Surun tie: Romaani - 1

  
  SURUN TIE
  Kirj.
  Jalmari Hahl
  
  
  Jyväskylässä,
  K. J. Gummerus,
  1922.
  
  
  I
  
  Tohtori Hannes Borg palasi sisarentyttärensä Elisabetin kanssa
  nuorisoseuran kokouksesta.
  -- Se oli myrskyisä, sanoi Hannes Borg, heidän kotvan aikaa
  astuttuaan ääneti vieretysten metsäpolkua pitkin.
  -- Ja ikävintä on, lisäsi Elisabet, että ei vieläkään ole päästy
  mihinkään tulokseen.
  -- Luulisi sentään, että edes nuorisoseuran talon rakentamisasiassa
  voitaisiin tulla yksimielisyyteen ja luopua puoluepolitiikasta.
  Mutta sitähän täytyy meillä sekoittaa kaikkeen, koko maan etua
  koskevista tärkeistä asioista pienimpään yhteiseen yritykseen
  asti. Ja räikeimmältä tuo eripuraisuus tuntuu, kun on kyseessä
  jälleenrakentamistyö, kapinan iskemien vammojen parantaminen.
  -- Huomasitko, kuinka kiivaasti kauppias Herhilä vastusti uuden
  nuorisoseuratalon rakentamista entiselle paikalle?
  -- Hänellä on aina omat omituiset mielipiteensä. Hän puhuu liian
  paljon, hän kun niin kernaasti kuuntelee oman äänensä kaikua. Muuten
  en luota häneen ollenkaan. Kapinan aikana hän näytteli hyvinkin
  epäilyttävää osaa.
  He tulivat juuri metsästä Hannes Borgin pienen tilan, Koivukosken,
  avaran niityn laitaan, punaisen ladon kohdalle. Siitä näkyi matkan
  päässä Hannes Borgin punakattoinen talo ja sen läheltä, koivikosta,
  pisti esiin pienemmän rakennuksen pääty. Tämän "metsämökin" oli
  Elisabet avioeronsa jälkeen tänne itselleen rakennuttanut.
  He aikoivat juuri kääntyä niityn poikki taloon johtavalle tielle,
  kun rautatienasemalta päin kuului auton toitotus. Seuraavassa
  silmänräpäyksessä tuli näkyviin komea auto. Siinä istui
  suoraryhtisenä tummatukkainen herra, Julius Eversen, Louhivaaran
  hovin isäntä.
  Elisabet ja Hannes Borg väistyivät tienviereen, päästääkseen
  auton ohi. Hovinherra tunsi heidät, tervehti ja käski kuljettajan
  pysäyttää ajoneuvot. Kohteliaasti hän sitten tuli heitä kättelemään.
  Vaihdettiin sovinnaisia tervehdyslauseita.
  Kuultuaan, että he olivat olleet nuorisoseuran kokouksessa, Julius
  Eversen kysyi ivallinen hymy huulillaan:
  -- No, joko nyt vihdoinkin aletaan pystyttää tuota uutta taloa
  poltetun sijalle?
  Hannes Borgin vastattua kielteisesti, hymähti hovinherra:
  -- Eipä siis ole vahinko, etten ehtinyt ajoissa perille toteamaan
  tätä auttamatonta saamattomuutta.
  -- Sanokaa pikemminkin eripuraisuutta, huomautti Hannes Borg.
  Hänen katseensa kääntyi vaistomaisesti autoon.
  -- Katselette uutta autoani. Mitä siitä pidätte? kysyi Julius Eversen.
  -- Se on komea.
  -- Ennenkaikkea se on mukava. Saanko houkutella herrasväkeä pienelle
  koeajolle? Jos sallitte, pyydän saada viedä teidät autollani kotianne
  -- tai ehkä saan kunnian pyytää teitä pienelle käynnille Louhivaaraan?
  -- Kiitos, sanoi Hannes Borg lyhyesti, mutta ilta on jo käsissä ja
  minulla on vielä yhtä ja toista toimitettavaa kotona. Mutta jos
  tahdotte vaivautua viemään meidät perille Koivukoskelle, olemme
  kiitolliset.
  Julius Eversen kumarsi kohteliaasti, avasi auton oven ja auttoi
  kädestä Elisabetia hänen noustessaan ajoneuvoihin.
  -- Olkaa hyvä, herra tohtori!
  Yhtenä sujahduksena auto kiiti kaarevan niittytien päähän. Vanha
  Henrika, Hannes Borgin uskollinen palvelijatar, oli jo kaukaa
  huomannut tulijat ja riensi pihan poikki portille. Portin pieleen
  oli sidottu hevonen rattaineen. Hannes Borg tunsi metsänhoitaja
  Forsgrénin ajokalut ja samassa Henrika ehättikin kertomaan:
  -- Se vorstmestari on jo kauan verannalla odottanut tohtoria.
