Rahan orja - 1

Süzlärneñ gomumi sanı 3417
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1722
23.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
32.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
36.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place

RAHAN ORJA
Kirj.
Eino Leino

1912.

[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]


1.

Toukokuu oli kylmä ja sateinen. Ajurinhevoset olivat liukkailla
puukaduilla kompastelleet, matkailijat värisseet autioissa ja
vetoisissa hotellihuoneissaan.
Mutta nyt oli kesäkuu koittanut ja lämmin, aurinkoinen laine yli
maailmankaupungin kattojen laikahtanut.
Siksi olikin koko Parisi liikkeellä.
Kihisivät kansaa suuret bulevardit, vieri ajopelien lakkaamaton jono
leveällä valtatiellä kohti Boulognen metsää.
Oli ylhäisen maailman määrätunti. Koko kansainvälinen kapitalismi
edusti itseään. Automobilin nurkkaan nojautuen istui tuossa
ranskalainen rahamies, jonka sanoja kautta Europan pankkimaailman
kuunneltiin kunnioituksella. Mutta muhkealla kaksivaljakolla hänen
takanaan ajoi amerikalainen miljardöri, joka hänkin oli hetkeksi
trustihuolistaan vapautunut ja tehnyt tuon välttämättömän virkistys- ja
sivistysmatkan Seinen kimmeltävään tulikaupunkiin.
Useimmilla heistä oli nainen rinnallaan. Kenellä oma, kenellä ostettu,
kenellä elämän ystävä, kenellä tuokion säkenöiväksi huviksi jalokivillä
koristettu.
Paljon oli Johannes Tamminen nähnyt maailmaa. Mutta Parisi, mutta
vanhan maailman suuri sulatusuuni, häneltä oli vielä jäänyt näkemättä.
Nyt hän oli ollut viisi vuotta naimisissa. Viisi pitkää vuotta hän oli
tehnyt työtä ja ahertanut, ei työtä työn vuoksi enää, vaan työtä rahan
ja keltaisen kullan vuoksi kuuluakseen kerran elämässään näihin
muutamiin tuhansiin etuoikeutettuihin, jotka maanpiiriä hallitsevat ja
joiden tahdosta joka hetki nousi ja kaatui myrjadien elämän-onni.
Ei hän ollut päämääräänsä päässyt vielä. Mutta hän oli jo pitkällä ja
toivoi jumalan ja vuorineuvos Rabbingin avulla aina pitemmälle
pääsevänsä.
Hän oli Rabbingin miljonaliikkeen osastopäällikkö Helsingistä.
Rabbing oli aikonut käyttää häntä hyväkseen, ja käyttänytkin. Mutta
myöskin Johannes Tamminen oli osannut olla varoillaan. Hän oli tehnyt
myöskin ominpäin eräitä onnistuneita osakekauppoja ja ansainnut niillä
sievän omaisuuden.
Nyt hän oli omaksi ja ehkä vielä enemmän vaimonsa virkistykseksi
lähtenyt lyhyelle huvimatkalle Parisiin. Ja nyt hän vieri tuossa
samassa ajopelien pyörryttävässä paljoudessa kohti Boulognen metsää,
vaimo vierellään, lapsi ja tämän hoitajatar vastapäätään.
Toisella istuimella heitä vastapäätä istui Signe, hänen vaimonsa serkku
ja Johanneksen ensimmäisen, pettyneen lemmen esine, jonka isän,
vapaaherra Carpin, samoin kuin Rabbinginkin, he tiesivät tuolla
puistoravintolassa tapaavansa.
Johanneksen katse viipyi tällä hetkellä hänen lapsessaan. Herttainen,
suurisilmäinen tyttö se oli, Seidi nimeltään. Äidin piirteet, isän
päänmuoto. Ja kun hän nauroi, oli kuin olisi itse aurinko nauranut
vastaan hänelle ja vanhat puurivit tien kahdenpuolen vertyneet toisen
verran vihreämmiksi.
Seidi oli heidän ainoa lapsensa. Irene ei ollut suostunut useampia
synnyttämään.
Sekin oli ollut joskus riidan-aihe heidän välillään, sitten
Johannekselle pitkän, kalvavan kaunan syy.
Nyt he eivät riidelleet enää. Nyt ei Johannekselle olisi enää
pälähtänyt päähänkään tuntea kaunaa tuota vierasta naista kohtaan, joka
istui hänen vierellään, jonka kosketuksen hän tunsi, mutta joka oli
hänestä sielullisesti niin kaukana kuin on taivas maasta erotettu.
Oli Johannes ollut yksinäinen ennenkin. Mutta yksinäisemmäksi hän oli
tuntenut itsensä vasta avioliitossaan.
