Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 21

Süzlärneñ gomumi sanı 3427
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1916
22.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
33.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
38.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
että brittiläiset vain odottavat tuulen kääntymistä. Heitä on tuhannen
ja parintuhannen miehen vaiheilla."
"Huomenna on aikaa sitä ajatella. Plattsburg on oleva ansani syötti, ei
ainoakaan heistä palaa takaisin hengissä", ja kenraali lähetti luotaan
esikunnan, voidakseen vahvistaa itseään uhkaavaa pakkasta vastaan.
Muuan toinen nuori mies, luutnantti Thomas Macdonough, amerikkalaisten
sota-alusten komentaja, koetti nyt saada kenraalin liikkeelle. Ensin hän
huomautti, että hänen pitkät haahtensa ja tykkiveneensä olivat valmiina
ja että hän kuudessa tunnissa saattoi kuljettaa Burlingtonista
Plattsburgiin kolmetuhatta miestä. Sitten hän rohkeni huomauttaa, että
oli välttämätöntä ryhtyä toimeen.
Champlain järvi on kahden tuulen järvi. Kaksi viikkoa oli tuuli ollut
etelässä; nyt saattoi minä päivänä tahansa tuuli kääntyä pohjoiseen.
Macdonough terotti tätä seikkaa, mutta kaikki oli turhaa.
Loukkaantuneena ja nöyrtyneenä nuori mies totteli käskyä, että "hänen
oli paras odottaa, kunnes hänen neuvoaan kysyttäisiin".
Seuraavana päivänä kenraali Hampton käski toimittaa _paraatin_, eikä
laivausta; mutta hän ei itse ollut niin hyvissä voimissa, että olisi
saattanut siihen saapua.
Koko armeija tiesi nyt, millä kannalla asiat olivat, varsinkin nostoväki
lausui sanoja säästämättä julki mielipiteensä.
Seuraavana päivänä, 30 p. heinäkuuta, tuuli kääntyi. Hampton ei tehnyt
mitään. Kesäkuun 31 p. kuultiin aamulla tykkien pauketta pohjoisesta, ja
illalla tiedustelijat toivat sanoman, että englantilaiset olivat
lähteneet liikkeelle. Plattsburgin vallotti ja hävitti joukko, joka oli
vain kolmasosa siitä mitä Hamptonilla oli Burlingtonissa.
Miesten kesken lausuttiin katkeria, vihaisia sanoja, ja nuoret upseerit
tuskin viitsivät lausua moitteen sanaa, vaikka sattuivatkin niitä
kuulemaan. Kieltämättä Si Sylvannen sanat nyt olivat toteen käymässä:
"Pökköpäät johtajina, johtajat riveissä".
Ja pian saapui tietoja uusistakin onnettomuuksista, Beaverdamin, Stony
Creekin ja Niagara Riverin tappeluista. Se oli sama juttu melkein joka
tapauksessa: sotamiehet urhoolliset, huonosti harjotetut, mutta sitä
tarkemmat ampujat; päälliköt kykenemättömiä, johtaen joukkojaan
satimiin.
Syyskuussa luutnantti Macomb määrättiin komentamaan Plattsburgia. Se oli
yhtä hyvä enne kuin viisas tekokin. Heti sen jälkeen, kesken näitä
synkkiä tapauksia, saapui tieto Perryn kuulusta voitosta Erie-järvellä.
Se oli käännekohta koko sodankäynnissä; sitä seurasi paikalla
Morawiatownin hävitys ja tätä kaupunkia puolustavan brittiläisen osaston
tuhoutuminen.
Kenraali Wilkinsonkin heräsi vihdoin ja lähetti Hamptonille sanoman,
että hänen tuli hyökätä Montrealia vastaan. Retken täytyi onnistua, hän
väitti, sillä Montrealissa ei ollut kuin 600 merimiestä puolustusväkeä.
Hänen armeijassaan oli 8000 miestä ja Hamptonilla oli 4000. Jos nämä
molemmat osastot yhtyivät Chateaugay joen suulla, niin niistä tulisi
voittamaton armeija.
Siltä näytti. Rolf ei vielä ollut nähnyt oikeata taistelua, ja hän alkoi
haluta sotarintamaan. Mutta viestien kuljettamisessa oli toistaiseksi
täysi työ. Näin oppi hän tarkalleen tuntemaan matkat Sackets Harbouriin
ja sieltä Ogdensburgiin ja Covingtoniin ja takaisin Plattsburgiin, ja
kanuullaan hän oli käynyt Champlain ja George järvien kaikki kolkat. Hän
oli poissa Albanyssa lokakuun jälkipuoliskolla ja marraskuun alussa,
mutta pahat sanomat kulkivat nopeaan. Hampton käski Macdonoughia
tekemään hyökkäyksen Isle aux Noix'ta vastaan. Käsky oli järjetön, sillä
siitä olisi aivan varmaan seurannut amerikkalaisen laivaston perikato.