  Autoretkeläisten astuttua pois ajoneuvoista Julius Eversen aikoi
  hyvästellä heitä ja kääntyä paluumatkalle. Mutta Elisabet ehdotti nyt
  vuorostaan:
  -- Eikö kapteeni Eversen tahtoisi olla hyvä ja juoda kanssamme teetä?
  -- Kiitos, vastasi Eversen, se on hyvin rakastettavaa, mutta kuulin,
  että tohtorilla on vieras, pelkään, että häiritsen...
  -- Ette suinkaan, virkkoi Hannes Borg. Metsänhoitaja Forsgrén kyllä
  vielä odottaa hetken -- ja muuten hänkin, jos tahtoo, voi liittyä
  seuraamme.
  Eversen kumarsi taas, ja kaikki kolme alkoivat astua Elisabetin
  rantametsikön siimeksessä olevalle pienelle talolle. Henrika poistui
  viemään metsänhoitajalle Hannes Borgin terveiset.
  Elisabetin kuistikko oli lähellä järven rantaa. Järven pintaa
  kähersivät hiljaiset kareet. Saattoi selvästi kuulla kaislikon
  kahinan. Oli auringonlaskun aika, ja kultainen välke kimmelteli
  järven läntisellä kulmalla. Vastakkaisen rannan korkea kalliometsä
  upotti tumman kuvansa kirkkaaseen veteen.
  -- Tämä on erittäin runollinen paikka, huomautti kapteeni Eversen.
  Näkee kaikesta, että tämä on taiteilijakoti. Epäilemättä tohtorinna
  Sarela -- anteeksi, rouva Borg -- näin hän hämilleen joutuen korjasi
  muistettuaan, että Elisabet avioeronsa jälkeen oli ottanut enonsa
  sukunimen -- epäilemättä olette itse valinnut tämän paikan, ehkäpä
  tehnyt huvilan piirustuksetkin.
  -- Meissä on molemmissa hiukan arkkitehdin vikaa -- tietysti vaan
  kotitarpeiksi, selitti Hannes Borg. Näitä molempia pikku taloja
  rakennettaessa emme ole turvautuneet muuhun arkkitehtiin kuin
  pitäjän rakennusmestariin. Mutta luonnollisesti, ei saa olla suuria
  vaatimuksia. Varsinkin teistä, herra kapteeni, joka olette tottunut
  komeaan Louhivaaran hoviin, tämä kaikki epäilemättä tuntuu hyvin
  alkuperäiseltä.
  -- Ei suinkaan, vastasi Eversen. Tällä kaikella on verraton idyllinen
  viehätyksensä. Mutta kun mainitsitte Louhivaaran, muistuu mieleeni,
  että minulla oli tänne vähän asiaakin. Olen vihdoinkin saanut kotini
  kuntoon ja tahtoisin nähdä pitäjäläisiä luonani. Tosin lähetän
  kutsukortit -- olen sotilasajoiltani ja seurustelustani Pietarin
  hovipiireissä säilyttänyt muutamia kohteliaisuusmuotoja, joille te,
  herra tohtori, ehkä hymyilette, mutta joihin minä sentään vielä
  kiinnitän hiukan huomiota. Tahdoin vaan näin edeltäkäsin tunnustella,
  olisiko ensi lauantai-ilta teillä vapaa.
  Hän otti esille sikaarin, jonka kärkeä hän pyydettyään luvan
  Elisabetilta alkoi taitavasti leikata. Sikaaria sytyttäessään hän
  välkytti pikkusormensa hohtokivistä sormusta.
  Hän huomautti:
  -- Tohtorille en tarjoa, sillä tiedän, että ette polta sikaaria.
  Samassa hän puhalsi ilmaan hienotuoksuisen savupilven.
  Hannes Borgia tämä kutsu ei miellyttänyt. Verrattain kauan hän
  oli asunut paikkakunnalla tutustumatta kapteeni Everseniin. Ja
  jo tuttavuuden alusta hän oli tuntenut jonkunmoista vaistomaista
  vastenmielisyyttä tätä sileän kohteliasta, nautinnonhaluista
  elostelijaa kohtaan.
  Hän ei tietystikään voinut kieltäytyä ja vastasi kuivahkosti:
  -- Kiitän kutsusta. Minä puolestani kyllä olen vapaa ensi
  lauantai-iltana, mutta en tiedä, miten on Elisabetin laita.
  Elisabet sanoi vaatimattomasti:
  -- Ainahan näin maaseudun oloissa voi asettaa niin, että ilta on
  vapaa. Kiitän siis minäkin kutsusta.
