Välskärin kertomuksia 3 - 01

  
  VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 3
  Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo.
  
  Kirj.
  ZACHARIAS TOPELIUS
  
  Suomentanut Juhani Aho
  
  Ilmestynyt ensimmäisen kerran
  Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.
  
  SISÄLLYS:
  
  Siniset:
   1. Leijona lepää
   2. Leijona herää
   3. Miten leijona alkaa otusta ajaa
   4. Aurora Königsmark
   5. Rex regi rebellis
   6. Ebba Bertelsköldin kirje Kustaa Aadolf Bertelsköldille
   7. Metsästys Liebewerdan luona
   8. Pultavan tappelun edellisenä iltana
   9. Pultavan laskeva aurinko
  Pakolainen:
   1. Ylioppilaat lähtevät sotaan
   2. Isonvihan Klingspor
   3. Rutto vuonna 1710
   4. Porvoon päämaja
   5. Sissit
   6. Kotkanajo
   7. Mainiemen linna
   8. Isokyrön tappelu
  Erään nimen varjo:
   1. Valtiopäiväkerho
   2. Valtioviisaan sodanjulistus
   3. Pakolaiset
   4. Karoliini
   5. Hatut päästä!
   6. Sanansaattaja Suomesta
   7. Voittojen kirja
   8. Voittojen kirjan kirjoittamaton lehti
   9. Kun leijona palasi otuksen ajosta
  10. Kohtaus Stralsundin luona
  11. Kaarle XII:n puheilla
  12. Vieraita Suomesta v. 1715
  13. Hollantilaiset Pohjanmaalla v. 1715
  14. Kajaanin linna
  15. Amatsoonien maassa
  16. Kun Suomen viimeinen linna kukistui
  17. Myyrän käytäviä jättiläisrakennuksen juurella
  18. Sotaväen katselmus ja eräs yhtymys
  19. Kuninkaan sormus
  20. Erään nimen varjo
  Viiteselitykset.
  
  
  
  VÄLSKÄRIN SEITSEMÄS KERTOMUS.
  SINISET.
  
  
  Kokonainen kesä on kulunut siitä, kun välskäri lopetti kuudennen
  kertomuksensa. Sillä välin oli häntä harvoin nähty kaupungissa, ja kun
  hän ilmaantui sinne harmaassa kalastajantakissaan, isot pieksusaappaat
  jalassa, kantoi hän olallaan pahkuraista sauvaansa, jossa leiviskän
  painoinen hauki riippui ikäänkuin voitonmerkkinä. Hauki oli aiottu
  isoäidin pöydälle. Tietysti Bäck silloin kutsuttiin päivällisille, ja
  hänen tähtensä oli jälkiruokana sinä päivänä mitä kauneimpia mansikoita
  kuorimattoman maidon kera. -- Panette liian vähän sokeria, serkkuseni,
  -- ja isoäidin tapana hymysuin sanoa, vaikka Bäck oikein pyryttämällä
  pyrytti sokeria mansikkain päälle. Bäck ei suinkaan ollut mikään hyvien
  päivien pitäjä, hän voi elellä useita viikkoja kalapirtissään piimällä
  ja keitetyillä simpuilla, mutta makeisille hän oli perso, tuo kunnon
  ukko, kun niitä vain oli tarjona. Sen isoäiti hyvin kyllä tiesikin, ja
  vaikka hän ei koskenut sokerilusikkaan itseään varten, sanoi hän
  ystävällisesti uudestaan: -- vähän enemmän sokeria, serkkuseni!
  Välskäri sai silloin kuulla kaikki sanomalehdissä olleet uutiset eikä
  hän lausunut juuri kohteliaita sanoja Don Miguelista, joka siihen
  aikaan piti meteliä. Vastavuoroon hän tiesi tavallisesti kertoa jonkin
  hupaisen jutun metsästys- ja kalastusretkiltään, esim. kuinka veli
  Svanholm äsken oli ollut jäniksiä ampumassa. Toverit, ja niiden
  joukossa oli ollut myös Bäck, olivat ennakolta ampuneet jäniksen,
  aukaisseet ja tyhjentäneet sen vatsan, panneet siihen paistia,
  silakoita ja keitettyjä perunoita sekä sitten neuloneet vatsan umpeen.
  Sen tehtyä asetettiin jänis sopivalle paikalle metsän rantaan, ja
  Svanholm vietiin hänen sitä huomaamattaan sinne päin. Koirat alkoivat
  ajaa, ja samassa huusi joku joukosta: pidä varasi, veli Svanholm!
  Svanholm tähtäsi tuossa tuokiossa -- pyssy pamahti, jänis kellahti
  nurin niskoin ja vietiin riemulla pirttiin. Suurempaa urotyötä ei
  Svanholm ollut tehnyt tuon suuren pakoretken jälkeen. Urhokas kapteeni
  oli päivän sankari. Hän pidätti itselleen oikeuden saada aukaista
  jäniksensä kaikkien sääntöjen mukaan, antaakseen sydämen ja maksan
  koirille. Mutta mitä ihmettä, hän löytää lampaanpaistia jäniksestään!
