Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 5

Süzlärneñ gomumi sanı 3378
Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1918
21.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
32.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
38.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
ads place
heiluttivat lippujansa. Muurista alkoi vihollinen laskea tikapuunsa
alas kaupunkiin, ja Viipurin viimeinen hetki näytti tulleen. Mutta
kaupungin puolustajat eivät nytkään hämmästyneet, vaan sytyttivät yhden
tornin alle tervaa ja muita palavia aineita, ja polttivat siihen suuren
joukon Venäläisiä. Silloin tuli Venäläisten päälle äkillinen pelon
huimaus, jonka oikeata syytä emme tarkoin tunne. Mahdollista on, että
Posse jollakin kruuti-kaivoksella räjähytti osan ryntääjiä ilmaan; ja
kansan-taru, joka myöhemmin oman käsityksensä mukaan kuvasi näitä
seikkoja, on antanut tapaukselle nimen: _Viipurin pamaus_, koska
muka viholliset suurella räjähdyksellä olivat ilmaan lentäneet. Rahvas
piti Possen suurena velhona, joka taikauksilla oli tämän kumman
saattanut toimeen. Mutta Posse itse ja muut kaupungin päälliköt
selittivät koko tapauksen sulaksi ihme-työksi, jonka Pyhä Andreas
juhlapäivänänsä oli heille tehnyt. Oli muka taivaalla näkynyt loistava
Pyhän Antin risti, jota nähdessään viholliset kovin hämmästyivät,
olletikkin koska kaupunki heidän silmiinsä näytti olevan täynnänsä
puolustajia, vaikka todellakin oli Venäläisten suhteen turhan vähäinen
joukko. Mikä lieneekään oikea syy ollut, niin ryntääjät pötkivät
hätäisesti muurista pakoon ja peräytyivät leiriinsä.
Tällä tavoin nyt Viipuri oli pelastettu. Tosin kaupunkilaisten voima
oli liian heikko yrittämään valloittaa Venäläisten leiriä. Mutta nämä
jo itse alkoivat salaisesti valmistaa lähtöänsä. Barbaran yönä, Jouluk.
4 p:ää vastaan, lähti osa heitä tiehensä, ja ennenkuin Pyhän Annan
juhlia vietettiin, joka täällä Suomessa tapahtui Joulukuun 15 p., oli
piiritys kokonaan lakannut, kestettyänsä puolen kolmatta kuukautta.
Possen ja Viipurilaisten urhollisuus oli tällä hädän aialla säilyttänyt
Suomenmaalle sen entiset rajat itää kohden ja pidättänyt Venäläisten
paisuvan vallan. Mutta raja-maakunta oli hirveästi hävitetty; talot
olivat poltetut, vilja ja karja ryöstetty, ja osa asukkaista surmattu
tai viety Venäjään. Ne taas, jotka olivat piilotelleet metsissä ja
murroksissa, olivat saaneet taistella nälän ja kauhean pakkasen
kynsissä; heidän oli silmät päässä paisuneina nyrkkien kokoisiksi, ja
moni kaatui kohta kuoliaaksi, niin pian kuin lämpimään tuli tai ruokaa
sai.
Juuri samana päivänä, kuin Viipurin pamaus tapahtui, oli Sten Stuure
väkenensä tullut Ahvenaan. Vähää ennen Joulua hän tuli Turkuun ja
kokoitteli siellä väkeänsä sekä muona-varojansa, jotka hevoisilla
kuljetettiin Ahvenasta. Luultava on, että hän vielä talvi-sydännä
aikoi marssia Viipurin avuksi. Mutta juuri Joulu-yönä, kun papit
tuomiokirkossa alkoivat veisata "Te Deum", tuli iloinen sanoma Viipurin
ihmeellisestä pelastuksesta. Se oli kirje, jonka Viipurilaiset olivat
lähettäneet niille herroille, jotka Kymijoella vahtia pitivät, ja jonka
nämä kiireesti toimittivat Turkuun. Joulu-ilon lisäksi tuli nyt ilo
isänmaan onnellisesta pelastuksesta. Uskallamme lisätä, vaikk'ei
historia sitä mainitse, että sinä yönä Turun kirkossa veisattiin
tavallista hartaammin Jumalalle ylistystä.

Viides Luku.
Kosto-retket v. 1496.
Venäjässä tämä suurten hankkeiden huono loppu synnytti paljon
mieli-karvautta. Iivana Vasilinpoika itse muutti lähemmäksi rajaa
Nougorodiin, ja toimitti sieltä uuden retkikunnan, jonka piti vielä
samana talvena käydä kostamassa edellisen retken vaurioita. Tämän uuden
sotavoiman päälliköiksi pantiin Nougorodilaiset voivodat ruhtinas Vasili
Kosoi ja Andrei Tiheliadnin. Tammik. 17 p. lähtivät Nougorodista ja
saivat käskyn tunkeutua Savoon ja Hämeesen asti mutta karttaa Viipuria.
