Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia - 01

  
  SUOMALAISIA SANKAREITA I
  Historiallisia kertomuksia
  
  Kirjoittaneet
  SANTERI IVALO ja KYÖSTI WILKUNA
  
  
  Helsingissä,
  Kustannusosakeyhtiö Kirja,
  1917.
  
  
  SISÄLLYS:
  Alkulause.
  _Santeri Ivalo_:
  Omapäinen mies.
  Erämaanlinnan puolustaja.
  Suomalainen merisankari.
  Vesaisen kuolema.
  Arkimies sankarina.
  "Huomispäivän kuninkaan" apumies.
  Taistelevain valtakuntain raossa.
  Hakkapeliittain päällikkö.
  Pohjolan Leonidas.
  Loistossa ja kurjuudessa.
  Juhlataistelu.
  Käkisalmen puolustus vuonna 1656.
  _Kyösti Wilkuna_:
  Ensimäinen suomalainen aatelismies.
  Sotaisa kirkkoruhtinas.
  Ovela kuin kettu.
  Loistavien voittojen sankari.
  Rautamarski.
  Petetty kansanjohtaja.
  Iloinen kuoleman porteillakin.
  Talonpoikainen ratsumestari.
  Jalo veljespari.
  Nuori lippujunkkari.
  Mustan rykmentin sankarit.
  
  
  ALKULAUSE.
  
  Nykyään, jolloin koko sivistysmaailma elää Mars-jumalan merkeissä, on
  syytä palauttaa muistoomme niitä omia urhojamme, jotka kuluneina
  aikoina ovat vertaan vuodattaneet synnyinmaansa puolesta, piirtäen
  miekankärjellä nimensä sen historian lehdille. Tasapuolisesti historian
  kulkua tarkastaessamme on meidän myöntäminen, että sodilla ja
  miekkamiehilläkin, erittäinkin silloin, kun kalpaan on tartuttu
  isänmaan puolustamiseksi, on kansojen ja valtioiden kehityksessä
  enemmän kuin yksistään kielteinen merkitys, kuten nykyaikana ollaan
  taipuvaiset väittämään. Joka tapauksessa ovat sodatkin -- katsoaksemme
  asiaa yksinomaan persoonallisuuden kannalta -- kansojen keskuudessa
  nostaneet näkyville merkitseviä persoonallisuuksia, joihin meillä on
  syy tutustua jo yksin kasvattavassakin mielessä. Sillä ovathan
  tällaiset ahdingon ja tuskan ajat kansain elämässä tilanteita, jotka,
  jos kohta ne paljon pahaakin saavat aikaan, jännittävät äärimmilleen
  kansojen ja varsinkin johtoasemaan joutuneiden yksilöiden kykyjä sekä
  siten, niin sanoaksemme, korkeapaineen alla, lyhyessä ajassa
  kypsyttävät itsesäilytyksen kannalta lujia ja keinokkaita
  henkilöllisyyksiä sekä rohkeita ja päättäviä luonteita.
  Niin köyhäksi kuin maatamme ja historiaamme tavallisesti sanotaankin,
  niin ainakaan se ei sitä ole sodan telmeistä. Niitä on maamme ja kahden
  vieraan rodun väliin puristunut pieni kansamme saanut kestää enemmän
  kuin moni isompikin kansa. Ja kun esi-isämme ovat useimmista sodistaan
  saaneet suoriutua omin voimin, vieläpä oloissa, jolloin maan raavain
  miehistö on ollut vierailla sotatanterilla, niin ovat kansamme
  muinaiset taistelut olleet juuri erikoisesti omiaan luomaan
  monikeinoisia ja sitkeitä sotaurhoja. Tällaisissa olosuhteissa on
  meillä eri aikoina kehittynyt sangen huomattavia talonpoikaisia
  kansanjohtajia, kuten Wesaiset, Räsäset, Roivaat, Luukkoset ja Tiaiset.
  Mutta eipä sotahistoriastamme puutu laajempaakin mainetta saavuttaneita
  sekä suurempia loistotekoja suorittaneita sotasankareita, kuten esim.
  useat Horn-suvun jäsenet sekä moniaat Kolmikymmenvuotisen sodan urhot.
