Valtiopäivämies eli Kunnianhimo - 1

  
  VALTIOPÄIVÄMIES ELI KUNNIANHIMO
  Kirj.
  Pehr Thomasson
  
  Mukaellen suomentanut J. Aulén.
  
  Helsingissä,
  Hufvudstadsblad'in kirjapainossa, 1872.
  G. W. Edlundin kustantama.
  
  SISÄLLYS:
   I. Talonpoika ja asiamies
   II. Kolme kunnon ystävää
   III. Julman paha kohtalo
   IV. Päättävä hetki
   V. Pelastuksen hetki
   VI. Suuri lohdutus murheessa
   VII. Iloa ja murhetta
  VIII. Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia
   IX. Uudet toiveet ja parempi onni
   X. Talonpoikaisille lukioilleni
  
  
  I.
  Talonpoika ja asiamies.
  
  Eräänä kauniina syysiltana, nykyisen vuosisadan alussa, käyskeli
  lautamies Jussi Koponen tuimin askelin soreassa tuvassaan edestakasin.
  Tultuaan pihanpuolisen akkunan luo seisahti hän, joka kerta moniaita
  sekuntia, kurkistaen ulos ihan kun jotakuta odottaen.
  Jussi Koponen oli keski-ijän mies, eikä pahannäkönen, joska joku ei
  huomannut kavalaa katsantoansa. Käytöksessänsä oli hän jokseenkin
  kopeaa jota kuitenkaan tätä nykyä ei suinkaan voinut huomata; sillä
  laiha vartalonsa oli jokseenkin köyristynyt ja raskas mielipaha näkyi
  julkisesti hänen muuten itserakkaasta naamastaan. Siitäpä voi arvata
  jonkun kovan murheen kaivelevan sydäntänsä.
  Mikähän se voi olla? Olihan Jussi Koponen kaikin tavoin onnellinen
  mies. Hänellä oli hyvä vaimo, hyviä lapsia ja suuri, Koivula niminen
  talo, joka sekä ulkoa että sisältä oli ihan herrashovin näkönen.
  Sanalla sanoen, hän oli koko Raivolan kihlakunnan rikkain talollinen.
  Mutta kuitenkaan ei hän omalla toimellaan ollut suuria varojansa
  ko'onnut; hän oli tykkänään ne perinyt appivainajaltaan, joka häneen
  niin oli mielistynyt, että tämä perintöjaossa sai kaikkia muita lapsia
  runsaammin. Myöskin oli hänellä ollut kaikki ne luottamus- ja
  kunniavirat jotka talonpojan osaksi voivat tulla, paitsi yhtä ainoaa:
  hän ei vielä ollut valtiopäivämies. Moni siis luuli hänen tätä
  tavoittavan; mutta milloin sellaisesta kysymys tuli, oli Jussi aina
  juhlallisesti vakuuttanut ei tahtovansa sellaista toimia vastaanottaa,
  josta muka hänelle olisi sulaa hävikkiä, vaikka kyllä arveli siihen
  toimeen olevansa mies kunnollinen.
  Mitenkä tälläiset lauseet olivat totta ja mikä se oikeastaan oli, joka
  tätä nykyä häntä huoletti, saamme heti tietää omista sanoistaan.
  Levottomin mielin kuin Jerusalemin suutari mittaili Jussi tupansa
  lattiaa. Mutta yht'äkkiään valistui synkkä muotonsa. Avaten oven,
  riensi hän pihalle, jossa matkailija hypäten rattailta teki tavallisen
  tervehdyksen.
  "Terve tultuasi, Veikko Kela!... Viivyithän niin, että tuskin enää
  tuloasi odotin", lausui Jussi.
  "En milloinkaan luovu lupauksestani", vastasi tulija.
  "Sydämmellisesti tervetullut", sanoi Jussi vieden vieraansa sisään.
  Herra Kela oli nuori, sorea mies, jonka tavat ja käytös kaikissa
  osoittivat sivistynyttä tutenttia. Hän olikin nykyisin jättänyt
  yliopiston, jossa pitemmän ajan oli lakitietoa oppinut mutta ei
  kumminkaan aikonut ruveta virkamieheksi, syystä että isänsä tahtoi
  häntä talonpoika-asiamieheksi, joka muka köyhälle tutentille oli
  edullisempi. Isä itse oli suureksi hyödykseen pitänyt tätä ammattia,
  johon neuvoi poikaansakin, toivoen ei omenan putoavan puusta kauvas.
  Kela oli talon vanha ystävä. Tavalliset tervehdykset siis pian olivat
  kuitatut. Oli ilta, kello kuuden aika, jonkatähden isäntä tarjosi
  pientä toti-tuikkaria. Hän siis avasi muhkean salinsa oven pyytäen
  vierastansa sinne, kunnes toimitettiin vettä ja muuta tarpeellista.