Tämä puuska tuli varsin äkki-arvaamatta Suomen päälle. Stuure oli
hajoittanut väkensä talvi-majoihin. Hän oli jonkun osan lähettänyt
Satakunnan kuninkaan-kartanoon Kokemäelle; Talalaiset ja pestatun väen
hän oli toimittanut Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlonpojan
komennon alla hän määräsi Savonlinnan vahvistukseksi. Nämä
viimemainitut, kun he Helmik. 2 p. olivat perille tulemassa, joutuivat
vihollisen saaliiksi; sillä Venäläiset jo makasivat Savonlinnan
edustalla. Ainoastaan 7 tai 8 huovia, niiden seassa Knuutti
Kaarlonpoika, pääsivät tästä pulasta hengissä pakoon. Venäläiset eivät
kuitenkaan malttaneet viipyä Olavinlinnaa piirittämässä. Kauhealla
hävityksellä levisivät länteen päin, etenivät Hämeenlinnan seuduille
saakka, ryöstivät Hattulan kirkkoa, ja olivat ainoastaan kahden
päivämatkan päässä itse Turusta. Voimme arvata, mikä kiire tästä tuli
valtiohoitajalle. Arpakapula kulki Ahvenassa ja Uudella maalla, ja mies
talolta nostettiin aseisin. Sillä tavoin saatiin kokoon, jos
Riimikronikkaan saamme luottaa, koko 40,000 miestä, joista oli 900
huovia; tykistöä mainitaan olleen 103 "skerpentiniä". Helmikuun 24 p.
marssittiin tällä voimalla Turusta ulos. Mutta Venäläiset olivat jo
voittosaaliinsa kanssa kääntyneet kotimatkalle, eikä Stuure tavannut
ainoatakaan vihollista. Riimikronika sanoo:
"Mitä nyt auttoi kaikki pidetty huoli?
Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.
Niissä ei kuulunut yhtä ihmis-sanaa;
Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa".
Tämä kuvaus saattaa olla liiallinen; mutta epäilemättä oli hävitys
ollut mitä kovimpia. Maalisk. 6 p. tulivat hävittäjät suuren
vankijoukon kanssa takaisin Nougorodiin. Sten Stuure taas, joka jo
toisen kerran oli myöhästynyt toimissansa, päästi nostoväen jälleen
kotia ja majoitti sotamiehensä pappiloihin.
Silminnähtävä oli, että jos Venäläiset pääsisivät tekemään useita
semmoisia retkiä, Suomenmaa vihdoin hervottomuudesta joutuisi Venäjän
alle. Viimeinen kokemus oli osoittanut, että harjaantumaton
talonpoikainen nostoväki ei riittänyt suurempaan sotaan, ja maassa
löytyvä varsinainen sotaväki oli liian vähäinen. Tosin ne 400 miestä,
jotka viime syksynä olivat Stuuren joukosta jääneet, tulivat Paaston
aikana, Maaliskuun alussa, perästä. Mutta lisää tarvittiin, ja
valtiohoitaja palasi Maaliskuun lopulla Ruotsiin, hakemaan enemmän
väkeä Suomenmaan puolustukseksi. Väkeä tulikin; mutta Sten Sture, joka
oli luvannut ennen kuukauden kuluttua tulla takaisin Suomen puolelle,
viipyi koko kesän Ruotsissa pitämässä herrain-päiviä Tanskan asioista.
Suomen sotapäälliköksi oli jäänyt Svante Stuure, ja hänen kanssansa
Sten Turenpoika Bielke ja Eerikki Trolle.
Sill'aikaa kuin maalliset mahtajat niin heikolla menestyksellä
holhoivat Suomenmaan puolustamista, oli hengellinenkin valta täydessä
toimessa samaa tarkoitusta varten. Linköpingin mainio pispa Hemming
Gadd ja eräs Turun kaniikki Henrikki Wenne kiirehtivät Romaan, missä
silloin paavi Aleksanteri VI istui kristikuntaa hallitsemassa. Tältä
mieheltä osasivat toimittaa kaksi hengellistä kirjettä eli bullaa
Suomen eduksi; toisella kiellettiin Hannu kuningasta tällä hädän aialla
Ruotsin valtaa ahdistamasta; toisella luvattiin ane synnistä ja
piinasta niille, jotka lähtisivät risti-sotaan Venäläisiä vastaan.
Mutta Kristuksen siainen otti hyvän hinnan avun-teostansa, niin että
lähettiläisten täytyi eräältä Florensilaiselta rahakauppiaalta lainata
880 dukatia bullain lunnaiksi. Kuitenkin viipyivät nämä kalliit kirjeet
niin kauan tiellä, ett'ei niistä sinä vuonna mitään apua ollut. Hannu
kuningas yhä jatkoi juoniansa, jotka pidättivät valtiohoitajan Ruotsin
maalla, ja Iivana valmisti uusia hävitys-retkiä Suomea vastaan.
