Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 5

  -- Jos et avaa heti paikalla, niin potkasen minä oven rikki, piru vie
  potkasenkin! kähisi hän.
  -- Elkää nyt olko hullu! kuului Leenan ääni oven raosta. Hän oli
  hypännyt ylös vuoteeltaan säikähtäen Tuomisen ääntä, josta kuuli, että
  hän tarkoitti, mitä sanoi. -- Olkaa nyt siivolla ja menkää pois!
  Vastaukseksi sai hän vaan iskun oveen, ja se yllytti häntäkin
  vastarintaan.
  -- Vai niin, vai tällä lailla tässä aiotaan, sanoi hän nyt aivan
  toisella äänellä. No, parempi on, että se tapahtuu tänään kuin
  huomenna. Saatte odottaa minua pappilaan, jos näin rupeatte elämään.
  Menkää heti pois sieltä tai lähden minä jo huomenna tästä talosta ja
  jääköön vihkiminen silleen.
  Se sana sytytti tappurat tuleen. Vihasta läähättäen syyti Tuominen
  suustaan kirouksia ja haukkumasanoja, samalla kun potki ovea, niin
  että se natisi liitoksissaan.
  -- Vai lähdet sinä? Et, piru vieköön, lähdekään! Nyt ovat juonesi
  lopussa ja minä käsken ja komennan. Avaa heti paikalla, jos et tahdo
  saada selkääsi enemmän kuin minkä kestät...
  Hän heittäytyi nyt koko ruumiinsa painolla heikkoa ovea vastaan, joka
  lensi palasiksi.
  Leena juoksi pahasti parkaisten niin pitkälle kuin pääsi, mutta samassa
  oli Tuominenkin hänessä kiinni ja löi häntä kasvoihin. Ei mies tuntenut
  enää muuta kuin silmitöntä raivoa ja samalla tahtoi hän kukistaa kerta
  koetuksella Leenan vastarinnan. Hän tarttui häntä toisella kädellä
  tukkaan ja kohotti toisen uuteen iskuun, kun Vehkalaisen ääni samassa
  kuului melun läpi.
  -- Vai niin, vai lyöt sinä naisia, sen rakkari! Mutta nyt soipi sinulle
  saakeli!
  Ja Vehkalaisen vuosia hautunut kiukku verenimijätä kohtaan puhkesi
  selkäsaunaan, jommoista Tuominen ei vielä eläissänsä ollut saanut.
  Alussa koetti hän kyllä asettua vastarintaan, mutta kohta oli hän
  pitkällään maassa, rukoillen armoa ja sääliä, mutta iskut eivät
  lakanneet eikä saunottaja ollut kuulevinaankaan.
  Viimein täytyi Leenan mennä väliin. Eihän hän voinut sallia miestä
  tapettavankaan.
  -- Anna tuon jo olla, sanoi hän. Kyllä se nyt antanee minun olla
  rauhassa.
  -- Olisi se sietänyt vielä vähän omastakin puolestani, virkkoi
  Vehkalainen ja luopui ilmeisellä vastenmielisyydellä työstään, jota hän
  näkyi vielä pitävän keski-eräisenä, vaikka krouvari voihkaen ja silmät
  kiinni makasi lattialla pääsemättä liikahtamaankaan.
  -- Ylös, koira! komensi matruusi, potkaisten häntä jalallaan. Ja
  kun Tuominen vaivaloisesti nousi pystöön, tarttui Vehkalainen häntä
  käsivarteen ja talutti hänet hänen omaan huoneesensa, lukitsi oven
  ulkoapäin sillä kirouksella, että hän katkoo luut hänen ruumiistaan,
  jos yrittää apua huutamaan. Sen tehtyään meni hän Leenan luo, joka
  hautoi pahoin turpuneita kasvojaan kylmällä vedellä.
  -- Mitä aiot tehdä? kysyi hän. Minun pitää lähteä täältä jo tänä yönä,
  muuten panettaa se minut kiinni enkä tiedä kuinka sitten käy. Huomenna
  matkustan minä New-Yorkista ja lähden merille toisesta kaupungista,
  mutta sinun on pahempikin, se voi tehdä mitä hyvänsä.
  -- En minäkään jää tänne, virkkoi Leena varmasti. Huomenna lähden minä,
  vaikk'en saisi mitään paikkaa enää.
  -- Et sinä voi lähteä niinkuin tahdot, kun olet naimisissa sen kanssa.
  -- En minä ole naimisissa, intti Leena. Ja sitten kertoi hän kaikki,
  mitä hänelle oli tapahtunut.