  Pianpa oli kalkki kunnossa, mutta kun Jussin mielestä sali oli aivan
  lähellä kyökkiä, jossa ehkä olisi kuutioita, niin, itse ottaen
  toti-tavarat, kantoi hän ne etääsen kamariin, jonka tehtyä varovasti
  sulki oven.
  Ystävykset siellä asettuivat kiiltävän pöydän ääreen alkaen valmistaa
  suloista nautittavaa, joka piankin joutui niin, että voivat toinen
  toisensa kanssa kilistää.
  Jussin vilkkuvista silmistä julkisesti näkyi hänellä olevan jotakin
  ystävällensä sanottavaa, mutta myöskin näkyi hän vähän kainostelevan
  mieltänsä purkata. Päätti siis Kela, tämän huomattuansa, auttaa häntä
  alulle, lausuen huolettomasti:
  "Terveisiä Olli Toimiselta."
  "Kiitoksia! Onko hän nykyisin tavattu?"
  "On, äsken tapasin hänen kestikiivarissa, jossa vähän keskustelimme.
  Kiitä häntä minun pitkästä viivyttelemisestäni. Ukko on aina saakelin
  ilomielinen ja hauska."
  "Kyllä vaan. Kyllä sillä suukopua kestää. Se kai vieläkin kerran
  tuumailee matkustaa herrainpäiville?"
  "Siitä emme ensinkään keskustelleet, mutta luulen hänen epäilemättä
  tulevan herrainpäivämieheksi, koska sinä Veikko siksi et pyri; muuten,
  ken tiesi miten kävisi."
  Tarttuen lasiinsa kilisti Jussi kera ystävänsä, jonka viimeiset sanat
  tekivät sydämmellensä hyvää.
  "Luulisitko Veikko minun tulevan valituksi jos tahtoisin?" kysäsi
  Jussi.
  "Sen varmaankin luulen, jos vaan edeltäkättä mutkat suoritetaan, sillä
  aivan itsestänsä ei se synny."
  "Niin minäkin luulen", vastasi Jussi, "ja juuri sentähden pyysin sinua
  tänäpäivänä tänne. Ollaanhan me vanhat ystävät, siis saatan
  rehellisesti lausua mielipiteeni siitä, kolmannen miehen kuulematta."
  "Mulla ei ole tapana kielitellä", tiuskasi Kela vähän närkästyneenä.
  "Suo anteeksi velihopea! en minä epäilekkään, jonka paikalla saat
  nähdä, kun nyt käyn sanomaan mitä ei edes vaimonikaan tiedä... Joka
  kerta kun puhe on ollut valtiopäivämiehestä, olen aina antanut ymmärtää
  en minkään mokomin tahtovani kutsumuksesta huolia, mutta totta puhuen
  olen jo monta vuotta sitä tavoittanut. Olli Toimisella on tähän asti
  ollut yleisön luottamus ja tästä syystä en ole minä huolinut vällyjäni
  pyykkiin pistää. Mutta koko ajan olen aina kokenut Ollin arvoa
  halventaa. Miten tiedät, lukevat talonpojat harvoin noita suurempia
  sanomalehtiä, josta syystä eivät asioista ja menoista mitään
  tiedäkkään. Miten herrainpäivillä ollaan, sitä ymmärtävät he yhtä vähän
  kuin sika tuulimyllyä. Ainoa minkä oivaltavat, on se, että verot yhä
  lisääntyvät. Helposti siis voi heitä uskottaa tämän olevan
  valtiopäivämiehen syyn, joka tarvittaessa ei laula totuutta, jolloin
  asia kävisi ihan toiseksi. Tällaista uskoa olen aina kokenut istuttaa
  heidän tuhmiin kalloihinsa ja tämä onkin mahdottomasti menestynyt.
  Luottamus Olliin rupeaa todellisesti raukeamaan. Mun lienee siis aika
  pistäytä väliin, vai mitenkä?"
  "Tämän kaiken tiedän", vastasi Kela. "Jo aikoja sitten olen sun
  vehkeesi huomannut ja itse puolestani kaikki tehtävät tehnyt saadakseni
  sun puolellesi yleisön, joka myöskin lienee sinuun melkein suostuva.
  Mutta tässäpä on toinen temppu, joka onkin tarkkaan mietittävä.
  Kieltämättä on Ollilla suurin joukko ja väkevä lahko puolellansa, joka
  ei olekkaan helposti voitettava."