Macdonoughin yleiset ohjeet olivat: "Toimikaa yhdessä armeijan kanssa,
mutta joka tapauksessa säilyttäkää valta järvellä", ja siitä syystä hän
ei ollut tietävinään Hamptonin käskystä.
Hampton uhkasi kostaa ja haastaa hänet sotaoikeuteen palatessaan, ja
lähti sitten maisin matkaan. Mutta Chateaugayn luona hän kohtasi paljoa
pienemmän joukon canadalaisia, jotka vastustivat häntä niin hyvällä
menestyksellä, että hän antoi käskyn peräytyä ja palasi armeijoineen
Plattsburgiin.
Kenraali Wilkinsonin oli sillä välin käynyt vielä huonommin. Hänellä oli
8000 miestä, joista 2500 muodosti jälkijoukon. Vain 800-miehinen joukko
canadalaisia häiritsi hänen yhteyksiään. Amerikkalaiset kääntyivät
häätämään kintereiltään vihollisparvia, mutta kärsivät Chrystlerin talon
luona täydellisen tappion ja luopuivat sitten hyökkäyksestä Montrealia
vastaan. Wilkinson kulki Laurentin joen poikki ja asettui talveksi
Chateaugayhin.
Joulukuussa amerikkalaisten asema parani melkoisesti, kun Hampton
menetti päällikkyytensä.
Kevään lähestyessä oli Wilkinsonin ensi tehtävä selvästikin La Colle
Mill'in valtaaminen. Kaupunki oli muutettu melko vahvaksi linnotukseksi,
ja brittiläiset pitivät sitä tukikohtanaan hyökkäyksissä Yhdysvaltain
rajaa vastaan, joka olikin vain viiden mailin päässä.
Kaikista tiedustelijoista tunsi Rolf parhaiten sen seudun, mutta siitä
huolimatta juuri hänet jätettiin käyttämättä; sen sijaan lähetettiin
hänet Plattsburgiin kirjeitä viemään. Hyökkäys hutiloitiin alusta
loppuun; Wilkinsonin täytyi peräytyä, ja hänen oli kiittäminen Macombia
siitä, että peräytyminen saattoi tapahtua edes jonkinlaisessa
järjestyksessä.
Mutta tästä kunnottomasta yrityksestä oli muuan hyväkin seuraus.
Wilkinson erotettiin ja Sylvannen ennustus oli käynyt melkein toteen:
kykenemättömät johtajat olivat saaneet väistyä. Kenraali Macomb johti
maa-armeijaa ja järvellä komensi Macdonough.


LXXVIII.
Huhuja ja tapauksia.

Macdonoughin ohjeena oli ylivallan säilyttäminen järvellä. Tämän käskyn
hän toteutti seuraavalla tavalla. Isle au Noix'n luona majaileva
brittiläinen laivasto oli jonkun verran vahvempi hänen laivastoaan, ja
sen vuoksi hän perusti laivatelakan Vergennesiin, Vermontiin, seitsemän
mailin päähän järvestä. Telakka oli Otter Riverin rannalla, ja virran
suistamon varusti Macdonough pattereilla. Sitten hän lähetti sanan
Brownille, kuululle newyorkilaiselle laivanrakentajalle. Brown suostui
kuudessakymmenessä päivässä saamaan valmiiksi neljänkolmatta tykin
laivan. Maaliskuun 2 p:nä puut vielä seisoivat metsässä pystyssä,
maaliskuun 7 p:nä oli emäpuu paikoillaan, ja huhtik. 11 p:nä työnnettiin
"Saratoga" vesille, -- neljäkymmentä päivää sen jälkeen, kun vihannat
puut oli kaadettu rannalta.
Toisiakin aluksia aljettiin samalla rakentaa ja ne valmistuivat yhtä
nopeaan. Piankin näkyi, kuinka älykkäästi Macdonough oli valinnut
veistämön paikan. Brittiläiset lähettivät laivastonsa liikkeelle,
hävittääkseen hänen rakenteilla olevat aluksensa, taikka ainakin
upottaakseen kivivenheitä joen suulle ja siten sulkeakseen kuin
tulpattuun pulloon amerikkalaiset laivat.
Mutta nämä yritykset raukesivat tyhjiin, sillä älykäs amerikkalainen oli
ajoissa varustanut joen suun pattereilla.