  Sotaurhoistamme, ja varsinkin etäisempään menneisyyteen kuuluvista,
  mainitsevat aikakirjat useinkin vain ohimennen. He vilahtavat hetkeksi
  näkyviin ja jälleen katoavat. Näistä miehistä olemme koettaneet
  luoda vähän ehyemmät, selvemmät kuvat, poimia esille, mitä heistä
  historia tietää, sekä näiden tosiasiain valossa ja niitä vapaassa
  kaunokirjallisessa kertomuksessa mahdollisimman tarkoin noudattaen,
  esittää kuvattavain luonteet ja elävöittää heidän toimintansa. Toiset
  soturit tunnetaan jo historiastamme vähän tarkemmin; heidätkin olemme
  eri kuvauksissa koettaneet tuoda tuttavallisempina lähemmäs lukijaa.
  Menneiden aikojen suomalaisia sotureita kuvattaviksi valitessamme
  olemme pitäneet silmällä, että kaikki ovat synnynnäisiä suomalaisia,
  josta syystä tästä teoksesta onkin jäänyt syrjään eräitä kotimaamme
  historiasta kylläkin tunnettuja merkkimiehiä, kuten esim. Knuutti Posse
  ja Pontus Delagardie, koska nämä eivät ole olleet oman maamme lapsia.
  Eri aikakausien kotimaisista soturinimistä taas olemme valinneet
  edustavimmat, samalla pyrkien esittämään pikapiirteisen kuvan heidän
  ympäristöstäänkin sekä sen ajan hengestä, jossa he ovat toimineet.
  Olemme ryhtyneet tähän työhön siinä toivossa, että tämä jalojen
  esi-isiemme urhosarja taas uudelleen kumpujensa yöstä astuneena
  kehottaisi jälkeläisiänsä samaan uhraavaisuuteen isänmaan puolesta kuin
  mihin he aikoinaan olivat vereen ja henkeen saakka valmiit, --
  toivossa, että tämä näin syntyvä vaatimaton "sankarien muisto" opettaen
  ja kasvattaen kansalaisiamme ja nuorisoamme miellyttäisi.
  Helsingissä, elokuulla 1915.
  _Santeri Ivalo. Kyösti Wilkuna_.
  
  
  ENSIMÄINEN SUOMALAINEN AATELISMIES.
  MATTI KURKI.
  
  Pirkkalaiset olivat suuren saaliin kera palanneet Lapin retkeltä,
  viettääkseen joulujuhlaa omaistensa luona. He olivat nyt aluksi
  pysähtyneet kotiintulomaljoja juomaan päällikkönsä, Matti Pirkkalaisen
  luo Laukon taloon.
  Parikymmentä miestä istui heitä suuren honkapöydän ympärillä, jonka
  yläpäähän Matti itse oli asettunut. He olivat kaikki parrakkaita ja
  vereviä miehiä ja kun he olivat vasta ottaneet tulokylvyn, hohtivat
  heidän kasvonsa sitäkin nuorteammilta. Puettuina oravannahoilla
  reunustettuihin kallisarvoisiin nuttuihin, joita monet hopeasoljet
  koristivat, näyttivät nämä soturikauppiaat kaulaketjuineen mahtavilta
  ylimyksiltä. Ja mahtaviapa he olivatkin, sillä heillä oli miltei
  rajaton valta laajan Perä-Pohjan yli, jonka rikkaudet virtasivat heidän
  kassakirstuihinsa.
  Avaran isäntätuvan seinähirret, jotka aikoinaan oli kuletettu Pyynikin
  hongistosta, hohtelivat punaisenruskeina pihkaisten sainioiden valossa,
  joita oli pistetty seinärenkaisiin ympäri huonetta. Liedellä, joka oli
  rakennettu keskelle tupaa, kiehui hirvenlihaa vaskikattiloissa ja
  vartaissa kärisi suuria kinkkuja vierasten ilta-ateriaksi. Lieden ja
  sainioiden savun nieli ahnaasti avara lakeinen, joka oli näkymättömissä
  pyörteilevän savupilven takana.