  "Aivan niin velikulta. Mutta kuitenkin voittaisin helposti
  tarkoitukseni, jos vaan julkisesti pyrkisin. Minun vaan olisi tarvis
  puhutella moniaita varakkaita sukulaisiani, joilla on enin sanominen
  valiomiehiä huutaessa. Sitäpaitsi on mulla velkomista parahimmilta
  talollisilta käräjäkunnan usiammissa seurakunnissa niin että voisin
  toivoni mukaan liikuttaa niitä ja helposti voittaa vastusteliat. Hyvin
  kävisi kaikki, jos vaan rupeisin julkisesti pyrkimään, mutta kas sitä
  juuri en tahdo, miten saat kuulla. Minä en anna ymmärtääkkään
  tavoittavani tätä kunniaa, joka kauvan on ollut suurin toivoni. Sittepä
  ehkä sanottaisiin konnan juonilla tulleeni valituksi, joka näyttäisi
  vähemmän kunnialliselta. Näkymättä tahdon minä tulla valituksi. Mutta
  sinun avullasi yksin se voi tapahtua, ja tästä asiasta juuri tahdoin
  vähä tuumailla sun kanssasi Veikko."
  "Tunnenhan minä jäniksen polut", lausui Kela, kavalasti naurahtaen,
  "mutta kuitenkaan en älyä mitenkä minä tässä asiassa voisin olla
  avuksi."
  "Juuri sinä oletkin tarvittavani mies", vakuutti Jussi Koponen.
  "Tuttavuutesi kautta kaikkein ihmisten kanssa voit sinä vaikuttaa
  enemmän kuin kukaan muu. Sinun vaan on tarvis kiitellä minun
  kunnollisuuttani, toista taas pelotella aijotuista oikeudenkäynneistä.
  Usiammat sinua uskovat kuin isämeitää ja sun vaivasi taas minä
  kunniallisesti palkitsen. Tuhannen markkaa saat, jos minä tulen
  herrainpäivämieheksi."
  Kuultuansa tämän lauseen, kävi Kelan muoto nähtävän iloiseksi. Hän
  nousi, kävi muutamia kertoja ympäri lattian, jonka tehtyä antoi
  Jussille kättä sanoen:
  "Kunnon veli, sinä tulet valtiopäivämieheksi."
  Nämätpä sanat pullistivat Jussi Koposta, joka heti kohosi korkeammaksi,
  pisti kätensä housun taskuihin, kohottaen niskaansa kuin laulava kukko.
  "Ja tuhannen markkaa saat sinä", kuiskasi hän Kelalle.
  Tämä nyökäytti päätään, istahti taas pöydän ääreen sanoen:
  "Kuitenkin on meidän varosasti oltava jos yrityksemme on menestyvä.
  Miten jo sanoin, on Ollin puolella suurin joukko ja väkevin lahko.
  Saisiko jokainen talollinen huutaa, niin ei meidän menestymistä olisi
  odottamistakaan; mutta kun sen tekee valiokunta ja kolme henkeä tässä
  käräjäkunnassa saattavat voittaa kaikki muut, niin toivon parasta, jos
  vaan oikein kortit sekoitamme. Ensin on meidän nukuttaminen Ollin
  lahkoa siihen vahvaan vakuutukseen, että sinä et minkään mokomin tahdo
  tulla valituksi ja että siis hän, niinkuin ennenkin, valitaan; ja
  toiseksi kaikin voimin vaikuttaa valiomies-huutoihin, että olisi meillä
  tuttuja tiessä. Ovathan nämät huudot jo ensi sunnuntaina; aika on siis
  käytettävä. Minä alotan toimeni jo tänä iltana, tehden muutamia
  poikkeuksia kotimatkalla, ja sinäkään et saa torkkua."
  "Äläpä luule", vastasi Jussi.
  Ystävät nauttivat nyt komean illallisen, jonka tehtyä erosivat
  vehkeitänsä toimeenpanemaan.
  "Eihän sitä ollut vaikea pyydystää", sanoi Jussi itsekseen. "Rahalla ja
  nerolla voi kaikki."
  "Kavala ja konnankurinen mies tuo Jussi", ajatteli Kela itsekseen ajaen
  maantietä. "Kavala mies, paha sydämminen, mutta ei aivan tylsäpäinen.
  Mutta sen ylpeys ja tirkistävä käärmeen katsanto ovat sietämättömiä.
  Herrainpäivämieheksi on hän Ollin suhteen ihan kunnoton... Mutta
  tuhannen markkaa, se on summa se, ja senpätähden teen hänen puolesta
  mitä voin... Soisin hänen pääsevän herrainpäivämieheksi paljaasta siitä
  syystä, että ylpeytensä ja kunnianhimonsa saisivat hyvän keikahuksen."
  
  
  II.
  Kolme kunnon ystävää.
  
  Entisestä keskustelusta kahdeksan päivää kuluttua tapaamme taas samat
  ystävät samassa kamarissa kahden kesken. Mutta nyt onkin aamu,
  sentähden totin siassa ovat suuret juomalasit olutta täynnä.
  "Perhana se, ettet omassa seurakunnassa ensinkään huutoja saa; mutta
  aikomuksemme kumminkin menestyy," lausui Kela.
