Runot; Lyhyet kertomukset - 7

Süzlärneñ gomumi sanı 2399
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1504
18.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
28.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
33.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
lievimään pääsee taas. Oi minua kurjaa, oi minua onnellista! Hän
sydämmeni valkeus oli, ja nyt on hän tullut kuin aamun siivillä».--Niin
hän haasteli ihanassa häiriössä; mutta äkisti jätti hän pihan, kiirehti
ylös vuorelle kuin keväinen, hurja kilo. Siellä jo seisoi vanha isä
ilon loistavilla silmillä katsellen uneksuvaa poikaansa. Hetken
katselit he molemmat häntä äänettöminä, vaivuit sitten polvillensa
hänen viereensä, ja kätensä laski vaimo miehensä olalle, kätensä laski
isä poikansa toiselle olalle, ja ihana, juhlallinen aamuvirsi kaikui
heidän huuliltansa. Uneksuvan korviin kuului laulu, ensisteen niinkuin
hiljainen soitto etäisistä tienoista; viimein kuului se kovemmin ja
herätti lopulta miehen. Muutama silmänrävähdys tuijotteli hänen
katsantonsa; mutta pian oli hän täydessä huomiossa, istui liikkumatta
virren loppuun asti, silmänsä teroittaen korkuuteen päin. Kahtena
kirkkaana lähteenä, joiden pohjalla säteilee auringon kuva, loistit
vapautetun vangin silmäkuopat, täytettyinä kyynelten hopealla.
Kyynelissä viruivat myös isän ja nuoren naisen posket, mutta lempeästi
helisi laulu ja vastauksen antoi aamumetsän kaiku. Virsi päättyi ja
kiivaasti syleilit toinentoistansa mies ja vaimo, poika ja isä, ja
astuit viimein vuorelta alas.
Mutta ne kaksi matkustajaa olit makeasti nukkuneet viheriälle pihalle,
päät rakkaasti yhdessä. Väsyneet saivat levätä rauhassa; mutta iloiseen
tupaan astui onnellinen seura. Ja katoisiko koskaan heidän muistostansa
tämä aamuhetki?
Kuningas päähänsä painakoon voiman loistavan kruunun, konstiniekka
laakeriseppelen ohauksiensa ympär, ja sodan-päämies voittakoon
suurimman tappelon sodan tanterella, ja kenkään heistä ei kuitenkaan
pidä tunteman iloa niin ihanata kuin asujaimet uudistalon avarassa
tuvassa tänä aamuna. Pöydän päässä istui isä, lukien vanhasta
virsikirjastansa »kiitosta matkan päätettyä»; loimottavan tulisijan
vaiheilla nuori miniänsä rakenteli murkinaa perheellensä, usein
katsahdellen ihmeellisellä hymyllä miestänsä kohden, joka, pieni lapsi
sylissä ja hartaasti kuullellen isänsä lukua, istui akkunan ääressä,
jonka kultanen kuva kimmelsi puhtaalla laattialla. Myös talon
uskollinen koira näkyi ottavan osaa yleisestä ilosta. Liehutellen
häntäänsä kävi hän milloin yhden, milloin toisen luoksi, katsellen
heitä leimuvilla silmäniskuilla.
(1852-55)


ERIIKA

Etäällä kylästä, synkeen metsän takana, seisoo ahon rinteellä Muistolan
talo; rikas ja kaikilta kiitetty, erinomaittain köyhiltä, joiden turva
ja suoja se aina oli. Harvoin meni tässä päivä ilman osoittamista
armotyön.