  Vieraalle tarjottiin teetä. Juodessaan virkkoi kapteeni Eversen:
  -- Rouva Borg on kai saanut tottua siihen, että kun teidät kutsutaan
  jonnekin kylään, niin teitä aina kiusataan soittamaan. Minä pyydän
  saada heti huomauttaa, että teidät minun talooni kutsutaan oman
  persoonanne vuoksi, ja että hyvin ymmärrän, että kieltäydytte
  esiintymästä, jos ette ole soittotuulella. Mutta voitte olla varma
  siitä, että olen teille erinomaisen kiitollinen, jos kauniilla
  soitollanne tahdotte luoda loistoa kutsuihini. Ainakin pelkään,
  etteivät muut vieraani jätä teitä rauhaan, heistä en todellakaan voi
  mennä takuuseen.
  Elisabet väisti:
  -- Minun soitostani ei luullakseni olisi kuulijoille suurta
  huvia. Enhän enää juuri ollenkaan harjoittele. Maalaus on nyt
  pääharrastukseni.
  Teen juotuaan Eversen nousi ja hyvästeli emäntää ja tohtori Borgia.
  Kuljettaja pani auton töksähtelemään, hovinherra upposi pehmeään
  nahkapatjaan, ja hetken kuluttua hän oli kadonnut näkyvistä.
  
  
  II
  
  Hannes Borg muisti, että metsänhoitaja Forsgrén häntä odotti ja
  kysyi lähtiessään: -- Vieläköhän ehdimme tänä iltana käydä verkot
  kokemassa. Forsgrén viipyy tavallisesti myöhäiseen.
  Elisabet vastasi:
  -- Aion valvoa tänään ja kirjoittaa muutamia välttämättömiä kirjeitä.
  Voimme tavata myöhemminkin, jos tahdot.
  Metsänhoitaja Forsgrénin käynnit olivat Hannes Borgille tervetulleet.
  Sillä vaikka kummankin harrastusmaailma oli erilainen, oli ajatusten
  vaihto heidän välillään virkistävä.
  Metsänhoitaja istui puutarhanpuoleisella kuistikolla teelasinsa
  ääressä. Hänellä oli yllään vihreällä kauluksella ja vihreillä
  rinnusliepeillä koristeltu takki ja päässä kapealierinen huopahattu.
  Tämä ulkoasu sai hänet muistuttamaan tyrolilaista alppimetsästäjää.
  -- Hyvää iltaa ja terve tulemaasi pitkistä ajoista, huudahti Hannes
  Borg. -- Onpa hauska, että veli vihdoinkin on terve ja että taas saa
  nähdä sinut noin reippaana!
  -- Mutta kovalle se tauti otti. Ajattele, että minun täytyi
  piileskellä pari viikkoa metsässä, nukkua heinäladossa, jopa yksi yö
  ladon lattian alla, kun punaiset kävivät siellä kotitarkastuksella.
  -- Se ei suinkaan parantanut vanhaa leiniäsi.
  -- No ei, totisesti. Kun pääsin jälleen ihmisten ilmoille, oli
  minulla niin kova särky niskassa ja jäsenissä, että luulin tulevani
  elinkautiseksi rammaksi. Helsingissä, yksityisessä sairaalassa,
  sitten kuitenkin paranin. Mutta yhä vielä, varsinkin huonolla säällä,
  tuntuu säärissä pahalta. Mutta viis siitä! Onhan nyt niin paljo
  sellaista, josta rehellinen suomalainen voi iloita.
  -- On kyllä, mutta on myös paljo sellaista, mikä tekee alakuloiseksi.
  Tämä alituinen riitaisuus ja rikkinäisyys. Tuo ainainen kyseleminen,
  mihin puolueeseen se ja se kuuluu. Ja jos asianomainen kuuluu toiseen
  puolueeseen, hänellä kyselijän silmissä tuskin on oikeata ihmisarvoa.
  -- Antaa heidän riidellä, huudahti metsänhoitaja, sivellen lyhyttä
  harmahtavaa partaansa. Eivätköhän lopulta saane siitä tarpeekseen.
  Se on sentään pikkuseikka sen rinnalla, että maa nyt on vapaa --
  ajattelehan, ryssä on karkoitettu pois, eikä se enää pääse tänne
  isäntänä rehentelemään, tuo piru. Siitähän saattaa tulla vallan
  haltioihinsa ja nuoreksi jälleen.
  -- Voit olla oikeassa. Ehkä minä liiaksi takerrun olojemme
  varjopuoliin, vaikka ilon aihetta onkin olemassa runsaammin.
  -- Niin, sinä piintynyt pessimisti. -- Mutta etpä sinäkään,
  kuulemani mukaan, päässyt helpolla siitä jupakasta. Tietysti sinua
  suojeluskunnan johtajana erityisesti vainottiin.
  -- Olin tuomittu ammuttavaksi, mutta pelastuin viime hetkellä.