Venäjän etevimmät kanteet Ruotsia vastaan olivat: 1:ksi, että tuo uusi
linna Savossa oli rakennettu Venäjän puolelle rajaa; ja 2:ksi, että
koko Perä-pohja alkuperäisen rajakäynnin mukaan olisi kuuluva Venäjän
alueesen, vaikka Ruotsi sen oli muka aikojen kuluessa omaksensa
anastanut. Tässä ei ole tila tutkia näiden kanteiden oikeutta; siinä
kyllä, eitä Iivana edellä kaiken tahtoi Venäjälle valloittaa ne rajat,
mitkä hän arveli vanhempain rauhankirjain määräämiksi. Tästä syystä
Venäläiset taas Heinäkuussa hävittivät Juvassa, joka siihen aikaan
käsitti koko koillisen Savonmaan. Mutta vielä suurempi retki tehtiin
samaseen aikaan Vienan puolelta Pohjanmaata vastaan. Kaksi veljestä,
ruhtinaat Iivana ja Pietari Ushati, kokosivat suuren sotajoukon Vienan
seuduilta, Äänisjärveltä ja Ustjugista asti, kulkivat pitkin jäämeren
rannikkoa Norjalaisen alueen läpi ja samosivat Lapin kautta
Pohjanmaalle, eli niinkuin Venäjän kronikat sen nimittävät, "kymmenen
virran maalle", hävittäen koko rannikon Tornion ja Kalajoen välillä.
Asukkaat eivät nähneet muuta neuvoa kuin antautua Venäjän alle. Kun
voivodat syksympänä palasivat Moskovaan, seurasi heidän kanssansa
Liminkalaisia, jotka suuriruhtinaalle tarjosivat maakunnan
alamaisuutta. Iivana otti heidät suosiolla vastaan ja antoi heidän
palata kotiin. Näin Suomessa valtiolliset, kansalliset ja
uskonnollisetkin siteet katkesivat, ja henki jo näytti lähtevän
nääntyvästä ruumiista.
Se sotavoima, joka nyt vihdoin oli Suomeen ko'ottu, näyttää kesänsä
maanneen Viipurin seuduilla, eikä siis voinut kaukaisia meteliä
estää. Mutta tarpeelliseksi nähtiin jollakulla uros-työllä kostaa
Venäläisille heidän tekemiä vahingoitaan, ja syys-kesällä siis
valmistettiin suuri retki Viipurista Joanaa vastaan. Tarkoitus oli
nähtävästi muuttaa sodan kauhut Viron puollelle rajalle ja houkutella
Liivin ritarit sodan osallisuuteen, kuten he liitossaan v. 1492 olivat
luvanneet. Kohta Neitsyt Maarian taivaasen-oton jälkeen (Elok. 15 p.)
purjehtivat Svante Stuure ja Knuutti Posse 70:lla aluksella ja 2000:n
miehen kanssa ulos Viipurista ja tulivat Elok. 19 p. Narvajoelle, joka
oli vanhastaan rajana Viron ja Venäjän välillä. Virran suulla oli
vastapäätä toistansa näiden eri valtojen kaksi raja-linnaa,
länsipuolella Narva ja itäpuolella tuo neljä vuotta sitten rakennettu
Ivangorod eli Joana, jota nyt retki tarkoitti. Ruotsalaiset kohta
alkoivat ampua kaupunkia tykeillänsä, eivätkä paljon vastusta saaneet.
Joanassa oli noin 3000 miestä; mutta komentaja ruhtinas Juri Babitsh
pelästyi kohta ja pötki häpeällisesti tiehensä. Kaksi muuta ruhtinasta,
jotka sotajoukon kanssa seisoivat lähellä, eivät myöskään tulleet
avuksi, ja Joana joutui kahden viikon perästä Syysk. 2 p. piirittäjäin
valtaan. Ruotsalaiset saivat ylen suuren voittosaaliin. Mutta Knuutti
Kaarlonpoika, joka viime talvena oli onnellisesti päässyt Venäläisten
käsistä Savonlinnan edustalla, joutui tällä kertaa vihollisten valtaan
ja surmattiin hirmuisesti. Ruotsalaiset olivat nyt voittaneet paikan,
joka meren-takaisuutensa tähden oli heidän melkein mahdoton pitää. He
tarjosivat Joanan Liivin maamestarille, mutta tämä ei tohtinut rikkoa
rauhaa Venäjän kanssa. Seuraus oli, että Ruotsin väki saaliinsa ja
vankiensa kanssa palasi Viipuriin, jättäen Ivangorodin auki ja
autioksi. Mutta Venäläiset ottivat sen taas haltuunsa ja varustivat
entistä paremmaksi, häikistellen Liivin ritareita, jotka olivat
päästäneet niin hyvän otuksen käsistään. Pilkallansa ampuivat
Joanalaiset virran yli, niin ett'ei kukaan voinut turvallisesti kulkea
Narvan kaduilla, ja itse Narvan pormestari Juhana zur-Meininge
ammuttiin sillä tavoin kuoliaaksi.