Tämä talo on kaunis päältänähden. Sen valkeet akkuna-pielet lainaavat
sille lempeyden muodon. Sen ympäri seisoo kymmenen pihlajaa,
»muistuttaen lain kymmentä käskyä», niinkuin tämän talon esi-isä sanoi,
koska hän istutti nämät puut iki kauneudeksi talollensa.--Tästä muutama
kivenviskaus pohjaan päin, seisoo vuori, jonka harjun seppelöitsee
ryhevä mäntymetsä. Katsellessa tätä metsää, kuvaileevat sen puut monta
eriskummallista kuvaa taivaan kannelle: Tuossa äiti lapsi helmassa
seisoo; povi paljastettu ja pohjatuulessa liehuu kaula-liina. Piskuansa
katselee hän nauru-suin, raviten sitä rinnan mannalla. Tuossa kaksi
mäntyä niinkuin kaksi syleilevää ystävää. Tuossa kannustaa ratsastaja
orhiansa, joka vimmassa loiskii. Siinä on sankarimme satoja vuosia
osoitellut uro-töitänsä, miekka kourassa, sotien pilvi-peikkoja vastaan
taivaan tantereilla. Korkein kaikista kuitenkin seisoo tuossa honka,
niinkuin viisauden kuninkas, tyyni ja juhlallinen. Vielä näkyy tuolla
vuoren jyrkällä yksi kuva; siinä kymärtynne ukko, sauva kourassa,
haudan partaalla istuu. Autio ja tyhjä on hänen ympäristönsä, mutta
hänen vieressänsä seisoo toivon enkeli, kuiskaen häntä korvaan ja
viittaen kädellänsä itään päin.--Monta muuta muotoa näet siellä, aina
kuinka mielit kuvastella. Mutta näin kuvasteli Muistolan ihana Eriika,
talon ainoa tytär. Näin kuvasteli kesäöisiltä unetoin impi, katsellen
luontoa salin akkunasta. Riutuva katsanto osoitti että hänen sielunsa
havaitsi niinkuin jonkun kangastuksen tuntemattoman kaukaisuuden
someudesta.--Kaunis hän oli, se laaksoen kaino impi: Tumperat hiukset
reunastit hänen otsansa, joka kiilsi niinkuin pilvi päivä-paisteessa;
ja silmät tämän otsan alla olit kuin rauhan kammiossa kaksi akkunaa;
hänen suunsa hymäili niin armaasti kuin idän rannalla aamuruskon viiru,
niin täynään ihastusta mutta myöskin osoittava jotain synkeyttä.--Hän
oli vanhempainsa rakkaus ja ilo, monen nuorukaisen toivon koi ja
köyhäen armahtava enkeli. Kirkkovieras joka sunnuntai, nähtiin hän
arkioimina aina askareissa, autellen äitiänsä emännyksessä. Talosta
aittaan, aitasta taloon asteli hän toimeljas ja vaiti, sekä ilta- että
aamu-virkku.
Kaunis oli neitseen elämä, mutta kauniimpi vielä hänen kuolemansa,
sillä varhain tuoni hänen temmai täältä. Ankaruus on täällä pysyväinen
ainoastaan vähän aikaa.--Kerran koska hän heinä-niitulla haravoitteli
päivän kuumuudessa, tunsi hän, illan joutuessa, voimansa raukevan ja
käsivartensa raskauntuvan. Otsa poltti, veri suonissa kiehui ja
korvissa kaikuit vaisut kelloen äänet. Nyt heitti hän heinät silleensä,
pisti haravansa maahan ja lähti kotja päin; käsi otsalla kulki hän
pitkin nummea illan ikävyydessä. Mihenkä hän katsoi tarjoi luonto
synkeyttä vaan, sillä mieltä käänteli elon ilta. Tultuansa kotja,
viskasi hän kiireesti liinan päästänsä, riensi vuoteen lepoon ja
nukkui, nukkui, herävyi ja nukkui taas; rinta nousi ja vaipui, posket
poltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Neitsy, ennen aina vaiti ja
harva-sanainen, haasteli nyt lakkaamati, hourien kiivaasti. »Mun
äitini, mun armaani! hän sanoi, umpele nyt minulle uusi hame, valkaise
ja kirkasta se pellon kauniilla kedolla, kirkkaaksi niinkuin aurinkon
terä. Pois minun lähteä täytyy, sillä kellon äänen kutsuvan kuulen. Se
sointo kaikuu niinkuin viita tuulessa, ilta-tuulessa kaukainen viita.»
