Uhri: Perheromaani - 01

  
  UHRI
  Perheromaani
  
  Kirj.
  SELMA ANTTILA
  
  Otava, Helsinki, 1922.
  
  
  
   "... Sillä uhri ravitsee valonhenget, ja heidän
   kauttaan toteutuvat teidän toivomuksenne..."
   _Mahabharata_.
  
   _Poikani Taunon muistolle omistettu_
  
  
  
  I OSA
  ONNELLINEN AIKA
  
  
  I
  
  Huoneessa on uuvuttava lämpö. Puiset huonekalut risahtelevat silloin
  tällöin, ja tämä rakas soppeni pidättää minua ja houkuttelee
  vaipumaan toimettomiin mietteisiin. Aurinkokin pistäytyy katsomaan
  sisään ja siirtää pitkän säteittensä nipun vuodeverhosta lattialle.
  Uunin edessä seisoo lapsenvaunu. Se poikkeaa tyyliltään kaikesta
  muusta tässä huoneessa, ja tuntuu siltä, kuin ympäristö tarkkaisi
  sitä henkeään pidätellen ja kuunnellen kuin jotakin salaperäistä
  ihmettä.
  Silmiliina liikahtaa, ja sydämeni sykähtää eloisammin. Uteliaisuus
  pakottaa minut kohottamaan liinaa.
  Pitsitetyllä pieluksella lepää pieni, tummatukkainen pää. Iho on
  kellahtava, hienon untuvan peittämä. Otsan hiukan uhkaava rypistys
  vahvistaa muttuisen suun pikkuvanhaa, hullunkurista ilmettä, ja minä
  matkin sitä vaistomaisesti.
  -- Taju, pikku mies, heräätkö jo?
  Mutta pikku mies ei vielä herääkään, nukkuu yhä vain. Ja minusta
  tuntuu tuo jo liialliselta, olen melkein kade tuolle nukkumiselle.
  Istun jälleen vartioimaan lapsen unta, ja läheiset muistot tulevat
  seurakseni. Olinko minä tahtonut tämän lapsen syntymistä?
  Oi, en! Minä näen ajatuksissani itseni onnellisena ja rauhallisena,
  ylpeänä voidessani olla kokonaan rakkaudelleni antautunut
  pohjattomassa riemussa. Ja kuitenkin olin pelännyt lasta kuin
  salaperäistä, uhkaavaa jotakin, minkä kanssa piti ruveta taistosille
  tuntematta sen olemusta. Mutta kun elämä oli syttynyt ja edesvastuu
  laskeutunut ylleni kylläkin painavana, antauduin täydellisesti
  odotuksen ja kaipuun valtoihin.
  Ja nyt olin saanut rakkaan olennon, oman pikku Tajuni, jolle tosiaan
  voin antaa kaikkeni. Olin maltiton saadakseni palvella, vaalia,
  kieltää itseltäni oman mukavuuden, täyttää elämäni tyyten hänestä; ei
  mitään tarvinnut jäädä itselleni.
  Heikin kanssa olimme ennen aina väitelleet elämän pohjimmaisista
  syistä, sillä ne asiat askarruttivat mieltäni ahkerasti käydessäni
  Tajun kanssa.
  Kerran olimme hautuumaalla, ja siellähän elämän vakavuus väkisinkin
  astuu eteen.
  -- Miksi lapsemme syntyy? kysyin äkkiä. Heikki hymähti ja joutui
  ymmälle, vaikka onkin tottunut yllättäviin kysymyksiini.
  -- Kylläpä sinä voit kysyä!
  -- Niin, näes, sukupolvet lepäävät näiden kivien alla. He ovat
  aikoinaan astelleet näitä samoja polkuja ja miettineet samoja asioita
  kuin me nyt. Ehkä olleet vailla jotakin pientä vivahdusta, jonka me
  tiedämme, ehkä uskoneet toisin. Mutta mikä on se lisä, josta voisin
  saada lohdun -- että meidän lapsestamme tulee täydellisempi heitä ja
  vanhempiaan. Jos sen saisin -- niin olisihan se mittaamatonta onnea,
  ikuisuuden itu!
  -- Toistaiseksi meillä ei ole varmuutta siitä, että kehitystä, jota
  tarkoittanet, olisi olemassa tai meidän huomattavissamme, sanoi
  Heikki. -- Tunsimmehan nämä ihmiset tässä sukuhaudassa. Tuskin he ovat
  vielä maatuneet, mutta heidän muistonsa on haihtunut. He ovat meille
  vain multaa!
  Meidän lapsemme käy samoin! huudahdin.
  Samassa lapsi liikahti minussa, ja vapauttava elämän laine hulmahti
  ylitseni pyyhkäisten pois kuolemaa ja katoavaisuutta kaulaavat
  ajatukset. Mitä merkitsee se, mitä en tajua, sen rinnalla, mikä elää
  ja on minun tällä hetkellä, tässä elämässä, jopa inhimillisen iän?