Kuitenkin hän oli jatkanut ja jatkoi edelleen aviollista yhdys-elämää
vaimonsa kanssa.
Se juuri muodosti hänen sisällisen häpeänsä. Sillä Johannes häpesi,
häpesi niinkuin voi ihminen hävetä, joka tuntee hetki hetkeltä
syvemmälle lokaviemäriin syöksyvänsä, joka huomaa kurjuutensa, näkee
perikatonsa, mutta jolla ei kuitenkaan ole voimaa eikä tahtoa kylläksi
temmatakseen irti itseään ja suurimmankin sielullisen tuskan uhalla
itseään korkeammalle elämänportaalle kohottaakseen.
Eikä hän hävennyt itseään ainoastaan nyt, vaan aina. Eikä ainoastaan
yöllä, vaan myöskin päivällä, ei vain vaimonsa seurassa, vaan
kaikkialla, missä hän liikkui, kotona ja kaduilla, kahviloissa ja
liikekonttoreissa.
Toiset ihmiset kulkevat tuska, toiset elämäntoivo tai riemu
kantapäillään. Johannes oli saanut ainaiseksi saattajakseen häpeän ja
jäytävän itse-inhon, jonka keralla hän nukkui ja joka jälleen aamulla
avosylin kohtasi häntä.
Eikä hän kuitenkaan voinut pitää itseään ulkokohtaisesti suurempana
syyllisenä kuin muutkaan ihmiset. Niin pian kuin hän rupesi omia
tekojaan ja sielunliikkeitään niihin vertaamaan, joita hän alituisesti
näki ja kuuli ympärillään, täytyi hänen tunnustaa, että hänellä
sittenkin mahtoi olla vielä yhtä ja toista kadotettavaa omasta
sisäisestä jumalankuvastaan.
Myöskin muut olivat luonnon syntiinlangenneita lapsiparkoja, mutta he
eivät siitä välittäneet. Myöskin muut olivat alastomat, mutta eivät
hävenneet.
Miksi siis hänen, Johanneksen, täytyi alituisesti kantaa tätä
häpeänkuormaa, jonka hän ei nähnyt ketään ympäristössään raskauttavan?
Miksi siis hän yksin kärsi asemasta ja asioista, jotka useimpien muiden
mielestä olivat aivan luonnollisia, vieläpä olisivat jollekulle
toiselle voineet olla ylimpänä autuutena?
Se mahtoi johtua hänen liian lähellä piilevästä talonpoikaisesta
sukuperästään.
Johannes oli usein epäillyt tuota. Mutta silloin hän oli aina suuttunut
itselleen ja päättänyt olla asiaa enempää ajattelematta.
Sillä täytyihän ihmisen voida sen verran omasta alkuperästään
vierautua. Täytyihän voida kasvaa, kehittyä ja muuksi muodostua. Olihan
koko maailmankehitys tuota tietä käynyt. Eihän voitu palata takaisin
enää alku-ihmisiin.
Oltiinhan nyt yhteiskunta-eläimiä. Ja olihan avioliitto
yhteiskunnallinen laitos, jolla sellaisenaan oli vain vähän tai ei
mitään rakkauden kanssa tekemistä.
Ja raha oli yhteiskunnan perustus. Se hallitsi, jolla sitä oli. Ja
jolla sitä ei ollut, tuli hallituksi. Näin oli raha myöskin kaiken
onnellisen avio-elämän perustus. Sillä eihän voinut elättää vaimoaan ja
lapsiaan omaamatta edes jonkinlaista yhteiskunnallista valta-asemaa.
Sivistynyttä vaimoaan, sivistyneitä lapsiaan nimittäin. Työväestölle,
köyhälistölle se kyllä kävi päinsä, ja sai käydä päinsä! Mutta hehän
olivatkin orjia, työn orjia, ja orjia tulisivat myös heidän lapsensa
olemaan.
Ja mikä hän itse oli? Rahan, kiiltävän kullan orja siis.
Tuosta syvästä lähdesuonesta kumpusi toinen hänen sisäisen häpeänsä
syy.
Se oli hänen entisen sosialistisen olentonsa aiheuttama.
Johannes voi kyllä huumata itseään, mutta ei unohtaa. Olla
ajattelematta kyllä, mutta ei aistimatta ja havaitsematta. Jokaiset
työmieskasvot kadulla syyttivät häntä. Jokainen yläluokan huulilta
valahtanut, alaluokkaa halventava lause sai hänen sydämensä
kummallisesti sävähtämään.
Siellä olisi hänen paikkansa ollut eikä täällä. Siellä jossakin,
alhaalla, pimennossa, hän olisi kenties vielä kerran voinut sisäisen
rauhansa ja sopusointunsa saavuttaa.
