Yksin - 1

Süzlärneñ gomumi sanı 3674
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2027
21.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
31.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
36.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place

YKSIN
Kirj.
Juhani Aho

WSOY, Porvoo, 1920.


Soitto on suruista tehty,
murehista muovaeltu.

I.

Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista.
Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.
Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla
ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului
vain lampun sydämen ynisevä laulu.
Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi
nojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä--sillä me olimme
vanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisin
vielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon
puolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena
kudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi
nousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin
äidille.
--Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.
--Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä
estääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi
pitänyt.
--No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä
ja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.
--Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä?--Ja minä koetin vivahduttaa
ääneni katkeran ylenkatseelliseksi.
--Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoita
nyt kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oli
minua koko illan kiusannut.
Anna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensa
äidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinen
lähtiessäni kotimaasta.
--Hyvästi...
--Hyvästi, onnea matkalle.
Kuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka veltto
ja kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa!
Kun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaan
pianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kun
minä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetken
aikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nyt
ottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkä
valaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotit
hyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle ja
sulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkä
hänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kihara
korvan juuressa.
Ei, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin en
minäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa.
Rämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkä
pimeä käytävä vihaisesti vastasi.
Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vielä
viimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut.
Nyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaan
kulkijallakaan, kun kangastus yht'äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuin
rannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hän _ei voi_
sammuttaa janoaan.
Ole siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasi
siellä riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole
pelastustakaan.
Torkkuva ajuri luuhottaa rattaillaan kadunkulmassa, läähättävän
kaasuliekin alla.
Bulevardinkadun tuuheat puut ovat synkkänä holvina pääni päällä.
Vanhankirkon hautausmaalla hiipii joku kisälli kultansa kanssa.
Yksinäinen huivipäänainen hiljentää kulkuaan ja hivahtaa epäröivänä
ohitseni. Sillä oli niin nöyrät, anovat silmät. Olisit ottanut hänet
mukaasi, hän olisi ollut siitä niin kiitollinen, hän jo ehkä odotti
sinua, melkein seisahtuessaan lyhdyn alle! Huomenna hän olisi tullut
saattamaan sinua laivalle, katsellut sinua ihmisjoukosta ja
huiskuttanut salaisesti nenäliinaa hyvästiksi. Miksi annoit hänen
mennä?
Hän ei voi tulla, Anna! Hän tulisi mielellään, mutta hän ei voi! Vaan
elä pane sitä sydämellesi, kultani! Sinä et voi! Elä itke eläkä kuole
surusta! Koeta olla iloinen! Parin vuoden päästä minä tulen takaisin ja
tuon paljon uusia aatteita tullessani.
Koko Erottajatori on yhtenä ainoana ratinana, kun rattaat ajavat alas
Kolmikulmalta täynnä reippaita ylioppilaita, vasta kaupunkiin tulleita.
Ne ovat nuoria ne, ne huutavat ja hurraavat! Ne nauttivat vielä ne ja
niillä on maailma avoinna edessään.
Mutta olenko minä ihan järjiltäni? Katkera ja kateellinen noille, joita
hän tuskin tunteekaan ja jotka kenties eivät välitä hänestä vähääkään,
yhtä vähän kuin hänkään heistä! Ainoastaan sentähdenkö, että he jäävät
tänne? Mutta sillä oli tuolla tännimmäisellä valkoinen lakki niin
rajusti ja huolettomasti sysättynä toiselle korvalle. Sillä olivat
olkapäät niin voimakkaat ja musta kihara tukka. Minulla on hattu kuin
vanhalla herralla, minä olen raskas ja lihava ja kömpelö.
Pakotan itseni naurahtamaan ylenkatseellisesti tuolle vertailulle. Ja
teeskennellyn reippaasti minä kuljen Esplanaadin yli Kämpin ravintolaa
kohti, jonka oven päällä kiiluu kirkas sähkölamppu.