Niin juttui hän, mutta murhe taloon tuli; isä murehti, äiti synkeellä
mielellä hametta umpeli tyttärellensä ja itki, itkit myöskin kaikki
palveljat. Eriika, hän ei itkennyt, vaan teki ahkerasti työtä kuoloon
päin: rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta
juoksi. Niin meni viisi kirkasta kesä-päivää, meni viisi yötä ihanaa ja
koska kerran lähestyi lauvantai ja sen aurinko länteen kallistui, niin
välähteli neitseen katsanto. Hän nousi ylöös vuoteeltansa, virutti
kasvonsa, puetti päällensä hameen, jonka hänen äitinsä oli
valmistannut, ja antoi piikoen palmikoita tumpuran tukkansa. Hänen
poskensa loimotit niinkuin tulen liekki, ja niinkuin tuli oli
hänen puheenpartensa. Hän sanoi nyt tytöllen, kuin oli hänen
kasvokumppaninsa: »Sisareni! sido kranssi mulle. Armahaani, juokse
Saaroniin ja poimi helmaasi kukkaisia sieltä. Saaronin kukkaisia tahdon
minä, sillä niiden lempee viileys mun ohaukseni polton sammuttaman
pitää.» Tyttö meni korkeella itkulla pellon pientäseelle noukkimaan
kukkaisia kranssiksi sairaalle. Kransin kauniin toi hän Saaronista ja
painoi sen kuolevaisen päähän. Niinkuin seppelöitty morsiain istui
Eriika jälleen vuoteellensa nojaen itsensä vasten äitinsä rintaa.
Siinä, kallistunneella päällä, hän väsynneenä ja uneljasna hiljaa
huokutteli, eikä hänen muotonsa enään osoittannut taistellusta vaan
rauhaa. Tuonen herra, kerran anastaen elon linnan, taukoi ampumasta
nuoliansa ja salli että ne harvat ja voimattomat henkivartiat kuin
vielä löytyi jäljellä elon karnisonista, lähdit vapaasti uloos
linnastansa. Vaiti oli äiti, vaiti isä, vaiti olit kaikki, jotka ympäri
seisoit. Äänettöminä katselit he Eriikaa, jonka henkitys heikeni ja
huulet sinistyit.--

Nyt on Muistolassa liikuntoa, työtä sekä vanhoilla että nuorilla,
teuhina ja kiire jokaisella henkellä, sillä se oli Eriikan
peijais-aatto. Talosta aittaan, aitasta taloon pitkin polkua yli kauniin
pihan juokseevat kylän neitseet vilppaina auttaina juhlan varustuksessa.
Akat elo-tuassa toimitteleevat: mikä pesee, mikä oltta prykää ja mikä
korstenilla keitossa pyörii. Emäntä itse, aina töissänsä tarkka,
vehnaisia leipoo pöydän päässä ja silmäilee uloos vainiollen, koska
tulleen vieraat kauka-kylistä. Perä-akkunasta päivä paistaa ja uuni
loimottaen lämpii. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin
hiljaisuudessa, eikä kenkään hänen pyhää rauhaansa täällä hämmennä.
Välistä toki käy hänen äitinsä tervehtimässä nurmelintuansa, katsomassa
kelmeetä kalman vierasta. Asetellen hänen kranssiansa eli hänen
pukuansa sovitellen, juttelee hän lapsensa kanssa:
»Levä rauhas kaunoiseni,
Kohta pääset tuonen-tupaan.
Siel on seinät sammaleiset,
Hieno hieta permanolla.
Eikos kelva lapsen maata,
Ilman kyljen kääntämätä
Olka-pään ojentamata.»
Niin hän, keskellä kiirettänsä, juttelee täällä tyttärensä kanssa;
silittelee vielä hänen hiuksiansa ja rientää jälleen askareihinsa.
Ilta joutuu, vieraat lähestyyvät kauka-kylistä. Rattaat jyriseevät ja
tomu tuoksuu kierteisellä tiellä. Talossa kiire karttuu, ovet
moikaavat, meteli koirilla on ja hevoiset hirnuuvat. Mikä rientää
vieraita vastaan, mikä lehtiä riistomaan ja mikä meijuja metsästä
perään. Vieraita tuli, suru-vaatteissa kaikki, tuli sekä vanhoja että
nuoria, niin ylhäistä kuin alhaista säätyä. Pihalla pienet tytöt,
kroosi-kaulat, hyppeleevät illan hämärässä. Niin on Muistolassa
liikuntoa, teuhina ja pauhu peijais-talossa. Mutta sinisessä arkussansa
Eriika lepää salin hiljaisuudessa.