  Autuas ajatus ja rajaton riemu saada elää, luoda uutta lapselle,
  itselleni, puolisolleni, kokea, tuntea, tietää, nähdä, kuulla vielä
  tuntematonta...!
  -- Käyköön niinkin! sanoin jouduttaen askeleitamme pois kuolleiden
  käytäviltä. -- Olkoon, ettei meillä ole tietoa ikuisuuden ladusta. Me
  elämme toki, ja riemu on siitä jo kyllin suuri kuolevaiselle. Eikö
  totta?
  Heikki nyökkäsi.
  Ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun riemuni oli ehtynyt ja arkiaskareet
  tympäisseet mieleni raskaaksi. Minua vaivasi kaiken keskinkertaisuus,
  mitättömyys ja vaivaloisuus. Minä en voinut missään tavoittaa
  tarkoitusta. Enkä kuitenkaan tuntenut onnen puutetta, en erikoisesti
  mitään kaivannut. Kaiken tyhjyys ja oma rajoitukseni painoi minua.
  -- En pääse irti siitä ajatussuunnasta, josta kävelyllämme
  hautuumaalla puhuimme, sanoin Heikille. -- Voisinhan vielä senkin
  sietää, että itse olen puutteellinen, tietämätön, ilman uskoa, en
  edes selvillä elämäni tehtävästä, vain rengas lapselleni, mutta Taju
  ei saisi olla sellaisen äidin lapsi.
  -- Tuo kaikki kuuluu alaan, joka ei parane punnitsemalla, sanoi
  Heikki pyyhkien silmälasejaan.
  -- Niin sinä sanot, mutta se ei minua auta. Näes, minä en usko, että
  meidän lapsemme voi paljoakaan kohota sen yli, mitä me kykenemme
  tajuamaan suurinta ja aavistuksellisinta parhaimpina hetkinämme ja
  kaipaamaan pohjattomassa iäisyydenjanossamme.
  -- Puhu sinä vain omasta persoonastasi. Minulla ei ole minkäänlaista
  kunnianhimoa siihen suuntaan, vastasi Heikki naurahtaen.
  Näin pitkälle kertailin keskusteluamme muistissani, ja samalla poika
  äännähti, ja tuikea parahdus ilmaisi Tajun olevan täysin hereillä.
  -- No no, sinulla on niin perin pikkuinen suu ja kuitenkin suuri
  ääni. Huuda, huuda vain, maailma on niin avara.
  Avasin kapalon, ja Taju venytteli ja haparoi hullunkurisen avuttomana
  aivan kuin avaruus tosiaan olisi ottanut hänet kämmenelleen. Käärin
  Tajun vaippoihin ja nostin povelleni. Mikä rauha ja tyyntymys meille
  kummallekin! Poika joi kiivaasti, otti ruumiini ja sieluni. Ja
  minusta tuntui kuin tuo ahnas avaruus, joka teki Tajun niin perin
  avuttomaksi, olisi henkeään pidättäen tuijottanut meihin.
  Ovi aukeni hiljaa ja varovaisesti, näin silmälasit ja Heikin pään.
  -- Tule vain, Taju on aterialla. Meillä on pitkän nukkumisen jälkeen
  hirmuinen nälkä ja osaamme huutaa, niin että talo kaikuu, ja isä
  kuulee sen vaikka kouluun asti.
  Heikki istahti rahille meitä katselemaan.
  -- Te olette siis oikein jo aloittaneet elämän, ottaneet vuoteenne ja
  käyneet.
  -- Se ihme on tapahtunut.
  Heikki syventyi yhä hartaammin katselemaan pikkumiehen menettelyä
  aterioimisessa. Me unohdimme kaiken muun nähdessämme lapsen
  ihmeellisyyden. Se oli ihanaa taikaa, hetki onnea, iäisyyttä. Kuka
  tietää?
  
  
  II
  
  Taju on talon herra.
  Me olemme kovin ihastuneet kiiltävään ammeeseemme, joka kannetaan
  äidinkamarin uunin eteen, talon turvallisimpaan soppeen. Siinä
  aloitetaan tärkeä toimitus. Taju huutaa riemusta säpien jaloillaan
  ja kurkottaa käsillään hoitajansa, Marin, sylissä, kunnes pääsee
  veteen. Hän kirkaisee kimakalla äänellä lyhyin ottein, pieni ruumis
  nytkähtelee eloisuutta, ja vettä räiskyy ympärille. Minä lepertelen
  lapsellisia sanoja, joita tuskin kukaan ymmärtäisi.
  Kuivattuna ja yöpaitaan puettuna Taju kietoo käsivartensa kaulalleni,
  ja nykeröinen olento painuu turvallisena povelleni.
