Suomalaisia kohtaloita - 3

Süzlärneñ gomumi sanı 3335
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1969
22.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
32.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
36.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika.
Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan
puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena
toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen
hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille
loihtinut.


Vallanpitäjä.

Turun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian syntymäpäivänä
eli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596 tavallista
vilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet kauniit ilmat
olivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja kaukaa. Joki oli
sulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän poikaviikarit
juosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta Aningaisten puolelle.
Kauempana linnan alla liehuivat niiden uusien sota-alusten viirit,
jotka marski muutama päivä sitten oli tuonut Pikkalasta tänne. Siellä
peilailivat Auran veteen vasta tervattuja kylkiään amiraalilaivat
"Suomen Jalopeura" ja "Suomen Joutsen", kaleerit "Lohikäärme",
"Merenneito" ja "Karhu", "Flemingin parkki", "Innamaan haaksi" y.m.,
ja rannalla linnan ulkovarustusten edessä tungeskeli niitä ihailemassa
parvi joutilaampaa markkinarahvasta.
Vilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä
rannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren
keskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä
vapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia
sotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista
enemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme
joukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön.
Torin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken
avara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman
markkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin
pienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta
paloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli vanha
Turun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina. Tuolla
juteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan asioista:
toiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä Kaarlo-herttuan
puolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki esiintyivät tulipunaisina
kuninkaan miehinä.
Mutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä
huovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle
seisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi:
"Hei miehet, täss' on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli
tusinaa viinaryyppyjä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta
kuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!"
Toiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa:
"No tuo joltakin kuuluu!" -- "Onpas siinä reilu poika!" -- "Se mies ei
olekaan Kitulasta kotoisin!"
Huovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille
sikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää
epäilevimmätkin.
Mutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi
oluthaarikka kädessään puhui:
"Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan.
Eläköön Sigismund ja katolinusko!"
"Eläköön! eläköön!" hoilasi joukko hänen perässään.
"Ja nyt marskin malja!" huusi huovi ja rahakukkaroaan helistäen riensi
hän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja.
Kun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja
hoilaten.
"Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa
kuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat
koettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä uusi
kerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta sitä
ennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat."
Kunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan
katolisuskon hyväksi. Kun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta
kapakan edustalta torventoitotusta. "Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet,
ovi, että mekin saamme kuulla, mitä siellä julistetaan", huusi huovi.
Kun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui kuin
ulkoa opittua läksyä:
"Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos,
valtakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä
käskynhaltia yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia,
niin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn
jäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan
kapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille hyville
miehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä."
Jälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta.
"Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle
kuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa", huusi huovi.
Itse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä
tuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja
oluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi
nimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta
tullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma
herransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä
lukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan
hänen jälessään kapitulitaloa kohti.
* * * * *
Marski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen kanssa,
joista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden kanssa
juuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle sijotettujen
sotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli jalassaan raskaat ja
pölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli viskannut pöydälle sekä sen
viereen mustan nahkalippaan, jossa oli kuninkaalta saapuneita kirjeitä.
"Hö', hö'!" -- naurahti hän yht'äkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa,
lyöden samalla kämmenensä pöytään, "saapas nähdä, minkä karvaista
kansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!"
"Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia", vastasi
Abraham-herra hiukan pelästyneenä, "ja uskon, että hän siinä suhteessa
täyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa..."
Hän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja alkoi
tirkistellä ulos.
"Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko muita
pienempiä hengellisiä", jatkoi hän hetken päästä.
"Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan", murahti marski ja
kourasi pari kertaa mustaa leukapartaansa.
Tuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltia, Ericus Erici
Sorolainen. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi mustan
kauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät valkoista
röyhelökaulusta vasten kalpeilta ja riutuneilta, kirkkaat, harmaat
silmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin marskiin ja
sitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti:
"Jumalan rauha, jalot herrat!"
"Jumalan rauha!" kuului marskin parrasta murahdus.
Piispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä
puolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä
ympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui.
Syntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan
kärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän reunaan
ja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan akkunan
luota toisen luo.
Asentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski
piispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi
pöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin
hänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti
sieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen.
Ulko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten
töminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi
epävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin
juopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä
pysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän vetäytymään
takaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin sisälle,
sillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen yli, samalla
kun hänen takaansa tulivat näkyviin yhdet juopuneet kasvot toisensa
jälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham Melkiorinpojan huovi
puikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan käännellen ja oluen
katkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea.
Ilmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra kyennyt
hänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli noista hänen
esiin loihtimistaan "kansan miehistä".
"Hyvät ystävät, piispa, papit ja te rahvaan miehet!" katkaisi
marskin karkea basso äkkiä hiljaisuuden, "kun viime aikoina on esiin
tullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun
minun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin
toiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni teille
kuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita juuri näihin
riitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään, olimme sitten
piispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti heitti marski
nopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään oikeutta juonitella
hänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä vastaan, niin toivon
minä, että kaikki kinat ja valitukset tämän jälkeen lakkaavat."
Hän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen
ja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti kalahteli
pöydän laitaan.
"Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti", jatkoi
hän kirjettä silmäillen, "että hän ei ole käskenyt vähentää niitä
kirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa
olleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan
kokouksessa, se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan."
"Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki
valtakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut
saman päätöksen", keskeytti piispa yhtäkkiä marskin.
Marski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli
risahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme
aatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä
alotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen
arvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja kaima,
Klaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat hänen
veljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten herra
Kaarlo Horn.
Kaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli yleisesti
tiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja siihen vaikutti
osaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli, samoinkuin Kankaisten
Hornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä, osaksi taas se, että tuon
hänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja hieno käytöstapa omituisella
tavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi hän aina, milloin he sattuivat
samaan seuraan, tahallaan käyttäysi tavallistakin töykeämmin ja
raaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että hänen ei tarvitse ketään
kursastella.
Fleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas
piispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän tuolla
yli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät kajahtivat ja
arkahermoisimmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä jälkeen hän sormin
niisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön viereensä lattialle ja
huitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä alustaa. Vasta tämän
jälkeen ärähti hän piispalle:
"Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo
niin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja
Upsalan kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan
miehet tähän sanovat?"
Tässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä miesjoukkoa.
"Niin on!" -- "Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!" --
"Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!" -- kuului joukosta rähiseviä
ääniä.
Marski silmäili jälleen kirjettä ja puhui:
"Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä
Suomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee, että
sellaiset muutokset peruutetaan."
"Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja
seurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä
pyytää kopiota siitä", lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä,
että marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan.
"Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea
kuninkaan kirjeen", mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt
pienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään.
"Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!" -- "Papit ilman vain
juonittelevat!" -- kuului rahvaan joukosta rähinää.
Piispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta
rohkaistuneena lausui edellinen:
"Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista,
niin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltian
tietoon sen raa'an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut
Rantamäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina reuhaavia
huoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän jumalatonta
menoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni on, että herra
marski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta sellaiset väkivallanteot
eivät vasta uusiinnu."
Piispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja huudahduksia:
"Olipa ne poikia!" -- "Ei muuta kuin yli muurin vain!"
Kaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella
kiivaudella:
"En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta
ja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta
roskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään
sielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon
asioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista arvoa!"
"Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!" huudahti Louhisaaren
herra heti perään.
"Ja minä!" lisäsi Kankaisten herra.
Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski
väkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa
paheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun:
"Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että
asianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja
entistä lujemmin." Aivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko
nauramaan.
"No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!" --
kuului huutoja.
"On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään kauemmin tällaisessa
kokouksessa!" huudahti Kaskisten herra.
Hän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten
herra seurasivat hänen kintereillään.
Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan
ja lausuen: "Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa", --
lähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat hänen
esimerkkiään.
Heidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti
saappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti
sen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan
joukolle:
"Ei teitä täällä enää tarvita!"
Pelästyneinä alkoivat silloin "kansan miehet" sulloutua ovesta ulos.
"Vietävän risajaakot!" murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan
vyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos.
Kirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa mustaa
oritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi etukavioillaan
maata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan ja lähti
Kirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille.
"Tehkää tietä, marski tulee!" kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä
huudahduksia.
Kansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin
seljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut
sivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa
lensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten
puolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa
hölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti.


Sukuhaaransa viimeinen.

Kun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu
kuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen
antautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana
Fleming perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen:
"Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina
Flemingille.
Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun
tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän
vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole
vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten
suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin,
että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkun
Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti
minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi
rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden
äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan.
Tiedä siis, että alun toista kuukautta sitten täytyi meidän
jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen
armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan,
jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat.
Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin
toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä
meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään
laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin;
ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän
hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon
ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän
kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin
näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun.
Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa
saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin
kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en
siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen
polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja
kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että
minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan
olen ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni
isäni poikana. Kuolemaan -- sillä samana päivänä julistettiin
meille kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari
vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna
täytäntöön.
Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä
onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman
holvikammio -- lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina;
viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli
Kurkea ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat
velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini. Kuinka alastomaksi tämä
ennen niin kotoisa huone onkaan linnan monissa viime vaiheissa
riisuttu. Verhoton makuutila, pari jakkaraa ilman patjoja ja
pieni pöytä, jonka ääressä tätä kirjotan -- siinä kaikki! Mutta
uuniseinällä näkyvät vielä ne koukeroiset nimet ja vaakunat,
joita me kerran väriliidulla muovailimme. Näkyypä siellä vielä
se kruunukin, jonka sinä piirsit minun nimikirjainteni päälle.
Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme
ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään
muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja
juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes
hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella.
Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi
Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla
Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi
kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä
sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin
laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä,
että vietän sillä kertaa viimeisen yöni rakkaassa, nyt miltei
autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa
unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät
sydämeni ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat
unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka
kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen
sormeansa.
Kun aamulla Malina-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani
kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja
katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot
tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun
suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle
pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi.
Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut
jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi.
Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän
vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi
kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston
kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin.
Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi
tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti.
Lähdin kohta Arvid Eerikinpojan seurassa Turkuun, missä
sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime
talvenkin, tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi
karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä
olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin
iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin
pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä
heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta
ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla
kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin.
Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin
kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja
jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa
olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni
perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen
kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa
on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta
säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka
vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina
viihtymään meidän parissamme.
Minä jäin siis tänne Suomeen, vaikuttaakseni vointini mukaan
kuninkaan asian hyväksi, ja se tuli merkitsemään nuoren
elämäni pikaista päättymistä. Kuinka raskaalta tuntuikaan
alussa tietoisuus, että minun on yhtäkkiä jätettävä kaikki ne
elämän riemut ja ihanuudet, joista yhdessä olimme uneksineet!
Pari ensimäistä päivää minä elin mitä synkimmän epätoivon ja
ihmisvihan vallassa. Mutta kuinka pian sitä ihminen tottuukaan
mihin hyvänsä! Nyt olen jo täydellisesti alistunut Jumalan
tahtoon sekä siinä määrin perehtynyt kuoleman ajatukseen,
että tieto eloon jäämisestäni tuntuisi oudolta, melkein
vastenmieliseltä. Eilen minua vielä elämä kangastuksillaan
houkutteli ja silloin minä pyysin sukulaistamme, kreivi
Maurits Leijonhufvudia, joka on yksi herttuan lähimpiä miehiä,
rukoilemaan herttualta minun henkeäni. Hän täyttikin pyyntöni,
mutta ilman mitään tuloksia; herttua oli pysynyt järkähtämätönnä.
No niin, nyt en siinä suhteessa enää mitään odota, vaan koetan
valmistautua autuaalliseen kuolemaan.
Viime yönä näin unissani teidät kaikki ynnä isä-vainajamme.
Olimme Kuitiassa ja siellä vietettiin ikäänkuin hääjuhlaa. Kun
sitten aamulla herättyäni muistelin tätä unta, palautui äkkiä
mieleeni eräs hetki, jolloin me kaikki, paitsi Hebla-siskoamme,
olimme koolla tässä samassa huoneessa. Isämme oli jo silloin
Suomen ylimmäinen käskynhaltia ja hänen sekä herttuan välit
olivat niihin aikoihin alkaneet kiristyä. Hän oli juuri palannut
Pikkalasta uutta laivastoansa tarkastamasta ja päivällisen
jälkeen tuli meidän pariimme hetkeksi juttelemaan, sillä jostakin
syystä hän oli tavallista paremmalla tuulella. Elävänä palautui
mieleeni hänen ja äitimme välinen keskustelu, vaikka minä en
sitä erikoisesti kuunnellutkaan, vaan istuen jakkaralla äitimme
jalkojen juuressa autoin sinua nukkesi pukemisessa.