  Isäntätupia oli Laukossa kolme. Ensimäisen oli rakentanut Matin isoisä
  ja sen jälkeen olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa kumpikin valtaan
  päästyään rakentaneet itselleen uuden isäntätuvan. Tuon isoisän isä oli
  ollut mahtava mies, joka oli kuninkaana hallinnut koko Satakunnan maata
  aina Länkipohjaan saakka idässä. Siihen aikaan olivat vielä kaikki
  näillä main olleet pakanoita. Hänen kolme poikaansa olivat päättäneet
  jakaa laajan perintönsä siten, että laskisivat Länkipohjasta kolme
  lastua laineille ja missä kunkin lastu pysähtyisi, siihen asettuisi hän
  asumaan, saaden omakseen ympärillä olevan maan aina puolitaipaleeseen
  saakka toisten veljien asuntoja kohti. Siten olivat he tehneet ja
  vanhimman veljen lastu oli pysähtynyt Liuksialan, keskimmäisen taas
  Laukon kohdalle, mutta nuorimman veljen lastu oli kulkeutunut pitkin
  Kokemäenjokea aina Teljän kauppalan alapuolelle, jossa se vasta oli
  rannalle pysähtynyt. Niin oli Matin isoisä perustanut Laukon talon,
  mutta vanhin veli oli hallinnut kuninkaana Liuksialassa. Nyt oli
  kuitenkin suvun mahtavuus siirtynyt Laukkoon, sillä Matti,
  pirkkalaisten päämies, oli mahtavin mies koko laajassa Satakunnassa ja
  hänen nimensä tunnettiin niin Maunu-kuninkaan hovissa Tukholmassa kuin
  Lapin tuntureillakin.
  "Minä juon terveydeksenne ja onnellisesti päättyneen retkemme
  muistoksi", sanoi päällikkö ja kohotti huulilleen valtavan juomasarven.
  Se lähti kiertämään mies mieheltä ja jokainen lausui sarvea
  kohottaessaan vastatervehdyksen isännälle. Tämän jälkeen joivat he
  Pyhän Nikolauksen maljan. Se oli heidän erikoinen suojeluspyhimyksensä,
  joka taas tälläkin kertaa oli varjellut heitä kaikilta Lapin vaaroilta,
  niin että syysretki oli päättynyt onnellisesti ja ilman mieshukkaa.
  Malja maljalta notkistuivat miesten kielenkannat ja keskustelu kävi
  vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Yksi kertoi seikkailustaan
  lappalaiskaunottaren kanssa, toinen taas, kuinka hän lumeen piiloutuen
  oli saanut selville siitä yli ajavien lappalaisruhtinasten lukumäärän
  sekä sitten toista tietä rientäen ehättänyt heidän eteensä ja eräässä
  jokiuoman käänteessä vanginnut heidät yksitellen. Niin ja niin suuret
  lunnaat oli hän saanut heiltä kiristetyiksi.
  Kun oli vielä keskusteltu turkisten hinnoista ja oliko edullisempaa
  myydä ne Turussa talvehtiville kauppakesteille vai viedä itse
  Woionmaahan tai aina Lyypekkiin saakka, kysyi eräs miehistä:
  "Mutta onkos nyt lähtemistä kevätretkelle Lappiin, kun täällä tuntuu
  olevan liikkeellä huhuja, että novgorodilaiset talven päälle tulevat
  tänne sotaretkelle?"
  Miehet kävivät äänettömiksi ja tuumaileviksi. Eräs heistä ehdotti:
  "Vaan entäpä jos ehättäisimmekin novgorodilaisten edelle ja jättäen
  Lapinretken tällä kertaa sikseen lähtisimme itse sotaretkelle
  novgorodilaisten maahan?"
  Ehdotus sai kannatusta miesjoukossa, mutta itse päällikkö oli toista
  mieltä. Kun itäläiset tulivat sotaretkilleen tavallisesti tammikuussa,
  ehtiäkseen kevätkeleillä takaisin kotimaahansa, niin sopi heidän
  turkisten kauppoja tehden viipyä kotona kynttilän messuun saakka.
  Jollei siihen mennessä vihollisista kuuluisi mitään, niin sopi heidän
  rauhassa lähteä tavalliselle kevätretkelleen Lappiin.
  Pantuaan juomasarven jälleen kiertämään miesten kesken jatkoi Matti:
  "Novgorodilaisista puheen ollen muistuu tässä mieleeni eräs vanha
  kostonuhka. Kun me Hämeen miesten kanssa viimeksi -- ja siitähän on jo
  kohta parikymmentä vuotta aikaa -- olimme sotaretkellä idässä, jouduin
  minä eräässä taistelussa vastakkain Novgorodin karjalaisten päällikön
  kanssa. Se oli vahva ja riuska mies, niin että minulla oli hänestä
  täysi tekeminen. Mutta lopulta kaatoi miekkani hänet maahan. Hän kirosi
  synkeästi ja sanoi kuolemaansa kostamaan tulevan vielä semmoisen
  miehen, jota suomalaiset saavat paeta kuin kananpojat ja joka naulitsee
  minut keihäänsä kärkeen kuin varpusen."
  Miehet nauroivat, sillä heistä tuntui kovin hullunkuriselta, että
  heidän voimallista päällikköään oli verrattu varpuseen. Mutta
  Matti-päällikkö itse pysyi vakavana.