Mutta se oli liian myöhäistä jo. Hänen elämänvirtansa oli kerran luotu
vierimään, hänen kohtalonpyöränsä pyörimään. Täytyi mennä, minne se
vei, tuskaan tai riemuun, kurjuuden kuiluun tai aineellisen
hyvinvoinnin kukkuloille.
Mutta miksi hän häpesi aineellista hyvinvointiaan? Siksikö, että hän
ehkä paremmin kuin monet muut tiesi, mitä sen alla oli, ja kuuli sen
maanalaisen kuminan, joka juuri tämän kaupungin kaduille oli niin monet
barrikadit pystyttänyt?
Eikö se siis ehkä ollutkaan vain pelkkää häpeää?
Sekautuiko siihen pelkoakin? Pelkoa tulevasta tuomiosta ja
maailmanlopusta.
Kyllä, tunnusti Johannes itselleen. Sillä olihan hän jo niin kauan
elänyt tuossa pelottavassa maailmanlopun tunnelmassa.
Mikä oli loppuva? Rahan yhteiskunta. Mikä oli tuleva? Työn ja onnen ja
terveyden yhteiskunta.
Sillä olihan tämä yhteiskunta mätä, sydänjuuriin saakka myrkytetty.
Täytyihän tulla tervettä voimaa, punaisia verisoluja siihen, eikä niitä
voinut tulla muualta kuin tuolta alhaalta. Mutta sitä varten täytyi
ensin virrata paljon pahaa, pilaantunutta, sinistä laskimoverta, että
elämänruusut jälleen puhkeisivat ihmiskunnan poskipäillä kukkimaan.
Tässä kaupungissa se oli jo monta kertaa tapahtunut. Tapahtunut
hirvittävällä voimalla, koko maailman myötä myrskytessä.
Ja aina oli elämä nuorentunut. Ja jälleen oli maailmankehitys astunut
askeleen eteenpäin.
Vallankumouksen pyhä kaupunki oli Parisi hänelle.
Ja nyt hän oli itse rahan orjana astunut sisälle pyhään kaupunkiinsa!
Eikö hänellä ollut syytä hävetä? Eikö hänellä ollut syytä tuntea
kaksinkerroin onnettomaksi itseään?
Jospa hän olisi tullut tänne koulupoikana, jospa nuorena ylioppilaana!
Jospa edes silloin, kun hän oli sosialistisesta puolueesta eronnut ja
lähtenyt ulkomaille levossa ja hiljaisuudessa kirjallista työtään
tekemään!
Kuinka hän silloin olisi täällä kulkenut ja haltioitunut! Kuinka hän
olisi tyrannien haudoilla seisonut ja ollut valmis jokaista heidän
verensä kostuttamaa katukiveä suutelemaan!
Myöskin kansanvapauden haudoilla hän olisi seisonut. Ja silloin
olisivat hänen silmänsä vettyneet ja hänkin tuntenut sydämensä
laajentuvan koko maailmaa ja koko suurta, kärsivää, aina voitettua,
aina voittavaa ihmiskuntaa käsittäväksi.
Hautojen kaupunki oli Parisi hänelle.
Kuinka eivät ihmiset nähneet sitä? Kuinka he uskalsivat asua tässä ja
sen kaduille jälleen Baalin, Mammonan ja Belialin alttareita pystyttää?
Ja varsinkin, kuinka uskalsivat ne tulla tänne, nuo rahan orjat
kaikesta maailmasta, elämän-onnea ostamaan, elämän-murhetta hetkisen
haihduttamaan, niinkuin täällä olisi maailman turvallisin paikka ollut
ja niinkuin juuri tämä tanner olisi ollut soveliain sille, joka tahtoi
nauttia toisten työn hedelmistä?
Olihan tulivuori tämän kaupungin alla. Saattoihan se milloin hyvänsä
jälleen purkautua ja haudata ammottavaan kitaansa nuo kultaisen vasikan
palvelijat.
_Fluctuat, nec mergitur_, seisoi tämän kaupungin vaakunassa. Siihenkö
ne luottivat sitten? Vai siihenkö Baabelin porton hulmuavaan
tulikuvaan, jonka sanottiin joka yö lohikäärmeensä selässä tämän
kaupungin tornien yli tähtitaivaalla ratsastavan?
Eihän maailma voinut enää kauan seisoa näin.
Täytyihän tulla, täytyihän tapahtua jotakin. Ja täytyihän sen tulla
juuri täältä, jossa maailman kraateri oli, jossa yhteiskunnallinen
vääryys oli pisimmälle kehittynyt, samalla kuin yhteiskunnallinen
oikeus ja avartunut ihmisyystunne kovimmin kolkuttivat jaloja, hehkuvia
ja itse-uhrautuvia sydämiä.