  Samassa tuli Henrika ilmoittamaan, että illallinen oli valmis. Hannes
  Borg kehoitti vierastaan käymään ruokasaliin, selittäen, että se
  oli ainoa huone, joka kapinan hävityksen jälkeen oli suhteellisessa
  kunnossa.
  -- Muissa huoneissa vallitsee vielä hirveä epäjärjestys. Punaiset
  olivat sijoittaneet tähän asuntooni "kansliansa". Huoneissani he
  lisäksi panivat toimeen ampumaharjoituksiaan ja käyttivät muun muassa
  seiniä koristavia tauluja maalipilkkana. Useat niistä ovat kurjassa
  tilassa. Sitäpaitsi he jättivät joka paikkaan "puumerkkinsä", seinät
  ovat täynnä rivoja kuvia ja kirjoituksia. Kaikenlaista romua, ruuan
  jätteitä, tyhjiä sardiinilaatikoita ja likaisia vaateriekaleita oli
  kasattu permannoille. Kirjoistani oli revitty lehtiä, niitä oli
  töhritty ja heitelty sikin sokin ympäri huonetta. Vaikka siitä jo
  on kulunut kuukausia, en ole jaksanut käydä käsiksi perinpohjaiseen
  järjestämistyöhön.
  Metsänhoitajan tavallisesti hymyilevät kasvot olivat käyneet
  vakaviksi ja hän virkkoi:
  -- Surullista on, että tämä kapina paljasti kansassamme niin paljon
  raakuutta ja eläimellistä julmuutta. Sanottakoon vaan, että se johtui
  vanhan aasialaisen verivihollisemme kiihoituksesta ja inhoittavasta
  esimerkistä. Vastaanottavaisuutta ja ainestakin kuitenkin piili tässä
  kansassa, ja se tietoisuus on surmannut monen ihanteelliset unelmat.
  -- Minut se toistaiseksi on siihen määrin lamauttanut, että henkinen
  työ on ollut minulle vallan mahdoton. Ja olen joskus epäillyt
  tokko ponnistukseni tällä paikkakunnalla kansan sivistämiseksi
  ja kohottamiseksi sanottavasti hyödyttävät. Entinen oppilas- ja
  kuulijakuntani on kuivunut vähiin, ja katkerinta on, että muutamat
  iltakouluni oppilaista, joilla luulin olevan oman vakaumuksensa,
  antoivat houkutella itsensä punaisten puolelle. Olen hyvin usein
  viime aikoina itseltäni kysynyt: Voiko ihminen yleensä toisen ihmisen
  vaikutuksesta tulla paremmaksi?
  -- Minun käsitykseni on se, ettei ihmistä ainakaan paljoa voi muuttaa
  kasvatuksen ja hyvän esimerkin kautta. Luonnostaan hyvät pysyvät
  hyvinä ja voivat vielä vaurastua hyvässä. Mutta pahat pysyvät
  pahoina, vaikka heille puhuisi kuin Herran enkeli.
  -- Eiköhän veli ole yksipuolinen, jakaessaan ihmiset kahteen
  toisistaan jyrkästi eroitettuun ryhmään. Onhan väliasteita. Kaikista
  pettymyksistäni huolimatta en minä puolestani vielä tahtoisi heittää
  kirvestä järveen. Ollessani ennen ammattiopettajana huomasin kuinka
  vähän tällaiselle opettajalle jää aikaa ja tilaisuutta vaikuttaa
  oppilaidensa luonteen kehitykseen. Ryhdyttyäni tähän vapaaseen ja
  yleistajuiseen opetukseen olen kokeiluistani saanut rohkaisua.
  Mutta sitten tuli tämä kapina, eroitti ihmiset toisistaan ja käänsi
  kaikki ylösalaisin. Ehkä sentään kapinan iskemät haavat vielä
  kerran paranevat. Täytyy alkaa alusta. Luulen, että hyvyydellä ja
  epäitsekkyydellä voi saada jotain aikaan.
  -- Minulla on siitä toinen käsitys ja huononlainen kokemus. Tiedät,
  että hoidan tilani metsät itse. Mutta maanviljelykseni olen
  luovuttanut vuokralle. Arentimiehen ja minun välit eivät ole hyvät,
  sillä hän on kiero. Vuokraansa hän ei koskaan maksa säännöllisesti,
  paraikaa hänellä on melkoinen määrä rästinä. Ymmärrän, että hänellä
  on vaikeutensa, ja olen sentähden odottanut ja ollut kärsivällinen.
  Mutta hän väärinkäyttää lempeyttäni, tuhlaa rahaa turhuuteen. Jos ei
  hänellä olisi perhettä, olisin jo sopimusajan päätyttyä erottanut
  hänet.
  -- Sinun pitäisi antaa maasi osaviljelykselle. Puhumme siitä toiste
  tarkemmin.