Yö nyt siivillänsä peittää maan, mutta suloiset on kesäyön siivet;
hellästi, läpinäyttävinä väikkyyvät he laaksoissa pienien ruusuen
päällä juotellen heitä kasteen hopea-helmillä. Peijais-talossa kaikki
rauhassa lepäävät, rauha ihana ympäri sen tienoissa on; ei liiku
pihlajoissa lehtikän. Tämän yön tyyneyden häiritsee ainoastaan koski,
kohiseva kaukaalla, eli siikko ilmassa sinkoillen. Seiso vaiti ja
katsele tätä luontoa, yön juhlallisessa muodossa. Välillä valkenee se
pikaisesti ja pimenee sillä samalla; sillon leimahtaa lounaassa
kalevan-tuli, leimahtaa ilman jyrinää. Mutta katso pohjaan, tonne ylös
vuorellen, siellä näkyy jotain kummallista. Metsän tutkaimilia,
pilvi-sialla istuu yksi neitseellinen haamu, kaunis ja komea kuin
ruhtinnatar. Hän istuu äänetön ja alalleen, nojaa kyynäspäänsä pilven
palloon ja katselee ales Muistolaan. Ja kuin lounaassa taivas tulta
iskee, sillon hänen kasvonsa kirkastuu ja kaunis varjo silmä-kuoppiin
jää. Eriikaa nämät kasvot muistuttaavat, mutta ihanemmat vielä kuin
hänen. Seppeli hänen päässänsä on; se vissiin Saaronissa sidottiin,
sillä senlaisia kukkaisia ei löydy muualla kuin sen niituilla. Hame
hänellä on kimeltävän valkee kuin lumi, ja vyö kuin hänen rinnoiltansa
käy on väristänsä niinkuin taivaan kaari. Hänen muotonsa on korkee
vakuus, yhdistetty somalla hymäilyksellä, joka huulilla salaa
leikittelee.
Vielä hän viipyy yhä katsellen lempiästi entistä kotoansa, läpi vaisun
yön. Lempiästi häntä vastaan katseleevat jälleen kodon akkunat, läpi
vaisun yön. Niin hän viivyttelee katselmuksessa, mutta suloista on sen
viivytellä, ketä odottaa onni-autuus, kellä tietona on toivon maa.--
Mutta, katso! Nyt hän katoikin, juuri vilauksessa niinkuin leimaus ja
jätti Muistolan ainiaaksi.
(1859)


VUORIPEIKOT
Tarina Nurmijärveltä
(1864)

Ei kaukana Nurmijärven kirkolta, lähellä järveä, löytyy vuori, joka
kutsutaan Korkeakallioksi. Tämä kuitenkaan ei ole korkeimpia vuoria;
mutta länteenpäin loppuu se jyrkällä seinällä jossa nähdään
kamoittavasti tuijottelevia luolia ja reikiä. Ylhäällä humisee tuuhea
männistö, alhaalla on lakea niittu, jonka ylitse juoksee talvitie
kirkolta Palojoen kylään.
Paitsi muutamia kummallisia jälkiä ja kaavoja, joita vuoren kamarassa
löytyvän sanotaan, ei ole tällä juuri mitään ihmeteltäviä omaisuuksia,
mutta tarina on sille antanut erityisen maineen.--Näin kertoillaan:
Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli
tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi
kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä;
päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi,
ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin
vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä
ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen
kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen
kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä
olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa
suvaita tainneet.
Näillä partioretkillään kulkeissansa varastivat he myöskin Tuusulan
kirkosta kalkin ja vuorikotoihinsa veivät ankaran saaliin. Mutta tämä
kansan tunteita loukkasi, että näin pyhä kalu ilkeitten peikkoin omaksi
joutui; sillä olipa taikauskon aikakausi, ne ajat, koska Piispaa
Roomassa (paavia) Jumalan maaherrana maan päällä kumarrettiin ja monta
kappaletta, suinkin kirkollista, pyhänä pidettiin.