Mikä suloinen tunne nousta sinne ylös asuntoonsa, ravintolaansa,
numeroonsa! Oven raosta ojentaa niin ystävällisesti kätensä lasku, joka
»erehdyksien välttämiseksi annetaan joka päivä». Mikä kodikas tuoksu
tässä huoneessa! Mitä erinomaista järjestystä osoittavat
aloittamattomat kynttilät, ihan yhtä pitkät, kahden puolen pöytäpeiliä,
ja sen edessä porsliininen tuhka-astia, jonka pohjasta luen
koneellisesti: »Pohjoismainen Teollisuuskauppa Helsingissä.--Suuri
varasto talousesineitä yksityisille ja ravintoloille.»
Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta?
Siksikö, ettei siinä näy asujan omaa leimaa, että se ei herätä muistoja
kohtauksista hänen elämässään? Mutta olenhan minä elänyt puolen ikääni
ravintoloissa. Nuo tuollaiset mykät tuolit, sohvat ja pöydät, jotka
kaikissa ovat toistensa näköiset, ne ovat minulle kuin
perintöhuonekaluja.
Ja onhan tuossa muistorikas matkalaukkuni, selällään auki alkovin
edessä. Sitä kun viikko sitten maalta lähtiessäni laitoin, oltiin vielä
hyvät ystävät. Hän toi puhtaat vaatteeni pesusta, punoittaen talouden
hommissa. Yliskamarin rappuja juostessaan oli hän hiukan hengästynyt ja
istui huokaamaan tuolille, kädet helmassa.
Hän tahtoi nähdä, mitenkä sitä nyt laitetaan vieraille maille menevää
matkalaukkua.--»Vai tuolla tavalla! Ethän sinä, vanhapoika, vielä osaa
edes ensimmäisiä alkeita! Mene pois!»--Ja hän työnsi minut syrjään,
kaatoi matkalaukun kumoon ja alkoi asettaa kaikkea uudelleen. Hän oli
polvillaan lattialla, tukka viehättävässä epäjärjestyksessä. Minun piti
ojentaa hänelle tavarat. Valkoiset liinavaatteet laskeutuivat hänen
käsiensä lomitse limikkäin, päällekkäin, ja pieninkin lovi sai täytensä
kauluksista ja nenäliinoista.
Seisoin siinä kömpelönä ja ihastuksissani. Ei hän noin, jos ei hän
minua rakastaisi. Huomenna on minun lähteminen, nyt on oikea päivä. Ja
minä sanoin, mikä koko kesän oli kielelläni pyörinyt, että minä häntä
rakastan.
En näe hänen kasvojaan. Näen hänen niskansa punastuvan, hän panee vielä
pari nenäliinaa, heittää koko tukun kädestään lattialle ja minä kuulen
vain kiireiset askeleet rappusista alas ja jatkuvan salin yli hänen
kamariinsa, jonka ovi paukahtaa kiinni.
Pääsen kenenkään häiritsemättä ulos--äiti kalistelee astioita
keittiössä--harhailen mäkiä ja metsiä ja kun palajan takaisin
rautatierataa myöten, tuskin väistyen vastaan tulevan junan tieltä,
niin on hänen ovensa vielä suljettuna. Mutta huoneessani vaatteitteni
päällä on kirjelappu häneltä. Hän on pitänyt minua ystävänä, vanhempana
veljenään, melkein setänä. Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Ei ole
virkkanut mitään äidilleen ja veljelleen. Ja pyytää, etten minäkään
sitä tekisi. Sillä hän »ei tahdo».
Hän ei tullut illalliselle. En nähnyt häntä ennen kuin seuraavana
aamuna vähän ennen junan lähtöä. Kevyt kesäpuku oli poissa ja hänellä
oli yllään vakava vierailupuku. Iloisesta, vallattomasta tytöstä, jota
vielä eilen olin vanhan tuttavuuden takia uskaltanut käsipuolesta
pyöräyttää, oli hän muuttunut arvokkaaksi neidiksi.
