Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia - 01

  
  SUOMALAISIA SANKAREITA II
  Historiallisia kertomuksia
  
  Kirjoittaneet
  SANTERI IVALO ja KYÖSTI WILKUNA
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Oy,
  1921.
  
  
  SISÄLLYS:
  Neljäkymmentä vuotta soturinelämää
  Vastoinkäymisten sankari
  Sotapappi
  Korpimajuri
  Meri- ja metsäsissi
  Herää hetkeksikin, tuuli!
  Sotilas vakaa ja nuhteeton
  Isonvihan nuijamiehet
  Suurin suomalainen seikkailija
  Uskollinen kutsumukselleen
  Kansan valitsemia sotapäälliköitä
  Revontulten loimutessa
  Suomalainen äiti
  Uumajan sankari
  Vaari
  Savolaisten suosikki
  Aseveljet
  Suomalainen sotamies
  Selkäpuolen vartija
  Kaksi jehua
  
  
  KAKSI MIEKKAA
  TAAVETTI KIVEKÄS
  
  Nevajoen suulla, siellä missä tämä valtava vesiväylä suuria kiemuroita
  tehtyään moniksi suuhaaroiksi jakautuen purkautuu Suomenlahteen, seisoi
  Kivekästen vanha talo. Noiden suuhaarojen välissä on joukko suurempia
  ja pienempiä saaria, mutta kaikista vähäpätöisimmälle niistä oli
  Kivekästen kantaisä pirttinsä rakentanut. Saarta oli jo vanhastaan,
  ties mistä syystä, sanottu Jänissaareksi. Se oli mereltä katsoen
  suurempien saarten suojassa ja niin lähellä Nevan Suomen puoleista
  rantaa, että voimakas mies kykeni miltei kuivin jaloin loikkaamaan
  manterelta saarelle. Ja niin pieni se oli, että asuinrakennus
  tarpeellisimpine ulkohuoneineen täytti sen miltei kokonaan. Ja kun
  merituuli sai Nevan vedet kohoamaan, saaren kamara katosi vedenpinnan
  alle ja rakennukset näyttivät uiskentelevan virrassa.
  Mistä syystä Kivekkäät olivat juuri tällaisen paikan talolleen
  valinneet, oli kaikille arvoitus. Olivathan suuremmat ja korkeammat
  saaretkin siinä lähellä asumattomia. Mutta Kivekkäät eivät tällaisiin
  ihmettelyihin mitään selitystä antaneet. Jänissaari oli heidän kehtonsa
  ja kotisaarensa, siksi se oli heille rakas ja sillä hyvä.
  Jo muinaisista ajoista he olivat kalastajina ja kaupan miehinä saarella
  majaa pitäneet. Tuntematonta oli, milloin ensimmäinen Kivekäs oli
  ruuhensa tuon pikku saaren rantaan ensi kerran laskenut. Aikoja sitten
  sen on täytynyt tapahtua. Monta kertaa olivat Länsi ja Itä sen jälkeen
  näillä main yhteen törmänneet ja monta kertaa olivat sodan laineet
  Jänissaarenkin sileäksi pyyhkäisseet. Mutta aina uudelleen oli joku
  eloon jääneistä Kivekkäistä saarelle ilmestynyt ja pystyttänyt tupansa
  entisen raunioille.
  Sen jälkeen kun Kustaa Aadolf Stolbovan rauhanpäätöksellä oli eristänyt
  itäisen maailman meren yhteydestä, oli näillä main rauhan päivä
  paistanut useita miespolvia ja kaikenlaatuinen viljelys oli päässyt
  juurtumaan. Nevan mutkaan, hiukan matkaa ylöspäin Jänissaaresta ja
  samalle kohtaa, johon Tyrgils Knuutinpoika aikoinaan oli rakennuttanut
  linnan Lännen suojaksi, oli tänä rauhan kautena kohonnut pieni
  kukoistava kauppakaupunki, joka tunnettiin nimellä Nevanlinna. Kerran
  oli kyllä tänäkin aikakautena sodan liekki leimahtanut ja muuttanut
  Nevanlinnan suitseviksi raunioiksi. Mutta kuin ihmeen kautta oli
  Kivekästen tupa Jänissaarella sillä kertaa säilynyt. Se olikin kohta
  satavuotias ja sitä hallitsi jo neljäs isäntä sen rakentajasta lähtien.
  Tuon rakentaja-isän poika oli ollut hakkapeliittana suuressa Saksan
  sodassa, ja muistona hänestä säilytettiin talossa vielä nytkin hänen
  suurta lyömämiekkaansa, jonka terässä näkyi koloja ja naarmuja
  muistoina Saksan taistelutanterilta. Se riippui tuvan peräseinällä
  niiden kahden pienen ikkunan välissä, joista aukeni näköala
  Suomenlahdelle.
