Kalevalan laulumailta: Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa - 02

penikulmaa ja nousimme sitten maalle. Olisi ollut liian uskallettua
ajaa jokea pitkin Muhokselle ja siitä Muhosjokea edelleen, sillä tämä
pieni joki kuuluu olevan niin petollinen keväällä, että tulva melkein
vie jään jalkain alta. Poikkesimme sen vuoksi Maikkulan kohdalta joen
pohjoiselle rannalle ajaaksemme erästä oikotietä, joka metsäin ja
soitten poikki kulkien yhdytti maantien vasta kaukana Itämaassa ja
hyrynsalmelaisen matkatoverimme tiedon mukaan oli vielä kyllin luminen
-- ellei tulva jo ollut soille ennättänyt.
Metsissä huomasimmekin olevan lunta viljalta, mutta pahoin oli tie jo
pehminnyt, jalan täytyi ajaa koko matkan, ja hyrynsalmelainen kertoi
kokemuksestaan arveluttavia juttuja, mimmoista ylämaissa matkustaminen
on keväällä. Jokaiselta vastaan tulijalta kysyttiin teitten tilaa ja
vastaukset häälyivät niin kahden vaiheilla, että ne vain lisäsivät
jännitystämme.
Tie oli kai ollut talvellakin huononlaiseksi ajettu raskain kuormin,
nyt se oli vieläkin vaikeampi. Kun matkamme kulki melkein suoraan itään
päin, niin oli vasen puoli tiestä, johon päivä paistoi, sulanut paljon
enemmän kuin oikea ja tie siitä käynyt kaltoksi, niin että korkeata
kuormaamme täytyi kaiken aikaa hoitaa kaatumasta. Metsässä nykäisi tuon
tuostakin paljastunut juurakko tai risu, katkennut vesa arkkujamme, ja
kaiken aikaa täytyi miesten keikkua milloin toisella, milloin toisella
jalaksella, ettei kuorma kaatuisi.
Tuli vastaan matkamiehiä, jotka varottivat Sankilan takana olevasta
ojasta, se kun jo oli ylipuolisten soitten vesiä tulvillaan. Talossa,
johon poikkesimme, isäntä kehotti kiertämään ojan ajamalla hänen
halkotietään.
Ensimäisessä vesipaikassa kuorma horjahti syvään vasemmalle
jalakselle, mutta ei päässyt kaatumaan, kun ennätimme hypätä oikealle.
Jälkimäisessä, kauppiaan reessä, hääräsi neljä miestä oikealla
jalaksella, työntäen peräänsä ulospäin, minkä sitä suinkin riitti,
jotta reki pysyi tasapainossa. Kauppiaan kuormassa oli joltinenkin
määrä sokereita, joita oli varjeltava kastumasta. Hevosen jaloissa
pyrysi vesi, niin ettemme siitä nähneet muuta kuin rinnan ja pään.
Onnittelimme toisiamme toisella rannalla, kun oli onnellisesti yli
päästy, ja lähdimme edelleen ajamaan. Mutta vasta kotvan kuluttua
tulikin se halkotie, josta isäntä oli puhunut, ja pahin vesipaikka
olikin siis vielä edessä. Eikä tarvinnut kulkea kuin satakunnan
syltä, kun tapasimme ojan, jossa ryöppyi vettä vaikka uida. Ei
ajattelemistakaan, että siitä olisi yli päästy kuormain kastumatta,
jonka vuoksi poikkesimme isännän neuvomalle halkotielle. Se johti
metsästä aavalle suolle. Talvikeleillä jäätynyt tienselkä petti joka
askelella, milloin toisen, milloin toisen jalaksen alla, ja siitäkös
nyt alkoi hoivaaminen, sillä kahden puolen oli suolla lumen alla
pohkeisiin saakka vettä. Mutta miten hikoilimmekin ja ponnistelimme,
eräässä kohdassa kuorma väkisinkin ryösti ja kaatui tieltä lumeen ja
veteen. Ja siihen se jäi kyljelleen. Tie oli kupera kuin sian selkä ja
onnella, hevonen jos vähänkään ponnisti, niin upposivat jalat kohvan
läpi. Se hätääntyi, riuhtoi, rehki, oli riisuttava valjaista, ettei
kuorma selälleen kääntyisi vajottavaan hyyhmään. Kovin nyt olimme
pahalla mielellä. Mikä neuvoksi? Kiire olisi ollut, sillä soille, jotka
olivat aavoja kuin selkävedet, paistaa hellitti aurinko puhtaalta
taivaalta ja lämmin etelätuuli hautomistaan hautoi lunta, vesi kohosi
lumen alla yhä korkeammalle ja alavammat paikat uhkasivat pian olla
niin tulvillaan, ettemme pääsisi eteen emmekä taaksepäin. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin sitoa hevonen suon ränkkyyn ja kuusin miehin lähteä