  -- Kullanmuru käy sanomassa hyvää yötä isälle. Taju tulee. Saako Taju
  tulla?
  Heikki murahtaa jotakin katsomatta taakseen. Se loukkaa minua.
  Voinhan kyllä myöntää, ettei Heikki voi olla kiintynyt poikaan samoin
  kuin minä, mutta että hän raskitsee olla noin juro, sitä en koskaan
  opi ymmärtämään. Kyynelsilmin poistun pojan kanssa. Eikä kestä kauan,
  kun me molemmat olemme tyyten unohtaneet sydänhuolemme, nauramme
  ja lepertelemme. Taju vaipuu uneen, ja minä valmistaudun menemään
  "kasvojen" eteen luennolleni työväenopistoon.
  Heikki on saanut vihkoröykkiön siirretyksi vasemmalta puoleltaan
  oikealle, ja silloin hän on tavallisesti hyvällä tuulella ja lähtee
  "kävelylle" taikka oikeammin klubiin.
  Niin, kasvot -- mitähän noissa kymmenissä päissä edessäni
  ajatellaan. He ovat paljon kokeneita työkansan nuoria miehiä ja
  naisia. Itse elämä ja olemassaolomme rajaton suuruus on meidän
  yhteinen uskontomme, luotamme toinen toisiimme ja etsimme valoa.
  Heidän mutkaton sielunelämänsä avautuu toisinaan minulle ja on kuin
  kallisarvoinen lahja, jonka kätken sieluni pyhättöön.
  Olemme viimeksi puhuneet uhrista ja sen merkityksestä elämässä,
  tekstinämme intialaisten Mahabharatan sanat: "Kun Jumala lähetti
  ihmissielut oman olemuksensa säteilynä maailmaan, loi hän samalla
  uhraamisen lain ja sanoi: 'Kasvakaa ja lisääntykää tämän kautta -- --
  olkoon se teidän onnenne, ravitkoon se valonhenkiä, ja valonhenget
  ruokkikoot teitä -- -- sillä uhri ravitsee valonhenget, ja heidän
  kauttaan toteutuvat teidän toivomuksenne, mutta ken ottaa vastaan
  heidän antimiaan antamatta mitään vastalahjaa, on ryöstäjä'."
  Nämä sanat olivat painuneet tietoisuuteeni valoisina ja lupaavina,
  mutta elämä oli pian minulle opettava, mitä ne oikeastaan sisälsivät
  ja kuinka paljon niihin kätkeytyi salaperäistä totuutta, joka on
  tullut minulle kohtalokkaaksi.
  Luokallani oli ollut Anna, eräs nuori ja ujo tyttö, jonka suuret
  silmät näyttivät aina kysyvän, vaikka jättivätkin ihmettelemään ja
  otaksumaan, että niiden syvyydessä liikkui kummia ajatuksia.
  Hän oli ollut koulusta poissa joitakin tunteja. Kyselin, missä hän
  mahtoi olla.
  -- Anna on sairaana, sanoi hänen läheisin ystävänsä melkein
  kuiskaten, mutta äänessä oli salattua tuskaa, ja minä vainusin
  onnettomuutta.
  Me tartuimme toistemme käsiin, ja Annan ystävä puhui. Hänen
  sanojensa soidessa siirryin todellisuuden ahdistavasta otteesta pois
  kohtaloiden maailmaan, ja uhriajatus johdatti minua sovitteluihin ja
  mietelmiin.
  Mutta kuka oli Anna?
  Pikku nainen, joka rakasti, ja häntä rakastettiin. He olivat nuoria,
  toistensa veroisia elämässä ja rakkaudessa. Ja kuitenkin rakkaus
  vaati heiltä julman uhrin. Anna oli antanut kaikkensa, ruumiinsa ja
  sielunsa, pannut alttiiksi elämänsä empimättä ja tinkimättä.
  Toinen oli ottanut vastaan tuon kaiken ja elänyt täydesti ja sitten
  luopunut ja jättänyt lemmittynsä. Miksi...? Ilman selitystä, ehkä
  syyttä -- oikusta. Hän sen yksin tiesi.
  Ja Anna...?
  -- Käydäänpä katsomassa, sanoin.
  Me astuimme pitkin katuja, joiden olemassaolosta minulla ei
  ennestään ollut tietoa. Matalien rakennusten keskestä nousi kirkko
  tiilinpunaisena ja sen kellot soittivat surunvoittoisesti. Iskut
  putoilivat painavina sammaltuneille katoille ikäänkuin kädestä pitäen
  taluttaakseen ihmislapsia katoavaisuutta ja maailman turhuutta
  ajattelemaan. Täällä ajatus auliisti tottelikin sitä kehoitusta, ja
  tunne vapautui kapinoitsematta tunnustuksille. Turhuutta ei silmä
  keksinyt näissä asunnoissa, ja katoavaisuutta julisti jokainen
  porras, kallellinen seinä ja luhistuva ihmismaja, joissa elämää
  kuitenkin syttyi, hehkui ja sammui.