  Mutta tuolla kunnianarvoisella aseella oli toverikin siinä seinällä. Se
  oli myöskin miekka, vaikka pahoin ruostunut ja kokonaan toisen
  näköinen. Tuvan rakentaja, siis hakkapeliitan isä, oli sen kerran
  löytänyt maasta siitä Nevan rannan kohdasta, missä muistitieto kertoi
  idän miesten saaneen suuren voiton piispa Tuomaan ristiarmeijasta.
  Miekka oli idän käyrä ase ja vuosisatoja maassa maattuaan se oli
  kutistunut miltei ruodoksi. Hakkapeliitan isä oli ollut tietäjä sekä
  käyttänyt tuota miekan hylkyä ties mihin tarkoituksiin. Ennen
  kuolemaansa hän oli ripustanut sen peräseinälle ja sanonut, että niin
  kauan säilyy rauha maassa kuin se siinä alallaan pysyy. No, pysyihän se
  siinä, kun kukaan ei siihen kajonnut ja varsinkin kun hakkapeliitta
  kotiuduttuaan ripusti oman raskaan aseensa ristikkäin sen päälle. Tämän
  jälkeen se ei voinut edes pudota seinältä, ellei tuo toinen miekka
  ensinnä vaarnastaan hellinnyt. Ennustuskin oli jo miltei unohtumassa,
  kun vanha ase hakkapeliitan pojanpojan aikana vihdoin osoitti
  elonmerkkejä.
  Tämän pojanpojan nimi oli Taavetti Kivekäs. Jo varhaisimmasta
  nuoruudestaan hän oli toiminut kauppahommissa. Hänellä oli oma alus,
  jolla hän ahkeraan kulki Viipurin, Tallinnan ja Novgorodin väliä, olipa
  joskus käynyt Tukholmassa ja Lyypekissäkin saakka. Talvisin hän teki
  taas laajoja rekimatkoja aina Moskovaan ja Vienan rannoille asti. Hän
  oli tyypillinen rajan asukas. Idän hän tunsi yhtä hyvin kuin Lännenkin,
  vaikka hän mieleltään, uskoltaan ja tavoiltaan olikin suomalainen, siis
  Lännen mies. Notkeana, tarmokkaana ja aina valppaana miehenä hän oli
  kerännyt itselleen melkoisen varallisuuden ja koska hän ei kuulunut
  varsinaisiin Nevanlinnan porvareihin, nämä katselivat häntä aina
  hieman karsaasti. Mutta mitä Taavetti Kivekkään tarvitsi heistä
  välittää, sillä hänellä oli kaupankäyntinsä lupakirja Inkerin
  kenraalikuvernööriltä, jolle hän samalla suoritti tiedustelutehtäviä.
  Itää vastaan tuli näet olla alati varuillaan, sillä se oli kummallinen
  yllätyksien maa.
  Oli paras heinäaika, kun Taavetti Kivekäs kerran jälleen palasi
  moskoviittien maahan tekemältään kaupparetkeltä. Hän oli kiinnittänyt
  aluksen tavara-aittansa seinään Jänissaaren kupeelle, antanut tuomiset
  vaimolleen ja istui nyt parin apumiehensä kanssa aterioimassa. Syötyä
  hän aikoi pistäytyä Nevanlinnaan kertoakseen pienen linnoituksen
  komentajalle Idän kuulumiset.
  Mitään erikoista hänellä ei nyt ollut tiedossaan eikä mikään sodanvaara
  näyttänyt sieltäpäin uhkaavan. Moskovassa olivat streltsit taas olleet
  kapinassa nuorta tsaaria vastaan, mutta tulleet kukistetuiksi. Heidän
  mestaamistaan oli kestänyt viikkokauden ja itse tsaarikin oli käytellyt
  pyövelinkirvestä. Muuten kuului tuo tsaari, jonka äskettäin tiedettiin
  Hollannissa olleen laivanrakennusmiehenä, Moskovassakin jatkavan
  kirvesmiehen ja sepän harrastuksiaan. Ja Moskovan porteille hän kuului
  asettaneen vahteja, jotka kaikilta kaupunkiin tulijoilta leikkasivat
  parrat ja liian pitkät kauhtananhihat. Niin että liekö täyspäinenkään
  koko mies, eivät ainakaan itse moskoviitit tuntuneet häntä sellaisena
  pitävän, jopa jotkut olivat häntä Antikristukseksikin epäilleet. Mikään
  vaara ei siis sellaisen miehen taholta saattanut Länttä uhata,
  varsinkaan kun tsaari ei ollut vielä turkkilaisistakaan lopullisesti
  selvinnyt.