Hän itse? Kuinka hän oli uskaltanut tulla tänne?----
Ajopelien vieriessä, tomun pöllytessä ja voimavaunujen sinistä
benzinisavua puksuttaessa olivat Johanneksen ajatukset äkkiä
siirtyneet, keskeltä rahan orjien ja orjattarien valtaväylää,
vallankumouksen veriseen, pelottavaan, rankaisevaan kaupunkiin.


2.

--Armaani, sinä olet niin vähäpuheinen? kuuli Johannes samalla tutun,
hiukan loukkautuneen nais-äänen vierellään virkahtavan.
Hän käännähti vaistomaisesti ja katsoi sinnepäin. Näki Irenen kauniin,
tummatukkaisen, uudenuutukaisen kesähatun verhoaman pään, kasvoilla
jonkun verran kalseahkon, hemmotellun itsetyytyväisyyden ilmeen. Mutta
ehti myös näkemään erään toisen ilmeen, jolla tämä samalla rakensi
keskinäisen ymmärryksen sillan Signen kanssa.
Se oli omituinen, nautiskeleva, salaperäinen. Se kiertyi marjana
puoliavointen huulten väliin, se hyväili säteenä pitkien, pehmeiden
ripsien alta.
Johannes oli usein tuota ilmettä kummeksinut. Eikä vain kummeksinut,
mutta myös kadehtinut. Sellaisia hymyjä ei Johanneksen enää pitkiin
aikoihin ollut onnistunut Irenen huulille herättää. Eikä Irene tuolla
tuttavallisella katseella enää milloinkaan tullut häntä vastaan
rakkauden hurmaavaan puolitiehen.
Heidän rakkautensa oli harmaata, hiukan haukottelevaa ja tavanmukaista.
Mistä sitten silloin tällöin tuo autereinen aamunkajastus?
Eikä Johannes ollut huomannut Irenen siten katsovan eikä hymyilevän
kenenkään muiden kuin Signen seurassa. Heidän kahden välinsä mahtoi
olla siis tavallista läheisempi ja herttaisempi.
Eipä kummakaan, ajatteli hän. Ovathan he serkkuja ja kasvinkumppaneita.
Hän sanoi jotakin, jotakin aivan tavallista ja turhanpäiväistä. Ja
olisi jälleen vaipunut ajatuksiinsa, ellei hän samalla olisi huomannut
edessään aivan toista, mutta samantapaista ilmettä, tällä kertaa
lapsensa pään yli, tämän hoitajattaren kasvoilta, joka oli hänen oma
kasvinsisarensa Liisa.
Langennut, armas tyttölapsi, jonka Johannes heti kodin saatuaan oli
kurjuudesta pelastanut.
Liisa katsoi häntä silmiin ja hymyili hänelle. Ei, Johannes ei voinut
erehtyä. Sama hymy, sama katse se oli, jonka hän äsken syrjäkarein oli
nähnyt vaimonsa piirteistä kohti Signeä vilahtavan.
Eikö se siis ollutkaan mitään yksilöllistä, vaan tyypillistä? Ja mikä
sielunliike mahtoi sen alla piillä?
Mutta Johannes ei ehtinyt enää siihen kysymykseen perinpohjaisemmin
syventymään. Sillä Seidi tahtoi välttämättä nähdä myös jotakin
eteensäpäin ja Johanneksen oli otettava hänet polvilleen.
Ajeleminen oli Seidin mielestä hauskinta huvia täällä Parisissa.
Jos asia olisi riippunut vain hänestä, hän ei olisi muuta tehnytkään.
Oli hän kuinka huonolla tuulella tahansa, hän ilahtui heti ikihyväksi,
kun hän sai tuon taikaluvan päästä ajelemaan. Eikä hän koskaan ollut
sen parempi, sen suloisempi eikä tehnyt sen älykkäämpiä kysymyksiä kuin
näin vaunujen ikkunasta ohivierivää maailmaa katsoessaan.
Oli kuin hän olisi ollut tyypillinen yläluokan lapsi. Johannes epäili,
että hän vielä voisi kehittyä hyvinkin käskeväksi, jopa julmaksi ja
itsekkääksi luonteeltaan. Ainakaan hänellä ei näyttänyt olevan
vähintäkään yhteiskunnallisen oikeuden tuntoa. Eikä Johannes kuitenkaan
voinut olla häntä kaikesta sydämestään ja sielustaan rakastamatta eikä
toivomatta hänelle vastaisuudessa parhaita mahdollisia elinehtoja.
Hiukan parempia kuin useimmille muille. Paljon parempia kuin missä hän
itse oli kasvanut, vaikka nekin jo olivat olleet suorastaan loistavat
jälleen hänen isänsä ja äitinsä lapsuuden elin-ehtoihin verrattuina.