kuormaa vetämään. Yksi hoiti aisoista, toiset vetivät sivuilta, pari
miestä takaa työnsi, valmiina hyppäämään kannakselle, milloin jalaksen
jälki petti ja painava reki pudota humahti toiselle tai toiselle
puolelle. Siinä ei saanut säästää voimiaan eikä vaatteitaan. Kesken
huutoa ja rehkinää paiskasi kuorma kyytimiehemme suulleen ojaan, josta
hän nousi ylös märkänä kuin uitettu koira. Taas vedettiin parikymmentä
syltä, raskaasti hinattiin, hikoiltiin, hoivailtiin, sotkettiin,
rämmittiin... tuli poikittainen oja eteen. Se ei näyttänyt pahalta,
mutta kohvapa petti ja pari miestä pullahti vyötäisiään myöden kohvan
alla solisevaan veteen. Mutta saatiin kuin saatiinkin kuorma ojan
poikki toiselle puolelle, jossa tie oli kuivempaa ja pohja piti,
ja siihen se toistaiseksi heitettiin. Kauppiaan kuorma oli vielä
toista vertaa raskaampi, ja sen vuoksi päätettiin lopultakin yrittää,
eikö sitä saataisi hevosella kulkemaan. Ojalle saakka se saatiinkin
onnellisesti, mutta siinä pohja petti ja ravakka hevonen suistui lumen
ja jään läpi alusvesiin niin syvälle, ettei näkynyt kuin päätä ja
häntää. Se oli päästettävä valjaista ja kuorma kongilla väännettävä
ojasta. Mutta yli saatiin kuitenkin molemmatkin, ja toisella puolella
saatoimme panna tupakaksi ja levähtää siinä tiedossa, että pahimmasta
oli päästy. Kaivettiin matka-arkut esiin ja vaihdettiin kevätahavassa
aavalla lumisella suolla vaatteet ihokkaita myöten.
Mikähän tässä niin riemastutti meitä? Seikkailu tietysti, jommoista
varmaankaan ei satu Etelä-Suomen teillä. Ja ihana säteilevä päivä,
hehkuvan sininen taivas, puhtaat värimehuiset metsänrannat, soiden
valkeat hohtavat selät ja salmet, pyhä kevät, tunto siitä, että
oltiin suuressa luonnossa, ja ajatus, että juuri näillä kevätkeleillä
oli ennenkin kuljettu samoilla asioilla siihen samaan maahan, johon
matkamme piti.
Tämä taival heitti meidät rautatienykyisyydestä luonnontalouden
alkuperäisiin oloihin.
Kuormaa täytyi soilla edelleenkin hoivata kuin juopunutta ja metsissä
niinikään. Mutta vedestä ei enää ollut hätää. Maa alkoi aaltoillen
nousta ja lumi yhä lisääntyä. Sitä oli Puolangan mailla niin runsaasti,
että talvitie oli vain kuin kova silta syvän, pehmeän lumen päällä.
Niinkauan kuin tämä silta kestää, ei ole hätää, mutta kun se läpeensä
suojaa ja alkaa pettää hevosen jalkaa, "polantaa", kuten täällä päin
sanottiin, silloin on kulku aivan mahdotonta. Jos tämä tapahtuu
äkillisellä suojalla pitkällä erämaan taipaleella, ei ole matkamiehellä
muuta neuvoa kuin ajaa tien viereen odottamaan joko pakkasta taikka
lumen sulamista ja hiihtäen käydä kylissä hakemassa ruokaa itselleen ja
hevoselleen. Näin meille toisesta reestä kerrottiin.
Alakuloisia, autioita maisemia olivat ne suot, metsämaat ja
rimpirantaiset erämaan järvet, joitten halki talvitie kulki. Harvassa
oli taloja ja harmaantuneita, vanhanmallisia sydänmaan kyliä, joissa
jäykkäluontoinen, suora pohjalainen kansa asui laajoja maitaan ja
poltteli tervojaan.
Olemme tottuneet pitämään näitä maita köyhimpinä nälkäperukoinamme,
ja köyhyyttä siellä varmaan onkin ja monasti siellä syödään olkea
ja petäjää; mutta on toisia vielä paljon köyhempiä, joille tämä maa
kelpaa kerjättäväksi. Taipaleella tuli nyt vastaamme heidän kuormiaan,
pieniä hevosia ja reslarekiä, joista tirkisteli nuorta ja vanhaa naamaa
kirjavien rääsyjen keskeltä. Ei erottanut, mikä oli vaatetta, mikä
resuista pussia tai muuta ryysyä. Kauaakaan ei tarvinnut puhutella
näitä matkamiehiä, ennenkuin huomasi, mitä väkeä he olivat: Vienan
karjalaisia vaimoja ja lapsia, jotka miesten kierrellessä Suomessa
kaupoilla ja leivän loputtua olivat lähteneet nälkäkuolemaa pakoon.