Chippewan luona amerikkalaiset sitten saivat voiton, mutta Lundys Lanen
luona sitä vastoin kärsivät tappion, ja elokuun 25 p:nä brittiläiset
vallottivat Washingtonin ja hävittivät sen julkiset rakennukset. Nämä
onnettomuudet eivät kuitenkaan armeijan mielialaa masentaneet, ne päin
vastoin herättivät koko kansan vihdoinkin älyämään, että maa kävi sotaa.
Eduskunta myönsi enemmän sotaväkeä ja runsaasti sotatarpeita,
pökköpäitten päälliköitten täytyi erota ja johto annettiin semmoisten
miesten käsiin, jotka sodassa olivat kuntoaan osottaneet.
Mutta samaan aikaan Suur-Britannia, Napoleonin kukistettuaan, saattoi
melkoisesti vahvistaa Amerikassa taistelevia sotavoimiaan ja lähettää
Canadaan Europan mannermaan sodissa koeteltuja joukkoja.
Rolf kuljetti kaiken kesää viestejä. Talven kuluessa hän Kuonabin kanssa
oli rakentanut vartavasten kanuun, jonka suurin avu oli nopeus. Se
kantoi kaksi miestä, jos ei niillä ollut lainkaan tavaroita.
Tällä kanuulla saattoi Rolf suotuisaan aikaan kulkea kokonaista kuusi
mailia tunnissa. Hän olikin jos kuinka moneen kertaan kulkenut Champlain
järven poikki suuntaan ja toiseen ja päästä päähän, niin että hän tunsi
sen joka niemen ja lahden. Moneen kertaan hän oli kulkenut maan poikki
Sackets Harbouriin. Plattsburgin ja Covingtonin polut hän osasi, oli sää
mikä tahansa, ja monta kertaa oli hän neljässäkolmatta tunnissa kulkenut
jalan niiden välimatkan, jota oli kuusikymmentä mailia. Samaa juonta,
jota hän silloin kulki, rakennettiin sitten myöhemmin näiden molempien
leiripaikkain välinen sotilastie.
Mutta Canadan salot Champlain järven pohjoispuolella olivat kuitenkin
hänen toimintansa pääalueet. Hän tunsi tarkkaan Chazyn, Champlainin,
Odelltownin, La Colle Millin, Isle aux Noix'n ja Richelieu joen, ja
näitä maita samoillessaan hän oli oppinut koko joukon ranskaa.
Kenraali Wilkinsonille ominaista oli, että hän jätti käyttämättä
semmoiset oppaat, jotka tunsivat maakunnan; hänen seuraajilleen,
Izardille ja Macombille taas oli yhtä ominaista, että he etsivät ja
käyttivät vain parhaita miehiä.
Rolf toi jälleen monenlaisia tietoja, jotka kaikki viittasivat siihen,
että brittiläiset kokosivat uudelleen joukkoja, tehdäkseen hyökkäyksen
Plattsburgia ja Albanya vastaan.
Plattsburgissa ja Champlainissa ponnisti Izard kaikki voimansa
samoinkuin Macombkin teki Burlingtonissa, voidakseen kohdata vihollisen
tasavoimin. Izardilla oli koolla 4000 miestä, kun hän sai Washingtonista
ylen turmiollisen käskyn lähteä joukkoineen Sackets Harbouriin Ontarion
rannalle, jossa ei ollut hätää mitään. Valtiomiehenä hän pani käskyä
vastaan vastalauseensa ja sotilaana hän sitä totteli, jättäen Macombin
johtamaan Champlain järven seuduille koottua maa- armeijaa, johon
kaikkiaan kuului noin 3400 miestä.
Samana päivänä, jona Izard lähti Champlainista, eteni brittiläinen
sotajoukko Brisbanen johdolla ja anasti hänen leirinsä.
Heti kun Rolf oli nähnyt heidän tulevan ja arvostellut heidän lukunsa,
lähetti hän Kuonabin takaisin sanaa viemään ja peräytyi itse yön aikana
kymmenen mailin verran Chazyyn. Moni uudisasukas tunsi hänet hyvin, hän
oli kaikkialle tervetullut, missä hänet tunnettiin, ei ainoastaan siitä
syystä, että hän oli patriootti, joka taisteli maansa puolesta, vaan
itsensäkin vuoksi, sillä hänestä oli kasvanut uljas, valpas, vaikka
jotenkin vaitelias nuori mies. Tunnettu asia on, että metsämies
salongeissa esiintyy paremmin edukseen kuin maanviljelijä, jos ehdot
muutoin ovat samat. Hänessä on vähemmän mahtipontisuutta, enemmän tyyntä
arvokkuutta. Hän osaa ymmälleen joutumatta liikutella jalkojaan ja
käsiään; hänellä on enemmän synnynnäistä oman arvon tuntoa ja hän vaatii
luontaisemmin muitakin sitä tunnustamaan. Salongeissa Rolf esiintyi
metsämiehenä, niiden seutujen johtavat henkilöt mielellään ottivat hänet
vastaan ja osottivat hänelle kunnioitustaan. Syyskuussa 1814 hän oli
tuomari Hubbellin vieraana Chazyssa. Joka päivä hän liikkui ympäristössä
tiedustelijana ja palasi yöksi tuomarin vieraanvaraiseen kotiin.