  Vanha matruusi kynsi korvallistaan. Olihan tämä sekava asia, sillä sen
  verran oli hänelläkin aavistusta oloista ja asetuksista Ameriikassa,
  että tiesi tuomarinkin voivan vihkiä avioliittoon ilman papin apua.
  Kysymys oli nyt vaan siitä, oliko se renttumainen mies, josta Leena
  puhui, todellakin ollut tuomari.
  -- Kyllä minä pahoin pelkään, että sinä olet kuin oletkin naimisissa,
  arveli hän lopuksi, enkä minä nyt todellakaan tiedä, mihin sinua
  neuvoisin.
  Leena purskahti itkemään. Jos hän todellakin oli naimisissa Tuomisen
  kanssa, niin oli hän onneton ihminen, nyt hän sen tiesi. Siitä
  päättäen, mimmoinen hän oli osoittanut tänä yönä olevansa, voisi
  hänestä ajatella mitä hyvänsä -- toissa kertana se tappaisi -- ja Leena
  nyyhkytti yhä katkerammin.
  -- Tahdotko karata? kysyi Vehkalainen. Hänelle oli iskenyt uusi tuuma
  päähän.
  -- Mutta minne? Enhän tunne yhtä ihmistä koko maassa.
  -- En minäkään liioin. Mutta minä tiedän useita paikkoja Michiganissa
  ja Minnesotassa myöskin, joissa asuu suomalaisia. Voithan mennä sinne.
  -- Eikö se ole hirveän kaukana?
  Vehkalainen arveli, että saattoihan sinne tulla matkaa.
  -- Mutta jos Tuominen saa tietää, että minä olen siellä, niin voiko
  se toimittaa minut takaisin ruununkyydillä? kysyi Leena, joka oli
  vakuutettu siitä, että niin kaunis laitos kuin "ruununkyyti" on
  olemassa jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa.
  -- Kai se voi sen tehdä, arveli Vehkalainen, jolle muistui mieleen,
  miten poliisi kohtelee karanneita merimiehiä. Ja totta maar oli laki
  vielä ankarampi karanneita vaimoja kohtaan.
  -- Ei se sitten maksa vaivaa, puhkui Leena. Siitä olisi vaan vielä se
  häpeä, että panevat kiinni.
  -- Mitä vielä! sanoi matruusi. Hän oli karannut monet kerrat ja se oli
  onnistunut mainiosti.
  -- Saattaa olla niin miehille, huokasi Leena. Kyllä minun täytyy jäädä
  tänne, vaikka tappaisi. Ja hän alkoi itkeä uudelleen.
  -- Matkusta sitten kotiisi, sanoi Vehkalainen. Sinne eivät taida mitään
  ja höyrylaivoja menee joka päivä.
  -- Ei minulla ole rahaa, nyyhkytti tyttö. Ei ole kuin kaksi taalaa, se
  ei ole vielä maksanut tämän viikon palkkaa.
  -- Mutta minullapa on, huudahti Vehkalainen, joka oli päättänyt tehdä
  Tuomiselle pahat kepposet. Sinä saat lainata minulta, kunnes taas
  tapaamme toisemme, lisäsi hän naurahtaen.
  -- En minä tahdo ottaa sinun rahojasi, intti Leena. Jumala tiesi,
  tapaammeko toisiamme enää milloinkaan tässä maailmassa.
  -- Ei se mitään. Minä vaan joisin ne suuhuni, jos et sinä niitä ota.
  Lähdemme heti paikalla Castle Gardeniin ja odotamme siellä, kunnes saat
  piletin, ja sitten voit lähteä ensimmäisellä laivalla.
  -- Olinhan minä ajatellut viipyä niin kauvan, että olisin saanut kokoon
  kaksisataa taalaa, mutta ennen minä lähden kotiin vähemmällä kuin jään
  tähän taloon.
  -- Ollreitt, sanoi Vehkalainen päättävästi. Ota minun säkkini
  tavaroitasi varten. Kirstuasi en voi yksin kantaa, mutta parhaat
  tavarasi mahtuvat kyllä säkkiin.
  -- Elähän hätäile. Me jaksamme kyllä kantaa kirstun yhdessä ja ennen
  heitän minä sen vaikka kadulle, sanoi Leena reippaasti. Oikein hänen
  sydämmensä jo tykytti, kun hän ajatteli, että hän jo muutamien tuntien
  kuluttua olisi kotimatkalla.
  Tuossa tuokiossa oli piirongin laatikkojen sisältö tyhjennetty
  kirstuun, jonka he yhdessä kantoivat alas niin hiljaa kuin suinkin ja
  kohta olivat matkalla Chenystreetiä pitkin, jossa tähän aikaan päivästä
  oli autiota ja hiljaista.