  Astuimme Annan ja hänen ystävänsä huoneeseen.
  Lapsi lepäsi valkoisessa arkussa ikkunan edessä pöydällä. Nuori äiti
  oli jo osaksi seurannut häntä, vain hiukkanen eloa viipyi vielä
  ilmeettömissä silmissä.
  Syvässä hiljaisuudessa elo jähmettyi, ja kirkonkellot löivät tahtia
  tyhjyyden soitolle. Se humisi korvissani kuin kaukainen meren pauhu.
  Tämä köyhä, pieni huone oli muuttunut ikuisuuden ja avaruuden
  temppeliksi, ja siinä oli annettu elämän uhri. Nuoruus hymyili vielä
  sen täytyttyä ainiaaksi jähmettyneillä kasvoilla. Ei tuskaa, ei
  valitusta. Hän sammui hiljaa -- ehkä onnellisena kuolemasta, ehkä
  itse elämän sulouden maistaneena katkerimman maljan pohjalta. Vain
  rakkaus voi antaa tällaisen uhrin.
  Kotiin tultuani oli sydämeni täynnä nöyryyttä, ja oman elämäni
  rikkaus velvoitti. Auringon läike lattiallani nosti kyyneleet
  silmiini, olin siitä niin kiitollinen, ja Tajun avuton, pikku olemus
  tuotti minulle pohjatonta riemua. Hänen läheisyytensä oli turvani ja
  suojeli minua tungettelevilta ajatuksilta. Mahtava, varmuutta antava
  voima tuki minua hänen kauttaan. Sitä en unohdu koskaan pettämään,
  sillä se on elämäni sisältö ja Tajun elämänoikeus.
  Oliko rakkauteni Tajuun minulle ylin kaikesta? Minua kummastutti
  tämä varmuuteni. Mikä oli sitten rakkauteni Heikkiin? Olihan hetkiä,
  aikoja, jolloin hän oli ulkopuolella tunne-elämääni. Ja kuitenkin --
  olisinko tahtonut menettää hänet? Oi, ei!
  Sellainen ajatuskin jo löi minua. Miksi? Tajunko vuoksi? Rakastinko
  häntä siis vain lapsen vuoksi? Lamauttavaa oli panna tarkoituksen
  vaakaan se tunne, jonka luulin omistaneeni ehdottomasti ja
  itsekkäästi.
  Kuolemassa kalvenneen nuoren tytön kasvot nousivat mieleeni --
  sammunut hymy... Kuinka hän voi noin ehdottomasti uhrata, ellei
  rakkaus ole kaikkivaltias voima?
  Nukahdettuani näin unta: Jostakin näkymättömästä nousi kaksi uhkaavaa
  kättä hitaasti ja ahnaasti tavoittamaan Tajua rinnaltani. Tähystin
  kauhistuneena ympärilleni ja etsin lymypaikkaa. Näin vihreän kedon ja
  juoksin sinne puristaen lasta syliini. Saavuin perille, mutta lapsi
  oli poveltani -- pudonnut. Katsoin taakseni ja näin ahnaiden käsien
  haparoivan häntä. Sain siivet ja rajattomat voimat. Heittäydyin
  käsien raadeltavaksi, mutta menehtymiseni oli ihanaa, minä kasvoin,
  vapauduin itsestäni, olin olemassa vain riemun tunteena, sillä poika
  oli jälleen povellani.
  Heräsin voitonriemu ruumiissani, ja katseeni sattui heti uinuvaan
  lapseen vuoteeni ääressä. Raskas, käsittämätön ahdistus piti minua
  valloissaan hetkisen, kunnes tahtoni ponnistuksella karkoitin sen.
  Kuitenkaan en päässyt vapaaksi salaperäisen voiman otteesta, se piti
  minua painuksissa ja teki itsensä tiettäväksi, huolimatta kiihkeästä
  toiminnastani.
  Tämä unen tuoma välitön tunteeni jostakin uhkaavasta kohdistui
  Annan kohtalon muistelemiseen, ja uhriajatus kävi minulle siitä yhä
  selvemmäksi.
  Epäröiden johdin puheen näihin sisäisiin näkemyksiini Heikin kanssa.
  -- Tuohan on outoa, sanoi hän, mutta se, ettei hän pahemmin
  hämmästynyt eikä välttänyt itse aihetta, houkutteli minua yhä
  avomielisemmin selittelemään ajatuksiani.
  -- Tässä ei minun älyni riitä, ehkei kenenkään, sanoi hän
  miettiväisenä. -- Omasta puolestani voin vain sanoa, ettei mitään
  elämänuhria tarvita. Se on vain onnettomuutta!