  Mitä lempoja, veli Svanholm, jäniksesi syövät lampaitamme! -- Sitten
  löytää hän silakoita -- mitä saakelia, jäniksesi käyvät kalassa! --
  viimein keitettyjä perunoita -- no tuhannen tulimmaista, veli Svanholm,
  jäniksesi osaavat sekä keittää että paistaa! Mutta Svanholm suuttui
  siitä silmittömästi ja murisi Bäckille koko viikon päivät sen jälkeen.
  Kesä meni menojaan. Kun elokuu alkoi lopuilleen kallistua ja Bäck,
  tavallisuuden mukaan, oli kutsuttu päivälliselle syömään omaa haukiaan,
  tuli pikku Jonathan eräänä päivänä hyvin toimessaan välskärin luo ja
  tarjosi hänelle oksan, jossa riippui kolme isoa, tummanpunaista
  vaarainta. -- No? -- sanoi välskäri, nostaen tapansa mukaan pienoisen
  kaulustasta syliinsä, melkein niinkuin kissanpoikaa nostetaan.
  -- Niin, kummi, -- vastasi Jonathan reippaasti; -- nyt ovat vaaraimet
  kypsyneet metsässä.
  -- Se on hyvä se, -- sanoi välskäri ja asetti pojan jälleen jaloilleen,
  kiepautettuaan häntä kerran ympäri ilmassa.
  Anna Sofia pienensi sokeria kaapin ääressä. -- Niin, -- huusi hän, --
  nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä ja nyt on meillä oikeus vaatia
  uutta kertomusta.
  -- Hm, -- sanoi välskäri. -- Lehtisiika nousee parhaillaan, ja
  sorsanpojat alkavat lennellä parvissa; kolmen viikon perästä minulla
  ehkä on aikaa.
  Koetettiin kyllä väitellä vastaan, mutta ei mikään auttanut. Kolme
  viikkoa kului. Välskäri oli suolannut monta kaunista nelikollista
  siikoja ja lähettänyt monta jaloistaan yhteen sidottua vesilintuparia
  kotiin. Ilmat kävivät pimeiksi ja myrskyisiksi ja kolkkoa oli oleskella
  ulkona merellä. Silloin kuultiin eräänä päivänä vanhuksen itsestään
  virkkavan päivällispöydässä: -- Tänä iltana saatamme aloittaa.
  Tuumasta toimeen. Kello kuuden aikaan, kun alkoi hämärtää, istui
  tavallinen seura taas välskärin kamarissa. Kapteeni Svanholm, joka
  aikoja sitten jo oli leppynyt, punoi viiksiään takan edessä; maisteri
  Svenonius, koulumestari, siirteli halkoja likemmä toisiaan, isoäiti
  kutoi sukkaa, Anna Sofia puhdisti puoloja ja lapset asetettiin kynimään
  höyheniä vähän syrjempään, etteivät marjat heitä kovin paljon
  houkuttelisi.
  Välskäri katseli keveätä, vaaleankeltaista liekkiä, joka luikerrellen
  kohosi pitkin valkoisia koivuhalkoja, eikä hänellä ensinkään näyttänyt
  olevan kiirettä aloittamaan. Lapset kävivät malttamattomiksi. -- Nyt
  saamme kuulla Kaarle XII:sta, -- kuiskasi Jonathan tahallaan niin
  kovasti, että toisetkin kuulivat sen.
  -- No, annapa kuulua! -- sanoi Svanholm. -- Veljellä on tänään
  tekemistä karskin pojan kanssa. Joka vähänkään on ruudinsavua päivinään
  haistellut, niinkuin veli ja minä, ymmärtää hiukan paremmin Kaarle
  XII:ta kuin kaikki ne kynäsankarit, jotka ovat hänestä kirjoittaneet.
  -- Ruudinsavusta ihmiset vain mustuvat, -- sanoi tästä ärsytyksestä
  kiivastunut koulumestari. -- Ajatukseni on, että Kaarle XII saa kiittää
  kynäsankareita suurimmasta osasta suuruuttaan. Jos sitä olisi kysytty
  verensä vuodattaneelta, autiolta ja nälkiintyneeltä maalta hänen
  kuolemansa jälkeen...
