vielä
aivan ehtynyt. Retkellä kulkivat osanottajat enimmäkseen eri kyliä
myöden, yhtyen aina silloin tällöin. Paitsi Kiitehen vesistön asutuksia
ja Repolan puolta kierrettiin varsinaiset runoalueet Kuittijärvien
piirissä ristiin rastiin, tutkittiin Kemijoen varsi, etsittiin
pohjoiset seudut Tuoppajärveä ja Pääjärveä myöden. Tuskinpa jätettiin
ainoatakaan kylää käymättä, mistä vähänkin voitiin toivoa saalista, ja
toisissa kylissä käytiin kahteen kertaan. Keräystyö oli järjestetty
tieteellistä toisintojulkaisua silmällä pitäen ja oli siis kaikin
puolin perusteellinen. Matkalla otettiin selkoa sekä silloisista
että aikaisemmista runonlaulajista ja heidän elämänvaiheistaan ja
sukujuurestaan. Sen kautta muun muassa selveni, että suuri osa juuri
niistä suvuista, jotka ovat runoja laulaneet, on Suomen puolelta
muuttaneita.
Mutta ei mikään keräystyö voi olla niin täydellinen, etteikö aina
jäisi parsimisen sijaa. Niinpä ovat vielä myöhemmätkin kerääjät
tuoneet laajoihin kokoelmiin arvokkaita lisiä. Viimeinen kerääjä,
jonka kokoomia runoja on Vienan Karjalan toisinnoihin painettu, oli
tanskalainen Ohrt, joka v. 1906 kävi Akonlahdessa.
Runonkerääjää ei siis tuolla rajan takana kovinkaan oudostella,
ja laulujen laulamista kohtuullista palkkiota vastaan pidetään
luonnollisena asiana, missä eivät uskonnolliset epäilykset saa
asianomaista kieltämään tietojaan. Loitsijat useinkin pitävät lukunsa
salassa ammattisyistä, peläten niiden ehkä menettävän voimansa, jos ne
vieraille ilmaistaan.
Lönnrotin matkakertomuksista ja päiväkirjaotteista henkii vastaan se
toiverikas tunne, jonka elähyttämänä hän näki niin monet vaivat, kärsi
puutteet, poimi kansan povelta runokukkasia, joiden kauneudesta ja
olemassa olostakin muulla maailmalla oli niin vähän aavistusta. Se