Oma lapsi merkitsi siis kuitenkin enemmän kuin vieraan lapsi.
Niin luonnollinen kuin tuo tunne itsessään olikin, oli sekin aikoinaan
ollut omituisen sisäisen häpeän lähde Johannekselle.
Hän oli joskus ollut taipuvainen tuonkin kieltämään. Hän oli aikoinaan
mennyt niin pitkälle aatteellisessa innostuksessaan ja tulevaisuuteen
tähtäävässä ihmisyys-uskossaan, ettei hän ollut tahtonut myöntää enää
juuri mitään sijaa ensimmäisille, alkuperäisille elämänvoimille.
Täytyihän ihmisen, oikean, ylevän, suuren ihmisen, voida rakastaa
_koko_ elämää ja _koko_ ihmiskuntaa, kaikista sen pienistä,
tilapäisistä yksityiskohdista ja värivivahduksista välittämättä.
Ja ellei sitä ehkä voisikaan, niin oliko pakko ensinkään ihmisiä
rakastaa? Sillä olivathan ne yleensä enemmän tai vähemmän vihattavia,
milloin ne eivät olleet tuhmia, halveksittavia tai naurettavia.
Heikkoutta ne olivat kaikki nuo, joita ihmiset niin inhoittavasti
hellimmiksi tunteiksi sanoivat. Oikeastaan olisi ollut paras, jos olisi
voinut olla sekä vihaamatta että rakastamatta ihmisiä. Ainoastaan
oikeutta heille piti tehdä, puhdasta, välkkyvää, armotonta
vanhurskautta, ja sitä, joka ei kestänyt, ei ollut säälittävä, vaan
lyötävä ja katkaistava.
Tuohon tapaan hän joskus oli nuoruudessaan ajatellut.
Vuodet olivat paljon tinkineet hänen elämänkatsomuksestaan tässä
suhteessa. Mutta lopullinen suuri muutos oli hänessä tapahtunut vasta
sitten kuin Seidi pienenä, hentona käärynä oli erään kauniin aamun
koittaessa hänen ja Irenen yhteiseen kotiin ilman omaa syytään tai
ansiotaan ilmestynyt.
Johannes oli heti tuntenut jollakin mystillisellä tavalla muuttuvansa.
Oli kuin olisi katkeillut eräitä säikeitä entisyyteen ja samalla toisia
aivan arvaamattomia tulevaisuuteen solmiutunut.
Seidi oli herättänyt eloon kaikki suojelevat vaistot hänessä. Kukaan ei
ollut ennen tarvinnut niitä.
Ei hänen isänsä, sillä hänhän oli päinvastoin ollut Johanneksen
suojelija ja kuollut jo paljon ennen kuin tämä olisi voinutkaan siinä
suhteessa tehdä mitään. Ei hänen äitinsä, sillä tämä oli tullut
mielipuoleksi vielä ennemmin eikä ollut koskaan merkinnyt mitään
Johannekselle. Ei hänen vaimonsa, sillä olihan tämä tullut kuin
ylhäältä päin Johanneksen elämään, sukujen, perheiden ja kaikkien
yhteiskunnallisten siteittensä turvaamana. Eikä kukaan muukaan elävä
olento maailmassa, paitsi ehkä hänen kasvinsisarensa Liisa, joka sen
kautta olikin siirtynyt aivan erikoisella tavalla Johannekselle
läheisemmäksi ilmiöksi.
Mutta ennen Seidiä oli Johannes ollut olemassa vain itseään varten. Nyt
hänellä oli kuitenkin joku, jota varten elää, jonka ilot ja itkut eivät
olleet hänelle samantekeviä.
Seidin kautta hän oli oppinut pitämään jonkun verran muistakin
saman-ikäisistä lapsista, sitten lapsista yleensä, jotka hänelle tähän
saakka olivat olleet yksinomaan vastenmielisiä. Mutta ei tietysti
samassa määrässä kuin Seidistä, yhtä vähän kuin sama aurinko voi
säteillä yhtä kauas, kaikkiin avaruuden aina laajeneviin ympyröihin.
Seidin avulla hän oli yrittänyt myös vaimoaan lähestyä. Mutta joko ei
Irene ollut ymmärtänyt hänen lähestymistään tai ei Johannes ollut häntä
oikein ymmärtänyt. Kaikissa tapauksissa oli vaimo jäänyt vieraaksi
hänelle.
Seidiin hän sensijaan oli tuntenut päivä päivältä lähemmin liittyvänsä.