  "Kuulin, että tuolta päälliköltä jäi nuori poika, joka ikäisekseen oli
  ollut harvinaisen kookas", jatkoi hän, "ja kenties tarkotti hän sitä
  tuolla tulevalla kostajalla. Olipa nyt miten hyvänsä, mutta aina
  milloin leviää huhuja novgorodilaisten sotaretkestä, muistuu tuon
  kuolevan päällikön uhkaus mieleeni."
  "Eipä silti, että minä pelkäisin!" lopetti Matti hetken kuluttua ja
  laski suonikkaan kätensä pöydälle, niin että juomasarvesta läiskähti
  oluen vaahtoa.
  Iloinen mieliala pääsi jälleen valtaan, tarinat seurasivat toisiaan ja
  juomasarvi kiersi ahkerasti kädestä käteen.
  Aika joulusta kynttilänmessuun kului rauhallisesti eikä vihollisista
  kuulunut mitään. Pirkkalaiset lähtivät siis tavalliselle
  talviretkelleen lappalaisia verottamaan. Mutta tuskin oli kahtakaan
  viikkoa kulunut heidän lähdöstään, kun vihollinen ilmestyi maahan
  äkisti kuin rajuilma. Ryöstöt, murhat, hävitys ja tulipalot siirtyivät
  itäiseltä rajalta länteen kuten aina ennenkin novgorodilais-karjalaisen
  sotajoukon maahan samotessa. Sota oli, kuten tavallista näinä aikoina,
  alkanut ilman mitään edellä käyneitä sodanmerkkejä ja noita epävarmoja
  huhuja lukuunottamatta tuli se sen vuoksi täydellisenä yllätyksenä.
  Vasta kun ryöstö ja hävitys olivat täydessä käynnissä, alkoi lännempänä
  keräytyä "mies savulta" yhteiseen vastarintaan. Mutta nämä
  puolustusjoukot kykenivät ainoastaan hidastuttamaan, ei estämään
  vihollisen etenemistä.
  Pelkoa mieliin nostattaen levisi ympäri maata tieto, että
  vihollissotajoukon karjalaisen osaston päällikkönä on jättiläiskokoinen
  mies, nimeltä Pohto. Häntä eivät mitkään esteet pidättäneet
  taistelussa, vaan kauhuissaan pakenivat kaikki hänen edestään.
  Kerrottiin novgorodilaisten ruhtinaan julistaneen, että jos Ruotsin
  kuninkaalla on miestä, joka kykenee Pohdon voittamaan, niin hän maineen
  ja kansoineen alistuu Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Mutta ei koko
  maasta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut astua Pohtoa vastaan ja
  niin tämä idän jättiläinen sai ylvästellen tehdä tuhojaan kuten muinoin
  Goliath Israelin maassa.
  Kevät tuli sinä vuonna aikaisin ja äkkiä ja kun vihollisjoukot olivat
  päässeet Hämeen sydämeen, lähtivät jäät järvistä ja joista. Viholliset
  eivät kiirehtineet paluumatkalle, vaan näyttivät aikovan jäädä
  kesäksikin maahan, tehdäkseen hävitystyönsä niin perinpohjaiseksi kuin
  mahdollista. Touonteon aikana ilmestyi Pohto joukkoineen
  Wesilahdenjärven eteläpäähän ja leiriytyi sinne eräälle niemelle
  vastapäätä Laukkoa. Pirkkalaispäällikkö ei ollut vielä palannut
  retkeltään, sillä äkillinen kevät oli hidastuttanut matkaa. Laukossa
  vallitsi suuri hätä ja pelko. Portit olivat lujaan salvatut ja rengit
  saivat olla yötä päivää aseissa. Viholliset ryöstelivät ympäristöllä,
  mutta Laukkoa he eivät hätyyttäneet, sillä Pohto oli sanonut:
  "Minä tahdon nähdä, onko pirkkalaisten päällikkö maineensa arvoinen ja
  uskaltaako hän miekka kädessä käydä minua vastaan. Vasta sitten, kun
  olen surmannut hänet itsensä, ryöstän ja poltan minä hänen pesänsä."
  Tuskassaan ei pirkkalaispäällikön vaimo tiennyt, toivoisiko hän
  miehensä tulevaksi vai pysyväksi pois kotoa. Mutta odottamatta
  saapuikin Matti Laukkoon, sillä saatuaan pohjan äärille sanoman
  vihollisten hävityksistä oli hän levähtämättä rientänyt kotiin yli
  vellovien soiden ja tulvivien jokien.