Eikö tässä siis ole muistoja, kalliita, rakkaita esineitä tässä
huoneessa! Sillä matkalaukku on vielä hänen käsiensä jäleltä. Miksi ne
sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta ja ettei se
herätä lähtiessä kaipausta?
Tiesihän jotain kertoa tuo alkovikin, jossa olin viettänyt tämän
piinaviikkoni unettomat yöt ja sulkenut, aikamies, itkien syliini
tyynyn, jonka nurkassa oli ravintolan leima.
Kuinka hennoin nyt jättää sinut, jossa olin niin sydämeni pohjasta
iloinnut! Mutta täytyihän minun! Pois, pois! Lukkoon kaikki! Lukkoon
kaikki entisyys ja avain koskeen! Ja polvillani puristin minä
matkalaukkuni armottomasti hakasiinsa, niinkuin olisin tahtonut siinä
jonkun hengiltä kuristaa.
Se oli kai minun soittoni, joka kuului aukinaisen oven kautta
sähkökellosta tuolta käytävän päästä.
Jahah! vahtimestari!--»Olkaa hyvä ja toimittakaa nämä tavarat laivaan.»
Hyvästi huoneeni! Ja minä kysyin itseltäni puoliääneen, eikö minun ole
ikävä lähteä kotoani? Heitä tuossa veräjällä vielä viimeinen
lentosuudelma isiesi asunnolle, jonka ikkunoissa hehkuu sinulle
hyvästiksi illan sammuva rusko!
Laskeudun alas ravintolan puolelle. Eihän minun näin vain sovi
karkulaisena lähteä. Tämä on harvinainen juhlahetki ja täytyy tyhjentää
malja sen kunniaksi.
Astuessani alas rappuja, joiden peitetyillä portailla ei kuulu muuta
kuin pehmoinen askeleitten käynti, näen isossa peilissä mielihyväkseni
miehen, jolla on silmät ivallisesti rypyssä ja jonka suupielet
osoittavat ylenkatsetta. Nautin itse tuosta ivastani ja oman mieleni
uhasta, jonka yht'äkkiä olen saanut itsessäni nousemaan taas pitkien
aikojen päästä. Ja minä tahdon sitä ylläpitää.
Mutta minä tunnen, että on ikäänkuin pohja puhki ja että iva ja uhka
laskeutuvat laskeutumistaan.
Ravintolan eteisessä tunnen jalkojeni alla kovan niinimaton.
Päällystakki putoaa hartioiltani palvelijan käsiin... Tuossa hän seisoi
viime kevännä peilin edessä ja laitteli hiuksiaan ja hattuaan... Suuri
ruokasali on valaistu kuin häitä varten. Kuuluu ääniä sivuhuoneesta,
näkyy naisten hattuja, upseerin olkalaput ja joku valkea rinta...
Siellä oli syöty kerran yhdessä illallinen koko perheen kanssa,
ennenkuin he menivät maalle.--Sali on nyt melkein tyhjä. Oven kohdalla
keskellä lattiaa on pyöreä viinapöytä. Sitä on kiertämässä joku
pienenläntä vanha herra, kaljupää, pureskellen kovaa leipää, haarukka
iskevässä asennossa. Pari muuta frakkipukuista herrasmiestä, senaatin
kanslistia, jotka nähtävästi ovat tulleet joistain pidoista, istuu
loitompana salin perällä kahden puolen pientä pyöreää pöytää, otsat
melkein yhdessä, puhellen puoliääneen.
Menen liukkaan lattian yli salin etäisimpään nurkkaan. Palvelija on
lähtenyt liikkeelle väijymäpaikastaan vastaiselta seinämältä.
Minä en tiedä, mitä tilata. Tuokoon nyt sitten tuutingin!
Mutta kun saan sen ja alan laittaa juomaani, en ymmärrä, mitä ihmettä
varten minä olen täällä, ihan yksin, totia tekemässä, keskellä yötä.
Yht'äkkiä herpoaa minussa kaikki pinnistys ja minä luuhistun kokoon
kuin vyyhti. En jaksa pitää pystyssä päätäni ja iva ja uhka kaatuvat
maahan keinotekoisilta telineiltään.