  Kulku satamaan oli sekä pitkällistä että vaivaloista ja usein täytyi
  heidän pysähtyä huokaamaan, jolloin Leena aina pälyi jälelleen
  peläten Tuomisen tulevan. Mutta kaikki kävi hyvin. Kun he vihdoinkin
  saapuivat Battery-puistoon, huokasi Leena helpotuksesta. Ja vielä
  vapaammin hengitti hän, kun Vehkalainen, heidän nukuttuaan muutamia
  tuntia eräällä penkillä Castle Gardenin edustalla ja odotettuaan
  porttien avautumista, vähän ajan perästä tuli takaisin ja toi piletin,
  jolla pääsi aina Vaasaan asti. Mukanaan oli hänellä mies, jonka oli
  vuokrannut käsikärryillä kulettamaan kirstua laivayhtiön valkamaan. He
  saapuivat sinne niin hyvään aikaan, että Leena jo alkoi pelätä Tuomisen
  tulevan.
  Mutta Vehkalainen vakuutti, että se ei ollut luultavaa. Eikä hänen
  tarvitsisi jäädä yksinkään, sillä tarkemmin mietittyään asiata, ja kun
  rahatkin riittivät, oli hän ostanut itselleen piletin Liverpooliin.
  Eihän sitä tietäisi Tuomista, arveli hän, mihin se ryhtyisi, kun näkisi
  Leenan karanneeksi, ja voisihan hän ottaa pestin Liverpoolista yhtä
  hyvin kuin New-Yorkistakin. Siitä herahti Leenan mieli niin hyväksi,
  että hän sai kokonaan mielestään ne sata dollaria, jotka hän vielä oli
  ajatellut pitävänsä ansaita, ennenkun voisi lähteä kotimatkalle.
  Mutta kun tuo mahtava höyrylaiva ulkousi sillasta ja hiljalleen
  liukui ulapalle, tunki se ajatus taas mieleen kahta voimakkaammin. Ja
  kun hetken kuluttua New-Yorkin huonerivit alkoivat sulaa toisiinsa
  ja vapauden jumalattaren jättiläispatsas muuttui muuttumistaan
  utukuvaksi syksyisessä autereessa, silloin kohosi katkeruus tuosta
  suuressa pettymyksestä häntä kurkkuun. Ja se mieliala sekä kuvastui
  hänen kasvoissaan että kuului hänen äänessään, kun hän vakuutuksen
  varmuudella virkkoi Vehkalaiselle:
  -- Olkootpa he kuinka rikkaita hyvänsä tässä maailmassa, niin se ei
  toki merkitse mitään, kun niillä on niin kelvottomat lait ja asetukset,
  ett'ei köyhä saa oikeutta.
  Vanha matruusi oli hyvin miettiväisen näköinen pyöritellessään
  tupakka-puruaan, joka pullotti poskessaan kuin mikä kasvainnystyrä.
  -- Ei se ole lakien syy, sanoi hän sitten, kun oli saanut mällin oikein
  paikalleen. Ei se ole lakien eikä asetusten syy. Ne kyllä menevät
  mukiin. Mutta ihmiset ovat kelvottomia, näetkös, ja silloin eivät
  laitkaan kykene auttamaan.
  
  
  "Valkoinen valo."
  
  I.
  Iisakki Peltosella ei nyt oikeastaan ollut mitään niin erittäin
  painavia syitä Ameriikkaan lähteäkseen. Hän oli nuori, terve,
  voimakkaampi kuin monet muut ja kaikin puolin kunnon työmies, niin että
  hän kyllä olisi voinut tulla toimeen kotonaankin.
  Mutta toisekseen oli hän nyt kuitenkin vaan tavallinen työmies ilman
  mitään erikoista ammattia, vaikka olikin niin kätevä, että kykeni
  tekemään vähän itsekutakin. Eikä hänen mielestään päiväpalkkalaisen
  oikeastaan kannattanut mennä naimisiin, vaikka Heikkilän Anni, torpan
  tyttö, kyllä olisi uskaltanut kauppoihin käydä.
  Iisakki oli itse kasvanut mäkitupalaisen töllissä ja tiesi siis omasta
  kokemuksestaan, miten vaikeaa satunnaisesta ansiosta elävän miehen
  on hankkia vaatetta ja ruokaa itselleen, vaimolleen ja suurelle
  lapsilaumalle. Ja ettei lapsista tulisi puutetta olemaan, sen hän
  tiesi, sillä kuta köyhempi, sitä enemmän lapsia.