Kuudes Luku.
Mahtajain toimet ja tuumat.
Sill'aikaa kuin Svante Stuure ja Knuutti Posse näin urhollisesti
ylensivät Ruotsin aseiden kunniaa, ennätti valtiohoitajakin palata
Suomeen. Nyt olisi toivomista ollut, että Ruotsin yhdistetty voima
olisi uusilla uros-töillä pakoittanut Venäläiset rauhaan. Mutta
valtiohoitaja, joka Ruotsissa oli tullut riidan alkuun arkipispan
kanssa, riitaantui tässä sekä Svante Stuuren että Maunu pispankin
kanssa eikä ollenkaan osoittanut sitä hallitsija-kuntoa, joka
nykyisessä asiain tilassa olisi ollut tarpeellinen. Svante, joka
valitti jääneensä koko edellisen kesän Venäläisten syötiksi, eikä
saaneensa elatusvaroja tai palkkaa palvelijoillensa, lähti tiehensä
Ruotsiin. Valtiohoitaja taas lähti rajan puolelle, ja otti mennessään
Turun pispalta 30 lästiä rukiita, luvaten valallisesti niillä Joanaa
varustella Ruotsin kruunun hyväksi. Mutta Joana jäi varustamatta, ja
Maunu pispa syystä arveli, että ne rukiit olisivat tehneet paremman
hyödyn, jos niitä olisi jaettu Suomen hiippakunnan köyhille, jotka
nälkään olivat nääntymässä. Lisäksi Sten Stuure melkein väkisin otti
suuren rahasumman Pyhän Hemmingin uhreilta; mutta halunsa suojella
Suomenmaata ei ollut yhtä suuri kuin halunsa ko'ota varoja. Hän oli jo
ehdotellut neuvoskunnalle, että joku osa Suomenmaata sopisi heittää
Venäjälle rauhan hinnaksi; mutta neuvoskunta ei siihen suostunut. Nyt
hänelle tuli pelko, että muka Svante Stuure nostaisi kapinan häntä
vastaan, ja hän arveli täytyvänsä palata Ruotsinmaahan. Maunu pispa
tuli kauheasti hädillensä isänmaan, köyhän Suomen tähden, joka näin
jäisi Venäläisten saaliiksi. Koko maakunnan täytyisi muka antautua
Venäjän alle, eikä olisi muuta odotettavana kuin marttiran-kuolema ja
pako. Ruotsista samalla aikaa lähetettiin vakuutus, ett'ei Svante eikä
kukaan muu tekisi Stenin poissa ollessa mitään eripuraisuutta;
päin-vastoin muka valtiohoitajan palaaminen voisi pikemmin sytyttää
kapinaa. Näistä neuvoista huolimatta valtiohoitaja tuli pois Viipurista
ja oli Joulun edellä Turussa. Vielä kerran pispa koki taivuttaa hänen
huikentelevaista mieltänsä, osoittaen Suomen suurta ja silminnähtävää
vaaraa. Stuure puolestaan vaati sitkeästi Maunulta lisää rahaa, ja
lupasi niillä pestata sotaväkeä Liivistä. Kun ei kumpikaan suostunut
toisen tuumiin, lähti valtiohoitaja vihdoin Ahvenan kautta omaan
maahansa. Hän mainitaan Suomessa ollessaan varustaneen väellä Viipuria
ja Savonlinnaa ja teettäneen murroksia Pernajasta Hämeen rajalle.
Mutta yleisesti häntä syytettiin, että hän sodan alusta saakka oli
kehnosti hoitanut Suomen asioita, ja että hän nyt jätti sen kurjaan
turvattomuuteen. "Eipä toivomista ole", kirjoitti Maunu pispa, "että
hän tällä tavoin voi pelastaa isänmaata, koska hän niin ylen
huikentelevainen on toimissansa".
Kaikeksi onneksi alkoivat jo Venäläisetkin taipua rauhantekoon.
Käkisalmelta tuli sovinnon tarjouksia, ja Maunu pispa lähti Tammikuun
lopulla Porvoosen, keskustelemaan sinne tulleiden Viipurin herrain
kanssa asiasta. Siellä päätettiin, että lähettiläs pantaisiin
Nougorodissa käymään, ja että jos ei varsinaista rauhaa saataisi
toimeen, kumminkin väli-rauha tehtäisiin kevääsen asti. Tällä välin oli
rajalla kaikki levollista, ja Maaliskuun 3 p. 1497 vihdoin solmittiin
Nougorodissa rauha kuudeksi vuodeksi.