  "Luuletko todellisesti niin?" kysäsi Jussi Koponen alakuloisella
  mielellä.
  "Epäilemättä velihopea, vaikka enemmistö tulee olemaan saakelin pieni.
  Olenpa laskenut ja päätös on puolen manttalin enemmistö, mutta siinähän
  mun mielestäni kyllin.
  "Jahka vaan saattaisimme luottaa noihin miehiin," keskeytti Jussi.
  "Vakaa kuin kirveen silmä... Saatpa kuulla miten olen käyttäinnyt. Ne
  ovat helvetin kavaloita kaikki kolme, mutta ketullahan kettua
  pyydetään. Ensiksi puhuttelin Jurria, jolla on tärkeä riita-asia
  ylioikeudessa sekä selvitin hänelle, että jos Olli Toiminen tulee
  valtiopäivämieheksi, hän varmaan sen hävittäisi, koska Olli on likeistä
  sukua vastaajan kanssa. Kas sepä naula veti. Jurri kiitti minua
  tiedosta. Kakkurilla käytin samaa keinoa. Hän on erään kalastusyhtiön
  osallinen. Minä muistutin häntä, että Olli itse kalastaa samassa
  virrassa ja että hän aikoi alottaa riidan, joka vähentäisi yhtiökunnan
  oikeuksia, jonka riidan hän valtiopäivämiehenä epäilemättä voittaisi.
  Kakkuri on liukas ja oman voiton pyytävä perkuus, joka heti oivalsi mun
  lauseeni todenmukaisuuden ja sillä voitin hänen. -- Pekka Kettusen
  kanssa mulla oli oikein pieni kahakka, kuitenkin viatointa lajia. Hän
  tosin on vähän kavala ja kettumainen, mutta ylipäänsä yksinkertainen
  tolvana. Minä tuppasin häneen niinkuin makkaraketeen kaikenlaista
  sakkaa, jonka hän irvistelemällä nieli. Paitsi muuta uskotin häntä
  että jos sinä tulet valtiopäivämieheksi, niin lähettäisit
  maamittausylihallituksesta maamittarin, joka pian lopettaisi kylän
  sekasotkusen rajajaon; myöskin uskotin häntä sinun kauttasi voivan
  tulla hyväksi ystäväksi maamittarin kanssa ja niin tavoin saavan jaon
  mielensä mukaan. -- Tälläisillä apajoilla sain verkkoihini nämä kolme
  kalaa, ja siitä voit olla vakaa että ne siinä pysyy, sillä oman voiton
  langat ovat vahvemmat kuin yleisön."
  "Jos ne vaan eivät edellävoittain kertoelisi minun pyrkivän
  herrainpäivämieheksi, niinpä kunnia kävisi korkeammaksi."
  "Ole siitä huoleton. Minä olen heitä vakuuttanut, että sinä et suinkaan
  tahdo heittää rauhallista kotoa, käydäksesi julkisen elämän myrskysille
  retkille, mutta että heidän kiinteästä vaatimuksesta ehkä siihen
  myöntyisit. Tätä varten he tänä iltana tulevatkin tänne, ja minä toivon
  että heidät vastaanotat hyvinä ystävinä, joita he sanotusta syystä
  ovatkin."
  "Sinä velikulta oletkin oikein kunnon poika," huudahti Jussi Koponen
  ihastuksella. "Sinun minä tiesin olevan sen miehen jota tarvitsin,
  sillä joku muu ei olisi puolta niin liukkaasti asiaa ajanut. Tuhannen
  markkaa saat korkonensa. Ne kolme ystävää kun tulevat, otan niin
  vastaan että tyytyvät. Enhän minä niin tuhma ole."
  "Etpä vaan; se joka sun pöllöpäänä ostaa, se todellakin rahansa pilaan
  viskaa," lausui Kela pilkallisesti.
  "Niinpä luulisin," muistutti Koponen. "Oma kiitos tosin haisee, mutta
  ilkkumatta luulen voivani sanoa mun pääni olevan hyvästi varustetun."
  Kummankin puolin muutamia suosiosanoja vaihetettua lähti Kela
  matkoihinsa, sillä hänen oli käräjissä muutamia asioita ajettavina.
  Muutaman tunnin kuluttua tulivat nuo kolme ystävää, jotka Jussi
  iloisesti vastaanotti rappusilla ja johdatti heidät saliin. Se oli
  kaikintavoin niin loistava kuin vallasväessäkin, sillä Koponen piti
  ulkonäköä suuressa arvossa ja vaimonsa oli kaikin tavoin kunnon eukko.
  Heti tarjottiin vieraille kahvia, jota isäntä kehoitti sekoittamaan
  aineen kanssa konjakkipotusta.