  Pelon ja toivon vallassa kääntyivät nyt kaikkein katseet Mattiin. Hän
  itse ei osottanut pelkoa eikä epäilystä, mutta ei muutoin virkkanut
  mitään aikeistaan. Levähdettyään päivän kotona lähetti hän sanan
  Pohdolle, että hän on valmis taistelemaan hänen kanssaan, missä ja
  milloin hän vain tahtoo. Ja Pohto vastasi, että hän soutaa huomenaamuna
  kymmenen miehen saattamana sille pienelle luodolle, joka on
  puolitaipaleessa hänen leiristään Laukkoon. Sinne tulkoon
  pirkkalaispäällikkökin yhtä monen oman miehensä kanssa.
  Taistelun edellisen yön vietti Matti kirkossa, rukoillen ja huutaen
  avukseen Pyhää Nikolausta. Ja aamulla, kohta kun aurinko nousi
  taivaanrannan yläpuolelle, lähti hän miehineen soutamaan sovitulle
  paikalle.
  Keväinen aamu oli tavattoman ihana, järvenpinta peilityyni ja
  rantalehdoissa visertelivät linnut ikäänkuin maa ei olisi tiennyt
  mitään vihollisjoukkojen hävityksistä. Ilman täytti vasta puhjenneiden
  lehtien tuoksu ja vihollisrannalla kohosi leirinuotioiden savu
  kohtisuorana tyyneen ilmaan.
  Äänettöminä soutivat pirkkalaiset ja saapuivat ensimäisinä luodolle.
  Uteliaina kokoontuivat he toiselle rannalle näkemään vastakkaiselta
  suunnalta lähenevää vihollista. Mutta kun nämä olivat niin lähellä,
  että heidän silmävalkuaisensa saattoi hyvin erottaa, kalpenivat Matin
  miehet hämmästyksestä, sillä Pohdon hartiat olivat niin leveät, että ne
  ulottuivat veneen laidasta toiseen ja purren peräpuoli näytti hänen
  painostaan vajonneen vedenpinnan tasalle. Pelästyneinä katsahtivat he
  päällikköönsä, mutta tämä seisoi siinä tyynenä ja vakaana, vasemmalla
  kädellään pusertaen suuren lyömämiekkansa pontta.
  Kun Pohto astui maalle, näytti tanner hänen allaan notkuvan.
  Silmäiltyään pirkkalaisia ylimielisesti kiinnitti hän katseensa Mattiin
  ja astuen hänen eteensä virkkoi:
  "Jos muistat vielä taistelua Laatokan rannalla, niin tiedä, että minä
  olen tullut silloisia velkoja kuittaamaan."
  Mitään vastaamatta astui Matti vihollisten venheen luo, nosti jalkansa
  sen kokkaan ja potkasi niin voimakkaasti, että pursi kiiti kuin
  sukkulainen kauas järvelle.
  "Mitä sinä sillä tarkotat?" tiuskasi Pohto ja hänen poskipäänsä
  tummuivat kiukusta.
  "Arvelin vaan, että se joka jää tänne makaamaan, ei tarvitse enää
  venettä", vastasi Matti tyynesti.
  Jättiläismäisen Pohdon kasvot vääristyivät raivosta ja koska itäläiset
  eivät koskaan ole olleet mielensä herroja siinä määrin kuin lännen
  miehet, unhotti hän kokonaan kaksinkamppailun vaatimukset, tempasi
  suuren miekkansa ja huitasi vastustajansa päätä kohti mahtavan iskun.
  Mutta nopealla liikkeellä väisti Matti surmaniskun. Sitä tehdessä
  ojensi hän kuitenkin tasapainon vuoksi oikeaa kättään ja sen sivalsi
  nyt Pohdon miekka läheltä olkaa poikki. Iskusta huumaantuneena putosi
  Matti polvilleen.
  "Hoh-hoh, niinhän sinä kuukit pitkin maata kuin kurki!" hohotti Pohto
  pilkallisesti.
  Silmittömästi vihastuneena vastustajansa petollisesta iskusta kavahti
  Matti samalla seisaalleen.
  "Mutta vielä minä voin lentääkin kuin kurki!" huusi hän ja tempasi
  vasemmalla kädellään oman miekkansa.
  "Käyköön näin jokaisen itäläisen, joka vihollisena saapuu tänne
  maatamme tallaamaan!" jatkoi hän miekkaansa heilauttaen ja samassa
  kaatui Pohto halaistuin otsin ja äänetönnä maahan.