Syyskuun 12 p:nä hän arvioi, erään metsäisen harjun kukkulalta, korkean
puun latvasta tähyillen, brittiläisiä joukkoja olevan Champlainissa
10-15 tuhannen miehen vaiheille. Vihollisen etujoukko oli jo liikkeellä
Chazya kohti.
Tuomari Hubbell ja huolestuneet naapurit paikalla kokoontuivat ja
keskustelivat Rolfin kanssa asemasta, ennen kaikkea siitä, "mitä teemme
perheellemme?" Muuan mies puhkesi ankariin vihan purkauksiin ja
soimauksiin brittiläisiä vastaan. "Muistakaa, kuinka he polttivat
Washingtonin ja kuinka he Bladensburgissa kohtelivat naisia."
"Mitä naisiin tulee, niin se kaikki todistettiin valheeksi, yhtä ainoata
tapausta lukuun ottamatta, ja sen rikoksen tekijä ammuttiin, päällikön
käskystä," huomautti siihen Hubbell.
Plattsburgissa toiset väittivät, etteivät brittiläiset tehneet
kenellekään väkivaltaa. Eversti Murray oli antanut ankarat käskyt, että
kaikkea yksityistä omaisuutta oli ehdottomasti säästettävä. Ei mitään
muuta hävitetty kuin virastorakennukset sekä hallituksen omaisuutta, ja
siitäkin ainoastaan semmoista, joka saattoi käydä sotatarve-tavarasta.
Se mikä muuta vahinkoa tehtiin, aiheutui joko tapaturmaisesti taikka
erehdyksestä. Upseerit tosin majautuivat asukkaitten koteihin, mutta he
maksoivat puolestaan, ja kun esim. muuan brittiläinen upseeri oli
tapaturmaisesti tärvellyt lattiamaton, korvasi hän sen täysin vielä
monen kuukauden kuluttua, ennätettyään hankkia tarvittavat rahat.
Päätettiin siis, että Hubbell ja kylän muut isät ja veljet liittyisivät
Rolfin keralla maansa armeijaan, jättäen kotiin naiset ja lapset.
Monta parrakasta poskea oli näitten voimakkaitten, karkeitten miesten
joukossa, kun he suutelivat vaimojaan ja lapsiaan ja varustautuivat
lähtöön, mutta sitten seisahtuivat, kun heidän sisässään nousi kamalia
aavistuksia. "Nythän oli sota", ajattelivat he; mutta sitten taas
jatkoivat mielessään: "Olemme kuulleet, etteivät brittiläiset tee pahaa
vaimoille eikä lapsille." He siis pyyhkivät kyyneleensä, nielivät
kurkkuun kohoavan mielihaikean, heittivät pyssyn olalleen ja lähtivät
kulkemaan armeijan luo, jättäen rakkaansa Jumalan ja hyökkäävän
brittiläisen armeijan armoille.
Ei kukaan saanut syytä katua tätä luottamusta. Sir George Prevost oli
kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt loukkaamasta vaimoja, lapsia ja
kaikkea yksityistä omaisuutta. Eikä tapahtunutkaan, sen enempää kuin
edelliselläkään retkellä, minkäänlaista vahinkoa semmoisille, jotka
eivät kuuluneet taisteleviin, ja ainoat, jotka näkivät jonkun verran
vaivoja, olivat ne harvat, jotka olivat pahasti pelänneet ja paenneet
vuorille kallista henkeään pelastaakseen.
Sir George Prevost esikuntansa keralla, johon kuului kymmenen upseeria,
oli mennyt asumaan tuomari Hubbellin taloon. Rouva Hubbellin täytyi
valmistaa heille ruokaa, mutta muutoin he kohtelivat häntä täydellisellä
kunnioituksella, ja joka ilta he, kun eivät tienneet kauanko tulisivat
viipymään, jättivät pöydälle täyden maksun ruuastaan ja juomastaan.
Kolme päivää he odottivat, sitten oli kaikki valmiina matkan
jatkamiseen.
"Tällä viikolla Plattsburgiin, seuraavalla Albanyyn, hyvästi siis, hyvä
rouva", sanoivat he kohteliaasti. Ja sitten kääntyi iloinen ja uljas
upseeriryhmä ratsastamaan pois.