  Heidän nyt näpäyksiä ottaissa ja niitä näitä tarinoidessa, tahdomme
  vähän tarkastaa ystävien ulko-ihmistä; heidän sisällistä tulemme
  vast'edes tuntemaan heidän käytöksistänsä.
  Kaikki olivat he keski-i'än miehiä, melkein yhtä vanhat, mutta hyvin
  erinäköiset. Timo Kakkuri oli verevä, punakas, vilkkasilmänen ja muoto
  osoittava sekä hyvää että pahaa. Hän oli hyvissä vaatteissa ja
  käytöksensä olivat vapaat. Pekka Kettunen oli suuri kömpelö mies,
  kasvoiltansa tuhman-näköinen, mutta avarat sieramensa ja tirkistelevät
  kissan-silmänsä ilmoittivat ketun luontoa. Hänkin oli hyvissä
  vaatteissa paitsi saappaat, jotka olivat tavattoman suuret ja
  ruokottomat. Jurrista voi viimeisen sanoa kaikken suhteen. Vartalo
  pitkä ja laiha, pinta melkein harmaa, suuri nokka, leveä suu ja silmät
  ulkokultaisuutta osoittavat; ihan tällainen oli Jurri. Yleisön
  mielipiteessä pyysi hän olla jumalisena vaikka ne, jotka hänen lähemmin
  tunsivat, sanoivat hänen jumalisuutta käyttävän sisällisten pahain
  ajatustensa peitteeksi.
  Tuokion ajan niitä näitä keskusteltua lausui vihdoin Timo Kakkuri
  vakavammalla äänellä:
  "Arvokas veikko Jussi! tänne olemme tulleet sangen tärkeässä asiassa.
  Miten tiedät, on jokainen meistä pitäjänsä valiomies tulevilla
  valtiopäivämies-huudoilla ja meidän huutomme ovat talojen luvun suhteen
  niin suuret, että juuri me asetamme valtiopäivämiehen. Nyt on
  aikomuksemme huutaa sinua, sillä sinä meidän mielestä olet soveliain
  koko käräjäkunnassa. Me toivomme ettet estelemään rupea."
  "Kunnioittavasta tarjomuksesta suurin kiitos, mutta tätä nykyä sitä en
  voi ottaa. Talouteni tulisi kärsimään niin pitkästä poisolosta.
  Mieluisammin tahdon elää rauhassa, pienessä vaikutus-alassani tehden
  mitä parasta voin yhteiseksi hyväksi. Minä en Jumalan kiitos ole ollut
  milloinkaan kunnianhimoinen, vaikka kyllä semmoisen toimen voisin
  täyttää yhtä hyvin kuin moni toinenkin."
  "Paljoa paremmin," väitti Pekka Kettunen. "Eihän täällä saakeli soi ole
  ainoatakaan talonpoikaa niin lainoppinutta kuin sinä; sen kyllä olen
  kuullut pitäjän kokouksissa joissa itse rovastiakin olet pölyyttänyt."
  "Pekka haastaa ihan totta," sanoi Timo Kakkuri. "Koko paikkakunnassa ei
  ole soveliaampaa. Olli on nyt ollut neljät valtiopäivät; jopa on aika
  jonkun muun tulla hänen siaiseksi. Minä en ukkoa milloinkaan ole
  hyväksynyt. Luulenpa hänen pitävän herrojen puolta, tuskin hän muuten
  niin hyvissä kirjoissa niiden luona olisi."
  "Sun luulollasi on hyviä syitä," vastasi Koponen salatulla
  vahinko-ilolla. "Enhän minä Ollin toimia moiti; mutta minä, joka
  pidän sanomalehtiä, olen aikoja sitten huomannut hänen olevan kansan
  asian pettäjä. Muut valtiopäivämiehet ovat kunnillensa toimittaneet
  valtio-apuja sillan-rakennuksia ja ojittamisia varten, mutta meidän ei
  penniäkään ole saatu. Olisinko ollut hänen siassa niin toista olisitte
  saaneet nähdä. Tässä on se poika joka ei pelkää puskea isosten keralla:
  missä tarvitaan on mulla pitkät kädet."
  "Juuri senpätähden sinun pitää tulla herrainpäivämieheksi," lausui Timo
  Kakkuri, "sillä me olemme päättäneet huutaa sinua ja sittepä sinun on
  meneminen jos tahdot tai ei."
  "Sen teemme varmaan," lausuivat Kettunen ja Jurri.
  "Ettehän epäsopua minun kanssani tahdo," väitti Koponen juhlallisella
  äänellä. "Nyt elän niin onnellisena levossa ja rauhassa perheineni,
  enkä ensinkään halua isosten tuttavuutta. Siitä olisi minulle vaan
  häviöä kotona ja poissa valtiopäivämiehenä tahtoisin jotakin toimittaa,
  mutta sepä maksaa rahoja."