Sillä onhan tämä oikeastaan äärettömän surullista ja toivotonta.
Hän oli ollut minun viimeinen toivoni. Hän oli taas nostanut jaloilleni
minut, joka jo lepäsin koossa, henkisesti hervotonna. Olin aikonut
ruveta uudelleen elämään, uskaltanut aukoa eteeni toista tulevaisuutta.
Tahdoin toimia, vaikuttaa ja ponnistaa. Jo olin ojentautunut siihen. Ja
nyt oli kaikki taas niinkuin ennenkin. Olin tässä ravintolassa kuin
autiolla rannalla, josta jo luulin purjehtineeni pois. Tunsin itseni
vielä vanhemmaksi ja voimattomammaksi kuin ennen. Ei ollut minussa
mikään katkennut enkä tuntenut murtumisen kipua. Mutta kaikki ponsi oli
hervonnut. Olin kuin ikäkulu, oiennut luokki.
Viimeisten öitten kuluessa olin raivonnut raivottavani, vaikeroinut
vaikeroitavani. Nyt en enää tuntunut jaksavan vaikeroida enkä
surrakaan. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut muistot päältäni
torjutuiksi. Mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tulemaan tähän
aikaan yöstä. Ne tulivat ennen uurrettua väyläänsä. Yhtä selvinä,
vaikka ehkä vähän kalpeampina ja värittömämpinä kuin ensimmältä.


II.

Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni,
kun hänen veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana
ystävänään. Äiti on hiljainen, miellyttävä leski, hellän ja hyvän
näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vain
lapsiansa varten.
Tuodaan kahvia sisään ja leipäkoria kantaa pieni kirkassilmäinen tyttö,
joka katsoo rohkeasti kasvoihin, jota naurattaa ja joka ei välitä sitä
peittää. Niiaus on lyhyt, katkaistu nytkähdys, ikäänkuin pakosta tehty
ja armosta annettu, mutta jota samoin kuin lyhyitä helmoja täytyy
kärsiä aikansa. Kaksi mustaa palmikkoa ulottuu alapuolelle vyötäisiä.
Sinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet,
ajattelen minä ohimennen.
Meistä tulee hyvät tutut. Käyn usein talossa, ja hänen koulumatkansa
sattuvat samoille tunneille kuin minun menoni yliopistoon. Joko minä
saavutan hänet tai hiljennän kulkuani, kun näen hänen kääntyvän
kadunkulman takaa. Usein saan, silloin kun en satu häntä huomaamaan,
lumipallon selkääni. Ja kun pyörähdän häntä katsomaan, kiertää hän
nauraen jo toista palloa punottavissa käsissään. Hän on niin
aamuntuores, hattu toisella korvalla ja käsipuuhka riippuen nauhassa
kupeella niinkuin metsämiehen laukku. Joskus sattuu, että kohtaan hänet
kello kahdeksan, kämpiessäni kotiini koko yön kestäneistä juomingeista.
Hän ei aavistakaan, mistä viimeksi tulen, juoksee ohitseni ja
töykkäisee minua mennessään. Kun kotiin tultuani riisuudun, pesen pois
yölliset liat ja laskeudun koskemattomalle vuoteelleni, on hän hetkisen
aikaa edessäni, niinkuin pieni puhtoinen tuttu lintu, jonka usein näkee
lentävän editsensä tien poikki.
Hän on nähtävästi ylpeä aikamiehestä kavaljeeristaan, joka niin
usein saattaa häntä koulun portille. Vastaantullessaan ottaa hän
oikeudekseen kumartaa minulle, ja minä nostan hänelle hattua niinkuin
täysi-ikäiselle neidille. Ja usein juoksee hän tyttöparvesta toiselta
puolelta katua luokseni ja nakkaa minulle kirjat kannettavakseni,
kehuakseen tovereillensa tuttavuudestaan. Kun hänelle pistää päähän,
saattaa hän sanoa: »Tulkaa nyt meille, olkaa hyvä!» Nimeni on tietysti
hänen muistikirjassaan ynnä sen rinnalla runo, ja minä luulen, että
olin siihen aikaan hänen »ihanteensa».