"Hyvästi, herrat, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, sillä minä tiedän
teidän pian palaavan takaisin niska kumarassa", vastasi puolestaan
rouva.
Sir George vastasi: "Jos tuon olisi sanonut mies, niin vaatisin hänet
vastaamaan sanoistaan. Mutta koska sanoja on kaunis nainen, joka on
ollut viehättävä emäntämme, niin lupaan, että jos ennustuksenne
toteutuu, niin jokainen upseeri heittäköön rahakukkaronsa ovenne eteen
ohi kulkiessaan."
Sitten he ratsastivat pois, mukanaan 13,000 miestä harjaantunutta väkeä,
eikä Albanyyn mennessä ollut vastassa muuta kuin 2,000 sotamiestä ja
sama verta nostoväkeä, sekä -- MacDonough järvellä.
Kymmenen kertaa Rolf seuraavan viikon kuluessa kulki edes takaisin
Plattsburgin pohjoispuolella olevan tien, ja joka kerta hän toi saman
uutisen: brittiläinen armeija yhä läheni.


LXXIX.
Mc Glassinin urhotyö.

Plattsburgissa vallitsi ihmeteltävä henki kaikessa, ja se tomumaja, joka
oli hengen varsinainen keskusta, oli se pitkä vakava nuori mies, joka
Burlingtonissa oli moittinut Hamptonin menettelyä: kapteeni, nykyisin
kenraali, Macomb. Ei mitään laiminlyöty, kaikkien mahdollisuuksien
varalta oli ryhdytty varokeinoihin; joka mies ken kynsille kykeni, oli
aseissa. Macomb itse oli väsymätön, aina valpas, ja hän näytti tuntevan
joukkonsa joka miehen. Ja joka mies luotti ehdottomasti johtajaansa.
Usein kuullaan sotamiesten yöllä pakenevan piiritetyistä linnoituksista,
mutta tämän johtajan innostava voima oli niin suuri, että miehiä
lakkaamatta valui linnueen sisäpuolelle. Vuorilta tuli harjaantumatonta
ja karkeata väkeä, mutta ne olivat järjestään karaistuja ja ampumaan
tarkkoja miehiä.
Kuvaava esimerkki oli se jäykkä vanha maamies, joka aamusella oli tullut
salolta, täyttääkseen paikkansa varustuksilla muitten mukana, ja jonka
kuultiin sanovan vapiseville säärilleen: "Vaviskaa, sen vietävät,
vaviskaa. Jos tietäisitte, minne teitä nyt vien, niin vapisisitte vielä
kymmenen kertaa pahemmin."
Hänen mielensä oli ruumista urheampi ja hänen mielensä vei voiton, --se
on oikeata urheutta.
Ei kukaan käsittänyt tätä paremmin kuin Macomb. Hän tiesi, etteivät nämä
miehet muuta tarvinneet kuin vähän harjaannusta, niin heistä tulisi
parhaita sotilaita maan päällä. Harjottaakseen heitä hän sekotti heidät
vanhan sotaväen joukkoon ja pani sitten toimeen vähäpätöisiä kahakoita,
yhtä kylmästi ja huolettomasti, kuin olisi hän suunnitellut jotain
iltamaohjelmaa.
Ensimäinen näistä kahakoista tapahtui Culverin mäen luona. Tien varteen
rakennettiin varustus, varustukselle tuotiin tykki, ja monta sataa
tarkk'ampujaa vietiin sinne hajajärjestykseen. Heille annettiin
semmoiset johtajat, jotka hyvin tiesivät, miten vihollista oli
häirittävä, mutta samalla varottava, ettei se päässyt vahinkoa tekemään.