Irene oli ehtinyt jo monta kertaa valittaa, että he ollenkaan
olivat ottaneet mukaansa tytön. Sillä tietysti oli niin pienestä
Europan-matkailijasta ollut paljon haittaa kaikissa noissa vieraissa
hotelleissa ja kaupungeissa. Mutta se oli tapahtunut Johanneksen tahdon
mukaan. Eihän lasta voinut jättää yksin, kun Irene itse kerran
palavasti pyysi tätä matkaa.
Ja niin he olivat kumpikin saaneet mielitekonsa toteutetuksi. Irene oli
päässyt Parisiin ja Johannes saanut mukaan Seidin. Tämän hoitajattarena
taas oli Liisa ollut itse-oikeutettu.
--Isä, sanoi Seidi äkkiä. Tuo setä tervehti meitä.
--Mikä setä? kysyi Johannes.
--Tuo, joka juuri ajoi ohitse meistä. Ja täti, joka istui hänen
vierellään, viittaa vieläkin kädellään.
--Sepä omituista. Vastaa siis hänelle!
Johannes koetti kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei voinut mitään
nähdä enää. Sen sijaan virkahti Liisa:
--He puhuivat suomea.
--Suomea? Keitä he voivat olla? Näitkö sinä heitä, Irene?
Irene nyrpisti tylysti nenäänsä.
--Kyllä, vastasi hän. Ainakaan he eivät näyttäneet kuuluvan tähän
seurakuntaan.
Ja lisäsi hetken perästä ylenkatseellisesti:
--Saattoivat olla ehkä Liisan tuttavia.
Johannes tunsi sydämensä sävähtävän.
Tuo ääni, tuo äänenpaino se oli, joka vaikutti kuin myrkky häneen.
Sillä äänellä hän ei sallinut kansalaisiaan, ei varsinkaan sen
alaluokkaa kohdeltavan.
Tällä kertaa oli loukkaus sitäpaitsi kohdistunut Liisaan, hänen
kasvinsisareensa, joka ei ollut omasta tahdostaan tullut hänen taloonsa
ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut sitä enemmän suojata
kaikilta halventavilta sanaheitoilta.
Mutta eihän se tapahtunut ensi kertaa. Liisa oli tottunut niihin eikä
näyttänyt tästäkään sen enempää välittävän. Eikä Johanneksellakaan
ollut tarpeellista hermovoimaa alottaakseen jälleen turhaa ja
tuskallista taistelua vaimonsa piintyneitä yhteiskunnallisia
mielipiteitä vastaan.
Taistelua, josta ei olisi kuitenkaan seurannut mitään! Taistelua, jolla
hän vain olisi pilannut itseltään ja muilta aurinkoisen ajeluretken.
Hänen mielenliikutuksensa meni menojaan samassa tuokiossa kuin se oli
tullutkin.
Hän vaipui takaisin alkuperäiseen tylsyyteensä. Mutta jälleen tunsi hän
tuon jäytävän häpeäntunteen kaksinkertaisella voimalla sisuksiaan
kouristavan.
Kuinka kauan oli kestävä tätä? Ja kuinka kauan hän oli itse kestävä?
Milloin oli tuleva loppu tästä? Milloin oli hänen pidätetty
kärsimyksensä väkivaltaisena ilmi purkautuva?
Myöskin hänen allaan asui tulivuori. Myöskin hän oli vallankumouksen
kaupunki, jossa piili turmiota-tuottavia voimia.
Turmiota-tuottavia noille ylhäisille!
Johanneksen entinen sosialistinen minuus tunsi tällä hetkellä yhtä
sorretun, pimeyteen painetun, kahleitaan kalistavan ihmisyyden kanssa.
Signe sanoi:
--Minä tunsin heidät. He olivat Helsingistä, kansan eduskunnan jäseniä.
--Todella? kysyi Johannes koneellisesti.
--En erehdy. Minä olen nähnyt heidät lehteriltä, kun olen joskus ollut
isää kuulemassa.
Signe selitti olevansa aivan varma asiastaan.
He olivat sosialisteja. Toisen nimi heistä oli Jaakko Jyrkkä. Toisen
Aura ... Aura...?
--Minä tiedän, katkaisi Johannes lyhyesti. He ovat naimisissa.
--Eivät, hymyili Signe.
--No niin, sivili-avioliitossa siis, jatkoi Johannes hermostuneesti.
--Miksi sitä kukin tahtoo nimittää, naljaili Signe edelleen. He elävät
noin vaan muuten keskenään.
--Sosialistien tapaan, virkahti Irene väliin pisteliäästi.
--Parisilaisten tapaan, vastasi Johannes. Sinähän juuri niin ihailet
heitä.
Nyt oli sanasota valmis.
Irene huomautti, että se oli aivan eri asia. Parisilaisilla voi olla
heikkoutensa, mutta he olivat kuitenkin sivistyneitä ihmisiä.
Suomalaiset sosialistit sitävastoin...