Asui tienoossa muuan sankari, hurskas ja rohkeamielinen, ja oli hänellä
hevoinen kuuluisa vilkkaan juoksunsa tähden. Vasaman lentoon kiivas
vauhtinsa verrattiin, koska ratsastajaansa hän sodassa vihamiestä
kohden vei.--Uneksui sotilas kerran, että äkisti taivas eteensä
avattiin ja enkelin hän näki, joka huusi hänelle: »ota hevoises,
ratsasta Korkeakalliolle ja pyhä kalkki peikoilta saata pois», ja näin
haasteltua katosi enkeli, taivas jyristen ummistui ja herätti uneksuvan
miehen. Tästä unesta kummastui hän kovin, eikä tiennyt mitä aattelisi
siitä; mutta kuitenkin, niin mietiskeli hän, oli tämä vaan tyhjä
unennäkö.--Toki ilmestyi hänelle sama unelma seuraavanakin yönä ja
eriskummaiseksi kävi miehen mieli. Jumalan ääneksi hän tätä arveli
mutta kuinka taisi omin voimin hän vuoren luolista peikoilta kalkkia
pelastaa? Niin tuumaili hän, eikä kyennyt vieläkään hankkeisiin, joihin
häntä unissa käskettiin.--Tulipa kolmas yö, ja, ihmeellistä, aina sama
uneksuminen koetteli häntä, ja sulki itsensä taivas nyt niin kovalla
pauhinalla, että kauhistuen mies vuoteeltansa hyppäsi ylös. Ei epäillyt
hän enään, vaan, kuinka hyvänsä käyköön, päätti täyttää korkeuden
tahdon. Miekan vyöllensä hän vyötti, hevoisensa teräväksi kengitti,
satuloitsi ja läksi ratsastamaan Korkeakalliota kohden, ja oli tämä
jouluaamuna varhain, pilvet taivaan peittivät.
Ehdittyänsä peikkoin vuorilinnan, likeni sankari eräätä luolan suuta,
astumatta toki alas hevoisensa selästä, huusi kovalla äänellä: »onko
teillä mitään virvoitusta antaa harhailevalle ja väsyneelle
matkamiehelle?» Tuotiinpa hänelle juotavata, mutta jotensakin kehnolla
astialla, lehmänsorkassa hänelle joulua tarjottiin. »Niin huonosta
astiasta en juoda taida. Eikö löydy teillä parempata?» sanoi hän ja
tuotiinpa toisten, mutta eipä toki paljon paremmalla astialla,
häränsarvella miehelle joulu-olutta tuotiin. Mutta haasteli rohkea
sankari: »Enhän verisestä sarvesta juoda ilkee. Oi, ystävät! eikö
parempata kannua joulu-aamuna teillä?» Peikko luolaansa takaisin
kääntyi ja, hetken viivyttyään, palasi taasen, kädessään kiiltävä,
hopeainen kalkki; tätäpä ratsastaja tarkoittanut oli. Kalkin hän
vastaan otti, joka täynnä oli jotain valuvaa ainetta, ja arvasi hän
hyvin, että olisi hän henkensä paikalla heittänyt, jos sitä huulillensa
laskenut olis. Mutta vilauksessa hän kihisevän kuljun maljasta yli
olkansa viskasi, kannusti hevoistansa, kiiti kuin leimaus pois ja pyhän
astian myötänsä vei, ja riensi hän pitkin talvitietä Tuusulaa kohden.
Mutta tästäpä kärhämä peikoille nousi, ja kiljuen läksivät he sankaria
vainoomaan, maljaa häneltä takaisin saadaksensa ja kostaaksensa häntä
kuolemalla.