Kuonab ja Rolf olivat niitten miesten joukossa, jotka olivat saaneet
varustuksen puolustamisen huolekseen. Kuonab oli karaistunut Vapaussodan
taisteluissa, mutta Rolf oli nyt ensi kertaa tulessa, ja hänet valtasi
sama tunne kuin useimmat muutkin, vihollisen lähestyessä uljaassa
rintamassa. Kun vihollinen oli ehtinyt kantomatkan päähän, niin
amerikkalainen johtaja komensi tulen. Pyssyt rätisten paukahtivat ja
viipymättä vihollinen vastasi tuleen. Luoteja tulla tuiski varustusta
vastaan tai lensi viheltäen sen yli. Rolfin lähin mies lyyhistyi
koristen kokoon: häneen oli luoti sattunut; eräs toinen kaatui kuolleena
selälleen. Jyske ja kuoleman kauhut olivat liian ankarat. Rolf oli ollut
kyllä hermostunut taistelun alkaessa. Nyt hän aivan herpaantui, melkein
tylsistyi, hänen kätensä ja polvensa vapisivat, hän oli miltei kauhun
lainaamana, eikä voinut olla lyyhistymättä kokoon, joka kerta kun luodit
kiljuivat _murhaa_ hänen päällään. Hän ampua mäikytti minkä joutui,
tähtäämättä, mutta silloin muuan vanha sotamies, huomatessaan hänen
kalpeat kasvonsa ja tutisevan muotonsa, laski kätensä hänen olkapäälleen
ja sanoi ystävällisesti: "Vakaasti, poikani, vakaasti; pääsi on
pyörällä; katsos näin." Ja hän tähtäsi tyynesti, sitten korjaili
pyssyään, laukaisematta, ja asetti sen suun alle pienen kalikan, jotta
se paremmin vakautui, ampuen sitten levollisesti kuin olisi hän ollut
maaliinammunta-harjotuksessa. "Odotappa nyt vähän aikaa. Katsoppas
Kuonabia tuossa. Näet hänen olleen ennenkin tässä leikissä. Hän osaa
joka laukauksella."
Rolf teki, niinkuin oli käsketty, ja muutaman minuutin kuluttua väri
palasi hänen kasvoihinsa, käsi vakautui, ja siitä pitäen hän unhotti
vaaran ja alkoi ajatella vain työtään.
Kun vihdoin huomattiin brittiläisten valmistautuvan hyökkäykseen, niin
amerikkalaiset hyvässä turvassa nopeaan peräytyivät Halseys Corneriin,
jossa oli toinen varustus ja uusi joukko vasta-alkajia tulikastettaan
odottamassa. Ja sama kohtaus silloin uudistui. Viholliselle ei tosin
voitu suurtakaan vahinkoa tehdä, mutta amerikkalaiset hyötyivät näistä
kahakoista suunnattomasti, sillä pari semmoista riitti vakaannuttamaan
tutisevat vapaaehtoiset pelottomiksi sotamiehiksi, luonnonlahjat heillä
olikin jo syntymästään. Siten heidän ruudinpelkonsa kaikkosi kauas.
Samana iltana brittiläiset anastivat sen osan kaupunkia, joka oli
Saranacin pohjoispuolella ja alkoivat umpimähkään pommittaa
vastakkaisella puolella olevia linnotuksia. Pommitus ei ollut kovin
vakavaa, sillä he luulivat voivansa vallata kaupungin millä hetkellä
tahansa, mutta kuitenkin he päättivät paremmaksi odottaa Downien
johtaman laivaston saapumista.
Taistelu kaupungin pohjois-osasta ei ollut ankara, se oli vain Macombin
ennakolta järjestämää harjotuskahakoimista. Mutta kun amerikkalaiset
peräytyivät Saranacin poikki, niin siltalankut revittiin pois, pitkin
etelärantaa rakennettiin varustuksia, joissa oli ampumareikiä, eikä
jätetty käyttämättä mitään keinoja, jotta paikkaa voitaisiin viimeiseen
saakka puolustaa.
Joka mies ken vaan kykeni pyssyä käsittelemään, asetettiin Plattsburgin
puolustuslinjoille. Viisisataa koulupoikaakin oli muodostanut oman
brigadin ja heidät oli asetettu semmoisille paikoille, missä heidän
oravan-ampumistaitonsa nyt saattoi hyödyttää isänmaata.
Brittiläiset olivat sillä välin rakentaneet varustuksen vastapäätä Fort
Brownia. Se saattoi tältä paikalta tehdä koko joukon vahinkoa ja
varsinkin häiritä amerikkalaisia suunnattomasti. Yhdeksäntenä päivänä se
oli melkein valmiina veriseen työhönsä ja kaikesta päättäen se saattoi
jo seuraavana aamuna alkaa. Mutta yöllä tapahtui odottamatonta; siitäkin
saattoi päättää kuinka kaukana pelko oli Plattsburgin kirjavasta
puolustusjoukosta. Muuan jäykkä Vermontin mies, kapteeni Mc Glassin, sai
Macombilta luvan tehdä kokeeksi hyökkäyksen, joka muistutti vanhain
spartalaisten urotöitä.