Niitä kulki paljon semmoisia kuormia, ja inhimillisyyden nimessä täytyi
talvitien varressa olevain talojen auttaa edes taipaleen poikki ja
antaa hevoselle heiniä, rahvaalle ruokaa, minkä varoista riitti. Ja
vaikka nämä mieron kiertäjät ehkä saivat monessakin talossa kuulla
tylyn vastauksen, niin luulen kuitenkin, että heitä koetettiin auttaa
kyvyn mukaan, ainakin sen verran, että pääsivät lähemmäksi merimaata,
jossa ovat varakkaammat eläjät. Toisissa taloissa heitä autettiin
auliudella, joka herätti kunnioitusta niitten harmaita seiniä ja
lahonneita, vinoon vääntyneitä pieliä kohtaan.
Edellinen vuosi oli rajan takana ollut täydellinen katovuosi, hätä
oli suuri eikä ulkoa päin apua vähääkään. Itkulla ja säälittävillä
seikoilla nämä matkamiehet kuvailivat kotoista puutettaan, ja näissä
valituksissakin esiintyi heidän puheenpartensa runous ja kielensä
kuvarikkaus. Ja vaatteiden huonoutta häikäisi näkemästä outo
ihmetyttävä punavärien runsaus.
Mutta näissä mieron kiertäjissäkin oli varakkaampia ja köyhempiä.
Kaikilla ei ollut hevosta, jolla kiertää apua anomassa, vaan moni sai
kulkea jalan, rämpiä penikulmia pitkät taipaleet henkensä edestä. Moni
oli niin huono, että oli matkalla sortua. Oli eräältäkin taipaleelta
löydetty pieni tyttö, jonka voimat olivat matkalla pettäneet. Hän oli
vaipunut tielle, josta kaupungista palaavat matkamiehet olivat hänet
löytäneet jäätävän unen horroksista, tunnottomana nostaneet kuorman
päälle ja tuoneet taloon. Siellä oli tyttö vironnut lämpöisessä
pirtissä ja silmät auki saatuaan ja hyväntahtoisia ihmisiä ympärillään
nähdessään paikalla puhjennut semmoiseen ilomielisyyteen, että
Puolangan vakaat emännät sitä vielä meillekin kertoivat ihmettelevällä
heltymyksellä.
Niin, vaikka ensimmäinen tervehdys oli niin säälittävän köyhä, oli
siinä kuitenkin samalla omituista rattoa. Meistä tuntui, että näiden
lumien, salojen ja soitten poikki ajoimme kohti maata, jolla kaikkien
kohtaloiden kovuudesta huolimatta yhä vielä lepäsi ammoisen ilon
rusotus. Sanotaan, että soitto on suruista tehty, ja suruja tällä
kansalla varmaan on ollut riittävästi runsaihinkin runoihin. Mutta
nyt käsitimme, että vaikka soitto on suruista tehty, elinvoiman se on
saanut ilon sykkivällä povella. Kun saavuimme Latvajärveen ja siellä
silmä vesissä kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin
hienonnettuja pahnoja, niin väjyi kuitenkin toisessa silmässä ilo,
emmekä säälistämme huolimatta tunteneet samaa synkkää masennusta, jonka
moinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus ei ole murtanut Karjalan
kansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin vielä rattoisa ja viehkeä.
Se on yhä runollinen ja maire. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaa
itseään iloisella mielellään... Runo on kuin onkin ilon lapsi, joka
murheestakin luo elähyttäviä voimia.
Kun lähestyimme Puolangan kirkkoa, muuttuivat seudut korkeammiksi
ja kirkolla vaikuttavaksi vaaramaisemaksi. Kelit alkoivat täällä
olla hyvät, lunta oli liikojakin, valkoisina hohtivat kukkulat ja
metsäaukiot vastasivat vielä kylmästi kevätauringon hyväilyyn.
Hiihtomiehelle siellä olisi ollut mainiot maat, mutta meidän matkamme
piti selänteiden poikki yhä vain idemmäksi. Maantie, jota nyt ajoimme,
kohosi korkealle vaarain päälle, ja niiltä avautui näköaloja yhä
etäisemmille vaaroille. Näkyivät Äylövaarat, Tuomivaarat, Paljakat,
Isovaarat ja monet muut, joitten kansa mainitsi saavan syksyllä
niskaansa aikaisemmin lunta kuin syvät alamaat. Kun vaarat lumettuvat
valkoisiksi, vihmoo Puolangan kirkolla vielä vettä. Ja niillä sataa
lunta vahvemmalta kuin alamaissa ja ankarain tuulien keralla. Talot,
joita oli selänteillä, olivat yhä vielä valtavien kinosten peitossa.