--ovat raakalaisia, iski Johannes. Juuri siksi voi heitä vielä vähemmän
kuin n.s. sivistyneitä vaatia yhteiskunnallisia muotoja noudattamaan.
--Niitä on jokaisen noudatettava, väitti Irene varmasti.
--Kuinka monen luulet niitä täällä noudattavan? Ja kuinka monella
luulet näistä, jotka meidän rinnallamme ja meitä vastaan ajavat, olevan
yhteiskunnallisesti nuhteettoman avio-elämän?
--Täällä se on aivan toista. Täällä eletään yhteiskunnan huipuilla...
--Siellä pimennossa.
--Yhteiskunnan huipuilla tapahtuu paljon...
--jotako ei sovi laaksossa tapahtua?
--Juuri niin. Eivätkä raakalaiset tule sillä sivistyneiksi, että he
rupeavat sivistyneiden heikkouksia matkimaan.
Se oli totuus, joka Johanneksenkin täytyi tunnustaa.
Mutta hän oli jo liian ärtynyt voidakseen tähän lopettaa. Sitäpaitsi
hän tunsi syvemmän oikeuden poveaan paisuttavan.
--Rakkaus ei missään muodossa, sanoi hän jyrkästi, kuulu inhimillisiin
heikkouksiin. Se on aina luvallinen.
--Ainako? kysyi Irene pilkallisella äänenpainolla.
--Kyllä, vahvisti Johannes. Sillä se ei kysy lupaa. Se on luonnonvoima,
jolla on oikeutus omassa itsessään.
--Oikeutus, vaikka olisikin muita siteitä?
--Se katkoo siteet!
--Sinulla on kauniit käsitystavat rakkaudesta, päätti Irene.
Johannes huomasi menneensä liian pitkälle. Hän vaikeni äkisti, ojensi
lapsen Liisalle ja sytytti sikarin. Sitten hän asettui selkäkenoon
polttelemaan.
Eikä hän kuitenkaan voinut myöntää vaimonsa olevan oikeassa. Hän ei
vain osannut keksiä oikeita sanoja kantaansa puolustaakseen.
Hänen vaimonsa ivallinen sävy saattoi hänet aina kiihdyksiin. Ja
kiihdyksissä hän joutui linkoamaan väitteitä, joita hän ei ollut vielä
aivoissaan tarpeeksi ajatellut, vaan jotka tuntuivat kumpuavan kuin
suoraan hänen itsetiedottoman olentonsa syvyydestä.
Kaikki vaikenivat.
Oltiin jo puistoravintolan läheisyydessä. Vaunut pysähtyivät ja
ravintolan portailla näkyivät vuorineuvos Rabbing, vapaaherra Carp ja
pari näiden ystävää ranskalaista herraa jo heitä vastaanottamassa.


3.

Ranskalaiset herrat olivat pankinjohtajia. Rabbing oli kutsunut heidät
tutkistellakseen heidän mieltään erään miljonalainan suhteen, jonka
Johannes tiesi olevan tällä hetkellä mitä tärkeimmän hänelle.
Se oli juuri niin Rabbingin tapaista. Hän tahtoi aina, että kaikki
kävisi kuin leikillä. Hiukan naisia, hiukan viiniä, hiukan keveää
keskustelua, ja kaikki olisi päätetty.
--Meillä oli paremmat hevoset kuin teillä, virkkoi Rabbing. Me olemme
jo neljännestunnin teitä vartoneet.
Irene ja Signe olivat olleet aamupäiväostoksillaan. Siksi oli sovittu
niin, että Carp ja Rabbing ajaisivat yhdessä, Signe Tammisen herrasväen
kanssa määräpaikkaan.
--Kaunis ajelumatka, eikö totta? kysyi kohteliaasti toinen
ranskalaisista Ireneltä.
--Kyllä, vastasi Irene vallattomasti. Ellemme me vain olisi niin
hirveästi riidelleet.
--Riidelleet? Ja mistä?
--Luonnollisesti rakkaudesta, nauroi Irene.
--Luonnollisesti, laski leikkiä ranskalainen. Se onkin ainoa kiistan
arvoinen asia maailmassa.
Irene oli ranskalaisten mielestä aivan viehättävä. Signeen he yleensä
näyttivät vähemmän huomiota kiinnittävän.
Sen sijaan voitti Seidi heti ensi hetkestä heidän jakamattoman
ihailunsa. Hän sai istua vuoroin kunkin sedän polvella ja syödä
mielinmäärin leivoksia.
Johannes oli joutunut hetkeksi syrjään. Hänen vaimonsa jutteli toisen
ranskalaisen kanssa, Rabbing toisen. Vapaaherralla taas näkyi olevan
jotakin tyttärelleen sanomista.