  Tämä vastaus herätti minussa heikkoa kaunaa, jonkinlaista
  kapinoimista. Mitä minä mahdoin uskolleni, joka ei antanut painaa
  itseään olemattomiin juuri siksi, ettei se ollut järkeni vallassa!
  Kovin hämmästyin, kun Heikki toi samana iltana luoksemme ystävänsä,
  sanomalehdentoimittajan. Hän johti puheen heti asiaan, ja toimittaja
  tahtoi yhdellä iskulla katkaista umpisolmuni lyhyesti julistaen:
  Kirjoittakaa!
  -- Syy kyllä sanoja tuo, sanoi tämä harvapuheinen mies, ja hänen
  äänensä sävy oli rohkaiseva.
  Minulle alkoi kuumeinen aika. Olin joko toivoton tai ylen onnellinen
  asiani puolesta, joka yhä enemmän kiteytyi ajatuksissani ja valloitti
  tunteeni. Pelkäsin epäonnistumista, ja se merkitsi samaa kuin asiani
  hukkaamista, kaksinkertaista pettymystä.
  En nukkunut, en voinut syödä; maailman tuska laskeutui hartioilleni.
  Toimittaja oli taaskin keksinyt keinon. Hän lähetti kaupungin
  yhdistysihmisiä vaatimaan minulta juhliinsa puhetta.
  Nyt oli pakko tarttua kynään ja tilaisuus aloittaa työ, johon
  omatunto velvoitti. Ajatukseni piirtyivät tempovina lauseina
  paperille, ja maailman meno kietoutui vyyhdille sydäntäni
  ahdistamaan. Kirjoittaminen toi mukanaan työn iloa, ja lauseet
  rakentuivat yhä helpommin. Mutta kun luin kirjoittamaani, valtasi
  minut hukkumisen tunne ja epätoivo.
  Suuri pettymys laskeutui ylleni, raskaampana kantaa kuin mikään
  edellisistä. Itse tavoitettava asia väistyi edestäni kuin sumu;
  sen tuntee kasvoillaan, hengitystään salpaavana, mutta sitä ei voi
  käsillään koota eikä sen läpi nähdä.
  -- Sinä otat asian liian raskaasti, sanoi Heikki. -- Pane juttusi
  lepäämään ja tarkasta vasta jonkun ajan kuluttua. Silloin hämmästyt
  omaa intoasi ja asian mitättömyyttä.
  -- Mitättömyyttäkö?
  Heikin sanat koskivat minuun kovasti, ja annettu isku tuntui
  halpamaiselta, koska tunsin itseni jo ennestään lyödyksi. En
  voinut pidättää nyyhkytyksiä, vaikka tiesin olevani naurettava
  olento, naisparka, jonka taistelu päättyy kyyneliin ja houkuttelee
  säälittelyyn, ellei ivailuun.
  -- Alva rakas, eikö olisi parasta, että jättäisit kaikki intoilusi?
  Maailma ei koskaan tule sen paremmaksi kuin se nyt on.
  -- Ei, kyllä minäkin sen tajuan, sain vaivoin sanotuksi, samalla
  kun nyyhkytykset saivat uutta yltyä oman naurettavuuteni ja
  mitättömyyteni tuntemisesta.
  Heikkiä se tuskastutti, ja hän yritteli lohdutella vanhoilla
  mieliteoillani, että luettaisiin ääneen yhdessä ja siitä
  keskusteltaisiin -- se oli ollut mielitekoni ja Heikin kauhistus,
  eikä siitä oltu koskaan totta tehty -- taikka mentäisiin teatteriin,
  kyläilemään. Mikään ei auttanut. Heikki tuskastui ja pitäen minua
  sairaana otti syliinsä viedäkseen huoneeseeni.
  Se oli jo minun kestääkseni kurjuuden huippu, niin kömpelöä ja
  hullunkurista, että itkuni muuttui nauruksi. Näin itseäni suurella
  ponnistuksella väkisin kannettavan pois ihmisten näkyviltä kuin
  uhittelevaa, pahaa lasta. Naurustani Heikki riemuitsi, mutta kun
  itkuni ja iloni lopulta asettui, sain kuulla suoria ja ankaria sanoja.
  -- Sinä olet ollut suunniltasi pitkät ajat, puhkesi hän puhumaan. --
  Näyt luulevan, että minä olen sokea sellaista älyämään.
  -- Niin totisesti luulenkin. Tällä kertaa et edes aavista
  mielentilani synkkyyttä.
  -- Älä sentään tekeydy traagilliseksi.
  -- Oh...
  -- Sinä olet täydellisesti muuttunut Tajun syntymän jälkeen, kohta en
  huomaa sinussa mitään tuttua, jatkoi Heikki.