  Sen nähdessään valtasi hänen saattomiehensä suuri pelko, he heittivät
  aseensa ja polvilleen langeten rukoilivat armoa. Matti käski heidän
  mennä omiensa luo ja kertoa mitä oli tapahtunut. Ja yhtä suuri pelko
  valtasi koko vihollisleirin, kun saapui sanoma Pohdon surmasta. He
  lähtivät suinpäin pyrkimään kotimaataan kohti, mutta suurin osa heistä
  suistui täällä tuhansien järvien sokkeloissa ahdistavien
  suomalaisjoukkojen miekkoihin.
  Matin vihastus oli ollut niin voimakas, että hänen poikki lyödystä
  kädestään ei vuotanut pisaraakaan verta ja kaikki pitivät sitä Pyhän
  Nikolauksen ihmetyönä. Tavattoman nopeasti tointui hän ennalleen ja
  lähti heti parannuttuaan Turkuun, jonne kuningas oli hänet kutsunut,
  palkitakseen häntä urotyöstään. Kuningas antoi hänelle aateliskirjan ja
  sanoi:
  "Minulle on kerrottu, miten taistelu tapahtui, ja muistoksi siitä olen
  minä aatelisvaakunaasi teettänyt kurjenkuvan."
  Siitä lähtien kantoi Matti Pirkkalainen nimeä Matti Kurki. Hän sai
  talolleen ikuisen verovapauden ja eleli Laukossaan vielä kauan
  mahtavana ja kunnioitettuna miehenä. Hänen poikansa peri hänen uuden
  nimensä, aatelisvaakunansa ja rikkautensa, ja aikojen kuluessa
  kohosivat Laukon Kurjet maansa mainioimpien ylimysten joukkoon. Heitä
  elää vielä tänäkin päivänä Pohjanlahden toisella puolen, samalla kuin
  tällä puolen elää vielä kansan muistissa suvun kantaisän, kuuluisan
  Matti Kurjen, mainio urotyö, jolla hän pelasti isänmaansa vihollisten
  vallasta.
  _Kyösti Wilkuna_.
  
  
  SOTAISA KIRKKORUHTINAS.
  PIISPA KONRAD BITZ.
  
  Kun kyllästyneenä katujen hälinään ja pölyyn ja siihen arkipäiväiseen
  kauppiasleimaan, minkä vanha pääkaupunkimme Auran rannoilla on saanut,
  suuntaat askeleesi sillan yli kaupungin vanhaan keskustaan ja astut sen
  tuuhean lehmuston suojaan, joka nykyään verhoo Unikankareen rinteitä,
  ja korvissasi alkaa kaikua sen vuosisataisen naakkaperheen vikinä, joka
  on asuttanut kaikki komerot ja kolot tuomiokirkon rosoisissa muureissa,
  niin tunnet tulleesi kuin lumotulle alueelle, missä arkinen nykyaika
  ikäänkuin tukahtuu ja sinä siirryt yhtäkkiä pitkän heilauksen ajassa
  taapäin. Mutta tämä on vasta esimakua siitä tunnelmasta, joka sinulla
  on tarjona noiden vanhojen muurien sisällä. Kun kuljet syvän
  suippokaariporttaalin läpi sisälle pyhäkköön ja yksinäsi käyskelet sen
  jykevien, vuosisataisten pilarien keskellä, korkeiden holvien häipyessä
  hämäryyteen ja monikirjavien ikkunakuvajaisten hiljalleen siirtyessä
  lattiapaadelta toiselle, silloin tunnet irtautuvasi omasta ajastasi,
  mielikuvituksesi kohoaa siivilleen ja huomaamattasi siirryt sinä
  keskelle vuosisatojen takaisia oloja. Menneisyys ja taru alkavat elää
  ympärilläsi. Kun urkujen kohina on vaiennut ja kansa poistunut
  kirkosta, on kuin sen kansottaisivat ne lukuisat maalliset ja
  hengelliset mahtajat, jotka täällä ovat saaneet viimeisen leposijansa
  ja joiden nimet meille ovat jo Maammekirjasta tuttuja. Monien
  sivukappelien kätköistä ilmestyy sinun eteesi pitkä rivi mahtavia
  kirkkoruhtinaita kallisarvoisine hiippoineen, mantteleineen ja
  käyräpääsauvoineen ja sinä olet kuulevinäsi latinalaisen messun säveliä
  sekä ylimmäispapillisen siunauksen samalla kielellä. Mutta samalla
  kuulet sinä kannusten kilinää ja voittohuutojen kaikua ja näet
  kaukaisilla sotatanterilla vallattujen lippujen hulmuavan, kun editsesi
  kulkevat Stålhandsken, Eevertti Hornin, Aake Tottin, Cokburnin ja monen
  muun sotasankarin haamut. Ne ovat kaikki nekin vaiherikkaiden päiviensä
  jälkeen löytäneet levon näiden muurien sisällä.