  Hän keskusteli Annin kanssa asiasta, ja kyllähän Anni myönsi, että
  Iisakki oli pääasiassa oikeassa. Olihan se kovaa elämää, kun ei
  aina tiennyt, mistä huomispäivän leipä oli saatava -- varsinkin
  kun lapsilauma nälissään huusi. Mutta Ameriikka oli Annin mielestä
  kuitenkin vähän liika kaukana.
  -- Emmekö voisi alkaa uudisasukkaina täällä kotona? Joutilasta maata
  on täällä Alastarossakin ja ajan ollen ehkä voisimme laittaa mökin
  itsellemme?
  -- Se on vielä tukalampaa kuin päiväpalkkalaisena oleminen, väitti
  Iisakki. Kun tekee työtä toisille, niin ei ainakaan tarvitse pelätä
  hallaa ja katoa, jotka aina tulevat uudistorppiin ensimmäisiksi
  vieraiksi.
  Ameriikassa oli paljon parempaa, -- siellä voi kunnon mies paljoa
  pikemmin ansaita, mitä tarvitsi päästäkseen omaksi miehekseen. Kaikki,
  jotka olivat olleet siellä, sanoivat, että kunhan ei vaan ryyppää,
  niin rahaa kyllä keräytyy kirstun pohjalle. Eikä Iisakki ryypännyt.
  He tunsivat omia pitäjäläisiäkin, jotka muutamissa vuosissa olivat
  koonneet niin paljon rahaa, että tultuaan olivat maita ostaneet. Se
  olisi toista se kuin ruveta uudisviljelijäksi toisen maalla. Sen,
  minkä toiset olivat tehneet, sen kai hänkin voisi ja he voisivat kyllä
  odottaa muutamia vuosia elääkseen sitten hyvästi loppuikänsä.
  Kyllähän Annilta pääsi aika haikea huokaus, kun hän ymmärsi, että
  Iisakki oli jo tehnyt päätöksensä ja että hän oli vaan näön vuoksi
  kysynyt Annin mieltä. Mutta ei ollut Annilla mitään päteviä syitä
  vastaväitteihinsäkään ja sentähden sanoi hän vaan, että odottaisi --
  vaikka viisi vuotta.
  -- Enhän silloin ole viittäkolmatta vuotta vanhempi, lisäsi hän, niin
  että kyllä kelvannen jollekin toisellekin, jos et sinä tule.
  Sen lupauksen saatuaan lähti Iisakki Ameriikkaan.
  New-Yorkiin saapui hän hyvin sopivaan aikaan. Oli vähää ennen
  syntynyt työlakko eräällä rautatiellä Chikagossa ja kun eivät
  lähiseudun työmiehet uskaltaneet täyttää lakkolaisten paikkoja, olivat
  asianomaiset lähettäneet asiamiehensä värväämään miehiä New-Yorkista.
  He eivät aikoneet mitenkään taipua työväen vaatimuksiin ja vasta
  tulleet siirtolaiset, jotka eivät olleet selvillä Ameriikan oloista,
  olivat mielissään kun saivat työtä, sama se mitä. Heidän joukossaan oli
  aina niitä, jotka olivat ennenkin olleet rautatietöissä ja joita siis
  voi käyttää.
  Iisakki Peltonen ei kyllä ollut milloinkaan ennen ollut semmoisessa
  työssä, mutta hän oli niin reippaan ja voimakkaan näköinen, että
  värvääjä antoi hänen tulla mukaan. Värvääjän kannalta katsoen
  oli tärkeintä saada pari vaunulastillista miehiä niin pian kuin
  suinkin, sillä hän sai maksunsa pääluvun mukaan niin pian kuin oli
  toimittanut heidät perille. Joskin joku tai jotkut myöhemmin huomattiin
  kelpaamattomiksi, ei se häneen kuulunut.
  Siinä oli nyt syy siihen, että Iisakki heti luvattuun maahan tultuaan
  sai työtä ja palkkaa puolitoista dollaria päivältä sekä ruuan ja
  asunnon niin kauvan kuin lakkoa kesti. Matka Chikagoon oli tietysti
  sekin vapaa. Se oli hänestä jo koko rikkaus -- seitsemän ja puoli
  markkaa päivässä! Ei ollut hän uskoa omia korviaan.