Menen kihloihin, ja kun käyn morsiameni kanssa ensi tervehdyksellä, ei
häntä saada saliin. Äiti menee häntä vaatimaan, mutta hän vastaa vain:
»En tule!» ja piirtää joitain kuvia ikkunan hikeen. Kun äiti vielä
uudelleen koettaa houkutella, vastaa hän taaskin: »Enkä tule!» ja
hankaa ruutua puhtaaksi. Minä näen sen oven raosta ja kuulen äidin
toruvan: »Anna, elä nyt tahraa siinä ikkunaa!»
Morsiameni istuu salipöydän ääressä ja selailee valokuvia. Tunnen
silmänräpäyksellisen taantumisen tunteissani. Hänen piirteensä
näyttävät edestäpäin katsoen niin paksuilta ja tavallisilta.
Veli kertoo minulle sitten seuraavana päivänä nauraen, että morsiameni,
joka oli opettajana tyttökoulussa, oli Annan mielestä »ruma» ja
»olevinaan» ja ettei kukaan heidän luokallaan voi häntä sietää. »Kyll'
on kanssa maku sillä...!»
Hän katoaa näkyvistäni ja mielestäni useammiksi vuosiksi. Suoritan
tutkintoni, muutan maalle ja käyn hyvin harvoin Helsingissä. Minulla ei
ole hänestä muuta kuvaa näiltä ajoilta kuin kasvava, hontelo koulutyttö
Suomalaisen Tyttökoulun ylemmillä luokilla. Hän on ujompi kuin ennen,
ja kerran, kun veli tekee hänelle pilkkaa jostain »flammasta», menee
hän loukkaantuneena pois eikä enää ilmesty.
Vasta vuosi sitten ilmestyy hän eteeni nykyisessä muodossaan. Minä olen
kyllästynyt oloihin ja elämään maalla, pienissä kaupungeissa, joissa
olen ollut useammassa opettajana. Kihlaukseni on jo aikoja sitten
purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet. Tarjoutuu tilaisuus
matkustaa ulkomaille ja minä tulen keväällä Helsinkiin oppiakseni
ranskankieltä. Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy
maaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa, joissa
elon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä kärsii.
Kaikki siteet olivat katkenneet, vanhempani kuolleet eikä minulla ollut
sukulaisia, joista olisin välittänyt. Minulla ei ollut velvollisuuksia
ketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia kerran vielä
suuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua, ennenkuin kokonaan
antaudun vanhenemaan. Tulin Helsinkiin melkein samanlaisilla tunteilla
kuin ensi kerran nuorena ylioppilaana.
Menen suoraa päätä vanhaan tuttuun taloon ja soitan. Täysikasvuinen
nuori neiti tulee avaamaan ovea. Minulla on vieläkin se tunne, että
hänen kasvonsa, silmänsä, pitkä tukkansa, pyöristynyt povensa, solakka
vartalonsa ... että kaikki siinä silmänräpäyksessä, yhdessä ainoassa
avauksessa syöpyivät mieleeni niinkuin valokuvaajan lasiin.
--Oo, päivää! huudahtaa hän ja ojentaa minulle ilostuneena kätensä.
Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja etten
ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Jokin hämärä
tarve vakuuttaa itsellenikin, ettei iän ero kuitenkaan ole niin kovin
suuri. Enintään viisitoista vuotta,--jonka samassa lasken, astuessani
hänen jälessään saliin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne
keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat, ja
vereni värähtelevät niiden mukana.
Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen
sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki
se, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei
liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi.
Ennen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani,
jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella
heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on
haihtuva--niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli
minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi
niitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se
on. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini,
läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.
Kuvittelen samanlaista kuin vuosia sitten, ensi kerran rakastuessani.