Ennenkuin tämä sovinto vielä oli solmittu, vaikutti tytymättömyys
Sten Stuuren toimiin valtakumouksen Ruotsissa. Ylimykset kutsuivat
Hannu kuninkaan maahan, ja tämä kruunattiin loppuvuodella 1497. Sten
Stuure, joka eroitettiin valtiohoitaja-virasta, tehtiin sen siaan
valtio-hovimestariksi ja sai läänitykseksi koko Suomenmaan kaikkine
linnoinensa. Syytös, että hän huolettomuudellansa oli ollut syypää
Suomen kärsimyksiin, ei kuitenkaan tahtonut hänestä luopua. Mutta pispa
Maunu Särkilahdelta, joka aina oli valmis pitämään heikomman puolta,
koki tällä kertaa suojella Stuurea kaikista soimauksista. Kuitenkin
täytyi Sten Stuuren Johanuksena 1499 antaa läänityksistään Turun,
Viipurin ja Savon linnat takaisin kuninkaalle.
Mutta että Hannu kuninkaassa oli kaikkien enin syy ollut Suomen
kärsimyksiin, sitä ei kukaan silloin aavistanut. Vihdoin tapahtui, että
Paaston-aikana 1501 suuriruhtinaan lähettiläät tulivat Ruotsiin ja
Tukholman raastuvassa kuninkaan ja neuvoskunnan edessä esittivät
sovinto-ehtonsa. He muistuttivat Hannulle sen liiton, minkä hän v. 1493
oli tehnyt Venäjän kanssa Ruotsia vastaan ja vaativat nyt, että se
luvattu uusi rajankäynti tapahtuisi ja Venäjälle annettaisiin Savo ja
Karjala. Ja koska Hannu nyt Ruotsin kuninkaana oli valittanut
Venäläisten hävityksistä Suomenmaassa ja vaatinut heiltä vangit
takaisin, niin Iivana antoi vastata: "Teidänpä käskystä tuli
Ruotsinvalta meille molemmille viholliseksi, ja mitä väkeä
Ruotsalaisilta siinä sodassa hukkui, se hukkui, veli pyhä, Teidän
tähtenne". Nämä tiedot käänsivät Ruotsalaisten sydämmet pois Hannusta.
Hän eroitettiin vielä samana vuonna Ruotsin-vallasta, ja Sten Stuure
otettiin jälleen valtiohoitajaksi.
Mutta Iivana kääntyi sillä välin Liiviä vastaan, vaikka ei sielläkään
hänen valloitus-hankkeensa paremmin onnistuneet, kuin ennen
Suomenmaassa. V. 1504, Syysk. 14 p., tehtiin vihdoin Nougorodissa
Ruotsin ja Venäjän välillä tukeva rauha, joka sittemmin seuraavina
aikoina useita kertoja uudistettiin. Joka kerta puhuttiin
rajankäynnistä, ja joka kerta jäi asia entiseen epävakaiseen tilaansa.
Mutta Suomenmaalle jäi kumminkin sen vanha ala vähentämättä, ja tämä
oli pää-etu Viipurin mainiosta pamauksesta.


SUOMALAISET DELAWAREN SIIRTOKUNNASSA POHJOIS-AMERIKASSA.

Joskus on kuultu sanottavan, että muka Suomalaisilta kokonaan
puuttuu se urhea vehkeilys-henki, joka kaikissakin kansoissa on ajanut
joukon ihmisiä heittämään oman syntymä-maansa rajoja ja hakemaan
avarassa maailmassa uutta onnea ja asuin-siaa. Enimmät Euroopan
kansat, mutta varsinkin ne, jotka meren läheisyydessä asuvat, ovat
perustaneet siirtokuntia vieraissa maissa, joko omassa maan-osassa tai
valtamertenkin toisella puolen; -- näille uusille asuin-sioilleen ovat
vieneet kotimaansa tavat, laitokset ja sivistyksen, ja ovat sillä
tavoin kaukaisiin aloihin levittäneet kansallisuutensa nimen ja arvon.