  -- Niin, noista sinun uudenaikaisista maanviljelyshaaveiluistasi. Älä
  luule, että saat minua niihin houkutelluksi.
  -- Saammepa sitten nähdä.
  He olivat lopettaneet syöntinsä ja nousivat.
  Ennen lähtöään sanoi metsänhoitaja:
  -- Olemme tässä puhuneet kaikenlaista, ja niin olin vähällä
  unhoittaa, että minulla oli sinulle asiaakin, tai oikeammin
  vaimollani. Näetkös, siellä meillä on kuukauden päivät asunut nuori
  neitonen, vaimoni serkun tytär. Hänellä on kova halu antautua
  näyttelijäksi, ja kun tiedetään, että sinä niitä taideasioita
  harrastat ja ymmärrät, niin toivoisi hän saavansa sinulta vähän
  neuvoja.
  -- Kaiketi olette koettaneet saada tuon neitosen luopumaan
  teatterihaaveistaan, -- tarkoitan, olette kai selittäneet kuinka
  vaikea ja ohdakkeinen ala se on, ja että täytyy omata aivan erikoisia
  lahjoja, jos tahtoo tulla huomatuksi.
  -- Minä kyllä olen koettanut panna parastani. Mutta hän on vaimostani
  saanut vahvan liittolaisen, ja tiedäthän, että kun naisväki saa
  jotain päähänsä, olemme me miehet voimattomia.
  -- Kernaasti teen minkä voin -- teidän tähtenne. Mutta sen sanon
  suoraan, etten lähiaikoina ehdi kiinnittää paljoa huomiota muuhun,
  minä kun taas rupean virkoamaan omille töilleni.
  Forsgrén nousi kääseihinsä, puristettuaan moneen kertaan Hannes
  Borgin kättä ja kehoitettuaan häntä pian käymään Kuuselassa.
  
  
  III
  
  Aurinko oli jo kotvan aikaa ollut maillaan, heinäkuun loppupäivien
  iltahämärä tummeni tummenemistaan. Vastakkaisen rannan kalliometsä
  heijastui sinisen mustana järveen ja taivas hohti päivänlaskun
  kohdalla upean keltaisena.
  Elisabet ja Hannes Borg olivat järvellä kokeneet verkot. Kalansaalis
  oli ollut runsas. Särjet ja ahvenet sätkähtelivät veneen pohjalla.
  Laskettuaan viimeisen verkon takaisin veteen, he soutivat järven
  selälle, mistä aina kernaasti katselivat Koivukosken rantaa pikku
  taloineen, viljelyksineen ja somine metsikköineen. Tavallisesti he
  näillä souturetkillään kävivät vastakkaisella rannalla asti, missä
  jyrkkien kallioiden juurella oli kirkas "terveyslähde". Ylhäällä
  kallioilla oli tasainen paikka, mistä avautui laaja näköala yli
  seudun, aina kirkonkylään asti. Elisabet kertoi sieltä ylhäältä
  löytäneensä paikan, joka oli soveltunut maalattavaksi häneltä pitäjän
  kirkkoon tilattuun alttaritauluun.
  -- Tuletko pian katsomaan luonnostani? hän kysyi. Olisi hauskaa
  kuulla sinun mielipiteesi.
  Hannes Borg sanoi tekevänsä sen jo seuraavana päivänä. Samalla hän
  pahoitteli, että niin moni Elisabetin maalaamista pienistä tauluista
  kapinan aikana oli tärveltynyt.
  -- Vähitellen alan maalata sinulle uusia, lohdutti Elisabet.
  -- Ne olivat käyneet minulle rakkaiksi, sinä olit kiinnittänyt
  kankaalle niin monta herkullista palaa tästä kodin ympäristöstä.
  Enimmin minua kuitenkin pahoittaa se, että nuo raakalaiset tärvelivät
  sen pienennetyn kopion, jonka teit minulle "Atenalaisten laulusta".
  Se oli sinun kaikkein parhaitasi ja minun silmissäni harvinaisen
  kaunis taideteos. Se uhkui nuoruuden innostusta kauniiseen ja hyvään.
  Sen he tahrasivat jollakin likaisella lähtemättömällä aineella ja
  kaiversivat puukolla kehykseen: "Lahtarikaarti".
  Hannes Borg huomasi, että Elisabet kalpeni hänen mainitessaan
  maalausta "Atenalaisten laulu", ja nyt johtui hänen mieleensä, että
  siihen tauluun liittyi surullisia muistoja Elisabetin entisyydestä.
  Hetken kuluttua Elisabet virkkoi:
  -- Kunhan pääsen tästä alttaritaulusta, rupean katsomaan mitä tuosta
  hävityksestä mahdollisesti vielä olisi korjattavissa.