  "Sen palkitsee korkea päiväpalkka, sillä kunta maksaa kulungit, meihin
  se ei tee mitään," sanoi Jurri, päästäen lauseen, sopiva hänen
  tapaiselle jumaliselle.
  "Tosi kyllä, mutta mieluisammin soisin saavani olla kotona."
  Sanan mieluisammin oli Koponen lausunut eri äänellä, joka antoi
  Kakkurille syytä vielä lausua:
  "Pidinpä sinua miehenä, rahoista ei huolivana, missä koskee yhteistä
  hyvää."
  "Eikä se kristillistäkään olisi," lisäsi Jurri, "sillä pyhä raamattu
  sanoo, että viisasten tulee luopua vaimosta ja lapsista, antaaksensa
  valonsa loistaa maailmalle." Pekka Kettunen potkasi suurilla
  saappaillansa amenen.
  "Koko elämäni pyhitän ruhtinaalle ja kotomaalle," huusi Koponen.
  "Vietteliöitä te olette. Mutta, mutta asiaa pitää miettiä ... vaimoni
  kanssa tahdon tuumailla ennenkuin päätökseni teen."
  Näin kävi hän salista kyökin läpitse erääsen sivukamariin, jossa
  hyvillä mielin istahti lukemaan sanomalehtiä. Vaimonsa tuli sisään
  kysyen mitä vieraat tahtovat.
  "Tahtovat minua herrainpäivämieheksi," vastasi Jussi lyhyesti.
  "Ethän mulle sitä murhetta tehne," lausui vaimo itku kurkussa.
  "Eläpä ole milläsikään. Kyllähän minä pinteestä pääsen vaikka he ovat
  pirun itsepintaset. Ole kuitenkin hyvä ja laita kunnon päivällinen.
  Niitä on hyvästi kohteleminen, niin helpommin saan heidät päätöksestään
  luovutetuiksi."
  Sill'aikaa istuivat ystävät mykkinä kuin kalat, mutta iloissa silmin,
  sillä he aavistivat Koposen myöntyvän. Yksi iloitsi kalavedestänsä,
  toinen riitansa voitosta, kolmas edullisesta raja-ja'ostansa.
  Taas seisoi Koponen ystäviensä edessä kädet taskuissa ja niska kenossa
  mitenkä tapansa oli kunnes tahtoi mahtavalta näyttää. Myöskin tapansa
  mukaan nuoli hän ensin muutaman kerran suutansa, jonka tehtyä sanoi:
  "Veikot! eukkoni kanssa olen tyyni miettinyt asiaa ja tullut siihen
  päätökseen että, vaikka vastahakoisesti, täytyy minun heittää omat edut
  käyden sinne, mihin yleinen luottamus minua kutsuu."
  "Hyvä, heijaa!" huusivat ystävät ihastuksissa nousten antamaan uudelle
  valtiopäivämiehellensä kättä siitä, että oli ollut niin armollinen ja
  tehnyt heidän toivonsa mukaan.
  "Mutta muutamat ehdot vaadin minä," lausui Koponen. "Ensiksi vaadin
  että lupauksissanne pysytte järkähtämättömästi muuttumatta, toiseksi
  korkeimman päiväpalkan ja kolmanneksi välttämättömän salassa pitämisen
  asiasta päättymisen hetkeen asti. Minä tahdon tämän uutisen leimauksen
  tavalla tulevan Ollin ja hänen lahkonsa joukkoon. Jopa nyt jo hengessä
  näen, mitenkä pitkänokkaseksi he kaikki tulevat ... jos taas
  helisevillä syillä saisitte muitakin valiomiehiä meidän puolellemme,
  niin olisi peijakkaan hyvä. Kunnia olisi minulle suurempi."
  "Me teemme sen sekä toisen," vakuuttivat ystävät kättä lyöden ja niin
  oli asia päätetty kummankin puolueen mieliksi. Nytpä istuttiin syömään,
  joll'aikaa asiaa vieläkin keskusteltiin, mutta koska jo tiedämme
  päätöksen, heitämme heidät rauhaan ja siirrymme kahdeksan päivää
  edemmäksi, nähdäksemme, mitenkä veitikkain vehkeet menestyvät.
  
  
  III.
  Julman paha kohtalo.
  
  Valtiopäivämiehen-huuto Raivolan käräjäkunnassa oli määrätty Marraskuun
  15 päiväksi ja tämä päivä oli jo sisässä.