Tuulen alla saattoi kinoksilta astua huoneitten katolle, tuulen
puolella maa oli paikoin paljaana. Suotta ei näitä maita mainittu
talven pesiksi jopa hamassa Karjalassa saakka. Tiellä oli melkein
mahdoton päästä vastaantulijan ohi, tien sivussa tuskin hevosen jalat
pohjasivat.
Erään vaaran takaa avautui eteemme synkkiä saloja sepäävä syvänne,
jonka pohjalla Kiannan vedet juoksevat Oulujärveä kohti. Metsäin
yksinäisyydestä erotti Hyrynsalmen kirkon monien sudenvirstain
päässä, ja sinne kääntyi tältä kantavalta ja kauniilta näköpaikalta
matkatoveriemme tie. Me jatkoimme edemmäksi, kohti tummia kankaita ja
korpia, joita Kiannan puolesta siinti. Lumi tuntuvasti väheni alemma
laskeutuessamme, mutta maisema muuttui vielä yksinäisemmäksi. Vihdoin
saavuimme Ämmän ruukille, entiselle tehtaalle, jonka säilyneissä
asuinrakennuksissa metsänhoitaja piti kestikievaria -- saadakseen
joskus nähdä ihmisiä.
Kaukana olimme, mutta edemmäksi piti matka. Vielä oli sydänmaita
kulkevaa talvitietä yhdeksän penikulmaa Vuokkiniemen kirkolle. Ajoimme
kappaleen Kiantajärven alakuloisia selkiä, saavuimme Haukiperään,
sieltä Parvalan kylään, joka on korkealla vaaralla, halliten
näköalallaan Vuokin vesiä, ja aloimme nyt olla lähellä maanrajaa.
Moniaan yksinäisen metsäjärven jäällä ajoimme rajan poikki. Vaikka
olimme omalla puolella kulkeneet niin laajoja erämaita, niin pisti
kuitenkin heti rajalla silmäämme korkean metsän ja jykeväin latvain
rikkomaton piiri. Täällä kasvoi honka toisensa vieressä metsiköissä,
joita ei vielä milloinkaan ollut tukkilainen harventanut, rosoisia,
iänikuisia puita, jotka tervehtivät meitä vanhain laulajain ajoilta
saakka, ehyet järvenrannat viitoineen, jokivarret pensaikoineen, puhdas
luonnonrauha, joka vaipui unohtumattoman syvälle mieleen. Jonkun
toisenkin kauniin salojärven jäätä ajoimme, mutta enimmäkseen oli tien
sivussa vanhaa harvaa, kulonpolttamaa kangaspetäjikköä, kunnes ylämaa
lähempänä edessäpäin olevia vesistöjä mäin ja jokilaaksoin alkoi aleta
Kuittijärviä kohti.
Muutaman alamaan laidassa laskimme äkkiä helisevin aisoin keskelle
pientä kylää, josta emme kuitenkaan ennättäneet muuta nähdä kuin
sanomattoman viheliäisiä hökkeleitä, ryysyisiä lapsia ja haukkuvia
koiria, ennenkuin se jo jäi taaksemme. Se oli pieni Vasovaara, jota
emme tienneetkään, runonkerääjät kun eivät näytä siellä käyneen sen
syrjäisyyden vuoksi. Se jäi meiltäkin, alamäki oli liian hyvä, eikä
myöhemminkään se sopinut matkoihimme, mutta mielipahalla myöhemmin
ajattelimme, että sieltä ehkä olisimme löytäneet jotain uutta.
Tulimme suolta suuremmalle järvelle, jonka poikki ajoimme, ja toisella
rannalla oli edessämme Latvajärvi, Vienan Karjalan runokylistä kuuluin,
Arhipan ja hänen poikansa Miihkalin koti.
Latvajärven talot olivat suuremmat, mutta huutava hätä oli täälläkin
vastassa joka kujalla. Luultiin rahan ja viljan jakajia tulleen
Suomesta. Jos minkä talon kohdalle pysähdyimme, paikalla kokoontui
ympärillemme kerjäläisiä ja sairaita apua pyytämään, ja huoleti saattoi
uskoa, että ne kaikki olivat hädän alaisia. "Ei ole kuin tuli ja
vesi", oli eräs Venehjärven mies matkalla sanonut omasta kylästään, ja
Latvajärvessä sanottiin, että tuskin saisi koko kylästä kilon verran
jauhoja kokoon. Syötimme kuitenkin kylässä ja kävimme tervehtimässä
vanhaa sokeata Miihkalia, joka meille ennätti jonkun runonkin laulaa.