  Myöhäisen hetken vuoksi he päättivät palata kotia.
  Saatettuaan sisarentyttärensä hänen asuntoonsa Hannes Borg tapansa
  mukaan lähti pienelle iltakävelylleen.
  Rob Roy, joka oli levännyt pihaportaiden luona, liittyi hänen
  seuraansa. Hedelmäpuutarhan kohdalla se äkkiä rupesi murisemaan.
  Hannes Borg katsahti mansikkamaahan ja näki siellä kyyristyneenä
  miehen, joka koiran murinan kuullessaan koetti lymyillä kyyristymällä
  vielä syvemmälle.
  Hannes Borg lähestyi puutarhanaitaa ja kysyi:
  -- Kuka on siellä mansikkamaassa?
  Hitaasti ja vastahakoisesti sieltä kohosi pystyyn nuori mies, joka
  veti mustaa lerppahattuaan syvemmälle kasvoilleen.
  Hannes Borg huomasi, että se oli Vapun Junu, köyhän mäkitupalaisen
  poika.
  -- Enhän minä muuta, sanoi Junu hetken kuluttua matalalla äänellä --
  kuin tässä ohikulkiessani noukin muutaman mansikan.
  Hannes Borg huomasi iltahämystä huolimatta, että Junun huulet ja
  kädet olivat marjoista vallan punaiset.
  Hän sanoi vakavasti, mutta lempeästi:
  -- En sure niitä mansikoita, jotka olet syönyt. Moitin vaan sitä,
  että olet tullut puutarhaani salaa ja omin lupinesi ottanut marjoja.
  Rob Roy oli nyt alkanut äkäisesti haukkua Junua, mutta sen isäntä sai
  sen vaikenemaan. Sitten hän sanoi Junulle, joka neuvottomana seisoi
  siinä mulkoillen kulmiensa alta:
  -- Jos olet työttömänä, Junu, voit saada täältä Koivukoskelta vähän
  työtä. Aion pian ruveta kaivauttamaan ojia isolla suolla.
  Junu mörähti vastaukseksi:
  -- En tiedä, kannattaako ruveta töihin täällä kotona. Lähden
  ehkä tästä metsätöihin. Siellä tienaa aina enemmän. Hän nykäisi
  lerppahattuaan ja aikoi poistua.
  -- Onko äitisi vielä sairas? kysyi Hannes Borg.
  -- Onhan se jo maannut siinä pari kolme päivää.
  -- Mikä häntä vaivaa?
  -- Vilustunut kai se on saunan jälkeen ja valittaa särkyä jäsenissä.
  -- Tahdotko odottaa hiukan, niin noudan sisältä äidillesi vähän
  lääkkeitä?
  -- Eiköhän se siitä parane ilmankin, sanoi Junu tylysti ja alkoi
  poistua.
  Hannes Borg palasi sisälle.
  
  
  IV
  
  Koivukoskella noustiin varhain aamuisin. Lämpimänä vuodenaikana
  Elisabet ja Hannes Borg joivat aamukahvinsa vuoroin kummankin talon
  kuistikolla. Sitten he tavallisesti joko yhdessä tai kumpikin
  erikseen läksivät aamukävelylle.
  Kuultuaan edellisenä iltana, että mökin Vappu vielä oli sairas, oli
  Hannes Borg ehdoittanut, että he menisivät viemään hänelle ruokaa ja
  lääkkeitä.
  Vappu asui metsän laidassa olevassa vanhassa saunassa, joka oli ylen
  rappeutunut, ja jonka vuokrana hänen taloon täytyi tehdä päiviä.
  Ovi oli sisältä suljettu. Hannes Borg kolkutti, kuulematta mökistä
  mitään liikettä. Viimein kysyi kiukkuinen naisääni:
  -- Kuka siellä kolkuttaa?
  -- Täällä on vaan aikaisia vieraita Koivukoskelta.
  Hetken kuluttua aukeni ovi.
  Vappu oli pukenut ylleen vahvasti vaatetta, ja paksu villahuivi
  peitti hänen päätään, niin että vaan silmät ja nenä pilkistivät esiin.
  Tervehtimättä tulijoita Vappu kysyi epäluuloisena:
  -- Mitä herrasväellä on asiaa?
  Elisabet ja Hannes Borg astuivat eteiseen. Ummehtunut, lialta
  löyhkäävä ilma tunki heitä vastaan sisähuoneesta.
  -- Kuulin eilisiltana Junulta, että Vappu vielä on sairas, vastasi
  Hannes Borg. -- Tulimme tuomaan Vapulle ruokaa ja lääkkeitä.
  Tyytyväisyyden välkähdys näkyi Vapun nyrpeillä kasvoilla, hänen
  katsellessaan miten Elisabet latoi pöydälle tuomiansa ruokatavaroita.