Ainoastaan Suomen kansa, -- niin vakuutetaan, -- ei ole milloinkaan
uskaltanut retkeillä koti-nurkistansa ulommaksi, vaan on ollut muka
turpeesensa sidottu pahoina niinkuin hyvinäkin aikoina. Jos tässä
väitöksessä perää olisi, voisimme helpostikin siihen löytää tydyttävän
selityksen. Suomen kansalla on näihin päiviin saakka ollut täysi
uutis-asutuksen toimi omassa maassaan. Sillä on ollut ja on vieläkin
täysi työ kansoittamassa omat erämaansa, kuokkimassa omat korpensa
vilja-maiksi, eikä ole tähän saakka mikään väen-ahtaus pakoittanut
tämän kansan jäsentä hakemaan avarampaa tilaa suuressa avarassa
maailmassa. Mutta näinkin ollessa ovat Suomalaiset todellakin melkein
kaikkina aikoina lähettäneet siirtolaisia ulkomaille. Se on tunnettu
asia, että nyky-aikoina paljon Suomalaisia muuttaa Venäjän puolelle,
Pietariin, Aunukseen ja vielä edemmäksi, ja että Pohjois-suomesta väkeä
on siirtynyt Norjalaiselle Jäämeren rannikolle, missä tavallisesti
hyvin hyötyvät näiden seutujen runsaasta kalastuksesta. Mutta varsinkin
17:nnellä vuosisadalla näyttää Suomalaisilla olleen erinomainen halu
heittämään omia raukkoja rajojansa. Jo mainitun vuosisadan alussa,
ellei jo aikaisemmin, näyttää se siirtymys tapahtuneen, joka on
perustanut Suomalaisen väestön Vermlannin ja Norjan metsämaissa sekä
muutamissa muissa Ruotsin maakunnissa. Mutta vähäistä myöhemmin
valitettiin eräässä kuninkaallisessa julistuksessa vuodelta 1620, että
muka paljon väkeä, varsinkin Suomenmaasta, sekä naineita että
naimattomia, talonpoikia, trenkejä ja piikoja, muutti joka vuosi ulos
Puolalaiseen Liivinmaahan, Preussiin, Kuurinmaahan, Pommeriin,
Meklenpuriin, Riikaan, Dantsigiin, Lybekkiin ja vieraisin maihin ja
kaupunkeihin.[9] Tätä muuttamisen halua koettiin vuosisadan kuluessa
ankarilla asetuksilla tukehuttaa.[10] Mutta Suomen rahvaan rasitettu
tila, joka ei millään aikakaudella näy olleen niin raskas kuin juuri
näinä Ruotsin loisteen aikoina, ajoi yhäti Suomen miehiä lähtemään
onnen-ha'ulle joko Ruotsin puolelle tai muille vielä vieraammille
maille. Nämä teko-asiat todistavat selvästi, ett'ei äsken-mainittu
syytös Suomalaisen luonteen liikkumattomuudesta ole varsin
toden-peräinen. Paremmalla syyllä sopisi sanoa, että kotimaa on
heittänyt ja vieläkin heittääpi nämä pesästä lähteneet lapsensa
ilman kaiketta holhouksetta, ja että ne sillä tavoin ennen pitkää
vieraantuvat pois omasta kansallisuudestaan ja katoovat tietämättömiin.
Ne muutamat tiedot Suomalaisten siirtymisestä Pohjois-Amerikkaan, jotka
tässä lukijalle tarjotaan, antavat todistusta kumpaiseenkin kohtaan,
ensiksi eitä siirtymisen into Suomalaisissa oli varsin suuri, ja
toiseksi että siirtolaisten kansallisuus jo alusta saakka jätettiin
turvatta ja tuetta muukalaisuuden nieltäväksi. Tämä jälkimäinen seikka,
joka kipeästi loukkaa kansallistuntoamme, saapi kenties lohdutuksensa,
kun näemme, ett'ei Ruotsalaisetkaan, jotka paremmin varustetuina ja
turvatuina lähtivät samaan siirtokuntaan, ole voineet aian-pitkään
säilyttää kansalaisuuttansa Delawaren rannoilla. Mutta jos iloisella
tai suruisella mielellä, niin mielelläänpä ainakin lukenee nyky-aian
Suomalainen muutamat vähäiset tiedot niistä kansalaisistaan, jotka
kolmatta sataa vuotta takaperin muuttivat valtameren yli suureen
kaukaiseen länteen.[11]

1. Kuinka "Uusi Ruotsi" perustetaan.
Vuosisadan ajat olivat kuluneet Amerikan ensimäisestä löydöstä,
ennenkuin Eurooppalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia tämän maanosan
pohjoiselle mannermaalle. Ensimäinen uutis-asutus tapahtui v. 1607
Virginiassa, johon sata viisi Englantilaista tulivat yhdellä laivalla
ja perustivat kaupungin, jonka nimittivät Jamestown. V. 1614 paikoilla
Hollantilaiset asettuivat Hudsonin-virran seuduille ja rakensivat sen
suulle linnansa, jonka nimittivät: Uus'-Amsterdam, minkä nimen
Englantilaiset sitten ovat muuttaneet New-York'iksi (Uusi York).
Tästä Hollantilaiset levittivät valtansa etelään päin pitkin
nykyisen New-jersey'n rantamaata, kunnes he vihdoin rauhanteossa
v. 1664 heittivät koko alueensa Englantilaisten valtaan. Nämä
viime-mainitut olivat sillä välin v. 1620 perustaneet toisen
siirtokunnan koillis-puolella Hollantilaista aluetta, niinkutsutussa
Uudessa Englannissa. Sata yksi Englantilaista Puritania, jotka olivat
kotimaastansa lähteneet uskonvainoa pakoon, tulivat mainittuna vuonna
nykyiseen Newhampshiren maahan ja perustivat Plymouth'in kaupungin.