Mutta kiirehdimme sitten edelleen, koska aikomuksemme oli vasta kesällä
viipyä Latvajärvessä kauemminkin. Ennenkuin kuitenkaan pääsimme
kylästä lähtemään, saavutti meidät tanhualla juosten nuori nainen,
joka itkien pyysi meitä parantamaan lapsensa silmän. Hän näytti sen,
koko toinen silmä oli yhtenä märkäpesänä, emmekä luulleet sille apua
enää olevan, kehotimme häntä kuitenkin, ettei siihen mitään muuta
panisi, kuin hautoisi keitetyllä haalealla vedellä. Hän oli leipiä
uunista ottaessaan kääntänyt hiilihankoa, lapsi oli seissyt takana ja
kuuma hanko oli sattunut sen silmään. Sitä oli parannettu manauksilla
-- olihan näillä seuduin parhaat loihtujen osaajat -- oli koetettu
jos minkälaisia kotirohtoja, mutta niistä se oli vain yhä pahentunut,
eikä silmää enää näkynytkään märän keskeltä. Kun syyskesällä palasimme
Latvajärveen, niin kysyimme samalta vaimolta, miten lapsen oli käynyt.
Silloin hän hymyillen vastasi, että silmä oli aivan terve. Kysymme,
eikö siihen oltu mitään muuta käytetty, ja vähän epäröityään hän
häveliäästi vastasi: "Ka paninhan mie nännistäni maitoa." Niin avuton
on sikäläinen rahvas taudin sattuessa. Lähin lääkäri asui Vienanmeren
Kemissä, jonne oli matkaa lähes kolmekymmentä penikulmaa.
Toisen päivän illalla siitä, kun olimme lähteneet Ämmän ruukista,
saavuimme Vuokkiniemen kirkonkylään. Se on melkoinen ja laajalle
hajaantunut kylä, kylän keskitse kulkevalta harjulta avautui näköala
Ylä-Kuittijärven selälle. Olimme siis vihdoin, poikki Suomen
ajettuamme, kaikki tiet päähän kuljettuamme, maanrajan toiselle puolen
tultuamme, saapuneet niille maille, joilta Kalevalan varsinainen
runorunko on saatu ja saatu paras osa niistä lauluistakin, joilla tämä
runko on täytetty. Se maa on kolmen Kuittijärven ja niitten latvavesien
ympärillä. Taaksemme olivat jääneet Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvi
ja Tshena, tässä oli Vuokkiniemen kirkonkylä, Ylä-Kuittijärven
pohjoispäässä oli Vuonninen, edessäpäin Keski-Kuittijärven varrella
suuri Uhut ja moniaita pienempiä kyliä, ja molempien Kuittijärvien
välillä, kapealla kannaksella Jyvöälahti. Siinä Kalevalan klassillinen
maa! Jyvöälahteen olimme päättäneet aluksi asettua, perehtyäksemme
yksillä paikoilla rahvaaseen ja suunnitellaksemme vastaisia töitämme.
Vuokkiniemen kirkonkylässä piankin huomasimme, ettemme sentään
olleetkaan tulleet aivan maailman loppuun. Siellä oli useita
melkoisia ja hyvin rakennettuja taloja, ja varsinkin oli kestikievari
sekä maalattu että mukavasti sisustettu ja puhtaus moitteeton.
Saatiin kahvit, teet mitä parhaat, ruokaa monenlaista, talossa oli
hyvin varustettu kauppapuoti, vuoteissa höyhenuntuvat, akkunoissa
uutimet. Isäntä, kookas parrakas karjalainen, oli kulkenut laajalti
Suomennientä, tunsi monet kaupungit ja oli monessa paikassa puotia
pitänyt. Samalla kun kaikki oli niin uutta ja "Venähen mallista",
oli siis paljon liittymäkohtia omankin maan oloihin. Eikä vaikutusta
suinkaan pahentanut sekään, että talossa oli niin solakka siro Karjalan
impi, joka punainen nauha otsallaan, oman puolensa värikkäässä puvussa,
keveästi liikkui sillan liitoksilla ja esiintyi sillä ujoudella ja
sulolla, joka on Karjalan immelle ominaista. Kuta enemmän Tatjanaa
katselimme, sitä paremmin tunsimme rupeavamme viihtymään.


KARJALAINEN KOTIMME.