  -- Se on kohtaloa, elämääni, sille en voi mitään enkä tahdokaan sitä
  muuttaa.
  -- Muistathan ensimmäisen vuotemme tässä kodissa, sanoi Heikki
  muuttuneella äänellä, kainosti ja hellästi. Hän tiesi yllättävänsä
  minut ja käytti hyväkseen heikkouttani.
  -- Miksi muistutat sitä juuri nyt? Anna sen elää itsekseen
  rauhallisena ja valoisana niinkuin se on ollut. Minulle on kallista
  kaikki, mitä meidän välillämme on ollut ja yhä on, mutta etkö
  totisesti voi käsittää, että minun elämääni on tullut Tajun syntymän
  jälkeen jotakin uutta, että on avautunut suuri ovi, josta minun on
  pakko astua ulos maailmaan?
  -- Oletko sinä niin varma siitä, ettei minun hellyydessäni sinua
  kohtaan ole epäitsekästä tunnetta, joka avartaa sielunelämääni? Sitä
  voisi hyvin verrata äidilliseen tunteeseen. Minä voin palvoa sinun
  olemustasi, jumaloida jokaista jäsentäsi, vavista sinun elämäsi
  puolesta ja vaistomaisesti tuntea sinun onnesi tai onnettomuutesi?
  -- Heikki!
  -- Minusta on niin vaikeata siitä puhua, ja senvuoksi sinusta ehkä
  tuntuu kuin ei mitään olisikaan olemassa. Katsos, minun mielestäni
  sinä olet niin korkealla, kunnioitan -- epäjumaloin -- en tiedä,
  mitä se oikein on. Sinussa vasta oikea elämäni on saanut sisältönsä
  ja tarkoituksensa, ja samalla lepään kaiken tämän tietäessäni.
  On niin kirkasta, sanoisinko aurinkoista olla täällä kotona,
  kaupungilla, koulussa, kaikkialla, kun tiedän, että sinä olet
  minun ja että Taju on meidän molempien. Juuri se, että sinä olet
  hiukan ylimaailmallinen, ja sekin, että elämän surulliset ilmiöt
  sinua tuskastuttavat ja sinä pyrit niitä poistamaan, antaa sinulle
  moninkertaisen viehätyksen minun silmissäni. Kaikki paha kilpistyy
  sinusta, ja tämä meidän kotimme on kuin näkymättömien voimien
  suojaama. Ja senvuoksi tuntuu toisinaan yön hiljaisuudessa, kun
  kaikki etsii ominaisinta, sisäisintä olemustaan, kuin pitäisi minun
  polvistua edessäsi. Sinä olet silloin koko maailmani, elämäni korkein
  saavutus, ylpeyteni...
  Jokainen sana kääri minut huumaavaan lumoonsa, sydämeni löi
  riemusta, ja suloinen turvallisuus vapautti minut raskaan taakan
  painostuksesta. Olin jälleen vapaa. -- Siis kuitenkin on olemassa
  epäitsekästä rakkautta, miehen suurta hellyyttä!
  
  
  III
  
  Luokkani on kuin monipäinen olento, joka liikkuu, tuntee ja ajattelee
  samoin kuin minä puhuessani ja innostuessani aineestani. Näen
  nuorukaisten otsalla murheen painamia juovia, miesten ohimoilla
  harmaita hiuksia, näen toisten silmissä palavan tulen, kuulen äänissä
  kiihkomieltä, tunnen totuuden kaipuuta kaiken takana mitä he sanovat
  tai sanomatta jättävät, tunnen maanalaista tulta, josta he eivät ole
  tietoisia.
  Olen saanut heidän luottamuksensa. Minä olenkin etsinyt heidän
  sydäntänsä. Kun tuo monipäinen olento hajoaa kymmeniksi osiksi,
  ovat ne kaikki minulle erilaisia ihmisiä, joilla on oma tarinansa,
  oma tapansa puhella, hymyillä, haaveilla, kiihtyä ja ymmärtää
  elämää. Kädenlyönti, sana, katse riittää usein, ja meille avautuu
  jokin salattu portti, josta yhdessä astumme mielialojen metsään ja
  vaihdamme siellä ajatuksia.
  He taluttavat minua kuin kädestä pitäen ihmeellisille poluille;
  kova kohtalo on siellä toisinaan kivittänyt viattomia ja vaatinut
  uhria, jolla ei näytä olevan pyhitystä, ei tarkoitusta. He purkavat
  tästä nousseen pyhän vihansa, ja minä löydän sovellutuksen omalle
  sisäiselle näkemykselleni. Sekin on usein yltynyt sietämättömäksi
  tuskaksi. Minua vain kammottaa se ajatus, että ystävieni ja samalla
  oppilaitteni herännyt viha pahaa vastaan voi paisua yli äyräittensä,
  muuttua vihaksi itse vihaamisen vuoksi, kiteytyä turmiolliseksi
  aatteeksi ja ruumistua töiksi.