  Tämän kummempia ei Taavetti Kivekkäällä ollut tällä kertaa linnoituksen
  komentajalle kerrottavana. Syötyään ja apumiestensä poistuttua
  askareilleen hän hankkiutui kaupunkiin lähtemään. Mutta ennen kuin hän
  ehti tuvasta poistua, sai omituinen teräksen kilahtelu hänet
  pysähtymään ja kääntämään katseensa peräseinälle, missä nuo kaksi
  vanhaa asetta riippuivat. Nekö olivat kilinän aiheuttaneet vai mistä se
  outo ääni tuli? Hänen korvansa eivät voineet valehdella, koska hänen
  vaimonsakin oli kuullut saman äänen. Mutta eivät suinkaan miekat
  voineet yksin liikahdella eikä seiniä liioin voinut mikään voima panna
  tärähtelemään. Eihän täällä ollut maanjäristyksistä kuultu edes
  puhuttavankaan.
  -- Jokohan vanhan vaarin ennustus rupeaa toteutumaan? virkkoi vaimo.
  -- Joutavia! Taisi sittenkin kuulua jostakin ulkoa, vastasi
  Taavetti-isäntä ja lähti tuvasta.
  Pihalle tultuaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen ja kookkaaseen
  mieheen, joka seisoi pienen laiturin päässä ja uteliaasti tarkasteli
  hänen alustaan. Miehen ulkomuodossa ja koko olemuksessa oli jotakin,
  mikä heti ensi näkemältä painui iäksi mieleen. Kasvot olivat pyöreät ja
  tarmokkaat, nenä rohkeasti esiin työntyvä, pienet viikset ylöspäin
  suitut ja silmät tavattoman eloisat. Kaiken kaikkiaan oli hänessä
  jotakin loikkaukseen valmistuvaa tiikeriä muistuttavaa.
  Hänen iäkkäämpi toverinsa istui airoja pidellen pienessä veneessä,
  jolla he nähtävästi olivat tulleet Jänissaarelle. Kummallakin oli
  moskovalaisen kaupankävijän ulkoasu. Kivekkään juuri lähestyessä
  ottamaan selkoa, mikä vierailla oli asiana, nuorempi mies laskeutui
  nopeasti veneeseen vanhemman alkaessa soutaa myötävirtaan.
  -- Mitä miehiä ne nuo olivat? kysyi Kivekäs miehiltään.
  -- Vennääksi kuuluivat haastelevan, kaipa ne olivat sen puolen
  kauppamiehiä, arveli toinen miehistä.
  -- Mutta mitä heillä täällä oli asiaa?
  -- Eivät nuo mitään puhuneet. Ilman vain joutessaan täällä soutelevat.
  Mutta vastaus ei tyydyttänyt Kivekästä, joka tunsi olonsa omituisen
  rauhattomaksi. Hän kiipesi aluksensa kannelle ja näki vieraiden
  laskevan veneensä Hirvisaaren rantaan. Nuorempi mies hyppäsi maalle,
  astui saaren korkeimmalle kohdalle ja alkoi vilkkaasti tehdä huomioita.
  Sitten hän mittasi askelillaan saaren pitkin ja poikin.
  -- Mitä merkillistä! murisi Kivekäs itsekseen. -- Aivan kuin aikoisi
  saada tämän jokisuun omakseen! Tuosta täytyy puhua komendantille.
  Ajatuksiinsa vaipuneena hän lähti kaupunkiin. Tuvassa kuulunut kilinä
  palasi hänen mieleensä eikä hän voinut olla asettamatta sitä tuon
  vieraan ilmestymisen yhteyteen. Komendantti ei kuitenkaan kiinnittänyt
  asiaan erikoista huomiota, ja kun hän itse ryhtyi iltapäivällä ottamaan
  selkoa vieraista, ei hän tavannut näitä enää mistään. Ja sitten asia
  haihtui hänenkin mielestään.
  Suunnilleen vuoden kuluttua tämän jälkeen tapahtui, että Kivekkään
  tuvan peräseinän miekat saivat kolinallaan kaikki sisällä olijat
  säikäyksen valtaan. Hakkapeliittamiekkaa kannattava naula näet irtautui
  seinästä ja miekka putosi rämisten lattialle. Kivekäs otti sen
  ylös ja katseli sitä miettivästi. Sitten hän tempasi ruostuneen
  käyräraudan vihaisesti seinältä, viskasi sen penkin alle ja asetti
  hakkapeliittamiekan sen paikalle naulaan.
  Saman päivän iltana saapui Nevanlinnaan kuriiri, joka kertoi, että
  Moskova yhdessä Puolan ja Tanskan kanssa oli aloittanut sodan Ruotsia
  vastaan.
  -- Sitä se siis tiesi, lausui Kivekkään vaimo nyökäyttäen päätään
  peräseinää kohti.
  Alkoi levoton aika. Inkerinmaalle tuotiin Suomesta sotaväkeä, ja
  Kivekkään täytyi lopettaa kaupparetkensä. Kun nuori Kaarle-kuningas
  myöhään syksyllä löi tsaari Pietarin sotajoukon Narvan luona, vallitsi
  Nevanlinnassa ja koko Inkerinmaalla suuri riemu, sillä koettelemusten
  luultiin olevan sillä ohitse. Mutta pahin olikin vielä edessä.