Ajoimme seuraavan taipaleen Jyvöälahteen kahdella hevosella, toisessa
olivat tavarat, toisessa itse istuimme. Pitkistä ajoista matkustimme
näin oikein mukavasti. Ohjeittensa mukaan oli kestikievari varustanut
kuomureen, vällyjä ja peitteitä, tyynyjä ja patjoja ympärillemme
ja allemme niin runsaasti, että vaikka olisimme pohjoisnavalle
matkustaneet pakkasesta mitään tietämättä. Hevoset olivat pienet, eivät
kuitenkaan kehnouttaan, vaan siitä syystä, että näillä peräkulmilla
tahallaan suositaan pieniä hevosia, koska heikkokin tie ja huonokin
jää ne paremmin kantaa, sanalla sanoen, koska niillä erämaassa pääsee
paremmin joka paikasta. Mutta pienuudestaan huolimatta ne olivat
terhakat. Karjalaisen hevonen juoksee ikäänkuin kiivauttaan ja tarkkaa
terävästi ajajansa huomautuksia. Melkein yhtämittaista laukkaa ne
kulkivat puolenkolmatta penikulman taipaleen Jyvöälahteen saakka.
Mutta keli olikin mitä paras. Seliltä olivat lumet sulaneet, hyyhmät
taas jäätyneet; ne olivat kauttaaltaan kierällä ja jäähilse kilisi
hepojen juostessa. Hopeinen auer, häiriintyneet vitikiteet väikkyivät
nousevan auringon valossa raikkaassa aamupakkasessa, tuntemattomia
sinerviä vaaroja kohosi joka puolella, kadoten pohjoista kohti
rannattomaan pohjukkaan, jossa olivat Vuonninen ja Ponkalahti,
molemmatkin näkymättömissä. Ainoastaan Pirttilahden kylä oli välillä
ja etäämpänä suuren selän rannalla vähäinen Mölkkö. Muutoin käsitti
katse kaikkialla ainoastaan koskemattomia rantoja, kasken rikkomattomia
kaukovaaroja, joilla ei missään näkynyt asutuksen ulkopiirrettä.
Mutta vaikka tämä selkä oli niin yksinäistä ja asumatonta, niin tuntui
se kuitenkin tuttavalliselta. Muistelimme, kuinka Lönnrot oli keväällä
ajellut tätä samaa selkää ja samaan kyläänkin, vaikka Vuonnisesta
tullen. Silloinkin oli Kuittijärvi kauttaaltaan kieränä, niin että
sitä saattoi ajaa vaikka mistä ja vain tähdistä katsella yöllä matkan
suuntaa. Täällä oli Europaeus yksinäisenä ja säästelijäänä, palavan
intonsa ajamana, retkeillyt kylästä kylään etsien ja kysellen,
pelastaakseen lyhyimmänkin runomurusen, pienimmänkin täysipätöisen
säkeen. Tuon innolla ja rakkaudella suoritetun työn muisto sytytti
lämpöä meidänkin rinnassamme.
Ylä-Kuittijärvestä vievät penikulmaa, ehkä toistakin pitkät virtaiset
salmi- ja jokivedet Keski-Kuittijärveen, ja näitten välivesien
pohjoispuolella, lähellä Ylä-Kuittijärven rantaa, on Jyvöälahden
kylä. Tie kohosi selältä kannakselle, jolla oli sievä Suomen malliin
rakennettu talo, ja kannaksen ja pienen harjun poikki ajettuamme
näimme salmivesistä pistävän lahden, jonka rannalla useimmat talot
ja tsässyönä oli. Kylä on jotenkin hajallinen. Toiset talot olivat
meidän puolen tapaan rakennetut, niinkuin muutoin olivat Vuokkiniemen
kirkonkylässäkin olleet, toiset olivat vanhaa "Venähen mallia".
Edelliset olivat enimmäkseen laudoitetut ja maalatut ja varakkaamman
näköiset, jälkimäiset harmaat, pyöreistä hirsistä, useinkin pahasti
kallellaan, jopa hajalle menemässä, mutta vanhuutensa ja outoutensa
puolesta meistä mieltäkiinnittävämmät. Suomalaiset talot kuitenkin
antoivat kylälle tuttavallisen sävyn ja todistivat heti ensi
näkemällä, että Suomikin ainakin yhdelle puolelle vaikuttaa semmoisena
kultuurikeskustana, joka määrää uudistusten mallin. Ne isännät, jotka
olivat talonsa meidän malliin rakentaneet, asuivatkin suurimman osan
vuotta Suomessa kauppapuotejaan hoitamassa. Mutta vaikka heidän asiansa
enimmäkseen olivatkin meidän puolellamme, pitivät he kuitenkin talonsa
etäisessä kotipuolessaan vararikon turvana.