  Alussa ei häntä tosin voitu käyttää muuhun kuin kaikkein karkeimpaan
  työhön asemalla, mutta onneksi oli siellä sellaista työtä yli
  tarpeenkin. Kaikki, joita suinkin vaan voitiin panna vetureja
  kuljettamaan, tarvittiin niitä junia varten, joita vielä voitiin
  pitää liikkeessä ja sentähden olivat ne pienet asemaveturit, jotka
  tavallisesti kulettelivat tyhjiä ja lastatuita vaunuja edestakaisin
  lukemattomilla sivuraiteilla, nyt veturitallissa. Kaikkien näiden
  pikkuveturien työ oli sentähden tehtävä käsi- tai hevosvoimalla ja
  semmoisessa työssä olivat Iisakin voimakkaat käsivarret ja selkä
  verrattomat. Ei kestänyt kauvan, ennenkun esimiehet alkoivat kiinnittää
  huomiotansa hänen työtapaansa, joka suuresti erosi siitä, mihin muut
  tulokkaat kykenivät.
  Pian oppi Iisakki vähän muutakin kuin työntämään vaunuja edestakaisin
  niillä raiteilla, joita hänelle osoitettiin. Ja parin viikon kuluttua
  näkyi selvästi, että hän oli alkanut päästä selville asioista, joiden
  kanssa oli tekemisissä, ja siitä oli seurauksena, että hän pääsi sen
  työhyeen johtajaksi, johon kuului. Esimiehet voivat olla varmat siitä,
  että siellä, missä hän oli mukana, suoritettiin työ säntilleen ja
  hyvässä järjestyksessä.
  Sen vuoksi oli hän niitä harvoja, jotka pidettiin työssä sittenkin, kun
  tuo ennenaikainen ja huonosti valmistettu lakko muutamien viikkojen
  kuluttua oli päättynyt ilman pienintäkään myönnytystä yhtiön puolelta.
  Useat lakkolaisista olivat pakoitetut hakemaan työtä muualta, kun
  viimein olivat kyllästyneet taisteluunsa yhtiön kanssa, mutta Iisakki
  Peltonen pääsi veturitalliin. Siellä pantiin hänet olemaan avullisena
  veturien puhdistamisessa ja voitelemisessa.
  Alussa katselivat häntä karsain silmin sekä kulettajat että
  konduktöörit, lämmittäjät ynnä muut, jotka olivat ottaneet osaa
  työlakkoon. Heidän silmissään oli hän "scab" -- semmoinen, joka on
  ruvennut lakkolaisten sijaiseksi, ja scabia katsoo jokainen työmies,
  jolla on vähänkään käsitystä työlakosta, halveksittavimmaksi ihmiseksi
  maailmassa.
  Mutta kun ei Iisakki osannut englanninkieltä tarpeeksi ymmärtääkseen,
  että tuo sana oli edes haukkumasana ja vielä vähemmin käsitti sen
  syvästi häpäisevän merkityksen, hoiti hän tointaan yhtä hiljaisesti ja
  säntillisesti kuin ennenkin. Alussa ei hän käsittänyt edes sitä, että
  toverit usein lausumallaan sanalla häntä tarkoittivat, mutta vaikka
  hän sittemmin pääsikin sen perille, niin vastasi hän "scabiin" yhtä
  nöyrästi kuin "Eisakkiinkin", joksi ne olivat hänen nimensä vääntäneet.
  Tosin houkutteli hänen tyyneytensä eräänä päivänä, kun hän voiteli
  erästä veturia, muutamata lämmittäjää ohi kulkiessa koskettamaan
  häntä jalallaan ja sanomaan: "Pois tieltä, sen kirottu scab!" Mutta
  kun Iisakki empimättä tarttui lämmittäjää kaulukseen, käänsi hänet
  kaksinkerroin polvelleen ja antoi hänelle kämmeneen tuntuvaa opetusta,
  niin että seinät kaikuivat, sai hän ehdottomasti naurajat puolelleen.
  Ja kun veturin kulettajille vähitellen alkoi selvitä, että se, jonka
  koneen Iisakki oli voidellut ja puhdistanut, voi olla täysin varma
  siitä, että kaikki oli parhaassa kunnossa, lakkasivat he vähitellen
  puhuttelemasta häntä muuten kuin nimeltään. Jopa muuan heistä jonkun
  ajan kuluttua kysyi, eikö hän tahtoisi ruveta lämmittäjäksi oppiakseen
  sitten kerran juniakin kulettamaan. Ja kun ei Iisakilla ollut mitään
  sitä vastaan, siirrettiin hänet pian tallista radalle.
  Eihän se tosin ollut muuta kuin tavaraveturi, jossa hän alkoi
  lämmittäjätoimensa, mutta vähätpä siitä. Hänestä oli hauskempi olla
  tavarajunissa, ne kun pysähtyivät useammin ja niin kauvan, että voi
  vähän katsella ympärilleenkin. Matkustajavetureilla oli aina niin
  kiire, ett'ei lämmittäjä joutanut muuta kuin lämmittämään.