"Mitä sinä lopultakin arvelet nuoresta kuninkaastamme?" kysyi
äitimme ja hetken kuluttua vastasi siihen isä aivankuin itsekseen
puhellen: "Hm, totta puhuakseni minä en anna hänelle kovinkaan
suurta arvoa; hän on saamaton ja nahjus. Toista on miehekseen
hänen setänsä, herttua". -- "Ja kuitenkin sinä olet jyrkästi
asettunut häntä vastaan", huomautti äitimme. Kireämmällä
äänellä vastasi tähän isä: "Miksi hän tahtoo sekaantua meidän
suomalaisten asioihin! Me tahdomme hoitaa täällä itse omat
asiamme ja tehdä niistä tilin ainoastaan kuningas Sigismundille,
kunnes --". Isä vaikeni siinä äkkiä ja äitimme käänsi nopeasti
kuin säikähtyneenä katseensa häneen. Tällöin kohotin minäkin
pääni ja katsoin ylös heidän puoleensa. Isän silmissä paloi
omituinen tuli, joka yhtäkkiä tarttui äidinkin silmiin, samalla
kun hän minun tukkaani silittäen lausui: "Niin, Klaus, miksi se
ei voisi istua tässäkin!"
Silloin en käsittänyt heidän silmäyksiään enkä äitini sanoja,
kunnes nyt aamulla tuota kohtausta muistellessani minulle
yhtäkkiä selvisi, että he tarkottivat kuningaskruunua, itsenäisen
Suomen kuningaskruunua. Oli kuin se hehkuva innostus, mikä tuona
hetkenä varmaankin oli syttynyt vanhempaimme sielussa, olisi
yhtäkkiä tällä myöhäisellä hetkellä tarttunut minuunkin, sillä
rintaa avartavina alkoivat omituiset tunteet myllertää mielessäni
ja voimakas elämänhalu leimahti vielä kerran liekkiin. Mutta --
juuri silloin astui herttuan tallimestari huoneeseen ja ilmotti,
että kuolemantuomio pannaan huomenna täytäntöön!
Mutta minun täytyy rientää lopettamaan, sillä luokseni
saapui juuri mestari Gregorius ja minun on valmistautuminen
ripitykseen. Viimeinen hyvästijättöni äidillemme sisältyy
testamenttiini, jonka Olavi-vanhus on Jumalan avulla toimittava
perille samoinkuin tämän kirjeen ynnä sormukseni. -- Niin totta
kuin tiedän sinun rukoilevan minun sieluni autuuden puolesta,
niin totta pyydän nyt sinua olemaan liioin murehtimatta, vaan
muistamaan että minä kuolen isämme poikana ja että me saamme
kerran vielä tavata. Siinä toivossa ja Vapahtajaansa turvaten
lausuu sinulle hyvää yötä
veljesi Juhana."
* * * * *
Siltä ajalta säilyneiden kertomusten mukaan oli tapausten kulku tuomion
täytäntöönpanopäivänä seuraava:
Lauantaina, marraskuun 10 p:nä v. 1599 oli tyyni ja kirkas ilma.
Yöllä oli ollut joltinenkin pakkanen, niin että Aurajoki ja
linnan selkä kimaltelivat ohuessa jäässä. Puihin ja nurmikoille
oli asettunut kuuraa, mikä auringon yletessä kuitenkin suli pois.
Kullattu pallo tuomiokirkon tornin huipussa loisti ja välkehti kuin
sula metalli, Kakolanvuoren ja Luostarimäen tuulimyllyt ojentelivat
siipiään kuin jotakin odottaen ja Korpolaisvuorella, edellisen
piirityksen jäleltä jääneen patterin harjalla näkyivät seivästen
neniin pistettyinä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja hänen
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Suomalaisia kohtaloita - 4
  • Büleklär
  • Suomalaisia kohtaloita - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3366
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1982
    23.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Suomalaisia kohtaloita - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3480
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2017
    22.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Suomalaisia kohtaloita - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3335
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1969
    22.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Suomalaisia kohtaloita - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3321
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2040
    20.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Suomalaisia kohtaloita - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3329
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2009
    21.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.8 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Suomalaisia kohtaloita - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3342
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2033
    20.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Suomalaisia kohtaloita - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 3331
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1969
    21.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Suomalaisia kohtaloita - 8
    Süzlärneñ gomumi sanı 3507
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1956
    21.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    31.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Suomalaisia kohtaloita - 9
    Süzlärneñ gomumi sanı 3435
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2056
    20.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Suomalaisia kohtaloita - 10
    Süzlärneñ gomumi sanı 2908
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1732
    22.1 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.