  -- Onko täällä lähellä ketään ihmistä, joka teitä hoitaa ja
  tarvittaessa auttaa? kysyi Elisabet.
  -- Käyhän se liikkaava Saara täällä joskus. Mutta vaivanenhan se on,
  niin ettei siitä ole paljoa apua.
  -- Onhan teillä Junu täällä kotona, huomautti Hannes Borg. Vapun
  kasvot muuttuivat jäykiksi.
  -- Junu lähti tänä aamuna varhain naapuripitäjään työtä hakemaan.
  Se puhui jotain tukkitöistä. Mutta en minä oikein tiedä sen pojan
  meiningeistä...
  Hän vaikeni hetken ja jatkoi sitten:
  -- Se voi viipyä kauankin sillä matkalla, ja jos herrasväki pitää
  sille vihaa niiden muutamien marjojen vuoksi, jotka se ohimennessään
  noukki siitä puutarhasta ja jos aiotte siitä nostaa kanteen, niin
  ei se asia sellaista ankaruutta ansaitse... Meillä ei ole mitään.
  Tuskin on leipäpalaa pistää suuhun, ja kun se poikakin on ruvennut
  ryyppäämään... ei se itse luonnostaan ole sellainen, mutta kun ne
  kylän pojat sitä houkuttelevat...
  -- Vappu erehtyy täydellisesti, sanoi Hannes Borg, jos luulee että
  minä enää muistelen Junun eilistä käyntiä mansikkamaassani. Minähän
  vaan hänelle selitin, että on sopimatonta mennä ilman lupaa toisen
  puutarhaan marjoja syömään. Ja sillä koko asia oli sovittu. Eikö
  Vappu käsitä, että me tahdomme Vapun parasta, ja että olemme vallan
  vapaaehtoisesti tulleet tänne Vappua auttamaan. Meitä suuresti
  pahoittaa, että Vappu käsittää tulomme väärin ja on noin katkera.
  -- Katkeraksi tässä käy väkisinkin, kun on sairas ja köyhä, ja kun
  rikkaat elävät ylellisyydessä ja sortavat meitä...
  -- Me emme ole rikkaita, emmekä ole koskaan Vappua sortaneet, selitti
  Elisabet.
  Vappu vaikeni. Elisabet otti esille lääkkeet ja neuvoi niiden
  käyttämisen. Vappu katsahti niihin epäluuloisesti ja kysyi:
  -- Eihän niistä vaan tule vahinkoa, jos niitä syö?
  Elisabet rauhoitti häntä ja sanoi:
  -- Ne ovat hyviä lääkkeitä, kun on vilustunut. Hän kehoitti Vappua
  parannuttuaan käymään hänen luonaan saamassa vaatteita.
  He poistuivat mökistä toivottaen Vapulle pikaista parantumista ja
  huoahtivat helpoituksesta päästyään tästä ummehtuneesta ilmasta
  jälleen aamunraikkaaseen luontoon.
  Hannes Borg sanoi heidän kääntyessään kotipolulle:
  -- Paatuneita ja sydämettömiä kiihoittajia ei voi parantaa. Ainoa,
  minkä voi tehdä, on että turvaa heiltä yhteiskuntaa. He ovat
  myrkyttäneet suuren osan tätä kansaa. Mutta nämä heidän onnettomat
  uhrinsa, nämä poloiset sairaat ovat parannettavat, ja meidän
  velvollisuutemme on koettaa heitä aineellisesti ja henkisesti nostaa.
  -- Mutta se ei ole helppoa, huokasi Elisabet.
  -- Järkisyyt ja vakuutukset eivät yksin riitä. Heitä täytyy parantaa
  enemmän teoin kuin sanoin.
   * * * * *
  Myöhemmin aamupäivällä ajoi kapteeni Julius Eversenin auto Elisabetin
  portaiden eteen. Hän oli sotilasunivormussa, tähtiä rinnassa, ja
  hänellä oli kädessä iso vihko tummanpunaisia ruusuja, jotka hän
  sisään astuessaan siron kohteliaasti, kuin entinen hovimies ainakin,
  ojensi Elisabetille.
  Elisabetille tämä käynti ja nämä kukkaset olivat suuri yllätys.
  Eversen näytti huomaavan sen ja selitti, että hänen ulkomailta erästä
  tuttavaa myöten tilaamansa herkut ja juomatavarat tuon tuttavan
  viipymisen vuoksi olivat myöhästyneet, ja että se juhla, jonka hän
  oli aikonut toimeenpanna maatilallaan saman viikon lauantaina, oli
  siirrettävä. Tästä oli Eversen tullut ilmoittamaan. Samalla hän pyysi
  Elisabetia maalaamaan hänen muotokuvansa. Häntä ei oltu maalattu
  suomalaisessa upseeripuvussa, jota hän eron otettuaan oli oikeutettu
  kantamaan.