  -- Niin, kysy vain, -- vastasi kapteeni. -- Kysy vain, niin köyhinkin
  torppari vastaa veljelle: me olemme pahanpäiväisiksi peitonneet sekä
  tanskalaiset että saksalaiset, turkkilaiset ja venäläiset, tuli ja
  leimaus, sen olemme tehneet, herraseni, ja sen olemme tehneet Kaarle
  XII:n johdolla. Hän ei ollutkaan mikään saivartelija eikä saituri,
  niinkuin hänen isänsä, ja jos hän ei säästänyt muita, niin eipä hän
  säästänyt omaa kuninkaallista itseäänkään. Kynäilijätkö olisivat
  jotakin hänen kunniakseen tehneet? Hyi helvetti, he olisivat tahrineet
  hänen sinikeltaisen sotalippunsa musteella!
  -- Bernhard Bertelsköld on nyt kuollut, -- sanoi vanha isoäiti
  saadakseen sanakiistan loppumaan. -- Minusta on kuin olisin tuntenut
  hänet aina hänen lapsuudestaan asti, ja kelpo mies hän olikin, ja vielä
  päälliseksi täytyy minun sanoa, että olen pitänyt hänestä aina alusta
  alkaen.
  -- Piru vieköön! -- puuttui kapteeni tyhmän töykeästi puheeseen. --
  Semmoisilla maitoparta-kreiveillä ei ole kahden äyrin edestä tarmoa
  jänteissään.
  Isoäiti alensi äänensä ja puhui äänellä semmoisella, että urhokas
  kapteeni yht'äkkiä vaikeni: -- Olen sanonut sen monet kerrat ja sanon
  vieläkin, että on säädytöntä noin kiroilla lasten kuullen. Jos serkku
  Svanholm olisi antanut minun puhua loppuun, niin olisi minulla ollut
  vielä muutakin sanottavaa. Serkun pitäisi muistaa, että kreivi
  Bertelsköld-vainaja otti eläessään osaa useampaan taisteluun kuin mistä
  serkku on koskaan kuullut kerrottavankaan, ja jos hän olikin kohtelias
  ja sävyisä ja sivistynyt herra eikä mikään törkimys ja tappelija, niin
  hän sittenkin oli serkkua urhoollisempi mies eikä lainkaan maidosta tai
  piimästä tehty. Mutta hänen loppuaan en voi oikein hyväksyä. Minusta
  tuntuu epäkristilliseltä ja kamalalta, että niin hyväsydäminen ja
  ymmärtäväinen mies joutuu kuollessaan niin kokonaan taikauskon ja
  maallisten ajatusten orjaksi, että ei muista ajatella köyhää sieluaan.
  Minkä hyväksi hän eli? Aatelisvallanko? Me olemme kaikki tavallisia
  ihmisiä; emme tuollaista ymmärrä.
  -- Vertaisemme kyllä astuvat esille, kun tulee Larssonien aika, --
  muistutti Svenonius. -- Aatelisvallan, kansanvallan ja kuningasvallan
  välinen riita kestää kautta _saecula saeculorum_. Kerronpa joskus
  serkulleni vanhoista Rooman patriiseista ja plebeijeistä.
  -- Kiitoksia, serkkuni, en ole ollenkaan utelias; paavilaisten tieltä
  kernaimmin väistyn. Jotakin paavilaista pahusta lienee kuninkaan
  sormuksessakin. Taivahan pyhät, moista turmiontuojaa! Saadaanpa nähdä,
  että se sormus vielä turmelee koko Bertelsköldin suvun. Miksi ei se
  kelpo Kreeta nakannut sormusta mereen niinkuin aikoi! Se olisi ollut
  järkevästi ja oikein tehty, mutta sen sijaan hän antoi houkutella
  itsensä ja antoi noitakalun kreiville. Uskokaa minua, kyllä Torsten
  Bertelsköld kerran vielä häntä siitä soimaa.
  -- Mutta, -- puuttui Anna Sofia vilkkaasti puheeseen, -- entäs se, kun
  kaikessa onnistuu. Ajatelkaapa sitä, isoäiti! Yhä kasvaa sen suvun
  mahtavuus, ja jos sormus kulkee isältä pojalle, niin tullaan
  kuudennessa polvessa kuninkaaksi! Nyt se on jo kolmannessa tai
  neljännessä polvessa Torsten Bertelsköldillä. Paha vain, ettei voi
  selailla kummia niinkuin kirjaa, jonka lopusta tahdotaan saada selkoa
  edeltäpäin.
  -- Lapsikultani, -- sanoi isoäiti vakavasti, -- minusta näyttää
  niinkuin kuninkaan sormus oikein syvälle teroittaisi mieleemme nämä
  sanat: mitä auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja
  kumminkin saisi sielullensa vahingon? Mitä iloa oli vanhemmalla
  Bertelsköldillä, mitä hyötyä oli Janssenilla kaikesta onnestaan? Kaksi
  parempaan aiottua ihmistä sormus on jo turmellut; kolmannen se on
  luovuttanut Jumalasta hänen elämänsä lopulla. Saat olla varma siitä,
  että se turmelee useampiakin. En pidä oikein nuoresta Torstenista, ja
  hänen veljeään Kustaa Aadolfia tunnen vielä kovin vähän. Kun en ota
  lukuun Kreetaa, niin ovat kaikki, joita edellisissä kertomuksissa olen
  jotenkin suosinut, jo manalle menneet. Kai on meidän nyt tutustuminen
  uusiin ihmisiin, kun aikakin on uusi.