  Kaarle-kuningas painui voittoisine armeijoineen Puolan sydämeen eikä
  näyttänyt sen enempää välittävän tsaarin puuhista. Mutta tämä ei ollut
  tappiostaan masentunut, sen saivat inkeriläiset piankin kokea. Laatokan
  ja Suomenlahden välinen kannas, jossa Itä ja Länsi olivat vuosisatojen
  kuluessa niin usein törmänneet yhteen, joutui taas sotanäyttämöksi,
  jolla vuodesta toiseen Lännen suora ja Idän käyrä miekka iskivät
  toisiaan vastaan. Kylät paloivat, viljelykset rappeutuivat ja
  aseenkäyttöön kykenemättömät asukkaat pakenivat joko erämaihin tai
  kokonaan pois synnyinseudultaan. Taavetti Kivekäs oli jättänyt kokonaan
  rauhallisen ammattinsa, isoisän henki oli hänessä herännyt ja
  kupeellaan tämän raskas hakkapeliittamiekka hän riensi taistelusta
  taisteluun. Ennen pitkää tuli hänen nimensä laajalti tunnetuksi niin
  ystäväin kuin vihollistenkin puolella.
   * * * * *
  -- Hitto soikoon! urahti majuri Leijon pimeässä hapuillen. -- Tiellämme
  voi olla mitä sudenkuoppia hyvänsä, emmekä tiedä niistä tämän
  taivaallista, ennen kuin taitamme niskamme niiden pohjalla. Oletko
  varma, että tämä on oikea tie?
  -- Ihan varma! vastasi miehen ääni pimeästä. -- Tunnen nämä seudut kuin
  viisi sormeani.
  -- Hyvä, hyvä! Tiedänhän, että sinuun voi luottaa. Et ole ensi kertaa
  matkalla päin vihollista.
  -- Parissakymmenessä julkitappelussa olen ehtinyt jo olla venäläisten
  kanssa ja lähes yhtä usein olen heidän keskellään muuten ollut.
  Vakoilijana nimittäin.
  -- Kyllä tiedän, kyllä tiedän. Olet sinä rivakka poika ja jos meillä
  olisi kymmenenkään sinun veroistasi miestä armeijassa, eipä meillä
  olisi hätääkään. Mutta nyt -- mene tiedä, mitä tästä lopuksi tulee.
  Kuningas arvioi vihollisen liian heikoksi eikä huomaa, että he ovat
  entisestään suuresti muuttuneet. Näkee kaikesta, että heillä on mies
  peräsimessä. Mutta pitkältäkö luulet meillä olevan vielä taivalta?
  -- Kolmisen Venäjän virstaa.
  He astelivat ääneti eteenpäin. Askelten tömähdykset ja hiljaiset,
  katkonaiset sanat heidän takanaan ilmaisivat, että heidän kintereillään
  marssi suurehko miesjoukko. Siinä oli parisataa suomalaista soturia,
  jotka kenraalimajuri Cronhjort oli majuri Leijonin johdolla lähettänyt
  Pähkinälinnan pienen varusväen avuksi. Heihin oli päivällä liittynyt
  Taavetti Kivekäs viisikymmenmiehisen sissijoukkonsa kanssa sekä ottanut
  opastaakseen koko joukon yön suojassa Pähkinälinnaan. Iltahämärissä oli
  lähdetty Keltun kylästä liikkeelle ja puoliyön tienoissa oli määrä olla
  perillä.
  -- Mitä tuo outo kohina merkitsee? kysyi majuri Leijon, kun he olivat
  hetken ääneti taivaltaneet.
  -- Laatokka, vastasi Kivekäs.
  -- Hitto vie, olin vähällä silmälleni tuiskahtaa, urahti majuri taas
  hetken kuluttua. -- Eikö tässä voisi edes tuohusta sytyttää?
  -- Ei mitenkään, ja neuvoisinpa teitä puhumaankin mahdollisimman
  hiljaa. Voimme milloin hyvänsä törmätä pahki vihollisen etuvartion. Kas
  tuolla näkyvät jo Pähkinälinnan tulet. Ja tuolla näette vihollisten
  leirinuotioita.
  Heidän edettyään vielä hiljaisuudessa satakunta syltä kuului edestäpäin
  venäjänkielinen huuto: Kuka siellä?
  Pieni apujoukko pysähtyi ääneti. Edestäpäin kuului läheneviä askelia
  sekä sotilaille tuttua naksahtelua -- musketinhanoja viritettiin.