  Mutta kaikista ylväimpänä, selväpiirteisimpänä ja monumenttaalisimpana
  esiintyy kuitenkin sen miehen haamu, joka astuu eteesi muinaisesta
  Pyhän Pietarin ja Paavalin kappelista. Päässään kantaa tuo mies,
  jonka kasvot ovat kuin pronssiin hakatut, piispanhiippaa. Mutta
  hänen käydessään olet sinä kuulevinäsi kannusten kilinää ja
  ylimmäispapillisen manttelin alta häämöttää miekanponsi. Myöhemmän ajan
  hävitykset ovat lakaisseet pois sen muistomerkin, joka äsken mainitun
  kappelin seinämällä on osottanut tuon hiippaa kantavan sotilaan tai
  miekkaa kantavan piispan -- kumminpäin vain tahtoo -- viimeistä
  leposijaa: kivistä taulua, jonka keskellä näkyy piispanhiippa ja sen
  alla Bitz-suvun vaakuna: kullatulla kentällä juokseva pukki. Hiipan
  yläpuolella on ollut kirjotus: _Sepulcrum venerabilis patris, domini
  Conradi, episcopi aboensis, obiit anno MCDLXXXIX XIII die martii_ --
  Kunnianarvoisan isän, Turun piispan herra Konradin hauta, kuoli 13 p.
  maaliskuuta vuonna 1489.
   * * * * *
  Joku voi kenties ihmetellä, että piispa Konrad Bitz on saanut sijansa
  tässä julkaisussa, jonka tarkotuksena on verestää suomalaisten soturien
  muotokuvia. Eihän Konrad-piispa ole mitään armeijoja johtanut eikä
  taisteluita voittanut. Ei kylläkään, mutta hän on kuitenkin täydestä
  sydämestä ottanut osaa aikansa valtiollisiin melskeisiin, eikä suinkaan
  minään rauhan miehenä, sillä familiaariensa etunenässä on hän ollut
  mukana miekanmittelyssäkin. Hän on yksinäinen ilmiö meidän
  keskiaikaisten piispojemme joukossa ja hänen henkilökuvansa tuopi
  mieleen ne Roland-runoelman säkeet, joissa kuvataan arkkipiispa
  Turpinin osuutta eräässä taistelussa:
   Ja läsnä on siin' arkkipiispa Turpin.
   Hän orhillaan jo kunnahalle rientää
   ja miehillensä siellä haastaa näin:
   "On tähän meidät asettanut Kaarle.
   Eest' oomme kuninkaan me kuoloon valmiit.
   Nyt ristikuntaa suojaamahan käymme!
   On taisto ihan eessä: itsekin
   jo nähdä voitte laumat pakanain.
   Siis armoa nyt Herralt' anokaa,
   ma päästön annan teille synneistänne.
   Te kuoloss' saatte pyhiks marttyyreiksi
   ja asuntonne paratiisi on."
   He ratsailt' alas polvillensa käyvät
   ja Turpin heidät siunaa Herran nimeen.
   Hän synnin lunnaiks taiston heille määrää.
  Tosin ei Konrad-piispan sotaista mainetta kaunista taistelu pakanoita
  tai saraseeneja vastaan, sillä olosuhteet saattoivat hänet ottamaan
  osaa ainoastaan kotimaisiin melskeisiin. Mutta olkoonpa nyt näyttämö,
  missä hän toimi, millainen tahansa, pääasia on se, että hän on ainoa
  miekkaa kantava suomalainen kirkkoruhtinas ja sellaisena ansaitsee hän
  kyllä tulla muistetuksi menneen ajan suomalaisia sotureita kuvattaessa.
  Aina milloin kuulen nimen Konrad Bitz -- eikö tuon nimen soinnussakin
  ole jo jotakin sotaisata ja tuimaa? -- tai milloin se pistää silmääni
  jostakin teoksesta tai milloin maamme arvokkaimmassa pyhäkössä
  käydessäni pysähdyn hetkeksi Konrad Bitzin viimeisen leposijan ääreen
  muinaisessa Pietarin ja Paavalin kappelissa, silloin kohoaa aina
  mieleeni eloisana ja värikkäänä kappale melskeistä unioniaikaa. Kun
  Maunu Tavastin persoona edustaa unioniajan diplomaattisia yrityksiä ja
  rauhallisia neuvotteluja, niin tuopi nimi Konrad Bitz sen sijaan
  mieleen tuon levottoman ajan sotaiset melskeet ja äkilliset
  vallankaappaukset. Korvissaan kuulee kannusten kilinää, sotaorhien
  korskunaa, taisteluhuutoja sekä miekkain ja rautapaitain kalsketta ja
  silmäinsä editse näkee kiitävän pitkän jonon ratsumiehiä, joiden
  kypärinsilmikot on alasvedetty ja valtaiset jouhitöyhdöt liehuvat
  tuulessa.