  Näin puhuttuaan isoäiti tarkasteli utelevin silmin vanhaa välskäriä,
  joka ääneti ja ajatuksissaan katseli liekkien leikkiä suuressa
  vanhanaikaisessa avonaisessa takassa. Valkean valon kohdatessa
  hänen kookasta varttansa ja päivettyneitä, vielä tarmokkaita
  kasvonjuonteitaan, näytti kaikista niinkuin jokin tavattoman tuikea
  mielenilmaus olisi synkistänyt hänen ryppyistä otsaansa. Usein ennen
  oli tämä yksinkertainen, vaatimaton mies ikäänkuin kasvanut
  kertoessaan, niin ettei ollut enää sama mieskään. Nyt synkistyivät
  hänen kasvonsa siinä määrin, että lapset miltei peläten häntä
  katselivat. Ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: -- Uusi aika!
  Heti sen jälkeen hän kääntyi jälleen tointuneena ja kirkkain silmin
  Anna Sofian puoleen: -- Pane enemmän puita pesään, tyttöseni,
  kernaammin katselen liekkejä kuin tuhkaa. Ja istu niin, että paremmin
  näen sinut, lapseni. Siitä on etua kertomukselleni, että kaiken ajan
  saan katsella sinun hyviä ja iloisia kasvojasi.
  
  
  1. LEIJONA LEPÄÄ.
  
  Suuri, voimakas ja jalosydäminen seitsemästoista vuosisata oli äsken
  laskenut viimeisen kiven suureen maailmanhistorialliseen
  rakennukseensa. Esirippu oli laskenut peittämään sen ankaroita,
  vallasta ja valosta käytyjä taisteluita; sen pitkät vuosijaksot ja
  urotyöt avautuivat kuin taulu ajattelijan silmäin eteen, ja kysymys
  heräsi siitä, mitä nyt seurasi. Sillä eivät yksistään numerot nyt
  muodostaneet uutta aikakautta maailmalle; nyt oli tähtiä sammunut ja
  valtoja hävinnyt, ja uusia valtakuntia ja uusia ajatuksia pyrki
  syntymään, ja missä oli se mies, joka kykeni niitä hallitsemaan? Hän,
  joka enemmän kuin miespolven ajan oli ollut sekä älyn että vallan
  lainsäätäjä; hän, joka ihailijainsa ylistämänä antoi koko
  aikakaudelleen nimensä, Ranskan kuningas Ludvig XIV eli vielä ja luuli
  itseänsä kutsutuksi kirjoittamaan lakia uudelle vuosisadalle niinkuin
  oli kirjoittanut vanhalle. Mutta samalla, kun runoilijat vielä
  ylistivät häntä ja kuninkaat pelkäsivät hänen valtiotaitoaan miltei
  enemmän kuin hänen aseitaan ja kultaansa, alkoi vanhuus painaa hänen
  päätään, katumusteot hänen mieltään; samalla kun hän ojensi kättään
  uusia valtikoita anastaakseen, alkoi hänen oman valtikkansa kultaus
  kulua; ja epäily, joka tätä ennen oli vaiennut, ja pilkka, joka oli
  kyllästynyt suunsa salpaan, alkoivat pidellä pahoin aikakautensa
  ylistyspuheita ja etsiä niistä sitä sallimusta, joka ennemmin tahi
  myöhemmin kohtaa maailman kunniaa.
  Mitä alemma aurinko laskeutui Ludvig XIV:n aikakauden taivaanrantaa
  kohti, sitä selvemmin käsittivät sekä ajattelijat että itse kansatkin,
  että aika tarvitsi uusia miehiä samoin kuin se tarvitsi uusia
  aatteitakin. Aatteet tulivat itsestään; ne olivat kauan kasvaneet
  hiljaisuudessa ja odottivat vain aurinkoa ja ilmaa, päästäkseen lehteä
  tekemään. Mutta turhaan vielä odotettiin aatteiden toteuttajia.
  Ajateltiin Eugenia ja Marlboroughia; katseltiin tuota suurta Bourbonien
  ja Habsburgien välistä taistelua. Englannin nähtiin äkisti ylenevän ja
  pääsevän yhä enemmän kilpailijansa Hollannin edelle; poispäin loivat
  odottajat silmänsä voipuneesta ja poljetusta Espanjasta; pois
  hajanaisesta ja veltostuneesta Saksasta; pois itsekkäästä ja itseään
  hävittävästä Puolasta, ja katselivat mielihyvällä Turkin vallan alkavaa
  heikkoutta -- tuon Euroopan pelätin, jota ei kukaan enää säikkynyt.