  Kuiskaten majuri kutsui pari kärkipään miestä luokseen. Aseet valmiina
  kaikki neljä kyyristyivät maahan. Samassa ilmestyi heidän eteensä
  viiden venäläisen hahmot. Nämä eivät ennättäneet ääntä päästää, kun
  olivat jo vainajia. Jatkettiin matkaa, kunnes törmättiin äkkiarvaamatta
  suurempaan vartiojoukkoon. Nyt ehti kajahtaa puolikymmentä laukausta
  sekä syntyä muutakin rähäkkää, ennen kuin vihollisista oli selvitty.
  Hälytys oli tehty ja piirittäjäin leirissä huomattiin levotonta
  liikehtimistä.
  -- Nyt ei hiipiminen enää auta, vaan juoksujalkaa suoraan kohti
  linnoitusta, sanoi Kivekäs.
  Majuri antoi miehille viimeiset määräykset, samoin Kivekäs omilleen.
  Yhteinen kokoontumispaikka tiedotettiin niille, jotka pimeässä
  mahdollisesti eksyisivät eivätkä pääsisi linnoituksen suojaan. Sitten
  lähdettiin juoksujalkaa eteenpäin ja jokainen koetti pysytellä
  toverinsa tuntumassa.
  Tuota pikaa pienen apujoukon ympärillä syttyi taistelun pauhina.
  Muskettien tulet välähtelivät pimeässä ja taisteluhuudot kiirivät
  pitkin Nevan rantoja. Linnanmuureilla liikkui tulia ja yhtä mittaa
  jyrähteli tykinlaukauksia, Linnassa tietenkin luultiin, että
  piirittäjät olivat aloittaneet rynnäkön.
  -- Kylläpä sinä olet koko paholainen hakkaamaan, virkahti majuri
  Kivekkäälle, joka hakkapeliittamiekkaansa heilutellen raivasi hänen
  rinnallaan tietä sisimmän saartolinjan läpi. -- Ainakin kymmenen ryssää
  olet ehtinyt jo toiseen maailmaan lähettää. Ei luulisi sinua
  kauppasaksaksi.
  -- Sepä minä en enää olekaan, vastasi Kivekäs. -- Siitä hetkestä
  lähtien kun vihulainen samosi Inkerin rajan yli olen ollut sotilas
  kiireestä kantapäähän. Mutta nyt olemmekin Nevan rannalla ja linna on
  tuossa ihan ulottuvillamme.
  -- Mutta miten sinne pääsemme? Uimallako vai?
  Kivekäs asetti kouransa torveksi suun eteen ja huusi linnaan, että
  täällä oli ystäviä, joiden tuli päästä yli. Linnasta vastattiin ja
  muutaman hetken kuluttua kuului pimeästä airon loisketta. Mutta
  taistelun melske rannalla kiihtyi hetki hetkeltä, ja kun aamuyöstä
  viimeinenkin rannalle ilmestynyt suomalainen oli korjattu veneeseen,
  huomattiin, että koko apujoukosta oli vain viitisenkymmentä miestä
  päässyt linnoituksen suojaan. Muut olivat joko pimeässä eksyneet ja
  kadonneet metsiin tai kaatuneet taistelussa.
  Seuraavana aamuna Kivekäs seisoi linnanmuurilla ja kasvoillaan
  kummastunut ilme tuijotti erästä vihollisen saartovallia kohti. Heti
  päivän valjettua olivat venäläiset aloittaneet ankaran ammunnan ja
  vallilla näkyi kolme heidän tykkiään. Niitä ladattiin parhaillaan ja
  käskyjä tykkimiehille jakeli kookas mies kapteenin univormussa.
  -- Mitäs meidän uljas partionjohtajamme täällä miettii? Onko ehkä
  kypsymässä jokin uusi kepponen?
  Tämän lausui linnoituksen komentaja, eversti Schlippenbach lyöden
  Kivekästä olkapäälle.
  -- Tiedättekö, eversti, kuka tuo kookas venäläinen on? kysyi Kivekäs ja
  osoitti tykistökapteenia.
  Eversti varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkkaan osoitetulle
  patterille.
  -- Sehän on... etkö häntä tunne? lausui hän lopuksi.
  -- Aavistan, että hän on --
  -- Itse tsaari Pietari. Niin, hän se on aivan varmasti. Mutta kas, nyt
  he suuntaavat tulikirnunsa juuri meitä kohti.
  He kyyristyivät suojaan, ja kohta sen jälkeen jymähti muurin reunaan
  kolme perättäistä kuulaa singoten ilmaan pölyä ja kivensirpaleita.
  Eversti ja Kivekäs suuntasivat jälleen katseensa patterille.
  -- Olen nähnyt hänet kerran aikaisemminkin, sanoi Kivekäs synkästi.
  -- Kenet? Tsaarinko? kysyi eversti.
  -- Hänet juuri, ja Kivekäs kertoi kohtauksesta Jänissaarella kolmisen
  vuotta sitten.