  Jussi Koponen oli siitä ajasta alkaen, kun ystävät hänen heittivät,
  ollut merkillisen ilonen. Vaimonsa oli monta kertaa kysynyt mikä se
  olisi, joka niin häntä iloitti ja aina vastaukseksi saanut:
  "Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin ... ikävä olisi ollut matkustaa
  pääkaupunkiin heittäen sinut kotiin. Sinun pidän liian rakkaana
  sellaista tehdäkseni; sitä lupasivat myös ystävänikin estää, mutta en
  kuitenkaan voi olla varsin varma. Ovatpa ihmiset kuin hurjat. Kenen
  vaan tapaan, tervehtivät minua herrainpäivämieheksi... Helvetin harmi
  olla yleisön mielisenä... Ajatteleppas vaan jos nuo kolme ystävää,
  jotka meidän kesken sanottu, ovat suuria konnia, luopuisivat
  lupauksistansa ja huutaisivat minua, mikä saakelin harmi eikö se olisi.
  Onhan minun siis matkustaminen vaaliin, estämään kaikkia pahoja
  aikeita."
  Vaimo luotti täydesti hänen sanoihinsa, kiittäen Jumalaa, joka hänelle
  antoi niin hellän ja ymmärtävän miehen.
  Jussi Koponen oli Jurrin kanssa suostunut matkasta seuraamalla tavalla:
  Vaalipäivän aamuna viimeistään kello neljä tulisi Jurri Koposen luo,
  jolloin yhdessä läksisivät matkaan. Koponen ei itse tahtonut olla
  saapuvilla toimituksen aikana käräjäpaikassa; oli siis päättänyt
  viettää ajan läheisessä rouvissa, niin että heti toimituksen päätettyä
  voisi kustantaa helisevät pidot. Ei hän myöskään tahtonut kulkea
  julkista valtatietä, ettei ketään tuttavaansa tapaisi. Siitäpä syystä
  olivat päättäneet matkustaa metsän lävitse suoraan mainittuun rouviin,
  varsinkin koska matka niin tavoin oli korkeintain vaan penikuorma.
  Jo kello kolme oli Koponen valmis, levottomasti odottaen kumppania,
  joka tuli vasta lähes viittä. Koponen tosin vähän murisi viivynnästä,
  mutta piti parhaana nykytilassa niellä harminsa. Kuitenkin oli
  kiiruhtaminen, jos ennen päivää tahtoivat joutua määrän perille.
  Kiireesti söivät suuruksen ja niin tukevat kepit kädessä läksivät
  matkalle.
  Ilma oli tavallansa vähä sopimaton. Lunta pyryytti synkeästi; ei
  kuitenkaan niin, että se olisi estänyt matkailioita, jotka reippaasti
  astelivat eteenpäin.
  Polku kulki läpi kivistä ja kolosta maata, jossa siellä täällä kasvoi
  kolkko mäntymetsä, jota yleisesti pidettiin pöllöjen ja susien pesänä.
  Ystävät olivat satoja kertoja päivällä ja pimeässä käyneet tätä polkua,
  mutta mitenkä oli, niin kuitenkin eksyivät. Sen huomasivat vasta
  tultuansa lähelle kohisevaa jokea. Heti paikalla pysähtyi kumpikin
  sanoen:
  "Me olemme eksyneet... Se on Arp-joen kohina."
  Niin olivatkin käyneet eksyksissä koko neljännes peninkuormaa.
  "Mitenkä nyt tehdään," jupisi Koponen.
  "Käydään suoraan metsän halki, niin pian taas olemme polulla," vastasi
  Jurri.
  "Mutta sukkelaan, sillä huuto on kello kymmenen, jolloin sinun
  välttämättömäsi on oleminen saapuvilla."
  Nytpä astuttiin aika vauhtia yli kivien ja kantojen. Koponen valitti
  että oksat, joita kumppani väisti, huhkivat häntä silmiin, joka kävi
  perässä, jonka vuoksi esitteli että kävisivät rinnatusten. Heti niin
  tehtiinkin, koska silloin sattuivat olemaan aukealla paikalla ja
  tasasella.
  "Asianomaisetpa saavat pitkän nenän tänä päivänä," lausui Koponen
  iloisesti.
  Mutta ensimmäisenä sai hän itse hyvin pitkän nenän, sillä tuskin oli
  lauseensa päättänyt, kunnes ihan kuin lumottuna maa aukeni jalkainsa
  alla ja molemmat miehet kiljahtaen putosivat syvyyteen.
  Vanha tosi sanantapa sanoo mutkateitä vaarallisiksi teiksi ja vielä:
  joka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankee. Koponen oli kauvan
  kaivanut kuoppaa Olli Toimisen hyvälle maineelle ja luottamukselle,
  mutta nytpä hän itse oli hyvin vaikeassa tilassa, sillä olopaikkansa
  oli suden kuoppa.
  Eräs vanha paikkakunnalla asuva metsästäjä oli rakentanut tämän, jossa
  jo olikin pyytänyt monta tästä petoheimosta.