  Kaikkialla oli kansoja ja valtoja, mutta harvassa miehiä. Harvat
  silmäilivät pohjoiseen päin. Raakalaisen kannalla oleva Venäjä lepäsi
  näköjään kuolleena ja kiisteli siitä, oliko ristinmerkki tehtävä
  kahdella vaiko kolmella sormella. Ruotsi, Itämeren vallitsija, oli
  ollut välittäjänä Ryssvikin rauhanteossa; mutta sen miekka oli
  levännyt, kultaa tulvasi Kaarle XI:n reduksionikamareihin, ja parraton
  nuorukainen, mieletön ja päätön niinkuin sanottiin, oli astunut
  valtaistuimelle pyytämään -- karhuja.
  Ei tiedetty silloin, että Pietari I työskenteli kirvesmiehenä Saardamin
  telakoissa. Ei tiedetty silloin, että Kaarle XII lukiessaan Curtiusta
  jo lapsena oli sanonut, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli
  Aleksanteri suuresta: -- Tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen. -- Ja kun
  muistutettiin: -- Aleksanteri suuri eli vain 32 vuoden ikään -- niin
  kaksitoistavuotias prinssi Kaarle vastasi: -- Eikö siinä ole kylliksi,
  kun on valtakuntia valloittanut?
  Oli uudenvuoden aika v. 1700. Oli kylmä, mutta kirkas talvi-ilta.
  Tähdet tuikkivat Meelarin jäisen pinnan yllä, tuon tuostakin kuului
  jäältä hevosten askelia ja kulkusten helinää kylmänä iltana. Muutamia
  tunteja sitä ennen oli liike ollut vilkkaampi. Osa hoviväkeä oli
  istuutunut koreisiin, töyhtöillä kaunistettuihin rekiin ja ajanut
  huviretkelle, ja moni punainen neidon poski oli siinä käynyt vieläkin
  punaisemmaksi, ja moni ylhäinen herra oli omin käsin ohjannut korskuvaa
  orittaan jääkentän yli. Mutta illaksi oli leskikuningatar Hedvig
  Eleonoora, kuninkaan isoäiti, kutsunut hoviväen illanviettoon
  Drottningholmaan. Kuningatar parka oli ikävissään. Hän olisi niin
  mielellään ottanut osaa valtakunnan hallitukseen, nyt niinkuin Kaarle
  XI:nkin nuoruuden aikana, mutta hän oli vanhentunut, ja pojanpojan
  pikaiset, erään komppanian katselmuksessa kreivi Piperille lausumat
  sanat, että hän "tahtoi itse komentaa niin urheita miehiä", olivat
  toteutuneet melkein samalla hetkellä, kun hän ne lausuikin. Hedvig
  Eleonoora teki päätöksensä. Hän rakenteli yhä vain huvilinnoja, keräsi
  ympärilleen nuoria ja iloisia ihmisiä, varsinkin taiteilijoita, ja
  eleli näin vallan hupaisesti vanhat päivänsä runsailla tuloillaan.
  Vahakynttilät loistivat kirkkaasti järvelle Drottningholman korkeista
  ikkunoista, kun kaksi lyhyihin sotaviittoihin pukeutunutta ratsastajaa
  ajoi täyttä karkua jään yli linnaa kohti, samalla kun kolme tai neljä
  jäljempänä tulevaa rekeä näytti turhaan koettavan heitä saavuttaa.
  Linnan pihalle tultua astui toinen ratsastaja alas hevosen selästä ja
  läheni toista, joka istui ratsailla, jonka jälkeen tämä kuiskasi
  hänelle jotakin. Ensimmäinen ratsastaja köytti sitten hevosensa portin
  pieleen ja riensi linnan portaita ylös, jotavastoin toinen jäi kylmään
  talvi-ilmaan hevosensa selkään istumaan ja näytti tahtovan
  huolellisesti peittää kasvojaan niiden tulisoihtujen ja tervatynnyrien
  valolta, jotka pihalla paloivat.
  Hetken mentyä tuli ensimmäinen ratsastaja ulos ja sanoi matalalla
  äänellä: -- Hård on sairas eikä voikaan tulla, vaikka hänen mielensä
  kovasti tekeekin. Silmät paloivat hänen päässään kertoessani hänelle
  teidän majesteettinne seikkailuista, ja hän vastasi vain: Ei olisi
  naaras verkkoa murtanut, jos minä olisin ollut mukana.
  -- Jos hän olisi ollut mukana? -- toisti toinen nyrpeästi. -- Sanoiko
  hän niin, se vanha jöröpää? No niin, siinä on hänelle kunniaa kyllin,
  että tulen Drottningholmaan häntä varta vasten noutamaan. Me
  ratsastamme takaisin kaupunkiin, reet seuraavat meitä, ja me koetamme
  onneamme huomenna.