  -- Nyt käsitän, millä matkoilla hän silloin liikkui, lopetti hän
  kertomuksensa. -- Jospa olisin silloin hänet tuntenut, niin --
  -- Niin mitä? kysyi eversti huvittuneena.
  -- Niin hän makaisi jo kolmatta vuotta Nevan pohjassa.
  -- Hm, silloin olisivat asiat varmaankin kokonaan toisin näillä
  maanäärillä, virkahti eversti. -- Mutta kas kuinka hän asettaa itsensä
  alttiiksi meikäläisten kuulille. Koetetaanpa, eivätkö kanuunamme saa
  hänestä urakkaa.
  He astuivat lähimmälle ampuma-aukolle, jonka tykki huolellisesti
  suunnattiin tsaaria kohti. Eversti itse asetti sytyttimen
  sankkireiälle.
  Kun se valtava tomupilvi, jonka laukaus oli nostattanut venäläisen
  patterin ylle, alkoi haihtua, he näkivät tsaarin heilauttavan kättään
  linnoitusta kohti sekä sitten peräytyvän suojaan patterin taakse.
  -- Ei hän ole meidän saavutettavissamme, sanoi eversti pettyneenä.
  Päivän kuluessa kiihtyi venäläisten tulitus, niin että taukoamaton
  jyrinä ja pauke täytti tienoon. Muurit murtuivat monin paikoin ja ennen
  kuin aukot yön hetkinä oli ehditty tukkia, aloittivat viholliset päivän
  sarastaessa yleisen rynnäkön. Joka suunnalta läheni linnaan lotjia ja
  hirsilauttoja, kaikki täynnä vihreätakkeja musketteineen ja
  rynnäkkötikkaineen. Syntyi vimmattu taistelu, jossa linnan kolme ja
  puoli sataa puolustajaa sai osoittaa mihin he kelpasivat ja että he
  olivat vanhan suomalaisen soturimaineen arvoisia. Rynnäkkö lyötiin
  takaisin.
  -- Sinähän olet ilmetty raivotappelija, sanoi eversti Kivekkäälle,
  jonka taistelua muurin aukossa hän oli kammonsekaisella ihastuksella
  hetkisen seurannut.
  -- Soisin, että minulla olisi kahdenkymmenen miehen voimat omaini
  lisäksi, sanoi Kivekäs pahoin lohkeillutta, veristä miekkaansa
  silmäillen.
  Kahdesti päivän kuluessa venäläiset uudistivat vielä rynnäkkönsä.
  Kummallakin kertaa heidät lyötiin takaisin. Heidän kaatuneitaan oli
  kasoittain muurien juurella ja Nevan aallot kuljettivat alaspäin
  miehettömiksi jääneitä hirsilauttoja, aseita ja kaatuneiden ruumiita.
  Kokonaista kuusituhatta miestä menettivät venäläiset sinä päivänä.
  Eversti Schlippenbach piti upseereineen sotaneuvottelua, sillä äsken
  oli tsaari tarjonnut heille kunniallista antautumista. Huomattiin, että
  ampumavarat olivat aivan lopussa, muonaa ainoastaan viikkokaudeksi ja
  miehet lopen uupuneita. Linnan puolustamista ei voitu enää paljonkaan
  pitkittää. Päätettiin siis hyväksyä tsaarin antautumisehdotus, jonka
  mukaan puolustajat saivat aseineen vapaasti lähteä linnasta.
  Ennen kuin antautumisesta ruvettiin neuvottelemaan, Kivekäs astui
  everstin eteen ja pyysi lupaa jäljellä olevine miehineen poistua
  linnoituksesta. Syyksi hän ilmoitti yksinkertaisesti sen, ettei hän
  voinut eikä tahtonut _antautua_ venäläisille. Eversti suostui hänen
  pyyntöönsä, koska oli syytä pelätä, että venäläiset tekisivät
  antautumisehdoissa häneen nähden poikkeuksen, hän kun ei kuulunut
  varsinaiseen sotaväkeen ja etenkin kun hänen nimensä oli venäläisten
  keskuudessa tunnettu ja pelätty.
  Yön tultua Kivekäs souti siis kymmenkunnan miehensä kanssa maalle ja
  miekka kourassa raivasi tiensä piirityslinjojen läpi jatkaakseen
  muualla taistelua isänmaan vapauden puolesta.
  Pähkinälinnan antautumisen jälkeen Kivekäs oli jatkanut sodankäyntiä
  omiin nimiinsä, tehnyt miehineen huimapäisiä partioretkiä venäläisten
  keskuuteen, niin että nämä lopulta olivat näkevinään Kivekkään sormet
  kaikessa mukana.