Vähäiset olivat kylän vainiot, sen näki paikalla, vaikka niitä vielä
lumikin peitti; ne eivät asujiaan elätä. Penikulmain laajuiset salot
alkoivat heti kylän reunasta. Lähinnä kylää oli metsä kuitenkin
raiskattua ja huonoa. Metsät olivat valtion omaisuutta ja taloille
luovutettiin vain tarvepuut; nämä otettiin niin läheltä kylää kuin
suinkin, jotta päästiin vähemmillä vetomatkoilla. Ja siitä syystä
tuossa metsänrunsauden maassa ihmisen naapurina kuitenkin enimmäkseen
asuu metsänkehnous. Vienan Karjalan kylä raiskionsa ympäröimänä
siitä saa jonkinlaisen tylyn leiman. Mutta kaikkialla ei tämä piirre
kuitenkaan ollut varsin silmään pistävä. Pahimmin se loukkasi
suurimpien kylien ympäristössä.
Jos olisi nähnyt kylästä kauemmaksi pohjoista kohti, niin
olisimme jotenkin lähellä, parin kilometrin päässä vain, nähneet
Keski-Kuittijärven, joka pistää koko joukon limittäin Ylä-Kuittijärven
sivu, niin että Jyvöälahden kylä on molempien järvien välisellä
kannaksella. Mutta metsä esti sille puolelle näkemästä. Kannaksen
poikki kävi talvitie Uhtueen ja sitä kautta tavallisesti kesälläkin
matkustetaan, kun vesitie Enonsuun kautta kiertää paljon. Uhtueen,
Vienan Karjalan suurimpaan kylään, voisipa sanoa kaupunkiin, on
Jyvöälahdesta vain puolentoista penikulmaa suorin tein.
Asunnon saimme paremman kuin olimme osanneet toivoakaan. Asetuimme
erään lesken taloon ja saimme kaksi somaa vierashuonetta, joissa oli
uutimet akkunoissa, kaihtimet vuoteissa, lattialla matot ja kaikin
puolin moitteeton puhtaus. Ja ehkäpä vielä tärkeämpää oli, että
emäntä oli kotoisin Oulusta ja osasi laittaa semmoista ruokaa, johon
olimme tottuneet. Hän oli nuorena palvellut kotikaupungissaan hyvissä
taloissa, kunnes joutui karjalaisen kauppiaan kanssa naimisiin ja
muutti tänne. Samoin kuin yleensä Suomesta tuodut naiset, samoin hänkin
oli uskontoa muuttanut ja sekä kielen että tapain puolesta täydelleen
karjalaistanut. Mutta syvällä mielen pohjalla oli kuitenkin säilynyt
kiintymys omaan maahan ja tämä oli varsinkin miehen kuoltua yhä enemmän
kuohunut esille, niin että siitäkin syystä olimme taloon tervetulleita
vieraita. Leski asui tyttärensä keralla kahden avarassa talossaan;
molemmat pojat, joiden omaisuutta talo miehen kuoltua oli, olivat
Suomessa puotimiehinä. Kahden asuivat äiti ja tytär maat, hoitivat
kalanpyynnin, pitivät lisäksi pientä jauhokauppaa ja tulivatkin siten
jotakuinkin toimeen.
Talo oli muutoin kylän avarimpia ja sen puolen malliin rakennettu,
kaikki asuinhuoneet, karjanhuoneet ja rehusuojat saman laajan
katon alla hyvässä sovussa. Jykevästä, kolkutinraudallisesta
ulko-ovesta tultiin ensinnä matalaan tanhuaan, josta meni ovi samalla
tasalla olevaan navettaan ja portaat toisessa kerroksessa oleviin
asuinhuoneisiin. Paitsi navettaa ja tanhuaa on pohjakerroksessa
karsinakin, laaja akkunaton säilytyshuone, mutta siihen ei ole ovea
muualta kuin sen päällä olevasta asuinpirtistä. Toisessa kerroksessa
on ensinnäkin laaja eteinen eli sintsi, joka leveänä, suorakulmaisena
käytävänä kulkee rakennuksen kautta, päättyen "sarajaksi" sanottuun
parveen, jossa säilytetään karjanrehua. Sintsin toisella puolella
on avara pirtti, toisella puolella pieni "tsunala", jota käytetään
vaatehuoneena, ja sen vieressä ruokatavaroita varten säilytyshuone.
Tanhuan päällä olevan haaran sivussa ovat vierashuoneet, "komitsat",
toisissa taloissa yksi, toisissa kaksi; toisissa niitä ei ole
ensinkään. Semmoinen on suuri karjalaismallinen talo, mutta köyhempien
rakentamat ovat tietenkin paljon vajanaisemmat, usein yhdenkertaiset,
ilman vierashuoneita ja tsunaloita. Alempana taas, Uhtuessa ja Kemijoen
varressa, tapaa taloja, joissa alakerta päin vastoin on kehittynyt
täydelliseksi asuinhuonekerrokseksi, niin että molemmissa kerroksissa
asutaan.