  Jo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa
  Annille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi
  päivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän
  summan ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi
  kahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti
  paikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä
  siitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.
  Vaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän
  tiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein
  tapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä,
  joille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi
  tulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.
  Sen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla
  ehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni
  milloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä
  Ameriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli
  kuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin
  syynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet
  tullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun
  oikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni
  odottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi...
  naiset olivat aina naisia... mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin
  oltiin melkein kuin naimisissa...
  Hän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin
  kutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä
  muutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat
  piti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.
  
  II.
  Ansio ei ainoastaan pysynyt entisellään, mutta paranikin vielä. Kuta
  enemmän alettiin maailmannäyttelyä valmistaa, sitä enemmän suureni
  liike, sitä useampia matkoja täytyi kulettajain ja lämmittäjäin
  tehdä ja sitä enemmän he ansaitsivat. Ja sitä paremmin oppi Iisakki
  Peltonenkin vetureita kulettamaan.
  Ja veturitallissa oli hän huolellisesti tarkastellut noiden
  monimutkaisten koneiden eri osia ja niin paljon kuin voi ottanut
  selkoa niiden merkityksestä ja eri tarkoituksista. Lämmittäjänä oli
  hän sitten koneenkulettajan avulla oppinut kaikki mitä tarvitsi tietää
  voidakseen milloin tahansa astua hänen sijalleen. Sentähden olikin hän
  ensimmäisiä, jotka korotettiin veturin kulettajaksi, kun näyttelyyn
  matkustavain luku viimein kasvoi niin suureksi, että matkustajajunain
  lukua täytyi lisätä kahden- jopa kolmenkertaisesti.
  Niin hyvää onnea ja niin nopeaa edistymistä ei Iisakki Peltonen
  koskaan ollut voinut uneksiakaan. Enintään oli hän osannut toivoa
  saavansa pysyvää työtä lämmittäjänä muutamia vuosia eteenpäin. Jo sillä
  palkallaan olisi hän voinut säästää niin paljon kuin tarvitsi oman maan
  ostoon -- ja nyt tulisivat hänen tulonsa nousemaan toisen puolen!
  Vaan nyt ei hän vitkastellutkaan monta päivää, ennenkun lähetti
  Heikkilän Annille vapaapiletin Vaasasta Chikagoon, samalla ilmoittaen,
  että nyt oli aika tullut. Hänen pitäisi hetikohta laittautua valmiiksi
  ja tulla Ameriikkaan niin pian kuin suinkin. Sillä nyt oli hänellä --
  kirjoitti hän -- semmoinen palkka, että he huoletta voisivat säästää
  rahaa talon ostoon -- vaikka satuttaisiin lapsiakin saamaan! lisäsi hän
  tyytyväisenä. Kahden kuukauden kuluttua voisi Anni olla Chikagossa.
  Jos hän täällä siihen mennessä tekisi niin monta matkaa kuin voi,
  niin saisi hän ehkä sitten muutamain päiväin loman häiden viettoon ja
  talouden järjestämiseen, arveli Iisakki vielä.
  Mutta siinä asiassa päätti renki isännän mieltä kysymättä. Liike
  muuttui kaikilla radoilla yhä suuremmaksi syksykesän kuluessa. Jo
  silloin kuin näyttelyssä kävijäin lukumäärä oli sata tuhatta henkeä
  päivässä, kulkivat matkustajajunat useinkin "kahdessa osastossa" s.o.
  kaksi junaa seurasi toisiaan parin minuutin väliajalla. Ja joskus
  kulki niitä kolmekin peräkkäin. Vaan kun kävijäin luku nousi sataan
  viiteenkymmeneen -- seitsemäänkymmeneen -- kahteensataan tuhanteen
  päivässä, kulkivat junat säännöllisesti ainakin kolmessa osastossa,
  ja sunnuntaisin kuudessa, jopa kahdeksassakin osastossa. Kahdeksan
  täpötäyttä junaa peräkkäin ainoastaan parin minuutin väliajalla!
  Semmoisen liikkeen hoitamiseen tarvittiin rautatien kaikki voimat,
  jonka vuoksi oli sula mahdottomuus, että yksi ainoakaan rautatien
  henkilökunnasta olisi saanut vapautta yhdeksi ainoaksikaan päiväksi.