  Hän perusteli pyyntöään:
  -- Työhuoneeni on vallan uudestaan sisustettu. Siinä on erään sohvan
  yläpuolella tyhjä seinä, ja sen tahtoisin täyttää soturikuvallani.
  Hän lisäsi:
  -- Voinko saada kunnian tulla teidän siveltimenne ikuistamaksi?
  Ennenkuin Elisabet vastasi tähän kysymykseen, hän pyysi vierastaan
  istumaan.
  Julius Eversen loi katseen ympärilleen. Hän näytti hiukan
  ihmettelevän tämän ulkoapäin vaatimattoman talon melkein upeata
  sisustusta. Elisabetin entinen mies oli heidän avioeronsa jälkeen
  lähettänyt hänelle hänen kauniit huonekalunsa ja taide-esineensä,
  ja Elisabet oli osannut järjestää kaikki aistikkaasti tähän uuteen
  kotiinsa. Hallitsevana huonekaluna hänen salongissaan oli iso
  Steinway-flyygeli, yksi hänen arvokkaimmista häälahjoistaan.
  Heidän istuuduttuaan Elisabet vastasi:
  -- Kapteeni kunnioittaa minua suuresti luottamuksellaan, ja kernaasti
  olen valmis muotokuvanne maalaamaan. Mutta en mielelläni tee
  kahta työtä yhtaikaa. Suunnittelen paraikaa luonnoksia kirkkomme
  alttaritaulua varten, joka on minulta tilattu. Mutta jos herra
  kapteeni malttaa hiukan odottaa, olen jonkun ajan kuluttua valmis
  ryhtymään työhön.
  Tyytymättömyyden varjo ilmestyi Julius Eversenin kasvoille. Hän
  oli jo lapsuudestaan hemmoiteltu ja tottunut tyydyttämään kaikki
  mielijohteensa ja oikulliset pyyteensä.
  Hän huudahti kärsimättömänä:
  -- Sepä kovin ikävää. Nyt olisi minulla juuri pari viikkoa vallan
  joutilasta aikaa. Sitten tulee juhlani ja huoleni paperitehtaalla. Ja
  sitten on syksy vähitellen käsissä...
  Elisabet eli kokonaan taiteestaan ja varsinkin muotokuvatilauksista,
  joita hänelle tehtiin kaukaisistakin pitäjistä, jopa pääkaupungista
  käsin. Hän ei sentähden kernaasti hylännyt tilausta. Hän sanoi siis
  sovitellen:
  -- Jos kapteenilla on kiire, voisin ehkä tällä kertaa tehdä
  poikkeuksen. Ja oikeastaan on alttaritaulutyöhöni tullut pysähdys.
  Sen aihe on: Kristus Getsemanessa. Varomattomasti kyllä käytin kolmen
  opetuslapsen malleina paikkakunnan henkilöitä. Kunnan asettama
  arvostelijalautakunta, jolle näytin luonnokseni, paheksui sitä,
  että maalauksessa esiintyi tavallisten ihmisten kasvoja. Varsinkin
  kauppias Herhilä vaatimalla vaati uutta luonnosta.
  -- Entä Kristuksen kasvot, hyväksyivätkö he ne?
  -- Kristuksen olin hahmoitellut Parisissa opintoaikana piirtämieni
  luonnoksien mukaan. Minulla oli siellä mallina eräs surumielinen
  italialainen, jonka kasvoista kuvastui kaiken maailman kärsimys.
  Minä tosin puolestani olin vähimmin tyytyväinen noihin kasvoihin, ne
  kun vivahtivat sovinnaiseen Kristus-tyyppiin. Mutta lautakunnalla ei
  ollut niitä kasvoja vastaan mitään muistuttamista.
  -- Sovinnaisuushan viehättää moukkia. Minussa yhä enemmän vahvistuu
  se vakaumus, että kaikki tässä maailmassa käy niin hullusti
  suureksi osaksi sentähden, että tyhmillä ihmisillä on päätösvalta.
  Valistunut despotia on mielestäni ainoa, mikä voi ylläpitää
  yhteiskuntajärjestystä ja edistää kehitystä.
  -- Voittepa osaksi olla oikeassa. Kaikki riippuu kuitenkin siitä,
  mitä katsoo sisältyvän käsitteeseen valistunut. Jos siitä puuttuu
  sydämen hyvät voimat, en minä allekirjoita väitettänne.
  -- Suostuitteko tekemään uudet luonnokset?
  -- Suostuin, vaikka se kyllä loukkasi taiteellista itserakkauttani.
  -- Siinä teitte väärin. Tuollaiset "asiantuntijat" pitää perinpohjin
  nolata.
  -- Minä asetuin sille kannalle, että maalaan tuon alttaritaulun