  Silloin palaa mieleeni nuoren tytön kuolemassa hymyilevät kasvot,
  ihana rakkauden uhri. Yhtä ehdoton kuin se, on kaiketi myöskin viha.
  Vastapainona omalle valoisalle perheonnelleni ahdistaa minua
  elämän taakkana tämä nimetön tuska, joka toisinaan kohdistuu
  varmaan näkemykseen ja kokemukseen, saa siitä yllykettä ja vaatii
  sovellutusta kokonaisuuteen. Elämän pyhät uhrit eivät salli itseään
  pilkattavan, sen minä tunnen ja tiedän. Missä sellaista näen,
  laskeutuu se raskaana kuormana omalletunnolleni, enkä saa siltä
  rauhaa. Silloin lupaan elämäni, työni -- kaikkeni!
  Lapseniko myöskin?
  Entä jos heidät vaadittaisiin uhriksi?
  Sydämeni pusertuu kokoon, elämäni sammuu hetkeksi, en kykene
  ajattelemaan, en tunne enkä tiedä. Olen vielä nuori, joudun uudestaan
  äidiksi. Elämä on suloista, valoista ja vapauttavaa. Tahdon olla
  kevyt mieleltäni, antaa elämälle suuren, arvokkaan lahjan lapsessani!
  Ei mikään pelko saa meitä yllättää, ei mikään synkkä aavistus painua
  sieluumme. Me nousemme elämän taivaalle valonsäteenä. Niin voitan
  itseni ja raskaat ajatukset, painan pääni pielukselle ja vaivun
  rauhalliseen uneen.
  Ennen kouluun menoaan Heikki tuli sanomaan hyvää huomenta.
  -- Minulla on ollut hyvä yö, ja nyt on vuoteessani niin suloinen
  lämmin. En henno vielä nousta, sanoin hänelle naureskellen. -- Ja
  Taju on samaa mieltä, vai kuinka, Rasupulu?
  Poika oli kiivennyt sänkyyni ja möyri pääni päällä, hirmuisesti
  sekoittaen tukkaani.
  -- Kyllähän teidän kelpaa, kun ei tarvitse mennä kouluun, sanoi
  Heikki.
  -- Istuhan hiukan tuohon vuoteen laidalle, niin sanon sinulle jotakin.
  -- Silmäsi ovat niin kummallisen suuret ja säteilevät. Teet minut
  uteliaaksi.
  -- Niin, näes, ensi vuonna meitä on neljä perheenjäsentä.
  Heikki oli hetken vaiti, mutta kasvojen ilmeet puhuivat liikuttavasta
  hellyydestä, ehdottomasta ilosta. Hymy ei ollut vain iloa, se oli
  enemmän: luonnon riemua, hetkeen pysähtymistä, kaiken muun unhotusta.
  Elämänihme oli yllättänyt hänet kuin valon välähdys, huikaisevana ja
  lämmittävänä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne yhdisti meidät hiljaisessa
  hetkessä.
  Hän kääri peitteen hellästi ympärilleni pehmeillä ja suojelevilla
  liikkeillä. Se oli niin juhlallista.
  -- Kiitos, Heikki, minun on oikein hyvä olla. Mene sinä kouluun --
  muutoin myöhästyt. Älä anna pojille tänään jälki-istuntoa.
  -- En, vaikka pöydälleni hyppisivät, vakuutti Heikki nauraen.
  Hänen oli vaikea lähteä. Ovelta hän kerran vielä palasi puristamaan
  kättäni.
  Mielialani vaihtelevat, mutta pohjalla asuu nykyään alati tuo
  kumottava tunne -- edesvastuuni jostakin, en tiedä tarkoin mistä. Se
  on saanut minut ryhtymään puuhaan lastenseimen hyväksi. Sellainen
  laitos tuntuu kuitenkin tässä kaupungissa olevan perin outo ja
  valtahenkilöille vastenmielinen, eikä kansakaan sitä tunne.
  Ystäväni, toimittaja, kyllä tajuaa asian ja kehoittaa kirjoittamaan
  lehteen.
  Olen tehnyt niin ja saanut aikaan kiivasta sananvaihtoa lehdessä ja
  sen pahempi, se heijastuu myös kotielämäämme.
  -- Sinähän kirjoitat samassa äänilajissa kuin työväen lehdet, moitti
  Heikki.
  -- Entä se tapa, jolla koko tämä nurkkakunta suhtautuu mokomaan
  pieneen aloitteeseen? kivahdin minä. -- Onhan se naurettavaa. Minä
  muka kohentelen patjoja paheen alle. Ja sitten muutamat lapsettomat
  rouvat ja vanhatpiiat lukevat tilastoa numeroherrojen avulla kuin...