Rakkauteni on yhtä tuntehikas ja käytökseni yhtä lapsellinen. Haen
tilaisuutta tavata häntä missä suinkin voin, keksin kaikenlaisia syitä
heillä käydäkseni ja illalla ennen maatamenoani kuljen usein hänen
ikkunansa alitse. Laiminlyön kaikki tehtäväni, en välitä varustautua
matkalle enkä viitsi lukea kieltä, jota varten olin oikeastaan tänne
tullut. Tunteeni opettajaneitiä kohtaan ovat melkein samat kuin
koulussa ennen. Koetan luikkia läpi niin vähällä kuin mahdollista.
Kevät tulee, meri aukeaa ja minun pitäisi lähteä ensi laivoilla
Lyypekkiin. Minä siirrän sen tuonnemmaksi. Etelässä on liian kuuma,
Pariisin näyttelyn alkuaikoina on siellä väkeä liian paljon j.n.e.
Me kävelemme silloin tällöin ulkona kahden, katselemme
Tähtitornivuorelta merta, joka siintää ja välkkyy, ja satamaa, jossa
liukuu laivoja ja lepattaa purjeita ja jota reunustavat valkeanhohtavat
rakennukset rantatorin ympärillä. Istumme ennen päivällistä Kappelin
edustalla, jossa suihkulähteen ympärillä parveilee ihmisiä uusissa
värikkäissä kesävaatteissa. Pienet tytöt myyskentelevät vasta
poimituita kukkasia, ja joka kerta kun olemme siellä, sallii hän minun
ojentaa itselleen sinisen vuokkokimpun. Hän sovittaa sen rintaansa,
tunnustelee sen tuoksua ja unhottaa sen samassa. Mutta minä olen
onnellinen enkä saa silmiäni kukkasista napinlävessä hänen povellaan.
Jos tietäisin, rakastaako hän minua vai onko hänellä ehkä jo joku
toinen! Ja yht'äkkiä tulee minulle pelko matkustaa täältä pois niin
pitkäksi aikaa sinne jonnekin horisontin alle, toiselle puolelle
kaukaisia meriä.
--Välistä minun ei tee mieleni ollenkaan pois Suomesta, minä sanon
kerran.
Vaan eihän hän huomaa äänestäni mitään eikä näe silmistäni. Hän
tervehtii tuonne suihkulähteen luo erästä ohikulkevaa pitkää, kaunista
ylioppilasta. Kostuttaa lasilla huuliaan ja sanoo hyvin huolettomasti,
yhä seuraten silmillään ylioppilasta:
--Miksei? Eikös ole hauska päästä näkemään maailmaa...?
Olisikin liika vaatimus, että hän nyt jo olisi ehtinyt rakastua minuun,
lohdutan minä itseäni. Mutta ajatus siitä, että hän jää tänne ja ehkä
on kihloissa, kun tulen takaisin, alkaa minua yhä enemmän vaivata. Minä
olen kateellinen kaikille, sillä minä näen, että häntä aletaan jo
huomata. Usein kääntyvät kävelijät jälelleen häntä katsomaan. Helsingin
herrat ovat keksineet hänessä uuden kasvavan kaunottaren. Hän on
huomannut sen itsekin. Joskus nostaa ohikulkijain liian silmiinpistävä
ihastus hienon punan hänen poskilleen. Minä tutkin häntä sivulta,
seuraan jokaista liikettä ja värettä hänen kasvoillaan. Ilman muuta
syytä alkaa hän yht'äkkiä puhua iloisesti ja reippaasti, mikä tuntuu
teeskennellyltä eikä minua oikein miellytä. Taikka hän on hajamielinen,
kohtelee minua olantakaisesti, ikäänkuin kiusaa tehden. Kuljen
viikkokauden alituisessa aikomuksessa tunnustaa tunteeni. Mutta se
siirtyy päivästä päivään ja eräänä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina he
ovat jo lähdössä maalle.