  -- Tuskin maksaa vaivaa, että koetammekaan saartaa naaraskarhua Hårdin
  poissa ollessa, -- sanoi toveri. -- Teidän majesteettinne on
  tänäpäivänä kaatanut karhun, jonka vertaista ei moni ole nähnyt. Lyönpä
  vetoa, että kuningas vainajan metsästyskirjassa ei löydy semmoista
  tekoa mainittuna.
  -- Huomenna koetamme, -- oli lyhyt vastaus. Kuningas, sillä hänhän
  se oli, käänsi hevosensa ratsastaakseen pois, kun samassa
  leskikuningattaren tallimestari Höghusen, tulisoihtuja kantavain
  palvelijain seuraamana, kuningattarensa puolesta pyysi hänen
  majesteettiaan kunnioittamaan linnassa olevaa huviseuraa korkealla
  läsnäolollaan. Hämmästyneenä siitä, että hänet tunnettiin niinkuin
  naapurin hedelmäpuusta tavattu poika, pyöräytti kuningas hevosensa
  perin, karkuutti sen portaita kohti ja ajoi tahallaan erään siron
  kamaripalvelijan päälle, joka silkkisukissa ja matalissa kengissä käydä
  sipsutti pihan yli, kantaen vadissa hillottuja hedelmiä ja muita
  hovinaisille aiottuja makeisia. Leikinteko oli liian kovakouraista;
  mies parka kompastui niin, että sai nenänsä veriin, ja koko hänen
  vatinsa makea sisältö luiskahti lumeen. Nauraen nakkasi kuningas
  hänelle kultarahan ja meni ylös isoäitinsä luokse paremmalla tuulella
  kuin ehkä muuten olisi ollut ilman tätä tapausta.
  Drottningholman linnan sisemmät portaat ovat niinkuin tiedetään,
  Nikodemus Tessinin mestarillista tekoa -- niin keveät ja somat
  laatuaan, että näyttävät nimenomaan olevan rakennetut lemmetärten
  jalkoja ja prinsessain varpaiden teriä varten. Kuningas saapasteli
  näitä portaita ylös helisevin kannuksin ja niin raskain askelin, että
  olisi luullut hänen ratsastavan ylös. Ylä-eteisessä otti hänet
  leskikuningatar vastaan, Ceresiksi puettuna; ainakin hänellä oli
  kunnioitustaherättävä runsaudensarvi ja kimppu hopeoituja tähkiä
  kädessä; ja kun oli lausuttu muutamia kohteliaisuuksia, jotka kuninkaan
  puolelta olivat hyvin kankeat, vietiin kuningas yhteen noita suuria
  saleja; joiden seinillä vielä tänäkin päivänä nähdään Ehrenstrahlin
  maalaamia Kaarle Kustaan ja Kaarle XI:n taisteluita esittäviä tauluja.
  Kaarle XII oli perinyt hyvän annoksen isänsä naisten seurassa
  osoittamaa ujoutta ja välitti, jos mahdollista, vielä vähemmän heidän
  suloudestaan. Seitsentoistavuotias hän oli, oli ollut jo lähes kolme
  vuotta kuninkaana, ja monet viettelykset olisivat pyydystäneet hänet
  pauloihinsa ja lukemattomat viattomankin lemmen verkot tahtoneet
  kietoa, ellei hänen jäykkä kylmyytensä jo ennakolta olisi kaikki
  pyyteet tehnyt turhiksi. Hänen astuessaan saliin, jossa vilisi kirjava
  seura mitä heleimmissä puvuissa, syntyi siellä yht'äkkiä hiljaisuus,
  ikäänkuin talven lumi olisi peittänyt tuon nuoruuden ja ilon kevään,
  joka vast'ikään oli laskenut leikkiä vahakynttiläin valossa. Näöltään
  vähän hämillään astui kuningas lyhyitä kumarruksia tehden näiden
  loistavien rivien välitse, kunnes salin perällä tapasi muutamia
  henkivartijaväkeen kuuluvia upseereja, joiden kanssa hän ryhtyi
  puhelemaan, nähtävästi iloissaan siitä, että pääsi pois häntä
  vaivaavien uteliaiden silmien piiristä.