Hän pyysi viittäkymmentä vapaaehtoista lähtemään hänen kerallaan
uhkarohkealle retkelle. Tuhat ilmottautui paikalla. Sitten hän käski
kaikkia viittäkolmatta vuotta vanhempia ja kahdeksaatoista vuotta
nuorempia peräytymään. Luku siten väheni kolmeksisadaksi. Sitten
poistettiin kaikki naineet miehet ja puolet kolmestasadasta jäi
jäljelle. Sitten hän kehotti poistumaan kaikkia, jotka polttivat
tupakkaa -- hän oli viisas ja elämää kokenut mies, kuten näkyy, --ja
jäljelle jääneistä hän valitsi ne viisikymmentä tarvitsemaansa. Niiden
joukossa oli Rolf. Vasta sitten hän ilmaisi tuumansa. Se ei ollut
enempää eikä vähempää kuin hyökkäys vastarakennettua varustusta vastaan,
johon englantilaiset olivat asettaneet peljätyt tykit; kanuunat oli
naulattava umpeen. Viidenkymmenen miehen siis piti hyökätä leiriin,
jossa oli kolmetoistatuhatta miestä.
Jälleen hän sanoi: "Jokainen joka haluaa poistua, tehköön niin." Ei
ainoakaan mies liikahtanut.
Kahdellekymmenelle näistä, joiden tiettiin tottuneen työkaluja
käyttämään, annettiin vasara ja nauloja. Rolf oli yksi niistä, ja hän
oli kunniasta ylpeä.
Pimeänä myrsky-yönä he kulkivat Saranacin poikki. Kahteen joukkoon
jakautuneina he kahdelta puolelta kenenkään huomaamatta ryömivät
varustuksen päälle. Lähellä nukkui kolmesataa brittiläistä sotamiestä,
mutta ainoastaan vartiomiehet tähyilivät pimeään ja myrskyyn.
Kaikki oli valmiina, kun kajahti Mc Glassinin jyrisevä ääni: "Hyökätkää,
edestä ja takaa!" Kiljuen mäiskien, pitäen niin suurta melua kuin
suinkin taisivat, Amerikan pojat hyökkäsivät esiin. Brittiläiset
kokonaan hämmentyivät, vartiomiehet iskettiin maahan, ja loput, luullen
Macombin koko armeijan hyökänneen, peräytyivät hetkeksi. Kuului sitten
vasarain teräviä iskuja, klikk, klikk, klikk: kuhunkin vänkkireikään
hakattiin naula. Tykeistä ei sitten ollut enempää haittaa kuin
puupölkyistä. Nopeaan peräytyen, välttääkseen englantilaisten
hyökkäyksen, urheat jenkkipojat hyppäsivät alas varustukselta, jonka
olivat tehneet tehottomaksi, ja pääsivät omaan leiriinsä menettämättä
ainoatakaan joukostaan.


LXXX.
Verinen Saranac.

Sir George Prevost ei ollut aikonut vallottaa Plattsburgia ennenkuin
Plattsburgin laivasto olisi anastettu. Mutta Mc Glassinin urhotyön
moralinen vaikutus oli niin suuri, että se oli paikalla tyhjäksi
tehtävä. Hän päättikin vallottaa kaupungin väkirynnäköllä ja arveli sitä
kolmen tunnin asiaksi.
Hän asetti yhden rykmentin kutakin brigadia kohti, yhden kutakin
kaupungin lähellä olevaa kaalaamoa kohti, yhden kulkemaan joen poikki
Pikes Cantonmentin läheisyydestä, ja lähetti vielä yhden joen poikki
kahtakymmentä mailia ylempää, jossa sen tuli ahdistaa amerikkalaisen
sotavoiman jäännöksiä niiden paetessa Plattsburgista.
Plattsburg heräsi sinä aamuna uudistettuun pommitukseen. Ankara ammunta
tuotti surman muutamalle miehelle, muutamia seiniä ja savupiippuja
sortui, mutta varustukset eivät kärsineet suuriakaan vaurioita.
Oli hämmästys kaikille, että puolustajat niin nopeaan tottuivat tuleen.
Yksin koulupojatkin sisarineen kulkivat tyveninä kouluun, huolimatta
tykinkuulista ja pyssynluodeista, joita ilmassa vinkui, sattuen seiniin
ja akkunoihin ja joskus, vaikka harvoin, kaataen jonkun pyssymiehenkin,
joka oli liian varomattomasti noussut valleille ja varustuksille
kävelemään.
Brittiläisessä leirissä valmistettiin suurta yritystä -- rykmentit
marssivat heille määrätyille paikoille -- pyssynluoteja ja tykinluoteja
tuiski kuin rakeita myrskyssä. Kello kymmenen aikaan taistelu hetkeksi
hiljeni. Amerikkalaiset asettuivat kukin paikoilleen, isoisät samoin
kuin nuoret koulupojatkin, kullakin pyssy kädessään ja kukkaro täynnä
luoteja. Kalpeita kasvoja ja hermostuneita sormia saattoi huomata
nuorukaisparvessa, mutta paikaltaan ei väistynyt ainoakaan. Monikin
mies, joka isänmaallisen innostuksen valtaamana oli pyssyineen rientänyt
riveihin, toivoi tosin sydämessään takaisin kotiin, kun hän oli hetken
ollut verisessä rintamassa. Mutta ei kukaan lähtenyt. Jokin voima, mikä
lienee ollutkin, piti heitä vakaina paikoillaan.