   * * * * *
  Pähkinälinnan menetyksen jälkeen oli pelätty vihollisen suoraa päätä
  samoavan Nevanlinnan kimppuun ja sen takia suurin osa kaupungin
  porvareita oli hätäännyksissään muuttanut Suomeen, minkä jälkeen
  komendantti oli sytyttänyt kaupungin palamaan. Jäljellä oli vain
  pienoinen joukko sotilaita linnoitusta puolustamassa. Kivekäs oli
  myöskin siihen aikaan lähettänyt perheensä Viipuriin, mutta itse hän
  pysyi miehineen synnyinseuduillaan pitäen Jänissaaressa päämajaa, josta
  käsin hän teki rohkeita retkiään venäläisten valtaamille alueille.
  Viholliset eivät Pähkinälinnasta olleetkaan suoraa päätä samonneet
  Nevanlinnaan, vaan virran suulla oli koko talvi saatu olla rauhassa
  heidän yrityksiltään. Nyt oli jo toukokuu alussa ja Nevakin oli jo
  purkanut jääpeitteensä.
  Oli vielä ani varhainen, kun Kivekäs heräsi unestaan. Ulkona sarasti jo
  kuitenkin päivän alku.
  Juuri kun Kivekäs veti saappaita jalkaansa, kuului linnoituksesta päin
  tykinjyräys, jota heti seurasi toinen, kolmas ja sitten melkein
  yhtäaikaa puolikymmentä laukausta. Sen jälkeen kuului säännötöntä
  muskettitulen räiskettä. Miehet kavahtivat jalkeille ja Kivekäs syöksyi
  ulos.
  Kohta hän ilmestyi kuitenkin takaisin tupaan ja huusi:
  -- Aseisiin, miehet, meidät on saarrettu!
  Tuossa tuokiossa miehet tempasivat aseensa ja syöksyivät päällikkönsä
  kintereillä ulos. He joutuivat heti pihalla kahdelta suunnalta tulevaan
  kuulasateeseen. Kivekäs vaipui maahan ja hämmästyneet miehet totesivat,
  että hän oli saanut kuulan rintaansa. Heti hän kohosi kuitenkin
  ryntäilleen ja nojaten selkänsä tuvanseinään viittasi alipäällikkönsä
  Taneli Luukkosen luokseen.
  -- Retkeni päättyy tähän kotikynnykselle, mutta sinä, Taneli, jatka
  taistelua, hän sanoi painaen vasemmalla kädellä haavaansa ja puristaen
  oikeassa rakasta hakkapeliittamiekkaansa.
  Sitten hän korotti äkkiä äänensä ja huusi miehille:
  -- Oletteko lampaita? Puolustakaa saarta ja lyökää ryssä takaisin!
  Kolmelta puolen nousi venäläisiä lotjista saarelle. Hurjasti kävivät
  Kivekkään miehet Luukkosen johdolla heidän kimppuunsa. Taistelun
  melskettä säestivät linnoituksen kanuunat, sillä venäläisten päävoima
  oli hyökännyt Nevanlinnan kimppuun. Siitä tuli verinen päivä ja taas
  saivat Nevan aallot kuljetella merta kohti joukoittain venäläisten
  ruumiita.
  Kun ensimmäinen hyökkäys linnoitusta vastaan oli lyöty takaisin,
  vihollislotjat peräytyivät myöskin Jänissaaren rannalta ja sissit
  saivat aikaa hiukan hengähtää. Kiireesti Luukkonen palasi nyt Kivekkään
  luo. Tämä oli vielä hengissä.
  -- Käy... nouda tuvasta... siellä on penkin alla sellainen ruostunut
  moskovalaismiekka, hän sanoi voipuneella äänellä.
  Ihmetellen Luukkonen täytti käskyn. Kun Kivekäs oli saanut tuon vanhan
  asekulun käteensä, hänen silmänsä välähtivät omituisesti. Hän kohotti
  kätensä ja löi moskovalaisen aseen niin tuimasti oman miekkansa
  hamaraan, että se rauskahti kahdeksi kappaleeksi.
  -- Kas niin, tuo ei ole ikäänsä näillä mailla hallitseva! hän sanoi
  palasia osoittaen, ja sitten omaa miekkaansa kohottaen lisäsi: -- Tämä
  on lujempaa ainesta. Ja nyt, miehet, kaivakaa minulle hauta tuohon
  pihan keskelle, sillä hetkeni ovat luetut. -- Minä olen tämän saaren
  omistaja ja haltija, sen uumenissa tahdon maata ja vartioida saartani
  ajasta aikaan. Ja vaikka moskoviitti tämän hetkeksi valtaisikin, minä
  tulen haudastani huutamaan kirouksia vierasta anastajaa vastaan. Jos se
  rakentaa kaupunkinsa minun haudalleni, minun ja esi-isäini omistamalle
  maaperälle, kirousteni painosta sen muurit kerran sortuvat. Kaivakaa
  hautani syväksi. Älkää irrottako miekkaa kourastani, kun laskette minut
  haudan pohjalle. Viskatkaa jalkoihini haudan syvyyteen nuo
  moskovalaisen aseen palaset.