Kuinka nämä siirtokunnat versoivat ja lisääntyivät, ei ole tässä tila
tutkia. Ainoastaan se sopii mainita, että Hollantilaisten ja Virginiaan
asettuneiden Englantilaisten välille oli jäänyt avoin tila, joka
ulottui Delaware-virrasta luonaan päin. Mutta koko mainittukin virta,
joka nykyään New-jersey'n ja Pennsylvanian rajana kulkee pohjasesta
etelään ja luonaan, ja myöhemmin on saanut Philadelphian suuren
kaupungin länsi-varrellensa, oli oikeastaan vielä alku-asujainten,
Intianien, vallassa; sillä sen Fort-Nassau nimisen linnoituksen, minkä
Hollantilaiset olivat koettaneet rakentaa virran itäiselle rannalle,
olivat Intianit hävittäneet ja hajoittaneet. Juuri näille seuduille
asettui v. 1637 se Ruotsin hallituksen lähettämä siirtokunta, jonka
historia tässä lyhyesti kerrotaan.
Jo v. 1626 oli Ruotsissa herännyt suuri into ryhtyä siihen maailman
kauppaan, minkä Hollantilaiset ja Englantilaiset olivat alkaneet
harjoittaa. Erään Hollantilaisen, Usselinx'in, ehdotuksesta perusti
Kustaa Aadolfi kauppa-yhtiön Aasiaa, Afrikkaa ja Magellanin salmea
varten, ja kaikki kansanluokat, kuninkaallisesta huonekunnasta
talonpoikiin asti, kilvoittelivat ottamaan osakkeita. Laivoja
toimitettiin, amiraali, vara-amiraali, asiamiehet ja kauppiaat olivat
määrätyt, asia oli valmis toimeen panna. Silloin Ruotsin valta
sekaantui Saksan sotaan; joku vuosi myöhemmin kuningas kaatui, ja nuo
suuret kauppahankkeet raukesivat.
Mutta pari kolme vuotta myöhemmin sattui, että Hollantilaisten
ensimäinen kuvernöri Uus'Amsterdamissa, Pietari Meneve (eli Menuet),
eroitettiin virastansa ja tuli Ruotsiin, jossa hän kansleri Aksel
Oxenstiernalle ehdotteli siirtokunnan perustamista Delawaren
länsi-rannalle. Ruotsin hallitus kohta taipui tähän tuumaan, ja kuin
ystävällinen suostumus oli saatu Englanninkin hallitukselta, jonka
alamaiset ensin olivat nämä paikat löytäneet, niin retkikunta lähti
Götheporista kahdella laivalla Pietari Meneven komennon alla, ja tuli
onnellisesti maalle Delaware-lahden länsi-rannalle v. 1636 tai 1637.
Intianeilta kohta ostettiin pitkä maan-palsta pitkin lahden ja joen
läntistä rantaa ja ristittiin nimellä "Uusi Ruotsi". Sen rajat olivat:
etelästä Henlopen-nokka, ulkopuolella lahden suuta, nykyisen
Delaware-maan eteläisessä päässä; pohjoisessa Delaware-virran alimmat
kosket, nykyisen Trentonin kohdalla, vähäistä ylempänä sitä paikkaa
missä virta mutkistuu luonaan päin; länttä kohden piti saataman niin
paljon maata kuin tahdottiin ja Ruotsin alue luettiin sitten ulottuvan
Susquehanna-virtaan. Kauppakirja tehtiin Ruotsin kruunun nimessä
Hollannin kielellä, ja kun Intianit olivat panneet puumerkkinsä alle,
lähetettiin se Ruotsin arkistoihin.
Delaware-virta, jonka Intianit nimittivät "Poutaxat", oli syvä,
laivan-kululle kelpaava väylä, johon varsinkin lännen puolelta yhtyi
useita pienempiä jokia. Näistä on yksi, joka purkauupi pää-virtaan ei
kaukana sen suusta, ja Ruotsalaisilta sai nimen: _Kristiina-puro_.
Sen varrelle on myöhempinä aikoina syntynet kaupunki Wilmington. Sinne
Ruotsalaiset panivat ensimäisen uutis-asutuksensa, ja rakensivat ei
kaukana puron suulta pienen linnoituksen, jollen antoivat niinkuin
purollekkin kuninkaansa nimen: _Kristiina_. Paikka oli hyvin
valittu; se ei ollut varsin Hollantilaisten jaloissa, mutta kuitenkin
niin lähellä pää-virtaa, että selvästi voitiin eroittaa Delawaren
vedet sekä alukset, jotka siinä kulkivat. Hollantilaiset olivat kyllä
pian huomanneet nämä Ruotsalaisten toimet, ja heidän kuvernörinsä
Uus'-Amsterdamissa Wilhelm Reist antoi Toukok. 6 p. 1638 ulos
epäys-kirjan, jolla kielsi Ruotsalaisten oikeutta asettumaan näille
maille. Ilmeistä vihollisuutta ei kuitenkaan syntynyt, ja Meneve
hallitsi rauhassa pientä siirtokuntaansa, kunnes hän jonkun vuoden
perästä kuoli Kristiinassa. Hänen seuraajansa oli Ruotsalainen Pietari
Holländare, joka puolentoista vuoden perästä lähti takaisin Ruotsiin.