--Minun mieheni on anarkisti, hän kuuli Irenen ranskalaiselle
vakuuttavan. Hän tahtoo hävittää kaikki yhteiskunnalliset muodot
maailmasta.
--Se todistaa vain, että hän rakastaa teitä kovin tulisesti, hymyili
ranskalainen.
--Kuinka niin? oli Irene ihmettelevinään. Enkö minä siis teidän
mielestänne ollenkaan kuulu yhteiskuntaan?
--Kyllä, rouvaseni, mutta teidän muotonne eivät kuulu siihen.
Siihen tapaan jatkui keskustelu.
Johannes tunsi itsensä tuiki yksinäiseksi. Siinä se oli taas! Hän
joutui aina suuremmassa seurassa hämilleen.
Tällä kertaa oli siihen hiukan syynä myös hänen puutteellinen
kielitaitonsa. Ranskaa hän tosin jonkun verran osasi, mutta ei
riittävästi voidakseen vapaasti ottaa osaa keskusteluun. Nuo toiset
taas näyttivät puhuneen sitä pienestä pitäen.
Rabbing esiintyi säteilevänä maailmanmiehenä. Tämän seuran hän vallitsi
täydellisesti. Ja olisi hallinnut monen muunkin seuran, sillä hänen
kyynillinen neroutensa ja ääretön maailmantuntemuksensa voi pukeutua
myös mitä siroimpiin salonkimuotoihin, jos niin tarvittiin.
Ja jälleen, kuten aina tämäntapaisissa tilaisuuksissa, tunsi Johannes
sanattoman katkeruuden kohoavan povessaan.
Enhän minä kuulu tähän piiriin, ajatteli hän. Olenhan minä yhtä outo
täällä kuin tuo Liisa, joka on saanut tuolin itselleen hiukan syrjässä
eikä tiedä, missä pitää käsiään.
Me kaksihan tässä oikeastaan kuulummekin yhteen, ajatteli hän sitten.
Minä ja Liisa. Kas, etten ole ennen huomannut sitä.
Hämäränä vaistona oli tuo tunne tosin jo kauan asunut hänessä. Mutta
nyt se pulpahti esille aivan ilmi-elävänä.
Joutessaan hän rupesi Liisaa tarkastelemaan.
Liisa huomasi hänen katseensa, vastasi siihen ja hymyili
epämääräisesti. Katsoi toisen kerran ja näki, ettei Johanneksen silmä
ollenkaan siirtynyt hänestä. Käänsi vihdoin päänsä pois, mutta ei
voinut kuitenkaan olla silloin tällöin Johannekseen syrjäkarein
vilkaisematta.
Hyvin puettu hän on, ajatteli Johannes, niinkuin konsanaan pieni,
näppärä ranskalainen kamarineitsyt. Ja kaunis hän myöskin on ruskeine
suortuvineen ja kaartuvine kulmakarvoineen, joiden alta kaksi nauravaa
ja samalla itkevää aurinkoa ilmi välkähtää.
Myöskin hänen vartalonsa on hyvin kaunis, ajatteli hän vielä. Ei
uskoisi häntä talonpoikaistytöksi. Kun hän istuu tuossa suu supussa,
pikantti pystynenä ilmassa, jalka toisen päälle heitettynä, luulisi
häntä suoraan teatterilavalta tuoduksi subretiksi.
Hänen säärensä viiva on aivan jumalallinen.
Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun hän kuuli
ranskalaisen kysyvän leikillään Ireneltä:
--Teidän miehenne on varmaan hyvin mustasukkainen?
--Jospa hän edes olisi sitä! oli Irene huokaisevinaan.
--Kuinka tarkoitatte? Onhan hänellä syytä siihen.
--Ettekö näe, että hän par'aikaa harjoittaa silmäkurtiisia
lapsenpiikani kanssa.
--Ai, huudahti ranskalainen. Siinä tapauksessa minä ymmärrän hänet.
Tuo kaikki tapahtui tietysti aivan keveän leikin muodossa, mutta se
koski kuitenkin kipeästi Johannekseen.
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Rahan orja - 2
  • Büleklär
  • Rahan orja - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3417
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1722
    23.7 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.2 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Rahan orja - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3473
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1666
    24.5 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.1 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    39.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Rahan orja - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3467
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1663
    26.8 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.3 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Rahan orja - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3535
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1623
    26.9 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Rahan orja - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3512
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1668
    24.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Rahan orja - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 3510
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1719
    24.4 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    37.8 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Rahan orja - 7
    Süzlärneñ gomumi sanı 3445
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1639
    25.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.9 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.6 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Rahan orja - 8
    Süzlärneñ gomumi sanı 1498
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 847
    31.6 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    40.0 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    44.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.