Kahdenpuolen nyt koeteltiin jalkaen nopeutta. Ruuna vilkasi kuin
siivillä varustettu noita-hevoinen; puut, kivet ja kannot sankarin
silmissä ohitsemennessänsä yhteen sulivat vauhdin tuimuudesta. Mutta
vinha oli myös peikkoin juoksu, aina likemmäs he joutuivat pakenevaa
miestä, ja hirmuinen meteli ja pauhu oli, kauvas kaikui pimeä metsä
heidän kirkunastansa.--Koska sankarimme lähes puoli penikulmaa näin
ratsastanut oli ja ehtinyt mäen juuri likellä Palojoen kylää, niin eipä
paljon enään puuttunut, etteivät saavuttaneet häntä peikot, ja
kuolemata vartoi hän vaan. Mutta sillonpa äkisti eteensä aukeni taivas,
ja enkelin, samoin kuin unissa, hän nähdä sai ja kuuli huudon: »aja
ristikölle», ja tuli tämä ääni enkeliltä, joka kohta taasen pilvihin
peittyi. Mutta, katsahtaen eteenpäin, huomasi uros mäen alla pellon,
jossa vesivaot ristiin kynnetyt olivat, sitä kohden hän ratsasti, yksi
loiskahdus ja ruuna ristikkö-saralla seisoi, ja tämä oli sankarin
pelastus; sillä peikot he seisahtivat ulkopuolelle aitaa kuin olisi
heitä kohdannut tulinen seinä. Hetken kiertelivät he ympäri peltoa,
mutta koska päivä idässä siintämään rupesi, kiirehtivät he taasen
kallioluoliinsa takaisin. Kiireesti ratsastajakin kirkkoa kohden tiensä
jatkoi, koska havaitsi hän maljan sulaamiseen käyvän. Kuin tuulissa ja
pilvissä hän eteenpäin ratsasti, ja koska ehti hän kirkon viimein, niin
uljas ruunansa, vahdosta valkoinen, kaatui koskaan enään nousematta.
Mutta kirkkoon, jossa parhailleen jumalanpalvelusta pidettiin, astui
sotilas ja papille antoi kaikin, jonka syrjään pieni kolo oli jo
sulamaan ehtinyt; mutta sulaminen seisahti ja jähtyi malja, koska pappi
sen siunannut oli; ja korkealla äänellä seurakunta Jumalaa kiitti ja
sankaria kunnioitti.
Todistukseksi, että näin on tapahtunut, kertoilevat vielä vanhat,
heidän läsnä ollessansa nähneensä tämän kalkin syrjässä niinkuin
sulanneen loven. Mutta vielä muistuttaa tapausta mäki, jonka harjulla
sankari neuvon pelastukseen kuuli, ja pelto, joka hänen peikkoin
kynsistä pelasti: mäki kutsutaan vielä Ristinmäeksi ja pelto siinä alla
Ristinpelloksi.
Näin tapahtui maljan kanssa; mutta kauvan eleskelivät peikot vielä
nimitetyn vuoren luolissa, ammattiansa harjoitellen; mutta viimein toki
elonsa äkisti häiritettiin. Eräänä sunnuntai-aamuna tunki komeroihinsa
ankara ääni, kelloin soitto Nurmijärven uudesta kirkosta, ja tätä eivät
he suvaita tainneet, koska tulena se korvissansa poltti. Kuin
kanuunoista ammutut he ulos luolistansa ylisniskoin sekamelskassa
syöksähtivät, huutaen vielä mennessänsä: »jo Nurmijärven musta-sonni
mylvää,» ja pakenivat ainiaksi.
Tämän kanssa yhteen muotoon vetäviä tarinoita on, kenties muillakin
kansoilla; mutta laita on melkein kaikkien tarinain etteivät juuri
koskaan ole ilman heimolaisetta muualla; ja tällä tässä on oikeus käydä
omituisena, niinkuin muillakin muissa maissa.
Maalarille, mielestämme, olisi tässä kiitollinen aine. Kuvaus, jossa
ratsastaja yöllä syksyisessä tienoossa pitkin tietä kiitää, jälissään
peikot ahdistaen häntä, pilvet taivaalla hajoovat ja enkeli näkyy, joka
sankarille huutaa jumalten neuvon, tämä ehkä olis miellyttävä kuvaus.
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
  • Büleklär
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3168
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1930
    14.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    20.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    24.5 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3234
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1907
    13.3 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    20.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    25.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3311
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1928
    14.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    21.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    26.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3296
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2005
    15.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    21.7 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    25.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3237
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1965
    14.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    22.4 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    26.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3462
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2013
    17.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    26.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Runot; Lyhyet kertomukset - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 2399
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1504
    18.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    28.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.