Emäntämme, jolla paitsi hienoja kasvonpiirteitä oli jalo ja
syvätunteinen luonne, kohteli meitä kuin omaisiaan ja laittoi ja
puuhasi kaikki parhaan taitonsa mukaan. Hän oli meille lisäksi
oivallinen johdattaja Karjalan puolen olojen ja tapojen tuntemiseen.
Tuskinpa siellä syntyneiltä olisimme saaneetkaan yhtä täydellisiä
ja luotettavia tietoja kaikenlaisista käsityksistä ja tavoista kuin
häneltä, jonka mieleen ne olivat paremmin koholle jääneet, koska ne
alussa olivat outoudellaan hänen huomiotaan herättäneet ja monikin ehkä
kysynyt mielentaistelua, ennenkuin muuttuivat tottumukseksi.
Väleen siis aloimme kotiutua ja emäntämme avulla saada tuttavapiiriä.
Se kävi helposti laatuunsa. Ellei lähdetty rahvasta kotoaan
hakemaan, niin se piankin itse saapui näkemään "Ruotshista" tulleita
runonkerääjiä ja heidän kanssaan tarinoimaan.
Sitten aljettiin tiedustella toverilleni kielimestaria ja saatiin
sekin. Hän oli Venehjärven Lesosia, Varahvontta nimeltään,
vanhanpuoleinen mies jo, mutta siitä hyvä, ettei hän ollut liikkunut
meidän puolellamme kaupoilla, koska häntä ei pidetty kauppaan
kyllin ovelana. Hän oli siis paremmin kuin toiset säilyttänyt
kielensä puhtaana. Varahvontta, huonoilla palkoilla, kovassa työssä
ränstynyt mies, luuli hyvinkin helpoille päiville pääsevänsä, kun
ei tarvinnut muuta kuin vastata toisen kysymyksiin, vieläpä vain
omasta päästään. Mutta kovin kauaa hän ei siinä työssä ollut,
ennenkuin rupesi valittamaan istumisen vaivoja, käänteli ja väänteli
itseään tuolilla, keksien jos minkälaisia asennoita -- ja pian
väsymystäkin. Vastaileminen kävikin työläämmäksi kuin olisi luullut,
sillä kysymykset tehtiin Lönnrotin suuresta sanakirjasta, jota
toverini kävi läpi sanavaraston selville saamiseksi. Moinen sanakirja
etsiskelee miehen aivot moneen kertaan joka soppea myöden, ennenkuin
käsistään päästää, se ennättää hänet moneen kertaan uuvuttaa, vaikka
vastaukset liikkuvatkin vain jokapäiväisen elämän varrella hankituissa
tiedoissa. Lopuksi saatiin avuksi verkonkutominen, ja sen säestyksellä
sanakirjatyökin sujui paremmin. Vakavampien pohtelujen lomassa
pulpahti aina esiin kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, sen mukaan mihin
kysymyksen alaiset sanat milloinkin johtivat ajatusta. Lepohetkinä,
kun ei ollut muuta puheen aihetta, Varahvontta usein alkoi kertoa
pienestä tytöstään, ja silloin ukon mieli lämpeni ja vilkastui, vaikka
olisi äsken pahastikin nukuttanut. Tyttönsä ja vaimonsa elättämiseksi
hän täällä kaukana kotikylästään raatoikin... Venehjärvessä ei
ollut edes työn ansiota. Palkan pienuudesta ja ravinnon niukkuudesta
huolimatta hän saikin heidät hengissä pysymään, saattoipa silloin
tällöin viedä jonkun korunkin tai leikkikalun tuomisiksi. Meidän
palveluksessamme Varahvontan ansiot paranivat, ja vaatettakin hän sai
meiltä kaikenlaista, ettei tarvinnut siihen rahaa kuluttaa, ja lisäksi
hän nyt pääsi koko joukon paremmalle ruualle. Kauaa ei kulunutkaan,
ennenkuin muuttuneitten olosuhteitten vaikutukset alkoivat tulla
näkyviin miehen muodossa. Kasvot alkoivat täyttyä, saada verevyyttä
ja lemmoista hohtoa, joka osottaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä
olemukseen. Mielialakin sen mukaan yhä parani. Paraimmillaan se oli
samovaaran ääressä. Varahvontta jo alusta alkaen otti teekeittiön
erikoisen huolensa esineeksi, hoitaen sitä yhtä suurella rakkaudella ja