Asema kuhisee koululaisia, hän on veljensä kanssa kiiruhtanut
edeltäpäin. Minä pakkaudun jälempää äidin kanssa tungoksen läpi,
kantaen vaunuun meneviä tavaroita. Soitetaan kolmannen kerran enkä minä
ole vielä saanut heitetyksi lopullista hyvästiä, jolloin toivon voivani
katseella ja kädenpuristuksellani antaa jotain viittausta tunteistani.
Äidille saan sen hät'hätää sanotuksi, ja hän toivottaa minulle
liikutettuna onnea matkalle. Mutta Anna seisoo jo vaunun ikkunassa,
ympärillään joukko hyviä ystäviä, joita en voi työntää syrjään. Hän ei
sitä paitsi näytä huomaavankaan minua. Hän on unohtanut, että lähden
niin pitkälle matkalle. Vasta sitten, kun juna lähtee liikkeelle ja
minä mieli surkeana seuraan sen yhä kiihtyvää kulkua, huomaa hän minut,
nyökäyttää minulle päätään iloisesti ja tyytyväisesti ja vetäytyy
vaunuunsa.
Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi!
Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanaadi, täynnä kisällejä, kaartilaisia
ja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iankaikkinen torvien räminä
Kappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi.
Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään.
Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät
purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun
höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine
lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.
Minulle tulee päähän mennä heidän asuntoonsa. On olevinaan jotain
asiata ja sillä tekosyyllä saan avaimen talonomistajalta. Huoneitten
ikkunat ovat kaikki liidutut, taulut, peilit ja kynttiläkruunut ovat
valkoisten verhojen sisässä. Eteisen naulaan on unohtunut hattu ja
ikkunalla on vanha rikkinäinen hansikas. Piano on suljettuna. Kosketan
sitä ja se äännähtää kuin nukkuva, jota häiritään hänen unessaan. Minä
menen rinta vavisten hänen huoneeseensa. Sänky on tyhjä, uunissa on
papereita ja joku tyhjä pahvilaatikko. Toalettipöydällä on kampa ja
siinä muutamia hiuksia. Minä otan ne siitä... Minä sanon, että tämä on
hurjaa ja naurettavaa. Koko maailma minua pilkkaisi, jos tietäisi, että
olen täällä. Mutta olkoon! Minä en tiedä muuta, kuin että minä rakastan
häntä, rakastan järjettömästi, epätoivoisesti.
Loion kauan aikaa salin sohvalla. Joskus ajetaan kadulla, niin että
koko huone tärisee. Sitten ei kuulu hiiskahdustakaan, ei muuta kuin
kärpästen siipien surina.
Hän ei rakasta minua, minä olen hänelle kerrassaan yhdentekevä. Hän ei
muistanut heittää minulle edes hyvästiäkään. Mutta vaikka olen näin
varma asiastani, toivon minä kuitenkin. Ja minä koetan yhäkin lohduttaa
itseäni sillä, että minä en ole osoittanut hänelle mitään ja että hän
siis ei tiedä tunteistani. Jos hän ne tietäisi, jos hänelle
kirjoittaisin...? Ja minä alan miettiä loikoessani siinä kirjettä
hänelle. Minä kehitän tunteeni hänen eteensä, minä sulatan hänet
sanoillani, minä avaan hänelle sydämeni syvyydet, ja hän ehkä heltyy,
ehkä antaa ainakin toivoa.
Kolmen päivän kuluttua on minulla kirje valmis, mutta minä en saa sitä
lähetetyksi. En uskalla panna kaikkea alttiiksi. Ja niin minä kirjoitan
sen sijaan hänen veljelleen ja ilmoitan, että olenkin päättänyt lähteä
ulkomaille vasta syksyllä. Niinkuin olin odottanutkin, kutsuu hän minut
luokseen maalle.
Toisen luokan mukavalle sohvalle nojaten minä näen vaunun avatusta
ikkunasta vihertävät maat, lehdittyvät koivut, vainioilla kyntömiehiä
ja rautatieasemat kuin puhdistettuina kesän juhlaan. Niitä on maalattu
ja korjattu muutamia ja ohimennessä tuntuu öljyvärin ja asfaltin haju.