Vaikka rivit olivat täydet pitkin varustuksia, niin oli kuitenkin neljä
paikkaa, joissa miehiä oli koolla enemmänkin. Nämä paikat olivat virran
rannat siltain ja kaalaamoitten vastapäätä. Sinne asetettiin parhaat
tarkk'ampujat, niiden joukossa Rolf ja ne muut, jotka olivat olleet
mukana Mc Glassinin retkellä.
Siltalankut oli revitty pois ja ne oli käytetty varustuksien
rakentamiseen, mullan pidättämiseen vallitusten reunoilla. Mutta siltain
niskapuut olivat paikoillaan, ja kun punatakit lähestyivät, niin kävi
piankin selville, mikä tarkotus niillä oli.
Pisin tehokas pyssyn kantomatka arvosteltiin niihin aikoihin sadaksi
jardiksi (91 metriksi). Amerikkalaisia käskettiin olemaan ampumatta,
kunnes viholliset olivat saapuneet tammilehtoon, joka oli pääsillasta
sadan askeleen päässä joen toisella rannalla.
Brittiläiset lähestyivät upeassa järjestyksessä, kuin paratiin menossa.
Hiljaisuus valtasi rivit joen kummallakin puolen. Komentavan
brittiläisen upseerin kuultiin selvään antavan käskyjä. Kummalta mahtoi
tuntua Espanjassa, Ranskassa ja Rheinin rannoilla taistelleista
veteraneista, kun heidän nyt täytyi marssia vihollista vastaan, joka
puhui heidän omaa kieltään.
Mc Glassinin matala ääni kajahti nyt kautta puolustuslinjain: "Älkää
ampuko, ennenkun käsken."
Punatakit lähestyivät juosten ja saapuivat pian sadanviidenkymmenen
askeleen linjalle.
"Nyt, tähdätkää alahaksi ja ampukaa!" huusi Mc Glassin. Jenkkien pyssyt
räiskähtivät ja punatakkien rivit horjuivat tammien sekaan.
"Hyökkäys!" karjasi brittiläinen upseeri, ja punatakit hyökkäsivät
siltaa vastaan. Mutta amerikkalaisten varustuksista tuiski taukoomaton
tuli, ja hyökkäävän osaston tie jäi täyteen kaatuneita.
"Eteenpäin!" ja urhea brittiläinen kapteeni juoksi sillan keskimäiselle
niskapuulle, miekkaansa heiluttaen johtaen joukkoaan. Paikalla muodostui
kolme miesjonoa, yksi kullekin niskapuulle.
He olivat ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä varustuksesta, josta
viisisataa pyssyä tähtäsi samoja niskapuita. Ensimäiseksi kaatui
kapteeni, luoti oli lävistänyt hänen rintansa, ja virran vesi vei hänet
mukanaan. Mutta yhä eteenpäin kulkivat nuo kolme jonoa, päin viheltävää,
tuhoisaa lyijytuiskua. Se oli kuin lammasten teurastusta. Mutta puolen
tuntia he marssivat ja marssivat vakaasti eteenpäin. Ei ainoakaan mies
seisahtunut eikä kääntynyt takaisin, vaikka kaikki tiesivät, että he
kulkivat varmaan kuolemaan. Ei ainoakaan päässyt edes sillan keskelle,
ja ne, jotka jokeen haavotettuina putosivat, nieli paisunut virta.
Kuinka monta urhoollista miestä sinä päivänä uhrattiin, sitä ei kukaan
tullut koskaan tietämään. Se, joka antoi hyökkäyskäskyn, oli kaatunut ja
samoin ne, jotka toiseksi ja kolmanneksi hänen jälkeensä ottivat johdon,
ja ennenkun sen jälkeen saapui uutta johtajaa käskyä muuttamaan, oli
joki verestä punaisena, ja sitä sanottiin siitä pitäen "veriseksi
Saranaciksi". Rykmentti tuhottiin, ja hyökkäys keskeytyi siksi kerraksi.
Rolf oli tähdännyt ja ampunut muitten mukana, mutta häneen koski kovin
kipeään, kun näki niin paljon urheutta hukkaan tuhlattavan. Se oli niin
kamalaa työtä, että hän oli erinomaisen iloissaan saadessaan sanan, että
häntä tarvittiin pääkortteerissa. Tunnin kuluttua hän oli järvellä,
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 22