  Haudan valmistuessa Taavetti Kivekäs heitti henkensä. Vasemman
  nyrkkinsä kohottaen hän lausui Luukkoselle ja toisille miehille, jotka
  hänen ympärillään seisoivat:
  -- Jatkakaa taistelua! Jatkakaa sitä viimeiseen saakka! Älkää ilman
  taistelua luovuttako tuumaakaan isäinne maasta. Ja jos menetätte,
  ottakaa takaisin. Taistelkaa!
  Juuri kun sissit kävivät peittämään maan poveen päällikköään,
  venäläiset ryhtyivät uuteen rynnäkköön linnoitusta ja Jänissaarta
  vastaan. Tykkien jyristessä, muskettien paukkuessa ja kuulain vinkuessa
  luotiin viimeiset multalapiot Kivekkään haudalle.
  Taistelu muodostui ensimmäistä hurjemmaksi. Joka suunnalta venäläiset
  tunkivat ylivoimaisina Jänissaareen. Illan tullen Luukkonen raivasi
  jäljelläolevien miestensä etunenässä itselleen tien Nevan Suomen
  puoleiselle rannalle. Kun he hämärän langetessa pysähtyivät Parkalassa
  metsän reunaan huoahtamaan, he näkivät valtavan tulipatsaan nousevan
  ilmaan Jänissaarelta. Venäläiset olivat sytyttäneet Kivekkäiden vanhan
  perintötalon palamaan.
  -- Se kostetaan! sanoi Luukkonen synkästi pudistaen nyrkkiään Nevan
  suuta kohti.
  Ja hän piti sanansa. Hän jatkoi sitkeästi vuodesta toiseen taistelua
  miehineen, joita tästä alkaen niin ystävät kuin viholliset rupesivat
  kutsumaan kivekkäiksi. Venäläiset eivät tienneet Kivekkään kaatumisesta
  ja että hänet oli haudattu omaan kotisaareensa, vaan koettivat yhä
  saada häntä käsiinsä luullen hänen olevan mukana kaikissa niissä
  rohkeissa teoissa, joita Luukkosen sissit suorittivat. Kun Inkeri oli
  kokonaisuudessaan joutunut venäläisten valtaan, kivekkäät jatkoivat
  taistelua Suomen rajojen sisällä. He jatkoivat sitä vielä sittenkin,
  kun koko Suomi oli vallattu ja varsinaiset sotatoimet tauonneet ja
  tavan takaa he tekivät huimapäisiä retkiä Nevan suulle hävittääkseen
  sen kaupungin alun, jota tsaari Pietari oli ruvennut sinne rakentamaan
  ja jonka hän kohta Nevanlinnan valloituksen jälkeen nimitti ja määräsi
  valtakuntansa pääkaupungiksi.
  Jänissaarelle kohosi mahtava Pietari-Paavalin linna. Mutta sen muurien
  alla lepää saaren oikea isäntä, Taavetti Kivekäs, kourassaan raskas
  hakkapeliittamiekka.
  _Kyösti Wilkuna_
  
  
  NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA SOTURINELÄMÄÄ
  JUHANA HENRIK FIEANDT
  
  Viipuri oli menetetty. Venäläiset olivat saaneet haltuunsa Suomen
  itäisen rajavartion, joka kovimmissakin koettelemuksissa, äärimmilleen
  ahdistettuna aina oli näihin asti säilynyt isänmaan murtumattomana
  lukkona ja johon sen vuoksi valtakunta oli sokeasti luottanut. Tulipa
  uhka kuinka ylivoimaisena tahansa, Torkkelin ja Possen varustus
  kumminkin kestää, uskottiin Ruotsissa ja Suomessa vahvasti vuosisadasta
  toiseen.
  Nyt oli tämä tuki ja turva sittenkin sortunut isonvihan hyökyyn.
  Menetys järkytti valtavasti mieliä koko valtakunnassa, se vaikutti
  typerryttävän nyrkiniskun tavoin. Miten se on mahdollista, kysyttiin,
  kenen syytä on tämä onnettomuus? Maahan on nyt avoin viholliselle,
  kynnys ja portti on poissa, -- Viipuri venäläisillä! Mitä on isänmaan
  pelastamiseksi tehtävä?
  Herättiin vihdoinkin ajattelemaan Suomea, hätkähdettiin Ruotsiakin
  uhkaavaa vaaraa, ryhdyttiin taas toimiinkin. Kykenemätön ylipäällikkö
  Lybecker, joka ei ollut kylliksi huolehtinut Viipurin turvallisuudesta,
  erotettiin virastaan, tarmokkaampi, toimekkaampi Nieroth pantiin
  tilalle; sotaväkeä lisättiin Suomessa, sitä sijoitettiin Karjalaan, --