Siirtokunnan ainoa pappi, Reerus Thorkillus, kotoisin Itä-göthin
maakunnasta, toimitti jumalan-palvelukset Kristiinan linnoituksessa,
kunnes hänkin kuoli v. 1643. Tähän aikaan siis oli siirtokunnan sekä
maallinen että hengellinen holhous raukeamassa. Mutta tarpeen hetkellä
tuli emä-maasta uusi retkikunta, joka uutis-asutukselle lisäsi uutta
voimaa. Tämän retkikunnan johdattajana oli evest-luutnantti, nyt
kuvernöriksi määrätty, Juhana Printz, joka kolmella sotalaivalla lähti
Ruotsista Elokuussa 1642 ja seuraavan Helmik. 15 p. perille tuli,
tuoden mukaansa uuden papin Tukholmalaisen Campanius'en, sekä joukon
uutis-asukkaita, varoja ja tavaraa.
Melkein täydellä varmuudella käypi päättää, että ensimäisessä
siirtokunnassa, minkä Meneve johdatti, ei seurannut suomalaista. Sitä
vastoin on todennäköistä, että niitä nyt tuli Printz'in seurassa,
vaikka niiden tuloa ei erittäin mainita. Saamme kohta silmäiltäväksi
muutamat siihen vivahtavaiset seikat.

2. Siirtokunnan vaiheet Hollantilaiseen valloitukseen saakka.
Vähäistä ennen Printz'in tuloa olivat Hollantilaiset uudesta
rakentaneet Nassau-linnoituksensa virran itäiselle rannalle vastapäätä
nykyistä Philadelphiaa. Uusi Ruotsalainen kuvernöri, joka ei
tahtonut jättää Hollannille aivan vapaata valtaa, alkoi nyt levittää
uutis-asukkaitansa pitkin alisen virran länsi-vartta. Oman asuntonsa
hän asetti Tenackongh eli Tinicum nimiseen saareen, joka oli virrassa
muutamia peninkulmia alempana Fort-Nassau'sta ja vähää etelämpänä
nykyistä Philadelphiaa, sekä kolme peninkulmaa virran-suulta ylöspäin.
Rannalle vastapäätä kuvernörin asuntoa rakennettiin linnoitus, nimeltä
Uusi Göthepori, ja samalle paikalle tehtiin muhkea puinen kirkko.
Linnan ja kirkon lähiseuduille etevimmät siirtolaisetkin asettuivat.
Mutta muitakin uutis-asuntoja löytyi pitkin virran länsirantaa,
sekä pohjoispuolella Götheporia että varsinkin Kristiinan ja
Tinicum'in välillä. Tavallisesti oli semmoisella uutis-kylällä
pieni linnoituksensa, joka saattoi varjella asukkaat Intianein
päällekarkauksista. Niinpä vähää ylempänä Götheporia oli Korsholman
linnoitus Passajung'issa. Peninkulman matka Götheporista alaspäin
oli taas Upland niminen linnoitus. Mutta tämmöiset linnoitukset
useimmiten eivät muuta olleet kuin hirsi-huone, varustettu
ampuma-rei'illä. Vähäistä alempana Uplandia, noin Götheporin ja
Kristiinan keski-välissä, oli paikka jonka Intianit nimittivät
Kamassung, Chamassungh; mutta siirtolaiset antoivat tälle seudulle
nimen "_Finland_" eli _Suomi_, koska siinä Suomalaiset asuivat
yhdessä. Paikka kutsutaan nykyaikoina "Marcus Huck", ja on noin 3
peninkulmaa Philadelphiasta luonaan päin. Kuinka suuri paljous
Suomalaisia oli, on mahdoton likimäärinkään arvata. Todennäköistä on,
että jo Printz'in kanssa v. 1643 tulivat ensimäiset, ja että niiden
Sez Fin ädäbiyättän 1 tekst ukıdıgız.
Çirattagı - Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 6
  • Büleklär
  • Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 1
    Süzlärneñ gomumi sanı 3444
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 2039
    19.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    29.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    34.2 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 2
    Süzlärneñ gomumi sanı 3455
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1964
    22.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.3 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 3
    Süzlärneñ gomumi sanı 3351
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1896
    20.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    28.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    33.1 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 4
    Süzlärneñ gomumi sanı 3382
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1892
    21.0 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    30.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    35.4 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 5
    Süzlärneñ gomumi sanı 3378
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1918
    21.2 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.6 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    38.0 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.
  • Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille - 6
    Süzlärneñ gomumi sanı 2754
    Unikal süzlärneñ gomumi sanı 1560
    22.6 süzlär 2000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    32.5 süzlär 5000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    36.9 süzlär 8000 iñ yış oçrıy torgan süzlärgä kerä.
    Härber sızık iñ yış oçrıy torgan 1000 süzlärneñ protsentnı kürsätä.