  -- Älä innostu, lapsi kulta, enhän minä tahdo väitellä.
  -- Niin, mutta minä tahdon. Pahinta tässä vain on se, ettet
  sinäkään minua ymmärrä. Alan jo olla katkera sinullekin! tiuskasin
  kiihoittuneena.
  -- Sitä sinun sentään kannattaa punnita perusteellisemmin, ennenkuin
  sanot, puhui Heikki pyyhkien silmälasejaan hermostuneesti.
  -- Eihän se asiaa muuttaisi, koska kuitenkin niin tunnen, eikä meidän
  välillämme ole salaisuuksia.
  -- Ole hyvä ja ilmoita, milloin lakkaat niin tuntemasta, silloin
  vasta voin jatkaa keskustelua kanssasi, sanoi Heikki ja jatkoi
  samassa: -- Minä menen klubiin.
  Hän poistui taakseen katsomatta ja painoi lujanlaisesti oven kiinni.
  Se sävähdytti minua pahasti aivan kuin olisin saanut iskun. Vaivoin
  sain kyyneleet pidätetyiksi. En tahdo itkeä, se on voitettava pienen
  kumppanini vuoksi.
  Hänellä pitää olla hyvä. Olkoon elämäni muutoin, kuten ihmisten
  yleensä. Hän on kuin puhetoverini, näkymätön tuomarini, ja hän
  ohjaa ajatuksiani, joita hellin hänen vuoksensa. Kahdenkeskiset
  hetkemme ovat juhlaa, jolloin syvennymme välittömästi tuntemaan aikaa
  ja ihmisiä. Heidän myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä liukuu
  ohitsemme, ja ehdoton suuntamme painaa meitä omalla voimallaan yhä
  samaa päämäärää kohti. Sanoisinko sitä ihmisyydeksi? En tiedä, koska
  se on minulle vielä hämärä. Tiedän vain, että se on samaa, minkä
  vuoksi oppilaani uhrasi nuoren elämänsä.
  Niin, pikku Apuni, meitä yhdistää suuri tuntematon. Samantekevä,
  ohjaatko sinä minua vai minä sinua. Emmekä sitä osaakaan määritellä.
  Se humu, jota ajassa kuulemme, täyttää elämämme ja antaa sille
  huolestuneen, hiukan raskaan tunnun. Meidän on pakko etsiä, mennä
  pohjaan saakka. Sinä, Apuni, olet perinpohjainen, ja vaatimuksesi
  ovat ehdottomat.
  En voi kieltäytyä käymästä niissä suurissa kokouksissa, joissa
  ruumiillisen työn miehet puhuvat. Heidän sanansa kalahtelevat kovina
  ja särmikkäinä olevaa, vanhaa yhteiskuntarakennetta vastaan kuin
  painavat kivet. He heittelevät näitä sanojen kiviä elämän poluille,
  ja voimme nähdä, että niistä kerran paisuu vaarallisia röykkiöitä,
  joita on vaikea tieltä poistaa. Pelkään sellaisen röykkiön
  nousemista, sillä kerran se sortuu niiden päälle, jotka sitä lähinnä
  kasaavat, samoin kuin niidenkin, joiden on ajan tullen pakko raivata
  se pois. Sillä kulkijat eivät voi astua yli eikä ohitse loukkaamatta
  itseään verille, ja sortuminen uhkaa kaikkia kuolemalla.
  Sanohan, Apuni, miksi mielimme lepyttää tuota jotakin, sitä, millä on
  suunta vallassaan, itse elämää? Eihän se kesytettävä olekaan, pelkkä
  vaara, vaan pikemmin itse työ ja tahto, emmekä siis saa olla vain
  huolissamme. Ilo on toinen puoli elämäämme ja rakkaampi. Ja kuitenkin
  huoli pysyy.
  Puhelin soi.
  Valtuusto on myöntänyt seimelle vuotuisen määrärahan.
  -- Seimi on saanut rahaa! huudahdin aamulla Heikin nähtyäni. --
  Kuuletko, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?
  -- Älä nyt pauhaa, enhän minä ole kuuro.
  -- Myönnä sentään, että minä olen voittanut.
  -- Minä en osaa siihen sanoa sitä taikka tätä. Yleinen asia --
  mitä se nyt meihin kuuluu? Teillä naisilla on perin subjektiivinen
  katsantokanta...
  -- Purrr! Pojat ovat kai olleet vallattomia koulussa. Voinhan minä
  pidättääkin iloni ja voitonriemuni. Minun on vain niin hyvä olla, ja
  minä uskon voimieni riittävän moniin puuhiin, jotka nyt ovat edessä,
  kun työ on alulle pantava.
  Hetken kuluttua oli riemuni haihtunut, ja salaperäinen hartaus
  täytti mieleni. Se uusi ja suuri, mitä olin tavoitellut, peläten