  Tällainen kuoppa tavallisesti kaivetaan syväksi, peitetään heikkojen
  risujen päälle levitetyillä havuilla ja keskelle kuoppaa asetetaan
  pylväs, jonka päälle syötiksi pannaan lihaa tai muuta. Kun nyt susi
  tulee sitä ottamaan, niin hän keikahtaakin kuoppaan.
  Jos matkailioillamme ei olisi ollut niin paha kiire, niin olisivat
  kaiketikin vaaraa aavistaneet, sillä peitoksessa oli suuri reikä, mutta
  osittain pimeys, osittain kiire ja lumi estivät heitä tätä näkemästä.
  Onnettomuuden lisäksi he eivät olleet kahden vankina. Kolmantena
  tervehti heitä suuri susi sydäntä särkevällä ulvonnalla. Ensin hyppi
  peto uutten kumppaniensa ympäri, mutta vetäytyi vihdoin yhteen
  sopukkaan takakäpälillänsä seisomaan. Sen silmät kirpeilivät kuin kaksi
  tulista hiiltä; terävät hampaat kiilsivät kuin kirkas teräs sen
  avarassa kidassa, jossa veripunainen kieli liehui kuin kuuma rauta
  tulisessa uunissa.
  Tämän nähdessä olivat ystävykset hämmästyksestä kuolla. Silmät tiirillä
  ja ikenet irvissä vetäyvät he pikaisesti vastapäiselle puolelle niin
  että ulvova naapurinsa oli ihan vastapäätä heitä.
  Ensimäisestä säikähdyksestä päästyänsä tavoitti kumpikin keppiänsä,
  jotka onneksi olivat pudonneet muassa.
  Näin varustettuina seisoivat he liikkumattomina kuin sotamiehet,
  tarkasti silmäillen irvistelevää sutta.
  "Missä Jumalan nimessä me olemme," kuiskasi vihdoin Jurri.
  "Suden kuopassa! ymmärrätkö?"
  "Voi hirvittävää!"
  "Sepä oli pirullisen ikävä kohtalo!"
  "Älä kiroo ystäväni... Tehkäämme kun Daniel jalopeuran luolassa,
  rukoilkaamme ja anokaamme Jumalalta apua. Oi, jopa luulen sen itse
  perkeleeksi, joka seisoo tuolla nurkassa... Näetkö, miten hirveä. Minä
  näen sekä sarvet että sorkat."
  "Älä nyt pilojasi pane vaan pidä silmällä petoa, joka, milloin hyvänsä,
  voi rynnistää meihin. Tosin me ehkä kepeillämme voisimme surmata hänen,
  mutta yhtä helposti voisi hän nitistää yhden meistä. Vahtia on meidän
  pitäminen."
  "Emmekö voisi päästä ylös?"
  "Kaiketikin mahdotointa... Tällaiset pesät tunnen; ne tavallisesti ovat
  nerokkaasti rakennetut."
  Niin oli tämäkin kuoppa. Se oli kuusi kyynärää syvä ja pohjasta paljon
  avarampi kuin suusta. Seiniä myöten ei siis käynyt kiivetä ylös, mutta
  keskellä seisovaa pylvästä myöten kyllä, jos vaan ei karvasta kumppania
  olisi ollut. Koponen yritti liikkumaan mutta peräytyi heti, sillä
  samassa näytti susi hirvittävän punaisen kitansa.
  "Siis ei ole pelastusta viheliäisyydestämme," huokasi Jurri, ruveten
  lukemaan yhtä Taavetin katumusvirttä.
  "Älä nyt niin pilan pelkuri ole," lohdutti Koponen. "Susien seurassa on
  ulvominen. Meillä ei muuta keinoa ole kun odottaminen kuopan omistajan
  tuloa, joka ei voi kauvan viipyä; katso, jopa päivä nousee... Huuto
  tosin on kello kymmenen, mutta sen toimittaa uusi tuomari, eivätkä ne
  herrat niin määrähetkellä tule. Eihän arkalasta olla pojat!"
  Mutta tulivat kumpikin kovasti koiteltuiksi. Hetki toisen perästä
  kului, eikä metsästäjää kuulunut. Ylhäällä suli lumi ja vettä tirskui
  sateen tapana kuoppaan. Koposen luonto rupesi jo aristelemaan. Hän
  puhalteli raskaasti kuin pale mutta toivonsa vieläkin oli virkeillä,
  sillä kello vielä ei voinut olla yli yhdeksän.
  Aika kului; Koponen töllisteli; Jurri ja susi irvistelivät, niin että
  kaikkien kolmen kumppanin sylki loikkui suusta.
  Tällaiseen vaikeaan tilaan täytyy meidän nyt heittää ystävykset, sillä
  huolettava on nähdä tuttavia vaarassa, voimatta heitä auttaa.
  Toivokaamme että hän, joka koettelee sydämet ja tutkii munaskuut,
  armosta oikialla ajalla auttaa heitä.
  
  
  IV.
  Päättävä hetki.