  Tuskin hän oli kadonnut väkijoukkoon, kun nuoruus ja kevytmielisyys
  taas astuivat keskilattialle. Nuoret naiset ja keikailevat nuorukaiset
  eivät malttaneet olla hymyilemättä veitikkamaisesti ja tekemättä
  pisteliäitä muistutuksia. Milloin he katsoivat vahalla kiilloitettua
  lattiaa, milloin taas toisiinsa, koettaen salata nauruaan, joka siitä
  vain kävi hillittömämmäksi. Syy oli selvä. Ajattelematta asiaa oli
  kuningas, kolme penikulmaa ankarasti ratsastettuaan, tullut
  semmoisenaan tanssisaliin metsästysretkeltään. Se näkyi selvästi hänen
  puvustaan; luultavasti se oli vielä tahrattu karhun verellä, joka
  vast'ikään oli virrannut hänen lyhyen keihäänsä tiessä. Mutta
  semmoisiin oli totuttu, ja metsästäjän rohkeus, samoin kuin
  sotilaankin, vaikuttaa aina vilkkaisiin mieliin. Mutta oli siinä vielä
  muutakin, joka yllytti hoviväkeä nauramaan -- vähäinen asia tosin,
  mutta kuitenkin semmoinen, josta kuningaskin joutuu naurun alaiseksi --
  hän tuli sisään korkeissa metsästyssaappaissaan, jalat lumisina.
  Seuraus siitä oli, että joka askelella, minkä kuninkaallinen
  nuorukainen astui kirkkaaksi kiilloitetulla lattialla, joka näytti
  varta vasten olevan aiottu ainoastaan silkkikengillä astuttavaksi, jäi
  siihen musta märkä tahra noista suurista saappaista. Noita
  kuninkaallisia jälkiä nyt nuoriso piloillaan osoitteli, kun eräs neiti
  oli ollut niin rohkea, että kehoitti ystäviään katsomaan "Kaarle
  kuninkaan talvitietä".[1]
  He eivät silloin tienneet, nämä iloiset ja meluavat perhoset, että
  Kaarle kuningas oli jättävä paljonkin jälkiä maailman läpi
  marssiessaan, mutta ei valkoisia lumisia jälkiä, vaan punaisia ja
  verisiä, jotka kulkivat Tukholman saleista halki Euroopan aina
  Mustanmeren rannikoille asti.
  Niiden joukossa, jotka muita pisteliäämmin puhuivat noista
  kuninkaallisten jalkain tekemistä viattomista jäljistä, oli eräs
  pitkäkasvuinen, hoikka nuorukainen, kalpean ja kivulloisen näköinen,
  vaaleatukkainen ja kasvoiltaan hieno ja älykäs, mutta vähän
  pilkallinen. Hänen huulillaan pyöri jo uusi pilapuhe "karhun
  käpälistä", kun hän samassa tunsi kovan käden laskeutuvan olalleen ja
  kuuli jonkun kuiskaavan korvaansa vihasta värisevällä äänellä: -- Varo,
  Torsten, ivaamasta karhua; voi tapahtua, että hänen käpälistään
  löytyvät leijonan kynnet.
  Puhuteltu kääntyi päin ja näki edessään kauniin, mustatukkaisen
  nuorukaisen, tuskin kuusitoistavuotiaan, mutta niin leveärintaisen ja
  hartevan, että hän, vaikka olikin niin nuori, näytti olevan vaarallinen
  vastustaja. Tämä nuorukainen oli sama ratsastaja, joka oli seurannut
  kuningasta Drottningholmaan, ja hän oli puettu samanlaiseen
  ratsastuspukuun kuin se, mikä oli saattanut hänen herransa hoviväen
  pilkattavaksi.
  Kalpea Merkuriukseksi pukeutunut nuorukainen koetti silmäillä toista
  isällisen huolestuneesti, mutta ei kuitenkaan voinut ivaansa peittää.
  -- _Mais qu'avez-vous donc, Gustave?_ -- hän sanoi -- minkälainen puku!
  Katso ympärillesi, _mon ami_, et ole nyt metsässä. Olet ilmeisesti
  erehtynyt; tämä seura tässä ei ole mäntyjä ja kuusia, niinkuin
  ehkä luulet, äläkä suinkaan luule, _mon coeur_, näitä naisia
  katajapensaiksi. Oletko varma siitä, että olet kutsuttu, _pauvre
  Gustave_? Pyydän sinua, lainaa minulta siivet ja hupene pois, tai
  vaihda ainakin pukua; saatathan ruveta esim. Kerberokseksi.
  Mustatukkainen nuorukainen, jonka käsivarsi varmaankin oli vahvempi
  kuin hänen kielensä, olisi arvattavasti antanut kiivaan vastauksen,
  jollei samassa hyvin nuori, tuskin viisitoistavuotias tyttö, joka oli
  metsänneidoksi pukeutunut, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja
  kuiskannut: -- Älä huoli hänestä, Kustaa, hän on tottunut hiomaan
  kieltään teräviä hovineitejä vastaan. Tule, minäkin olen metsänväkeä;
  minä tuon sinulle vihreällä sulkatöyhdöllä koristetun myssyn, ja sitten
  annamme kamaripalvelijan harjata takkisi. Oletpa toki kauniimpi kaikkia
  muita, -- lisäsi hän veitikkamaisesti, ja hänen lempeät, siniset
  silmänsä hymyilivät niin hellästi ja kirkkaasti, että Kustaa tunsi
  leppyneensä ja mielellään antoi viedä itsensä erääseen syrjähuoneeseen.