Pysähdyttäessä kuuluu metsästä peipposen aina uudistuva viserrys ja
käki kukkuu kauempana.
Ei ole enää tähteitäkään jälellä ikävästä ja epätoivosta. Minä olen
varma siitä, että hän on tuleva minua rakastamaan. Minä tunnen
itsessäni voiman, jota hän ei ole voiva vastustaa. »Henkeni voimalla»,
toistelen minä ajatuksissani. Ja samalla voin minä jotenkin
rauhallisesti asettua siihenkin ajatukseen, ettei hän minua rakasta.
Siitä syntynyt rauha lisää varmuuttani ja antaa yhä suurempia toiveita
onnistumisesta, Ennen kaikkea minun täytyy olla kylmä ja taistella
liikaa tuntehikkuuttani vastaan. Olen laittanut itselleni uuden
kesäpuvun, joka näyttää tekevän lyhyen ja lihavan vartalonikin
somemmaksi.
Mutta siitä huolimatta vapisen minä hermostuneesti, kun alkaa lähestyä
odotettu asema iltapäivällä. Kun juna huutaa tuloaan, niin sitä
säikähdän. Olen lähettänyt sähkösanoman tulostani ja he ovat minua
vastassa asemalla, kaikki kolme. Olen hiukan kömpelö käsilaukkuineni.
Veli kysyy kuulumisia Pariisista, minä en osaa muuta kuin hämilläni
naurahtaa.
Anna on yhä kauniimpi keveässä, kesäisessä puvussaan. Hän on avopäin,
ainoastaan päivävarjo suojaamassa auringolta. Hän ja veli alkavat astua
edeltä, minä tulen jälestä äidin kanssa. Toivon, että tienhaarassa,
joka kulkee radan yli, he meitä odottaisivat. Mutta hän survaa vain
porttia pysymään auki eikä katso jälelleenkään.
--Me asumme täällä aivan yksin, melkein erämaassa, sanoo äiti. Oli
hauskaa, että tulit. Me ilostuimme kaikki, kun saimme sähkösanomasi.
Että he olivat ilostuneet kaikki, se saattaa minut takaisin hyvälle
tuulelle. Toisen portin luona kääntyy Annakin taakseen ja kysyy huutaen
äidiltään teelaatikon avaimia.
--Ne kuuluvat olevan kamarin pöydällä! saan minä äidin puolesta huutaa
vastaukseksi.
Ja tämä lohduttaa minut täydellisesti. Hänen edeltäpäinmenonsa ei siis
ole mikään mielenosoitus, niinkuin jo olin pelännyt. Hän menee
edeltäpäin vain siksi, että tahtoo joutua teetä laittamaan.
Istumme kauan illallispöydässä. Hän hommaa emäntänä ja pysähtyy vasta
teetä juodessa paikoilleen vastapäätä minua. Kyynärpäät pöydällä ja
posket nyrkkeihin nojaten hän kuuntelee minua, vaikka minä joka kerta
hänen liikahtaessaan pelkään hänen menevän. Minä puhun, olen hyvällä
tuulella ja kuvaan mielestäni sattuvasti kesäistä Helsinkiä, entistä
elämääni maaseudulla ja naurettavia oloja pikkukaupungeissa. Saan
hänetkin samaan mielentilaan ja minusta näyttää, että hän tarkastaa
minua omituinen, utelias kiilto silmissä.
--Se osaa kuvata tuo, sanoo hän. On hauskaa kuulla, kun hän tulee ja
kertoo sieltä ulkomailta.
Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin
laitan sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan
tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta.
Sinä et voi saada sen parempaa kotia keneltäkään, et mistään. Minä
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Yksin - 2
  • Büleklär
  • Yksin - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3674
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2027
    21.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Yksin - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3684
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2060
    21.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Yksin - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3588
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2152
    20.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    28.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Yksin - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3623
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2141
    21.3 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Yksin - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3633
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2063
    20.3 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Yksin - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 1554
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 968
    22.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.7 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.