  Niiden kirjavien kuvien keskeltä, joita nimi Konrad Bitz loihtii
  näkösälle unioniajan monivaiheisista oloista, kohoaa eteemme muun
  muassa kaksi romanttisinta keskiaikaista linnaamme: Kuusiston ja
  Raaseporin. Pyöreine tornineen, ampumareikineen ja vallihautoineen
  kohoavat ne yksinäisellä maaseudulla, lehtorantaisten salmien rannalla
  keskellä hymyileviä Warsinaissuomen ja Uudenmaan maisemia. Niistä on
  toinen Konrad-piispan vakinainen virka-asunto, toinen kuninkaalta saatu
  läänilinna. Mutta onpa hänellä valtansa tukena tavallaan kolmaskin
  linnotus, nimittäin tuomiokirkko. On hyvin kuvaavaa sekä tälle
  sotaisalle piispallemme, että niille oloille, joiden keskellä hän eli
  ja toimi, että hän varusti tuomiokirkon kuin konsanaan linnotuksen.
  Sen ympärille kohosi hänen toimestaan hammasharjainen muuri
  ampumakäytävineen ja torneineen, joissa vahtisotilaat saivat suojaa.
  Kun tuomiokirkkoa lisäksi ympäröivät lukuisat kirkolliset rakennukset
  jykeine harmaakiviseinineen, niin muodostaa sen aikaisen Turun
  kirkkokortteli sangen kunnioitettavan hierarkkisen linnotuksen, jonka
  keskeltä jykevänä ja sotaisena kohoaa neliskulmainen torni
  ampumareikineen ja -parvekkeineen kuin esikuvana siitä miehestä, joka
  näiden varustusten sisällä istuu Turun piispojen tuolilla.
  Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle
  Knuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu
  seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle
  elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä
  onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas
  vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa
  Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten
  uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa
  molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja
  haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin
  ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät
  porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja
  akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri
  kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä,
  sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman
  ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan
  puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa
  useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja,
  jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin
  turvaa etsimään.
  Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä
  yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään
  tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen
  henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten
  koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin
  vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten
  vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa
  monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin
  linnan.
   * * * * *
  Juhannuspäivänä vuonna 1457, jolloin pieni Turku tuoksui pihlajan- ja
  tuomenkukilta ja jolloin Kupittaan lähteellä seisoi monikirjailtu ja
  seppelöity juhannuskuusi, nähtiin päivämessun jälkeen kaupungin
  kaduilla liikuskelevan kaikki ne mahtimiehet, jotka Suomen kohtaloita
  tähän aikaan ohjailivat. Kaikki suuntasivat he askeleensa Pyhän
  Kerttulin majataloa kohti Mätäjarven kaupunginosassa. Sinne olivat
  Suomen "maasäädyt" kutsutut koolle antamaan vahvistuksensa Kristian
  Oldenburgilaisen kuninkaaksi ottamiselle ja Kaarle Knuutinpojan
  valtaistuimelta karkottamiselle. Pyhän Kerttulin veljeydensaliin näemme
  vähitellen kokoontuvan piispa Olavi Maununpojan tuomiokapitulinsa
  keralla, Suomenmaan molempien laamannien, joista toinen on Konrad
  Bitzin isä, Turun kaupungin pormestarien ja raadin, joukon yksityisiä
  aatelismiehiä sekä lopuksi tuon tavallisen kaksitoistamiehisen
  talonpoikaisen lautakunnan. Saapuvilla on sitäpaitsi väliaikainen
  valtionhoitaja Eerik Akselinpoika Tott sekä pari piispaa ja joukko
  valtaneuvoksia Ruotsista. Heidän painostuksestaan syntyy päätös, jossa
  tapahtunut kuninkaanvaali vahvistetaan ja sortunut Kaarle Knuutinpoika
  merkitään "kovaksi, julmaksi ja vääryydentekijäksi." Jos suomalaisten