  Torsten naurahti ja pyörähti kantapäillään, hakeakseen uusia esineitä
  sukkeluuksilleen.
  -- Voiko teidän armonne sanoa minulle, ketä nuo kolme nuorta tuolla
  ovat, -- sanoi muuan äsken tullut muukalainen diplomaatti eräälle
  kuningattaren hovinaiselle. -- Yksi heistä näyttää päältä, toinen
  kädeltä ja kolmas sydämeltä, kaikki samaa runkoa.
  -- Oikein arvattu, kreiviseni, -- vastasi hovinainen. -- He ovat kaksi
  veljeä ja yksi sisar, kaikki Bertelsköldin perhettä -- kenties
  tunsittekin kreivi vainajan; hän oli hieno, rakastettava herra, mutta
  hävisi reduktsionin takia. Tuo kalpea nuorukainen, kreivi Torsten,
  aikoo diplomaattiselle uralle ja on äskettäin saanut paikan Ruotsin
  lähetystössä Parisissa. Nuorempi veli, kreivi Kustaa Aadolf, on
  henkivartijarakuunain kornetti ja yksi nuoren kuninkaamme alituisia
  seurakumppaneita. Tuo suloinen vaaleaverinen tyttö on Ebba Cecilia
  Bertelsköld, josta eivät edes hovin pahat kieletkään voi mitään pahaa
  sanoa, vaikka hän äskettäin tätinsä, kreivitär Sparren välityksellä on
  päässyt virkaatekeväksi kamarineidiksi prinsessa Ulriika Eleonooran
  luo. Mutta mitä kummia! Hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi pukeutua
  sodanjumala Marsiksi. Jos alamaisimmasti rohkenen tehdä pienen
  muistutuksen, niin sodanjumalaltamme puuttuu vähäinen tuntomerkki, joka
  ennen muinoin aina kuului hänen ulkomuotoonsa -- _et cela, c'est la
  barbe_. Todellakin kreivi, parraton ukkosen jumala on minusta yhtä
  vähän luonnollinen kuin viiksikäs sulotar.
  Kreivi myhähti, ja hänen huulillaan pyöri yksi noita vastaväitteitä,
  jotka ovat varta vasten aiotut kumottavaksi. Mutta ennenkuin
  kuuntelemme tämän keskustelun jatkoa, käykäämme saamaan selkoa siitä,
  miten tämä juro kuninkaallinen nuorukainen, joka vastikään oli
  karhunajosta palannut, oli saatu hovin naamiohuveihin ottamaan osaa.
  Leskikuningatar Hedvig Eleonooralla oli yhtä paljon huolta
  pojanpojastaan Kaarle XII:sta kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle
  XI:sta. Tälle rajupäiselle, takkuiselle ja kömpelölle pojalle, joka ei
  edes osannut ranskaakaan, olisi pitänyt opettaa ihmisyyttä ja
  kuninkaallisia tapoja; äidillisessä huolessaan ei kuningatar luullut
  olevan siinä kyllin, että poika osasi harjoitella sotamiehiä ja puhua
  latinaa; valtakunnan hallitsijan piti myöskin osata mielistellä
  kauniita naisia ja tanssittaa heitä taitavasti. Äiti parka, hänen
  kasvatuksensa ei ollut siinä kohden Kaarle XI:n suhteen ensinkään
  onnistunut, sen hän oli mieliharmikseen saanut kokea viitenäkolmatta
  pitkänä vuotena, jolloin hovissa ei tiedetty muusta kuin jumalisuuden
  harjoituksista, sotaharjoituksista, kilpa-ajoista, metsästyksestä ja
  jääkalastuksesta. Kuningatar Ulriika Eleonoora vanhempi ei ollut
  oppinut edes viittä lehteä ja valttia pelaamaan; mutta nyt oli aika
  tullut, jolloin iloisempi elämä taas oli saatava Ruotsissa vallalle.
  Kaarle XII oli kasvatettava keikariksi; lujille se otti, ja sinä
  päivänä, jolloin tämä itse asetti kruunun päähänsä kruunausjuhlassa,
  alkoi vanha isoäiti aavistaa, että poika, päästyään itse hallitsemaan,
  ei enää olisikaan muiden hallittavissa.
  Kuinka paljon vaivaa ja vastusta hän olikaan jo ennen saanut nähdä
  pikku Kaarlesta, kun tämä hovimaalari Behmille sanoi vasten silmiä,
  että tämä oli marakatin näköinen!
  Leskikuningatar piti maalarin puolta, prinssin täytyi pyytää anteeksi
  -- mutta eipä, hän ei peruuttanutkaan sanojaan; Behm oli kuin olikin
  marakatin näköinen. Ei ollut helppo taivuttaa niin jäykkää luonnetta