  Ainoastaan suurella vaivalla sai Iisakki sentähden asetetuksi niin,
  että pääsi vastaan ottamaan morsiantaan, kun tämä vihdoinkin saapui
  ummelleen kaksi viikkoa myöhemmin kuin hän oli laskenut. Ja kun hän
  oli hädin tuskin saanut hänet viedyksi siihen ravintolaan, jossa
  itsekin asui, täytyi hänen kiirehtiä pois ennättämättä ilmoittaa
  morsiamelleen muuta kuin ett'ei heidän tällä haavaa ollut mahdollista
  ajatellakaan talouden perustamista. Hänellä ei ollut yhtä ainoata
  joutilasta hetkeä yli niiden muutamain tuntien, jotka hän silloin
  tällöin sai nukkuakseen. -- Huomenna kun tulen takaisin, saamme puhua
  tarkemmin siitä asiasta, sanoi hän. -- Mutta rahaa täällä tulee niin
  tuhottomasti, ett'emme saa valittaa.
  Eikä Anni valittanutkaan kuultuaan, miten paljon Iisakki taas oli
  pannut säästöön sen jälkeen kuin viimeksi lähetti Annille. Olihan
  suorastaan käsittämätöntä, kuinka hän oli voinut ansaita semmoisen
  rahan vähän enemmässä kuin kahdessa kuukaudessa!
  -- Niin, -- ja yhtä paljon tulee sitä seuraavana kahtena, arveli
  Iisakki. Näyttely kestää vielä kuusi viikkoa ja sitten alkavat ne
  lähettää täältä pois tavaroitaan, niin että nämä hyvät ansiot voivat
  kestää ainakin uuteen vuoteen. Silloin lienee meillä jo niin paljon,
  että voimme matkustaa kotiin, jos tahdomme -- talon ostoon se kyllä
  riittää! Mutta silloin meidän mielemme ehkä tekee lisää!
  -- Tuskinpa! sanoi Anni. Tässä maassa saattaa kyllä tehdä työtä ja
  ansaita rahaa, mutta ei täällä voi elää. Ihanhan täällä jo päätä
  viipottaa, kun katsoo ulos ikkunasta!
  -- No, siihen kyllä tottuu pian, vakuutti Iisakki. Sentähden juuri
  täällä niin paljon ansaitsee, kun täällä on niin paljon ihmisiä, jotka
  matkustavat ja puuhaavat niin kauheasti. -- Vaan ei meidän taida maksaa
  vaivaa ruveta näitä miettimään ennen kuin tuonnempana. Mitäs siitä
  semmoisesta naimisissa olosta, kun minun täytyy olla poissa yötä
  päivää.
  Niin arveli Annikin. Kun ei edes voinut muuttaa omaan asuntoon, niin
  oli parasta odottaa, varsinkin kun tämä kortteeri näytti olevan kuin
  mikä kievari! Häntä jo pelotti lähteä pois huoneestaankin, sanoi hän.
  Ja sentähden sanoi Anni ajatelleensa, että rupeisi palvelukseen, kunnes
  voisivat saada kuntoon taloutensa, -- tai palata kotiin.
  Se tuuma ei nyt ensi hetkellä ollenkaan miellyttänyt Iisakkia.
  Mutta kun Anni pysyi mielipiteessään ja puhui hänelle siitä, kuinka
  järjetöntä olisi, että hän istuisi joutilaana ja kuluttaisi Iisakin
  säästöjä, sen sijaan että auttaisi niitä voimainsa mukaan kartuttamaan,
  niin taipui Iisakkikin tuumaan ja lupasi kuulustella tovereiltaan,
  miten Annille olisi hankittava paikka siivojen ihmisten luona. Ensi
  sunnuntaina luuli Iisakki saavansa kolme tuntia lomaa kahden junan
  välillä ja silloin tulisi hän noutamaan Annia asemalle sitäkin elämää
  näkemään.
  Siihen jätti hän taas Annin, ajaa höyrysi hetken kuluttua tiehensä
  vetureineen ja toi sen takaisin vasta sunnuntai-aamuna. Hän oli taas
  ollut aisoissa kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon ja levännyt
  vaan kuusi tuntia radan päässä. Se oli vielä pahempaa kuin kotona
  kiireimpänä heinäaikana, mutta sittenpä se kannattikin paljoa paremmin,
  -- myhäili hän pistäessään viime viikkojen palkan taskuunsa.
  Anni oli valmis Iisakin tullessa ja katseli ihmetellen maailmaa sekä
  matkalla asemalle että asemalle tultua. Koko ajan oli hänellä sydän
  kintaan peukalossa, kun Iisakki kuletteli häntä ympäri ja kiipeili
  ratakiskojen yli, vaikka vetureja tusinoittain vihelteli ja kulkea
  pauhasi edes takaisin kaikilla tahoilla, ja viimein vei hänet oman
  veturinsa luo, jota parhaallaan puhdistettiin.
  Annin täytyi nousta siihen ja istuutua hytissä olevalle pienelle
  tuolillekin, samalla kun Iisakki koko ajan selitti hänelle, miten
  semmoista konetta hoidetaan ja mitä oikeastaan on junan kulettaminen
  päivän valossa ja pimeässä ja kaikellaisissa säissä ja ilmoissa. Ja
  kuta enemmän hän selitti, sitä enemmän ihmeihinsä meni Anni kaikesta
  siitä, mitä Iisakki oli oppinut niin lyhyessä ajassa. Olihan siitä
  tullut aivan toinen mies, joka tiesi niin paljon enemmän kuin kukaan
  siellä kotona. Ei siltavouti, -- eikä edes vallesmannikaan! -- mitäpäs
  ne, kun eivät olleet ikänä tämmöistä veturia kulettaneet! -- Eikö se
  ole hirveän vaikeata ja vaarallista pimeän aikana? kysyi hän kuin
  kaikkien mietteidensä lopuksi.
  -- Vaarallista se kyllä on, jos ei pidä silmiään auki, varsinkin
  suurille asemille tullessa. Tai kun sataa ja pyryttää ja myrskyää,
  tai kun on niin kirkas kuutamo, että on vaikea nähdä, mitä tulia ne
  näyttävät.
  Anni vaan katseli häntä ihmetellen ja Iisakki selitteli:
  -- Kun näkee valkeaa valoa, niin merkitsee se, että saa antaa mennä
  täyttä vauhtia, mutta kun sinistä, niin on jotain epäkunnossa radalla
  tahi vaunuissa -- silloin pitää pysähyttää hiljalleen. Vaan kun ne
  näyttävät viheriäistä valoa, niin pitää ajaa hiljaa, vaan jos on
  punaista, niin pysähyttää heti paikalla, vaikka olisi millainen vauhti
  -- silloin on vaara edessä, jos ajaa. Vaan kaikkein suurin vaara on
  silloin, kun ne ovat panneet patruuneja kiskojen päälle, niin että
  alkaa paukkua pyörien alla. Silloin seisautetaan niin äkkiä, että kone
  rutisee.
  -- Herra Jumala! en kai minä uskaltaisi kulettaa veturia!
  -- Niin minäkin ennen ajattelin -- ja nyt ajan sillä yöllä ja
  päivällä. Ei voi koskaan tietää, onko kaikki kunnossa, ennenkun näkee
  merkkitulet... ja vielä silloinkin saattaa välistä tapahtua, että
  kaikki käy hullusti ja koko juna menee murskaksi.
  Annia puistatti ja hän olisi heti paikalla lähtenyt Alastaroon, --
  vaikka kuinka pienelle tilalle.
  -- Halloo, Eisak! -- oletko saanut uuden lämmittäjän? tervehti häntä
  suuren isopyöräisen matkustajaveturin kulettaja, joka juuri ajoi
  koneineen viereiselle raiteelle. -- Kuka on hän tyttösesi?
  -- Hän on kotimaastani ja on vasta tullut Ameriikkaan. -- Me
  aiomme mennä naimisiin, jahka saamme vähän aikaa, täydensi Iisakki
  esittelyään, kun toinen hyppäsi alas veturistaan ja tuli heidän
  luokseen.
  -- Aikaa, niin! Saatte odottaa, ennenkun täällä tulee aikaa muuhun
  kuin rahan ansaitsemiseen yhtiön herroille. Me kyllä saamme kitua ja
  kiusautua niin kauvan kuin henki keuhkoissa pihisee! Mutta onnea tykö!
  Olettehan saaneet korean tytön!
  Iisakki myhäili hyvillä mielin toisen kiitoksesta. Olihan Johnston
  ensimmäisiä miehiä radalla, kuletti lentävää pikajunaa eikä ollut juuri
  erittäin kohtelias niille, jotka kulettivat vaan tavarajunia. Nyt
  kätteli hän heitä molempia ja sanoi, että hän Iisakin sijassa ottaisi
  viikon tai parin loman.
  -- Ne ottavat teidät kyllä mielellään, kun tulette takaisin, vakuutti
  hän. Tämmöisinä aikoina eivät he tiedä, mitä miehestä maksaisivat.
  Iisakki pudisti päätään. Ei olisi oikein hyvin tehty, arveli hän,
  jättää tointansa juuri nyt, kun häntä enin tarvittiin.